Kansalliset kulttuurit, kansalliset musiikit

Suomi täyttää sata vuotta, ja sen kunniaksi pyrimme monin tavoin tekemään suomalaista kulttuuria tunnetuksi niin kotimaassa kuin maailmalla. Uuden vuoden aattona Töölönlahdella oli televisiossakin nähty mahtava spektaakkeli, joka Helsingin Sanomien mukaan löysi ”suomalaisia yhdistäviä tekijöitä nykykulttuurista”.

Mitä sitten on tämä suomalaisia yhdistävä kulttuuri, ja miltä se tuntuu ulkomaalaisesta, sellaisessa joka ei ole Suomessa kasvanut, käynyt suomalaista koulua ja katsonut koko ikänsä suomalaista televisiota? Iloitsemme siitä, että suomalaiset taiteilijat menestyvät maailmalla, mutta useimmiten ne näyttävät olevan sellaisia, jotka esiintyvät englanniksi tai joita on käännetty maailmankielille. Ei Saara Aaltokaan laula suomeksi, valitettavasti mutta ymmärrettävästi.

Maailman kulttuurissa on suuria ja pieniä virtoja. On varmasti myönnettävä, että me olemme saaneet muilta enemmän kuin muut meiltä. Meidän on vaikea nähdä, miltä oma kulttuurimme näyttää ulospäin, kun itse olemme koko ajan sen keskellä.  Mutta entä jos tekisimme ajatuskokeen ja yrittäisimme tutustua jonkun muun pienen maan kansalliseen kulttuuriin? Miltä se tuntuu?

Ensimmäisenä ongelmana on selvittää, mikä sitten on jonkin maan kulttuuria. Tanskan kulttuuriministeriö julkaisi vuonna 2006 ”Tanskan kulttuurin kaanonin”, jonka tavoitteena oli kertoa mm maahanmuuttajille, mikä ministeriön mielestä oli tärkeää ja olennaista tanskalaista kulttuuria. Tuolle kaanonille naureskeltiin Tanskassa. Monet (varsinkin listalta pudonneet) huomauttivat, ettei kulttuuria voi noin vain tiivistää yhteen listaan. Mutta ulkomaalaiselle kaanon tarjoaa hyvän mahdollisuuden tutustua tanskalaiseen kulttuuriin ja testata omaa Tanskan tuntemustaan.

Kuten arvata saattaa, listalla on kansainvälisesti tunnettuja nimiä, Thorvaldsen, Nielsen, Kierkegaard, Blixen, von Trier. Ne kuuluvat myös Suomessa kulttuuriin kaanoniin. Listalla ovat myös Lego-palikat, Tanskan lahja maailman lapsille. Populaarimusiikkiakaan ei ole unohdettu, vaikka näin kymmenen vuotta myöhemmin kanonisoitujen tanskalaisten artistien lista tuntuu jo vanhentuneelta: Kim Larsen, Savage Rose ja Gasolin. Suomesta varmasti Sibelius, Aalto (Alvar, ei Saara), Kaurismäki ja Nightwish voisivat kuulua kansalliseen kaanonin, jonka toivoisimme ulkomaalaistenkin tuntevan.

Sitten tulee kuitenkin nimiä, jotka eivät kanonisoidusta asemasta huolimatta sano minulle mitään. Inger Christensenin runokokoelma Sommerfugledalen (1991) on jäänyt lukematta. Sebastianin albumi Stjerne till stöv ja C. V. Jörgensenin Tidens ternin laulut ovat myös menneet ohi korvien. Tanskan kulttuurin kaanoniin kuuluu myös Höjskolesange, Kansanopiston laulukirja. Se sisältää kaikki tanskalaisten rakastamat isänmaalliset laulut, joilla oli natsimiehityksen aikana suuri merkitys, mutta yhtään niistä en muista edes nimeltä. Suomessa sitä vastaisivat ainakin maakuntalaulut, Finlandia ja Sillanpään marssilaulu.

Minusta ei siis ole sivistyneeksi tanskalaiseksi, vaikka olen vuosien mittaan käynyt säännöllisesti Tanskassa ja ymmärrän kirjoitettua tanskaa kohtalaisesti. Suomeen muuttanut tanskalainen on luultavasti vielä heikommassa asemassa, hänellä ei ole apua edes kouluruotsista. Entä sitten, jos otetaan jokin muu pieni maa, jossa on oudompi kieli ja jonka kanssa meillä on vielä vähemmän kontaktia? Mitä me tiedämme slovenialaisesta, belgialaisesta tai liettualaisesta kulttuurista, mitä he tietävät meistä? Miten voisimme edes täsmentää kysymystä?

Latvian kulttuuriministeriö on – ilmeisesti Tanskan innoittamana – julkaissut oman kaanoninsa, jossa listataan latvialaisen kulttuurin keskeisiä saavutuksia Rundalen linnasta moderniin runouteen. Latvialaisen kirjallisuuden keskeisten teosten luettelo on jo tyrmäävä. Vain muutama teos on ilmestynyt suomen kielellä – esimerkiksi Rudolfs Blaumansin novellit ilmestyivät suomeksi jo 1923. Käännöksiä muillekin kielille, venäjää lukuun ottamatta, on vaikea löytää. Rupea siinä sitten perehtymään Latvian kirjallisuuteen. Suomalaista kirjallisuutta on ilmestynyt latviaksi huomattavasti enemmän, mutta tästä tuskin voi päätellä, kumpi on parempaa…

Parempi aloittaa musiikista. Suomalaisia varmasti ilahduttaa, että kanteleen soitto on ministeriön mukaan tärkeä osa latvialaista kulttuuriperintöä. Luettelossa on myös muita kiinnostavia säveltäjiä, ja monet mukaan otetuista teoksista näyttävät liittyvät samalla tavoin maan kansalliseen historiaan kuin vaikkapa Sibeliuksen Finlandia. Mutta millaista on latvialainen populaarimusiikki?

Peter von Baghilla oli tapana sanoa, että iskelmät ovat kansakunnan salattu historia. Latvian kulttuurin kaanoniin on nostettu vain yksi populaarimusiikin säveltäjä, Raimonds Pauls, joka tunnetaan Suomessakin. Hänen mainettaan meillä varjostaa kuitenkin loppuun kulutettu Miljoona ruusua, jonka onnettomalla suomennoksella ei ole yhteyttä alkuperäiseen. Mutta jos Pauls on kotimaansa Toivo Kärki, ketkä ovat Latvian Georg Malmsten, Olavi Virta, Unto Mononen, Juice Leskinen, Hector, Otto Donner ja CMX?

Aikaisemmin olisi ollut mahdotonta selvittää asiaa oleskelematta pitkään Latviassa. Internet on muuttanut kaiken: YouTuben, Spotifyn, Wikipedian ja muiden verkkopalveluiden aikana on helppoa tutustua Latvian kulttuuriin. Internet ei kuitenkaan ole kirjasto tai yliopisto, vaan täyteen ahdettu divari, jossa informaatio on itse etsittävä. Ajan mittaan tieto kuitenkin kumuloituu.

Pari vuotta sitten päätin ryhtyä kartoittamaan latvialaisen populaarimusiikin historiaa selvittääkseni, pitääkö Petterin väite paikkansa. Millainen on maan salattu historia? Kartoituksen tulokset löytyvät uudesta blogistani, jonka otsikkona on Sadan vuoden kuluttua Piebalgassa. Se on yksi Raimonds Paulsin monista lauluista. Latvian satavuotisjuhlat ovat marraskuussa 2018, ja siihen asti aion jatkaa blogia. Sen jälkeen voin ehkä tehdä vastaavan kartoituksen Tanskasta, tai Belgiasta...

Blogi löytyy osoitteesa  https://sadanvuodenkuluttuapiebalgassa.blogspot.fi/

Jos set jaksa lukea blogia, niin Paulsin Sadan vuoden kuluttua Piebalgassa eli Pec simt gadiem Piebalga löytyy suoraan youtubesta osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=Z_BrB7TATZU 

Europeana Sounds tulee

Musiikin suoratoistopalvelut ovat tulleet ryminällä. Spotify ja kilpailijat ovat musiikkiteollisuuden nopeimmin kasvava sektori, ja Spotifyssa on yhtiön oman ilmoituksen mukaan 20 miljoonaa äänitettä. Vaikka luvussa onkin jonkin verran ilmaa, määrä on kunnioitusta herättävä. Moni kysyy jo, tarvitaanko erillisiä ääniarkistoja ja musiikkikirjastoja. Kaikkihan on jo verkossa?

Kaikki musiikki ei kuitenkaan ole vielä verkossa. Mitä kauemmas historiassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän musiikkia suoratoistopalveluista löytyy. Tämä on aivan ymmärrettävää: kuluttajien kiinnostus kohdistuu ennen muuta ajankohtaisen musiikkiin. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Jo ennen vuotta 1925 maailmassa oli ilmestynyt lähes puoli miljoonaa äänilevyä, joista verkossa on vain pieni osa. Suoratoistopalveluista löytyvän musiikin kattavuudessa on musiikin lajien, maiden ja aikakausien mukaan suuria eroja.

Toinen ongelma on, että suoratoistopalveluissa musiikkia koskevan informaation, hienosti sanottuna metadatan taso vaihtelee suuresti. Parhaimmillaan se on niukkaa, huonoimmillaan täysin virheellistä. Kukaan ei tarkasta ja ylläpidä tietokannasta löytyviä tietoja. Varsinkin klassisessa musiikissa sama sävellys voi esiintyä lukemattomilla nimillä. Verratkaa vaikkapa Kansalliskirjaston Viola-musiikkitietokannasta löytyviä tietoja niihin tietoihin, jotka samoista levyistä löytyvät Spotifysta. Ammatillisesti hoidettuja musiikkiarkistoja tarvitaan edelleen.

Kaupallisiin suoratoistopalveluihin verrattuna musiikkikirjastot ja -arkistot ovat avautuneet hitaasti verkkoon. Yksi tunnetuimmista on Yhdysvaltain kongressin kirjaston ylläpitämä ”kansallinen jukebox”, jossa on kuunneltavissa yli 10,000 äänitettä vuotta 1925 edeltävältä ajalta. Kirjojen digitointiin verrattuna äänitteiden digitointi on kuitenkin jäljessä. Suomen Kansallisessa digitaalisessa kirjastossa on luettavissa jo yli 150 000 kirjaa, äänitteitä on alla tuhat. Sama tilanne on Euroopan kirjastojen yhteisessä hakuportaalissa Europeanassa.

Nyt monet Europeanassa mukana olevat maat ovat päättäneet korjata tilanteen. Europeana Sounds on EU:n rahoittama, kolme vuotta kestävä hanke, jonka tavoitteena on nostaa Europeanan kautta kuunneltavissa olevien äänitteiden määrä miljoonaan. Hankkeen budjetti on yli kuusi miljoonaa euroa. Projektia vetää Richard Ranft British Librarysta, ja siinä ovat mukana Alankomaiden, Ranskan, Saksan, Itävallan, Tanskan ja Latvian kansalliskirjastot sekä eräitä pienempiä musiikkiarkistoja Irlannista ja Kreikasta. Latvian kansalliskirjasto on jo avannut oman äänilevyarkistonsa verkkoon.

Europeana Soundilla on omat verkkosivut, jotka on suunnattu lähinnä tavallisille verkkosurffajille. Siellä on makupaloja mukana olevien arkistojen kokoelmista – tällä hetkellä etualalla ovat tietysti joululaulut. Projektin viralliset dokumentit löytyvät Europeana Pro –sivuilta.  

Näistä asiakirjoista käy ilmi, mihin Europeana Soundsia tarvitaan. Vaikka Euroopan kirjastoissa ja arkistoissa on miljoonia äänitteitä, ne eivät ole yhtä helposti tutkijoiden ja muiden asiakkaiden saatavilla kuin esimerkiksi kirjat. Syy ei tietenkään ole vain kirjastojen: äänitteiden käyttöön liittyvät tekniset ja tekijänoikeudelliset kysymykset ovat huomattavasti hankalampia kuin kirjojen. Mutta musiikin suoratoistopalvelut ovat jo ratkaisseet nämä kysymykset, kirjastot voivat ottaa niistä oppia.

Tarkoituksena ei tietenkään ole, että musiikkiarkistot ryhtyisivät kilpailemaan Spotifyn ja kumppaneiden kanssa tarjoamalla samaa aineistoa. Siinä ei olisi mitään järkeä. Pikemminkin voidaan ajatella, että tulevaisuudessa päästäisiin molempia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön. Arkistoissa on kuitenkin paljon sellaista aineistoa, jota tuskin koskaan löytyy kaupallisista palveluista. Äänien maailma on laajempi kuin pelkkä musiikki, jossa siinäkin on vielä paljon tekemistä: kansanperinnettä, radio-ohjelmia, luonnon ääniä, suullista historiaa.

Alkuvaiheessa Europeana Soundsia vetävät länsieurooppalaiset kansalliskirjastot. Pohjoismaista on mukana vain Tanska. Hankkeeseen voivat kuitenkin liittyä kaikki eurooppalaiset ääniarkistot, jotka haluavat julkaista kokoelmiaan verkossa. Tie on auki myös pienemmille arkistoille.

YouTube aloittaa musiikin suoratoistopalvelun

Kuten useimmat varmasti jo ovat huomanneet, Google käynnistää maanantaina (17.11.) seitsemässä maassa uuden musiikin suoratoistopalvelun. YouTube Music Keyn betaversio julkistetaan Yhdysvalloissa, Britanniassa, Irlannissa, Espanjassa, Italiassa, Suomessa ja Portugalissa. Spotify, Deezer ja muut jo toimivat palvelut saavat nyt kovan kilpailijan.

”Digitaalinen musiikki” on jo kauan ollut ääniteteollisuuden nopeimmin kasvava ala. Suuret levy-yhtiöt ovat hankkiutuneet verkkopalveluiden osakkaiksi ja taiteilijat ovat enimmäkseen olleet tyytyväisiä – korvausten suuruudesta on valitettu, mutta pois jääneitä on ollut vähän, viimeksi Taylor Swift, jonka levyjä ei suoratoistopalveluista löydy. Kilpailu on kuitenkin kovaa, ja kuluttajilla on monia vaihtoehtoja. Viime vuonna maksullisilla suoratoistopalveluilla oli koko maailmassa vain muutamia kymmeniä miljoonia asiakkaita.

Maailmalla Googlen uusi palvelu on ollut suuri uutinen. Myös epäileviä ääniä on kuulunut. YouTube Music Key maksaa suunnilleen yhtä paljon kuin Spotify ja muut vanhat toimijat. Mitä Googlella on sellaista, jota Spotifylla ei ole?

Lehdistötiedotteiden mukaan YouTube tarjoaa käyttäjilleen 30 miljoonaa musiikkikappaletta, Spotify 20 miljoonaa. Tällä tuskin on merkitystä. Olen jo aikaisemmin todennut, ettei Spotifyssä oikeasti ole 20 miljoonaa eri musiikkikappaletta. Suuret luvut tulevat osittain siitä, että samat esitykset löytyvät moneen kertaan, kun ne on julkaistu monilla eri albumeilla. Merkittävää kilpailuetua voi toki syntyä, jos jompikumpi palvelu pystyy hankkimaan yksinoikeuden hyvin suosittujen taiteilijoiden levytyksiin.

YouTube Musicin ja Spotifyn toimintatavoissa on kuitenkin eräitä mielenkiintoisia eroja. Spotifyn päätuotteena on musiikin suoratoisto. Se hankkii musiikin esitysoikeudet levy-yhtiöiltä ja tekijänoikeusjärjestöiltä ja sopii näiden kanssa korvausten suuruudesta. Se ei myy äänitiedostoja eikä tarjoa musiikkivideoita.

YouTube ja Google puuhaavat monenlaista. Googlella on musiikkikauppa, YouTube on kasvanut suureksi näyttämällä eri tahoilta haalittuja videoita. Palvelussa on jo kuunneltavissa ilmaiseksi valtava määrä musiikkia, mutta tekijänoikeudellisesti se toimii harmaalla vyöhykkeellä. YouTube ei pääsääntöisesti hanki tarjolla olevan musiikin esitysoikeuksia oikeudenomistajilta, vaan toimii ainoastaan palvelun tarjoajana. Oikeuksien selvittämisestä vastaavat (tai käytännössä eivät vastaa) palvelun käyttäjät, esimerkiksi nimimerkki Enska888, joka on ladannut YouTuben Leif Lindgrenin laulaman tangon Liljankukka, jolla on jo 356775 kuuntelukertaa.

Jos ja kun Liljankukka soisi Spotifyssa 350000 kertaa, Lindgren sekä Kärjen ja Helismaan perikunnat saisivat jo pienen tilin. Sen sijaan YouTube ei tietääkseni ole maksanut tästä oikeudenomistajille senttiäkään. Vastuu on nimimerkki Enska888:lla.

Samaan aikaan kun Suomessa on metsästetty näyttävästi piraatteja, Googlea ja YouTubea on kohdeltu silkkihansikkain. Olisi ollut helppoa poimia YouTubesta tuhat ilman lupaa sinne ladattua ikivihreää suomalaista sävelmää ja vaatia palvelua poistamaan ne. Enskan nimi ja osoitekin olisi voitu selvittää. Näin ei ole tapahtunut. Luultavasti tämä on ollut viisasta. Munivaa kanaa ei pidä tappaa, ja ajan mittaan YouTube Music Key saattaa jopa munia oikeudenomistajille kultamunia.

Tulevaisuus näyttää, käykö näin. On mielenkiintoista seurata, miten Googlen muut nyt musiikkipalvelut kehittyvät. Analyytikot ovat varoittaneet, että suoratoistopalvelu syö Googlen musiikkikaupan tuottoa. Mutta miten käy YouTube ilmaiselle musiikkitarjonnalle sen jälkeen kun maksullinen palvelu on päässyt vauhtiin. Löytyykö Liljankukka ilmaisesta YouTubesta vielä parin vuoden kuluttua? Google on aina valittanut, ettei se pysty valvomaan kaiken sivustoillaan tarjolla olevan aineiston tekijänoikeuksia. Ehkä se ei olekaan niin vaikeata?

Spotify: kuka saa rahat?

Musiikin verkkopalvelut ovat vakiinnuttaneet asemansa. Suomen äänitetuottajat ottavat suoratoistopalvelut huomioon albumilistoja laadittaessa. Spotify kertoo jakaneensa oikeudenomistajille korvauksia jo miljardin dollarin (720 miljoonan euron) arvosta.

Samaan aikaan monet artistit maailmalla ja Suomessa valittavat, että palveluiden maksamat korvaukset ovat liian pieniä. Muutamat ovat vetäneet levynsä kokonaan pois palvelusta. Anssi Kela kertoi marraskuussa blogissaan, että hän oli tienannut Levoton tyttö -  kappaleen striimauksesta Spotifyssa vain runsaat 2300 euroa, vaikka sitä oli kuunneltu yli miljoona kertaa. Yhdestä kuuntelusta korvaus oli siis vain 0,0002 euroa (kaksi sentin sadasosaa). Toisaalta Kela totesi, että hänen muistakin kappaleistaan kertyy Spotifyn kautta jatkuvasti tuloa, Nummelakin on saanut jo puoli miljoonaa kuuntelukertaa. Mutta suurin osa taiteilijoista saa toistaiseksi suoratoistopalveluista niin pieniä tuloja, ettei niillä ole mitään käytännön merkitystä. Tuhat soittokertaa on vain 20 senttiä. (Artisti Anssi Kela ei kerro blogissaan, onko 2300 euroon laskettu mukaan myös säveltäjä Anssi Kelalle Teoston kautta tulevat korvaukset – luultavasti ei. Se olisi hyvä tietää kun arvioidaan korvauksen kohtuullisuutta).

Onko miljoona kuuntelukertaa ja 2300 euroa paljon vai vähän? Ryhdyin pohtimaan tätä ja yritin selvittää suoratoistopalveluiden korvauksia verrattuna äänitteiden muuhun käyttöön. Se ei ole aivan yksinkertaista.

Musiikin tekijät saavat levyistään (nykyisin pitäisi jo sanoa äänitteistä) tuloja kolmella tavalla. Se, miten korvaukset määritetään ja kenelle niitä jaetaan, vaihtelee kuitenkin suuresti.

Levottoman tytön myyntilukuja ei vielä ole julkaistu, mutta Anssi Kelan edellistä menestyslevyä Nummela myytiin yli 150 000 kappaletta. Artistien korvaukset levymyynnistä jakaantuvat kahteen pääryhmään. Levyn pääesiintyjä (”featured artist”) saa yleensä prosenttikorvauksen myynnistä. Sen suuruus sovitaan tapauskohtaisesti ja riippuu artistin valovoimaisuudesta; se on yleensä kahden ja kymmenen prosentin välillä (liikevaihtoverottomasta tukkuhinnasta, ei kaupan hinnasta). Taustamuusikot (”accompanying musicians”) sen sijaan saavat studiotyöstä kertakorvauksena Muusikkojen liiton sopiman tuntipalkan. Jos levyä myydään satatuhatta kappaletta, päätähti saa mukavan potin, säestäjät vain tuntipalkan. Jos levyä myydään kolmesataa kappaletta, mikä on sekin mahdollista, säestäjät tienaavat enemmän kuin tähti.

Lisäksi levyn myynnistä maksetaan Teosto/NCB:n kautta korvaus levytettyjen kappaleiden tekijöille. Korvaus on sovittu kollektiivisesti eikä siitä neuvotella yksilölisesti. En tiedä nykyistä tasoa, mutta se on jossakin kymmenen prosentin alapuolella myytyä levyä kohti. Korvaus jaetaan suunnilleen tasan säveltäjän, sanoittajan ja musiikkikustantajan kesken. Jos pääesiintyjä on samalla levyn kaikkien kappaleiden säveltäjä ja sanoittaja, hän saa siis tuplapotin. Jos hän tulkitsee muiden lauluja, rahankin menevät muualle.

Jos levyä on myyty paljon, se soi varmasti myös radiossa. Musiikin tekijät saavat radiosoitoista korvauksia Gramexin ja Teoston kautta. Korvaukset ovat suunnilleen samaa tasoa, ja tilitysten perusteena ovat sekä soittokerrat että kanavan kuulijamäärä. Suurimmat korvaukset maksaa Radio Suomi, koska se on suosituin kanava. Parhaimmillaan Gramex- ja Teosto-korvaus voivat olla yhteensä muutaman kympin minuutilta, pienillä paikallisilla kanavilla paljon vähemmän. Jos levyä soitetaan radiossa yli sata kertaa vuodessa, siitä kertyy ihan mukavat korvaukset. Lisäksi niihin kertyy mukavasti lisäkertoimia äänitteiden julkisesta esittämisestä, hyvitysmaksuista jne. Jos levy toisaalta soi vain kerran vuodessa, korvaus menee pankin kuluihin.

Radiosoitosta Teoston kautta säveltäjille maksettavat korvaukset jakautuvat suunnilleen samalla tavalla kuin levyjen myynnistä, mutta Gramexin puolella toimitaan eri logiikalla. Äänitteiden oikeudenomistajia ovat sekä tuottajayhtiöt että levyllä soittavat muusikot – ei siis vain se, jonka nimi on levyn kannessa. Esiintyjien puolikas jaetaan Gramexissa sovitun kaavan mukaan siten, että solisti saa kakusta isomman siivun kuin basisti, mutta kaikille kertyy jotakin. Minäkin olen monena vuotena saanut Gramexista kympin siitä hyvästä. että soitin kitaraa M. A. Nummisen levyllä ”Ajokortti ja kuulokyky”.

Onko miljoona kuuntelukertaa Spotifyssä paljon? Luku tuntuu suurelta, mutta täytyy muistaa että kyse on yksittäisistä kuuntelukerroista. Jos sama levy soi Radio Suomessa viisi kertaa, se on myös saanut miljoona kuuntelijaa (edellyttäen että kanavan kuulijamäärä oli 200 000). Voidaan toki sanoa, että soittokerrat Spotifyssa ovat arvokkaampia, sillä kuulija on saanut toivomansa musiikin toivomallaan hetkellä, kun taas Radio Suomen ohjelmistoa ei voi itse valita. Jos vaihtoehtona on levyn ostaminen, Spotify on edullisempi. Ostamaansa cd-levyä voi kuitenkin kuunnella rajattoman monta kertaa eri soittimilla, ja sillä on jonkinlainen jälleenmyyntiarvo. Jos haluan kuunnella Levottoman tytön joka päivä vuoden ajan, siitä kertyy jo 365 soittotapahtumaa.

En yritä arvioida, ovatko Spotifyn maksamat korvaukset kohtuullisia. Se on monimutkaisempi kysymys. Täytyy muistaa että Spotifyllä on oman ilmoituksen mukaan vasta noin kuusi miljoonaa maksavaa tilaajaa koko maailmassa. Se ei ole hirveän paljon. Suomen Yleisradio on vielä melkein yhtä suuri kuin koko maailmassa toimiva suoratoistopalvelu. (Tilaajien määrää Suomessa ei ole julkistettu). Spotifylla ja sen kilpailijoilla on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet kasvaa moninkertaisiksi, ja silloin korvaustenkin pitää kasvaa.

Ainakin levy-yhtiöt näyttävät olevan tyytyväisiä Spotifyn maksamiin korvauksiin. Kaikki suuret levy-yhtiöt (jotka ovat myös Spotifyn suuromistajia) ovat jo syöttäneet ohjelmistonsa palveluun, niin monet pienetkin. Samalla tavoin ne ovat aina lähettäneet uudet levynsä radioasemille, vaikka korvausten suuruudesta on kiistelty. Myös säveltäjät saavat oman osuutensa

Muusikkojen osalta tilanne on ongelmallisempi. Radiosoitosta rahat jaetaan tasan levy-yhtiön ja soittajien kesken, kaikille soittajille tulee jotakin. Spotify-soitosta muusikot saavat korvauksia samassa suhteessa, kuin levysopimuksessa on sovittu. Säestävät muusikot eivät ilmeisesti saa mitään, solistit yleensä muutaman prosentin. Jos suoratoistopalvelut jonakin päivänä syövät soittolistaradion  - mitä voisi jopa toivoa – taustamuusikot eivät voi enää luottaa Gramex-tilityksistä kertyvään ”pitkään häntään”, joka tuottaa keikkapalkkioihin korkoa vielä vuosien kuluttua.

Spotify ei tunne Tshaikovskia

Olen viime aikoina testannut verkon musiikkipalveluita, varsinkin markkinajohtaja Spotifyn tarjontaa. Kuunneltavana on lupausten mukaisesti valtava määrä kaiken tyyppistä musiikkia, mutta sen löytäminen saattaa olla vaikeaa. Spotify rakastaa käyttäjiä, jotka haluavat valmiita soittolistoja. Huonointa palvelua saavat klassisen musiikin ystävät. Spotify ei edes tunne käsitettä ”säveltäjä”. Sibelius ja Beethoven ovat ”artisteja”.

Otetaan esimerkki. Jos haluat löytää Robinin levyn, kirjoitat vain hakuruutuun ”Robin”. Valikkoon avautuu kyllä monta Robinia, mutta heidän joukostaan on helppo erottaa se suomalainen Robin.

Kirjoita sitten ruutuun yksi suosituimmista klassisista viulusävellyksistä, ”Tshaikovski pianokonsertto”. Ei tuloksia. No, Spotify ei osaa suomea. ”Tchaikovsky piano concerto” tuo ruutuun kokoelman ”40 Most Beautiful Classical Masterpieces”, jolla on kolmen minuutin pätkä ensimmäisestä pianokonsertosta h-molli, jossa on alussa se kuuluisa laskeva ti-ta-ta-taa. Mutta tässä ei ole koko konserttoa, ja sitä paitsi Tshaikovski sävelsi muitakin pianokonserttoja. Klikkaamalla ”show all results”, näkyviin tuleekin kymmeniä kokonaislevytyksiä säveltäjän pianokonsertoista - ja kaupan päällisiksi myös Schubertin ”Erlkönig”, koska se on konserton mukaan nimetyllä kokoelmalevyllä.

Vielä hankalampaa on, jos halusitkin kuunnella Mozartin pianokonserttoja. W. A. kirjoitti niitä yli kaksikymmentä. Yleensä klassiset sävellykset yksilöidään sävellajin mukaan, mutta Mozart kirjoitti pelkästään D-duurissakin useita konserttoja. Sitten on järjestysnumerot, mutta nekin on tietokannassa kirjoitettu monilla eri tavoilla. Jokin pianokonsertto löytyy varmasti, mutta jos kuulija haluaa konserton no. 20 määrätyn pianistin tulkitsemana, se voi olla vaikeaa.

Klassisen musiikin luettelointiin liittyy erityisosaamista, jota Spotify ei ole välittänyt hankkia. Jo säveltäjien nimet kirjoitetaan eri kielissä eri tavoin. Tshaikovski voi olla myös ”Tchaikovsky”, ”Chaikovsky” tai ”Tschaikowsky”. Pianokonsertto voi olla englanniksi ”piano concerto” tai ”concerto for piano and orchestra”. Muilla kielillä on omat virityksensä. Hyvässä musiikkikirjastossa nimet on yhdenmukaistettu ja muista kirjoitustavoista on viittaus päänimikkeeseen, mutta Spotifyssa tyydytään siihen, mitä levy-yhtiöt sinne syöttävät.

Spotify on vasta muutaman vuoden ikäinen. Klassisen musiikin harrastaja löytää jo palvelusta runsaasti kuunneltavaa. Pekka Kuusiston tulkintaa Vivaldin viulukonsertosta on kuunneltu yli 40 000 kertaa. Myös levy-yhtiöt ovat hyväksyneet palvelun. Hakusana ”Karajan” avaa loputtoman pitkän listan maestron levytyksiä. Palvelussa on kuitenkin klassisen musiikin näkökulmasta heikkouksia, ja suurimmat klassista musiikkia tuottavat levy-yhtiöt ovat jo kehittäneet sinne omat sovelluksensa. Kuulijalle on esimerkiksi tarjolla Deutsche Grammophonin sovellus, jossa on tietenkin vain DGG:n levytyksiä.

Klassisen musiikin harrastajat ovat musiikkibisneksen näkökulmasta pieni vähemmistö. He ovat kuitenkin koko äänilevyn historian ajan muodostaneet aktiivisen ja ostovoimaisen asiakasryhmän. Kunhan joku kehittää Spotifyn rinnalle klassiseen musiikkiin erikoistuneen palvelun, jossa on paremmat hakuominaisuudet ja parempi äänen laatu, tämä ryhmä siirtyy nopeasti sinne.

Spotify uskoo, että Beatlesit levyttivät suomeksi

Olen viime viikkoina kokeillut ahkerasti verkon musiikkipalveluita. Ne ovat tulleet jäädäkseen ja tarjoavat musiikin harrastajille monenlaisia mahdollisuuksia. Musiikin verkkopalveluista on syntynyt uusia media. joka yhdistää radion ja levykaupan ominaisuudet. Taustamusiikkia tarvitseva voi valita valmiita soittolistoja, kriittinen kuulija etsiä miljoonien levyjen joukosta juuri toivomansa kappaleet.

Miten haku toimii? Testattavana on Spotifyn premium-palvelu, joka lienee markkinajohtaja Suomessa. Käyttäjälle avautuu samanlainen hakuruutu kuin Googlessa. Kun kirjoittaa ruutuun artistin tai kappaleen nimen, Spotify auttaa tarjoamalla todennäköisimmän vaihtoehdon ”top result”. Lisäksi tarjolle tulee listat artistin kaikista albumeista ja kappaleista ja haetun kappaleen kaikista levytyksistä. Monissa tapauksissa järjestelmä kertoo myös, miten monta kertaa kappale on soinut. Pian käy kuitenkin selväksi, että Spotify rakastaa soittolistoja enemmän kuin valikoivaa musiikin käyttäjää. Kun olet tehnyt pari yksittäistä hakua, Spotify pakottaa ruutuun valikoiman tarjolla olevia soittolistoja ja haku täytyy tehdä uudestaan.

Otetaan siis hakutermiksi ”The Beatles”. Yhtye ei ole halunnut antaa levytyksiään streaming-palveluihin, mutta kuunneltavissa on mm yhtyeen ensi yrityksiä edustavat ”Besame mucho” ja ”My bonnie”, joita on jo kuunneltu satoja tuhansia kertoja. Yllättäen listalla on myös kappale nimeltä ”Sähköjätkä”, jolle on kertynyt 57 000 kuuntelua. Muistan että Beatlesit ovat uransa alkuaikoina levyttäneet saksaksi, mutta ei kai suomeksi? Tarkempi selailu paljastaa, että ”Sähköjätkä” on suomalaiselta albumilta ”Talvea sautan”, jossa esittäjäksi on todella merkitty ”The Beatles”. Levymerkkiä ei näy. Pelkäänpä, että John Lennon pyörii haudassaan. Spotify luottaa levy-yhtiöiden tietoihin, mutta kukaan ei ilmeisesti huolla tietokantaa.

Spotifyn yksinkertainen haku toimii, jos haettavana on tunnettu kappale tai artisti. Se toimii myös, jos nimi on tarpeeksi erikoinen, vaikkapa Israel Kamakawiwo’ole. Mainion havaijilaistaiteilijan tulkintaa ”Over the rainbow” on kuunneltu jo yli kuusi miljoonaa kertaa. Riittää kun muistaa kirjoittaa ”Israel Kama”, Spotify auttaa. Ongelmia syntyy, jos haettu sana esiintyy monessa yhteydessä. Haluan kuunnella Olavi Virran levytyksen ”Eva” ja kirjoitan sen hakuruutuun. Tuloksena on suunnilleen miljoona vastausta, ensimmäisinä laulaja Eva Simons ja Angelique Kidjon ”Eva” ja sen jälkeen kaikki muut joissa kirjainyhdistelmä esiintyy. Ei hyvä.

Itse asiassa Spotifyssa on mahdollisuus tehdä myös monimutkaisempia hakuja, mutta niistä järjestelmä ei kerro uudelle käyttäjälle. Ohjeet löytyvät helpoiten googlaamalla ”Spotify advanced search”. Lisää linkkejä löytyy tästä ja tästä. Täytyy opetella hakukenttien Spotify-nimet, laittaa haetut sanat lainausmerkkeihin ja kirjoittaa hakuoperaattorit isoilla kirjaimilla. Olavi Virran ”Eva” löytyy siis kirjoittamalla hakuruutuun artist:”Olavi Virta” AND track:”Eva”. Toimii. Artistin ja kappaleen lisäksi voi hakea levymerkin ja vuosiluvun mukaan, vaikka näitä ei esitetä käyttäjälle. Esimerkiksi haku ”label:Folkways” toimii. Yllättäen huomaan, että haussa voisi käyttää jopa yksittäisten kappaleiden ISRC-koodia, vaikka harva niitä tietää.

Oma lukunsa on Spotifyn genre-lista, jossa on useita satoja hakukelpoisia musiikin lajeja. Joukossa on itsestään selviä, kuten ”heavy metal”, ”jazz”, ”flamenco” ja jopa ”Finnish folk”. Haku genre:”Urban cowboy” antaa tulokseksi Dolly Partonin, jonka ”Jolene” on soinut jo 14 miljoonaa kertaa. Osa on yllättäviä ja jopa tekaistun tuntuisia. Genre ”khmer dance” löytää vain kaksi levyä, ”omutibo” ei yhtään.

Hakumahdollisuuksia siis on, mutta eräät tärkeät termit puuttuvat. Maan tai kielen mukaan ei voi hakea. Jos haluaa tutustua vaikkapa norjalaiseen populaarimusiikkiin, pitää tuntea jonkin artistin tai kappaleen nimi. Spotify ei tunne lainkaan käsitettä ”säveltäjä”. Unto Mononen löytyy palvelusta albumin nimen perusteella. Sibelius ja Beethoven ovat artisteja. Seuraavaksi yritänkin tutkia, miten Spotify palvelee klassisen musiikinharrastajaa.

Mutta jos haku ei toimi, on toinenkin vaihtoehto. Forgotify löytää Spotifyn musiikkivarastosta ne neljä miljoonaa kappaletta, joita kukaan ei tähän mennessä ole kuunnellut. Kun kokeilin, ensimmäiseksi rävähti soimaan Shlomo Mintzin ja Isrealin kamariorkesterin esittämä Vivaldin viulukonsertto A-duuri. Seuraavaksi arvottiin pakistanilaista filmimusiikkia ja sitten amerikkalaista gospelia. Todellakin ”musiikkia kaikkiruokaisille”, mutta Forgotifystä ei voi hakea mitään, ja kun on kuunnellut kappaleen, se katoaa valikoimasta. Forgotifyn käyttö edellyttää voimassaolevaa Spotify-tilausta.

Spotifyssa ei ole 20 miljoonaa ERI kappaletta

Netin musiikkipalveluista on tullut suuria tekijöitä musiikkielämässä. Musiikkituottajat ry:n mukaan äänitealan tuloista 36 % kertyi viime vuonna suoratoistopalveluista. Suomessa Spotify on markkinajohtaja. Musiikkipalveluista on tullut uusi media: ei radio, ei levykauppa, vaan jotakin uutta. Spotify on kuin radioasema, jonka valtavasta äänilevystöstä kuuntelija voi kiinteään kuukausihintaan valita mitä tahansa musiikkia silloin kun haluaa - niin kauan kun maksaa laskunsa. Toisin kuin radiossa, formaatin voi päättää itse.

Millainen sitten on Spotifyn levykokoelma? Monien nettiyhtiöiden tapaan Spotify kertoo niukasti yksityiskohtia toiminnastaan, mutta pressitiedotteesta käy ilmi, että palvelussa on noin 20 miljoonaa musiikkikappaletta (”songs”). Perässä on varaus: määrä vaihtelee maittain. Kaikki musiikkikappaleet eivät siis ole kuultavissa kaikissa maissa.

Yleisesti tiedetäänkin, että eräät tunnetut taiteilijat ovat kieltäneet levytystensä jakelun verkkopalveluissa. Tunnetuimpia näistä ovat The Beatles. Vain heidän vanhimmat levytyksensä, joiden tekijänoikeudet ovat vanhentuneet Euroopassa, löytyvät Spotifystä. 

Löytyykö maailmasta todella 20 miljoonaa levyä? Varmasti löytyy, ainakin jos lasketaan musiikkikappaleiden eli yksittäisten levyurien mukaan. Pelkästään Suomen äänitearkiston ylläpitämässä suomalaisten äänilevyjen tietokannassa 1901–1999 on 129 000 eri kappaletta, ja sen jälkeen suomalaisia äänitteitä on jo ilmestynyt monta kymmentä tuhatta. Aika monet löytyvät Spotifysta, muun muassa Olavi Virta, jonka tuotanto käsittää noin kuusisataa äänitettä. Hakusana ”Olavi Virta” tuo kuitenkin tulokseksi pitkälti yli tuhat äänitettä. Pelkästään ”Hopeinen kuu”, Virran suosituin levy, löytyy 32 kertaa.

Onko Spotify onnistunut houkuttelemaan mestarin takaisin tuonpuoleisesta tekemään uusia levytyksiä? Selitys on yksinkertaisempi: ”Hopeinen kuu” on syötetty palveluun kaikilta kokoomalevyiltä, joilla se on mukana. Virran kootut levytkin ovat mukana kahteen kertaan, vanhempaa ja uudempana painoksena. Frank Sinatran ”My way” löytyy vielä useammin. Osa on eri artistien kanssa tehtyjä duettoversioita, mutta pääosa samoja. Tilanne on sama monien muiden ikivihreiden levytysten kanssa. Vaikka Spotifyssa olisikin 20 miljoonaa musiikkikappaletta, siellä ei ilmeisesti ole näin monta erilaista äänitystä – päällekkäisyyttä on paljon.

Kun Spotify ei kerro tarkemmin, mitä sen tarjonta sisältää, on pakko tehdä pistokokeita. Mistään ei löydy maailman levyt kattavaa luetteloa, mutta ainakin jazzlevyt on dokumentoitu pikkutarkasti. Otan hyllystä Jorgen Grunnet Jepsenin kymmenosaisen ”Jazz Records 1942 – 1962” ja alan selata aakkosjärjestyksessä. Ensimmäisenä on Ossi Aalto, ja palvelusta löytyvätkin ”Embryo” ja ”Robbin’s nest”. Ensimmäisistä kahdestakymmenestä nimestä vain neljä puuttuu Spotifysta. Yhdeltäkään taiteilijalta ei ole läheskään kaikkia Jepsenin dokumentoimia kappaleita, mutta aika hyvä tulos.

Täytyy laajentaa selailua. Angloamerikkalaisen populaarimusiikin tutut nimet löytyvät helposti. Entä Spotifyn kotimaa Ruotsi? Siirryn Abbasta vanhempiin nimiin, Thore Skogman, Snoddas, Alice Babs, Ulla Billquist ja jopa Ernst Rolf ovat mukana. Sama juttu Saksasta ja Ranskasta. Testaan onko Udo Lindenbergin Honecker-herja ”Sonderzug nach Pankow” mukana. On se, kuulen sen pitkästä aikaa. Entä Tsitsanisin rebetika-klassikko ”Sinnefiasmeni kiriaki”? Löytyy, ja muukin Tsitsanisin tuotano. Neuvostoiskelmän suuret nimet? Löytyy, ainakin muutama. Leonard Cohen on todellakin lainannut ideoita Sofia Rotarun kappaleesta ”Lavanda”, niin kuin muistelin. Tai päinvastoin –Spotify ei kerro vuosilukuja.

Kokeilen jotakin vaikeampaa marginaaleista. Löytyykö Dafydd Iwan, kymrinkielisen protestilaulun suuri nimi? Spotifyssa on ”Carlo”, vuosien takainen pilkkalaulu Walesin prinssistä, ja paljon muuta. Australialainen country musiikki, Slim Dusty ja Smoky Dawson? Löytyy. Entä latvialainen country-musiikki? Etsin hakusanalla Sesta Judze, palvelusta löytyy yksi yhtyeen lukuisista cd-levyistä ja yhtyeen hitti ”Rabarberu vins”. Emburgas Zeni on saanut palveluun vain yhden kappaleen. Grönlantilaisia rockbändejä löytyy ainakin kaksi, Piitsukkut ja Inneruulat. Löytyy myös saamelaisen laulufestivaalin kokoomalevy ”Sami Grand Prix” – ei tosin kaikilta vuosilta.

Täytyy kokeilla jotakin hankalampaa. Ongelmana on, että Spotifysta ei voi hakea maan tai kielen mukaan. Täytyy tietää artistin tai kappaleen nimi. Onneksi on Wikipedia. Hakusanalla ”Papua New Guinea rock music” löytyy lista saarivaltion artisteja. Wikipedian mukaan Uuden Guinean tunnetuin reggae-artisti on Anslom Nakikus, ja hänen nimellään löytyy kokoelmalevy ”Best of Niugini Island Hits 2008”. Huonommin käyn, kun etsin makedonialaisia rock-yhtyeitä ja haen näiden musiikkia Spotifysta. Nollatulos. Ehkä he eivät Beatlesien tavoin halua musiikkiaan palveluun, tai sitten sitä ei ole lisensoitu Suomeen. Spotify ei kerro, enkä keksi, miten voisin selvittää, onko palvelussa yhtään makedonialaista rock-artistia. Olisivatko ne kilpailevassa Rdio-palvelussa, joka väittää tarjontansa kattavan 30 miljoonaa musiikkikappaletta?

Pikatestin tuloksena on myönnettävä, että Spotifyssa on maailmanlaajuisesti kunnioitettava määrä musiikkia. Esimerkiksi jazzin harrastajalle se tarjoaa oivan mahdollisuuden kerrata tämän musiikin lajin historiaa. Päällekkäisyyksiä on paljon, koska levy-yhtiöt eivät viitsi tehdä karsintaa vain syöttävät kaiken CD-muodossa julkaisemansa musiikin. Mitä kauemmas edetään musiikin marginaaleihin tai historiassa taaksepäin, sitä harvemmaksi valikoima muuttuu. Mukana on vähän äänitteitä, joita ei ole aikaisemmin julkaistu cd-levyllä. Suomi näyttää olevan tässä suhteessa myönteinen poikkeus: Warner Music Finland on syöttänyt verkkoon koko arkistonsa vinyylejä myöten. Ja Spotify on toiminut vasta muutamia vuosia.

Seuraavassa blogissani yritän selvittää, miten Spotifyn hakutoiminnot palvelevat käyttäjää.

Bibliothèque Nationale julkaisee verkossa 200 000 äänilevyä

Ranskan kansalliskirjasto Bibliothèque nationale de France (BnF) julkaisee verkossa 200 000 äänilevyä. Levyt eivät kuitenkaan tule olemaan yleisön kuunneltavissa ilmaiseksi, vaan käytöstä peritään maksu. Kirjaston päätös on herättänyt keskustelua digitaalisten kirjastojen tulevaisuudesta.

 

Kirjoitin jokin aika sitten Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta, opetusministeriön kunnianhimoisesta hankkeesta, jonka ansiosta verkossa on jo käytettävissä satoja tuhansia kirjoja ja kuvia. Äänitteet puuttuvat vielä tarjonnasta. Ranskalaisten suunnitelma esittelee vaihtoehtoisen mallin suurten äänilevykokoelmien julkaisemiseksi yleisön käyttöön.

Useimmissa Euroopan maissa kirjanpainajilla ja kustantajilla on jo pitkään ollut velvollisuus lähettää kaikista julkaisemistaan kirjoista vapaakappale kansalliskirjastoon. Ranska oli ensimmäinen maa maailmassa, joka laajensi vapaakappalelakia vuonna 1939 koskemaan äänilevyjä (Suomessa vastaava säännös tuli voimaan 1981). Tämän ansiosta kansalliskirjastossa on yli 70 vuoden ajalta kattava kokoelma ranskalaisia levyjä. BnF on myös onnistunut hankkimaan merkittävän kokoelman vanhempia levyjä. Äänitteitä voi nykysinkin tutkia kirjaston tiloissa Pariisissa, mutta se vaatii käyttäjältä sitkeyttä.

Kokoelmien digitoimisesta aiheutuu huomattavia kustannuksia, ja julkaisemiseen liittyy tekijänoikeudellisia ongelmia. Ennen vuotta 1963 ilmestyneiden levyjen tuottajien oikeudet ovat vanhentuneet, mutta levyillä olevat sävellykset ovat usein vielä suojattuja. Lullyn oopperat voidaan vapaasti julkaista verkossa, mutta Non, je ne regrette rien vaatii tekijöiden luvan. BnF on ratkaissut ongelman solmimalla yhteistyösopimuksen kahden ulkopuolisen yrityksen kanssa. Digitoinnista vastaa belgialainen Memnon Archiving Services ja julkaisemisesta musiikin verkkokauppaan erikoistunut Believe Digital. Sopimuksen yksityiskohtia ei ole julkaistu, mutta tarkoituksena on, että yhteistyökumppanit vastaavat tekijänoikeuksista ja (ainakin osittain?) digitoinnin kuluista.

BnF:n ratkaisu on jo herättänyt keskustelua. Kriitikkojen mielestä nyt on luotu ”tekijänoikeuden Sääntö 22”, kun vapaan aineiston käyttö tulee uudelleen maksulliseksi. Kaikki 200 000 digitoitavaa levyä eivät kuitenkaan ole vielä vapaita, ja levyjen kuuntelu paikan päällä kirjastossa tulee jatkossakin olemaan ilmaista. Enemmän kysymysmerkkejä voikin liittää BnF:n toiseen suureen digitointihankkeeseen. Sen tavoitteena on julkaista verkossa 70 000 kirjaa, jotka on julkaistu ennen vuotta 1700.  Niiden tekijänoikeudet ovat taatusti jo vanhentuneet. Vain 3500 keskeistä teosta julkaistaan heti vapaasti luettavaksi BnF:n Gallica-tietokannassa, muiden käyttö kirjaston ulkopuolella tulee aluksi olemaan maksullista.

Ihanteellista olisi, jos mahdollisimman suuri osa kulttuuriperinnöstä saataisiin verkkoon vapaasti kaikkien käytettäväksi. Suojatun aineiston käyttöön tarvitaan kuitenkin tekijöiden lupa, ja yleensä siitä täytyy maksaa. Verkkoliiketoiminnassa on jo kehitetty sopimusmalleja, joiden pohjalta valtavat määrät teoksia saadaan käytettäväksi kohtuullisin yksikkökustannuksin – esimerkkinä vaikkapa Spotify. Käyttäjä maksaa, mutta maksu on kohtuullinen ja ennen kaikkea helppo suorittaa. Voitaisiinko Suomessa oppia jotakin BnF:n ratkaisusta? Tällä tavoin voitaisiin saada Kansalliseen digitaaliseen kirjastoon nopeasti vaikkapa ennen vuotta 1963 julkaistut suomalaiset äänilevyt.

Samaa mallia voitaisiin ehkä soveltaa myös painettuun tekstiin. Google Books on julkaisemassa valtavan määrän englanninkielisiä kirjoja verkkoon (tähän liittyy tosin myös avoimia oikeusjuttuja). Suomessa ei ole samanlaisia visioita. Tällä hetkellä Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta löytyvät suomalaiset sanomalehdet vain vuoteen 1910 saakka. Samaan aikaan sanomalehdillä on kova tarve kehittää uutta digitaalista liiketoimintaa. Entä jos verkkoon saataisiinkin samaan portaaliin kaikkien suomalaisten sanomalehtien vanhat vuosikerrat, uudemmat maksullisina?

Kuka omistaa radiotaajuudet?

Tiedotusvälineet kertoivat viikko sitten, että viestintäviraston suunnitelmat myydä nopeiden 4G- laajakaistaverkkojen taajuudet eniten tarjoaville operaattoreille ovat pahasti epäonnistuneet. Virasto tuli laatineeksi huutokaupalle niin monimutkaiset säännöt, että siitä tuli ikiliikkuja. Huutajat pantiin nyt kuukaudeksi jäähylle, huutokauppa jatkuu lokakuussa uusilla säännöillä.

Miksi taajuuksia ylipäänsä myydään? Kaikkien taajuushuutokauppojen isä on Nobel-palkittu  taloustieteilijä Ronald Coase. Monikaan ei tainnut huomata, että Coase kuoli viime viikolla 102-vuotiaana lähes samaan aikaan kun taajuushuutokauppa keskeytettiin Suomessa. Vuonna 1959 julkaisemassaan artikkelissa The Federal Communications Commission Coase katsoi, että yleisesti hyväksytty tapa jakaa radiotaajuudet viranomaisten harkinnan mukaan oli taloudellisesti tehoton. Taajuudet pitäisi myydä eniten tarjoaville, jolloin korkeimmat tarjoukset tekisivät ne yritykset, jotka pystyvät hyödyntämään taajuuksia tehokkaimmin.

Coasen ajatuksia on viime vuosina hyödynnetty yleisesti matkapuhelintaajuuksien jaossa. Suomi on ollut lähes viimeinen maa Euroopassa, jossa taajuudet on jaettu operaattoreille ilmaiseksi pelkän kauneuskilpailun eli viranomaisharkinnan perusteella. Suomen osalta huutokauppojen käynnistämistä ovat ehkä hidastaneet katkerat kokemukset vuodelta 2001, jolloin valtionyhtiö Sonera hukkasi kolme miljardia euroa ostamalla Saksasta taajuuksia, joilla ei sitten ollutkaan käyttöä (Coasen näkökulmasta tämä oli aivan oikein, tällä tavoin taitamattomat yritykset karsiutuvat markkinoilta). Saksan näkökulmasta huutokauppa onnistui mainiosti. Mutta viestintäviraston vaikeudet osoittavat, ettei taajuushuutokauppojen järjestäminen ole teknisesti aivan yksinkertaista.

Coase käsitteli artikkelissaan lähinnä kaupalliseen radiotoimintaan tarkoitettujen taajuuksien käyttöä. Siihen aikaanhan ei matkapuhelimista edes haaveiltu. Radiotaajuudet ovat kuitenkin osa laajempaa kokonaisuutta, sähkömagneettista spektriä, jota nykyisin hyödynnetään lukemattomiin eri tarkoituksiin langattomista mikrofoneista avaruustutkimukseen. Sähkömagneettinen spektri on rajallinen luonnonvara siinä missä vesi tai mineraalitkin, kaksi radioasemaa ei voi samaan aikaan lähettää ohjelmaa samassa paikassa samalla taajuudella.

Yksikään maa ei kuitenkaan voi yksin päättää taajuuksien jaosta, sillä sähkömagneettiset aallot eivät kunnioita rajoja.  Taajuuksien käytöstä sovitaankin Kansainvälisessä televiestintäliitossa ITU:ssa, jossa ovat mukana kaikki maat. Ensin sovitaan yleisesti taajuusspektrin jaosta televisiolle, puhelinliikenteelle, sotilasilmailulle, avaruustutkimukselle ja satoihin muihin tarkoituksiin. Sen jälkeen taajuudet jaetaan jäsenvaltioiden kesken. Vasta tämän jälkeen maat voivat jakaa saamiaan taajuuksia parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jos Coasen idea vietäisiin loppuun saakka, ITU:n pitäisi säännöllisin väliajoin huutokaupata koko taajuusspektri uudelleen. Jos tällä välin olisi syntynyt uutta, taloudellisesti attraktiivista teknologiaa, esimerkiksi Suomessa autojen keskuslukituksessa käytetyt taajuudet voitaisiin myydä kiinalaiselle satelliittikanavalle. Suomalaiset saisivat ohjelmoida avaimensa uudelle, halvemmalle taajuudelle. Näin pitkälle tuskin koskaan edetään. On myös vaikea nähdä, miten vaikkapa sotilasilmailun tarvitsemat taajuudet voitaisiin huutokaupata eri maiden kesken.

Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että taajuuksien huutokauppaamisessa voisi monissa tapauksissa olla järkeä. Voisiko sitä laajakaistaverkkojen lisäksi soveltaa myös radio- ja televisiotaajuuksiin? Kaupallisten radio- ja televisiotaajuuksien jaossa on ollut huvittavia piirteitä, kun hakijat ovat luvanneet viisi hyvää ja kuusi kaunista, jotka eivät sitten olekaan toteutuneet, kun luvat on myönnetty. Huutokauppa olisi paljon reilumpaa. Ongelmana kuitenkin on, miten julkisen palvelun tarvitsemat taajuudet jaettaisiin, olisivatko ne kilpailun ulkopuolella?

On mielenkiintoista pohtia, mitä taajuuksien muuttuminen maksulliseksi merkitsisi radion tulevaisuudelle. Nykyisinhän suurin osa radiokanavista tarjoa kuluttajille lähes samanlaista palvelua kuin musiikkia netissä striimaavat yhtiöt, esimerkiksi Spotify. Molemmat joutuvat maksamaan musiikin tekijöille samalla tavoin, mutta toinen media maksaa käyttämistään taajuuksista, toinen ei. Mitähän Coase sanoisi, jos eläisi?

78 kierrosta minuutissa

Suomen jazz- ja pop-arkisto on juuri julkaissut kirjani, jonka nimi on 78 kierrosta minuutissa – äänilevyn historia 1877 – 1960. Kun pienellä kustantajalla ei ole resursseja markkinointiin, täytyy itsekin kantaa korsi kekoon.

78 kierroksen shellakkalevy oli äänilevyteollisuuden pääformaattina 1890-luvulta viisikymmenluvun puoliväliin, joten itse asiassa se eli pitempään kuin seuraavaksi tullut vinyylilevy. Monin puolin maailmaa savikiekkoja tehtiin vielä 1960-luvun lopulla, ja jopa Beatlesien levyjä ilmestyi tässä formaatissa Intiassa.

Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu savikiekkojen keräilijöille, vaan teemana on äänilevyn taloudellinen ja kulttuurihistoria. Tästä aiheesta on tullut viime vuosina niin paljon uutta tietoa, että vuonna 1990 julkaistu Äänilevyn historia on jo jokseenkin vanhentunut. Itselleni oli yllättävää todeta, miten nopeasti äänilevy levisi ympäri maailmaa heti vuosisadan vaihteen jälkeen. Uusi keksintö otettiin yhtä innokkaasti vastaan kuin tietokonepelit myöhemmin. Vuoteen 1925 mennessä EMI:n edeltäjä, Gramophone Company, oli tehnyt jo neljännesmiljoona erilaista levyä eri puolilla maailmaa, eksoottisimmat Tiibetin markkinoille. Äänilevyteollisuuden ensimmäinen kriisi oli jo vuosina 1907 – 08, jolloin levy-yhtiöitä meni ylituotannon ja laman seurauksena nurin.

Viime vuosina on myös saatu uutta tietoa äänilevyn varhaisvuosien taloudesta. 1900-luvun alussa ainoa (lähes) maailmanlaajuisesti markkinoitu musiikin laji oli ooppera, ja aikakauden parhaiten ansaitsevia äänilevytaiteilijoita olivatkin oopperalaulajat. Peter Martlandin mukaan Caruso ansaitsi vuosittain levyjensä myynnistä Euroopassa noin viisi kertaa lontoolaisen hienostolääkärin palkan. Lisäksi tulivat levymyynti Amerikassa sekä esiintymispalkkiot, joista laulajat kuitenkin saivat suurimmat tulonsa. Suurten tulojen takana ei kuitenkaan ollut miljoonien kappaleiden myynti, vaan se, että oopperalaulun ystävät olivat sata vuotta sitten valmiita maksamaan oopperalevyistä jopa kymmenen kertaa enemmän kuin rahvaanomaisemmasta musiikista.

Minua on myös kiinnostanut äänilevyn tekijänoikeudellisen aseman kehitys. Oikeusoppineiltahan vei pitkä aika päättää, kuka oli äänilevyn ”tekijä”. Oliko se levy-yhtiö, levyllä esiintyvä taiteilija tai pelkästään levytetyn kappaleen säveltäjä? Lopullisesti asia ratkaistiin vasta 1961 Rooman sopimuksessa, jossa luotiin oppi ”naapurioikeuksista”. Sen takana oli kuitenkin äänilevyteollisuuden vuonna 1933 käynnistävm kampanja, johon sisältyi lobbausta ja oikeudenkäyntejä joka puolella maailmaa. Saksassa äänilevyteollisuus voitti alimmassa oikeusasteessa, mutta hävisi seuraavassa. Löysin yllättäen kiinalaisen tutkijan Szu-Wei Chenin väitöskirjan Kiinan musiikkiteollisuudesta 1930-luvulla.

Kirjoittajan mukaan Shanghain radioasemat saivat vuonna 1935 EMI:n paikallisjohtajalta kirjeen, jossa niitä kiellettiin esittämästä radio-ohjelmissa levyjä ilman levy-yhtiöiden lupaa. Radiointia varten asemien olisi maksettava tuntuva korvaus, ja lisäksi niiden olisi joka kerta mainittava radiossa soitetun levyn tilausnumero. Kirjeessä kerrottiin myös, että vastaava järjestely oli jo vakiintunut useimmissa Euroopan maissa ja Amerikassa, mikä ei ollut täysin totta. Juttu eteni oikeuteen, ja aikanaan Kiinan korkein oikeus ratkaisi asian radioasemien hyväksi. Tämän kampanjan koko historia on vielä kirjoittamatta.

Sen jälkeen lainsäädäntö kehittynyt, ja Euroopassa radioasemat maksavat korvauksia äänilevyjen soitosta (ei kuitenkaan Kiinassa eikä Yhdysvalloissa). Äänilevyteollisuus on muutenkin kasvanut. Vuonna 1929 maailmassa myytiin arviolta 300 miljoonaa levyä, vuonna 2000 myynti oli noussut 3500 miljoonaan. Tällä välillä äänilevy oli kokenut monta kriisiä, mutta joskus historia toistaakin itseään.

Kansalaisaloite tulee eduskuntaan

Tekijänoikeuslakia koskeva kansalaisaloite on lehtitietojen mukaan kerännyt jo yli 50 000 ääntä ja tulee syksyllä eduskunnan käsittelyyn. Allekirjoitin itsekin aloitteen, vaikka en ole vakuuttunut kaikista sen yksityiskohdista. On tärkeää, että eduskunta huomaa, että tekijänoikeudet kiinnostavat suurta yleisöä ja niillä saattaa olla poliittista painoarvoa.

 

Kansalaisaloitteessa on esitetty nykyiseen tekijänoikeuslakiin useita muutoksia, joiden tavoitteena on parantaa teoksien käytettävyyttä mm opetuksen yhteydessä. Osa asioista saattaa ratketa muullakin tavalla, esimerkiksi eduskunnassa jo vireillä olevan laajennetun sopimuslisenssin kautta. Aloitteen ytimenä on kuitenkin kysymys luvattoman latauksen rangaistavuudesta: rikos vai rikkomus? Oliko oikein, että poliisi takavarikoi kymmenvuotiaan Julietten Nalle Puh-läppärin? On hieman tekopyhää todeta kansanedustaja Mikko Alatalon tavoin, että ”musiikin lataaminen omaan käyttöön ei nytkään ole rangaistavaa” (HS 24.7.). Näinhän asia on, mutta tyypillisessä piratismitapauksessa omaan käyttöön musiikkia ladannutta henkilöä ei syytetäkään tästä, vaan siitä, että hän on samaan aikaan ehkä syyllistynyt tietämättään myös musiikin laittomaan levittämiseen. Nyt nimikkeeksi tuleekin tekijänoikeusrikos, josta maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta. Tämä riittää kotietsintään ja laitteiden takavarikointiin.

Hyvä katsaus tilanteeseen löytyy Helsingin Sanomissa 1.6. julkaistusta artikkelista ”Musiikkiala jahtaa satunnaisesti valittuja piraatteja”. Kiinni saatuja lataajia uhataan suurilla korvausvaatimuksilla ja lopuksi sovitaan pienemmästä korvauksesta, johon liittyy vaitiolovelvollisuus. Jos luvattomaan pysäköintiin syyllistyneitä käsiteltäisiin samalla tavalla, asiasta nousisi jumalaton haloo, mutta tekijänoikeudet ovat niin monimutkaisia, että asiat ovat vain ajautuneet tähän. Yllä oleva ei tietenkään koske henkilöitä, jotka ovat tietoisesti ylläpitäneet palvelimia, joilta on jaettu suuria määriä luvattomia aineistoja.

On hyvä todeta, ettei kansalaisaloitteessa suinkaan ehdoteta piratismin laillistamista. Asia on aidosti vaikea, se on nähty muissakin maissa. Ranskassa ongelma yritettiin ratkaista niin sanotun HADOPI-lainsäädännön avulla. Vastaavaa järjestelmää on ehdotettu Suomeenkin, mutta Ranskassa HADOPIa ollaan jo purkamassa, koska se ei toiminut toivotulla tavalla. Eri maissa kokeilluista ”kolmen varoituksen” tai ”kuuden iskun” järjestelmistä on vaihtelevia kokemuksia. Myös rangaistukset ja korvaukset näyttävät vaihtelevan suuresti maasta toiseen.

Voi olla, että järkevän ja kohtuullisen ratkaisun löytäminen osoittautuu lakiteknisestikin yhtä vaikeaksi kuin yksityinen pysäköinninvalvonta, jota tekijänoikeuksien valvonta muistuttaa. Pitää myös selvittää, miten vakavan piratismin valvonta toimii, jos ehdotettu muutos toteutetaan. Olisi kuitenkin sääli, jos asian käsittely eduskunnassa johtaisi vain vanhojen iskulauseiden toistamiseen. Ei luvattoman latauksen tarvitse olla nimenomaan rikos tai rikkomus, juristit keksivät kyllä nopeasti kolmannenkin vaihtoehdon jos näin vain päätetään. Hyvitysmaksun kehitys on hyvä esimerkki siitä, miten tekijänoikeuslakiin pystytään kehittämään tarvittaessa hyvinkin innovatiivisia virityksiä.  Opetus- ja kulttuuriministeriö voisi kantaa oman kortensa kekoon laatimalla selvityksen siitä, miten ongelma on yritetty ratkaista muissa EU-maissa, ja millaisia kokemuksia tästä on ollut.

Parasta tietysti olisi, jos ongelma ratkeaisi luonnollista tietä siten, että laillisen verkkoaineiston saatavuuden parantuessa luvatun lataaminen vähenee samassa suhteessa. Tästä on jo merkkejä.

Teosto voitti EU:n

Teosto ja 19 muuta eurooppalaista tekijänoikeusjärjestöä ovat juuri voittaneet EU:n komission kymmenen vuotta jatkuneessa kiistassa, joka koski musiikin tekijänoikeuksien lisensointia. Euroopan unionin yleinen tuomioistuin on 12.4.2013 antanut päätöksen, jolla kumotaan komission aikaisempi päätös asiassa.

Tekijänoikeuksien kollektiivinen hallinnointi on hyvin toimiva järjestelmä, jonka ansiosta musiikin käyttäjät esimerkiksi Suomessa voivat yhdeltä luukulta saada oikeuden esittää lähes kaikkea maailmassa sävellettyä musiikkia. Useimmissa maailman maissa on kansalliset tekijänoikeusjärjestöt, joilla on sopimus paikallisten säveltäjien kanssa. Järjestöt ovat vuonna 1936 sopineet keskenään, että ne edustavat vastavuoroisesti toistensa hallinnoimaa musiikkia omassa maassaan. Kun Argentiinassa soitetaan Sibeliusta, paikallinen järjestö myöntää luvan ja rahat tilitetään Suomeen. Kun Suomessa soitetaan argentiinalaista musiikkia, sama toisin päin. Toimii kuin posti: jos haluaa lähettää kirjeen Buenos Airesiin, riittää että liimaa kuoreen merkin ja laittaa sen laatikkoon. Ei tarvitse miettiä kuka kirjeen vie perille.

Kaikki sujui kansalliselta pohjalta kunnes satelliitit ja Internet tulivat mukaan kuvaan. Vuonna 2000 Luxemburgissa toimiva kaupallinen radio- ja televisioyhtiö RTL Group SA kanteli EU:n komissiolle, etteivät tekijänoikeusjärjestöt suostuneet myöntämään sille Euroopan laajuista lisenssiä musiikkilähetystoimintaa varten. Silloisen järjestelmän mukaan RTL olisi joutunut hankkimaan erikseen luvan kaikista maista, joihin se lähetti samaa ohjelmaa. Vuonna 2003 nettiradiotoimintaa harjoittava Music Choice Europe teki samansuuntaisen kantelun.

Yhteisön laajuinen kauppa oli haaste, joka herätti komission. Useamman maan alueella toimivien musiikin käyttäjien kannalta tilanne olikin kieltämättä hankala. Tekijänoikeusjärjestöt olivatkin valmiita kehittämään järjestelmää siten, että järjestöt olisivat voineet myöntää toistensa puolesta Euroopan kattavia lisenssejä omassa maassaan toimiville musiikin käyttäjille. Tämä ei kuitenkaan kelvannut komissiolle, joka vaati alalle enemmän kilpailua. Komission mielestä musiikin käyttäjien pitäisi saada kilpailuttaa tekijänoikeusjärjestöjä keskenään, niin että esimerkiksi Suomessa toimiva nettiradioasema voisi halutessaan ostaa Kreikan tekijänoikeusjärjestöltä lisenssin suomalaisen musiikin esittämiseen, jos saisi sieltä sen edullisemmin. Edustaahan Kreikan AEPI jo nytkin Unto Monosta Kreikassa…

Tekijänoikeusjärjestöt muodostavat kieltämättä eräänlaisen kartellin, ja kartelleista on monissa asioissa huonoja seurauksia. Komissio ei kuitenkaan esittänyt minkäänlaista visiota siitä, miten suurempaan kilpailuun perustuva musiikin lisensointi oikeasti toimisi. Jos Pekka Gronow Productions saisi Kreikasta lisenssin Satumaan esittämiseen, kuka valvoisi suomalaisen yhtiön tilityksiä? Tuskin ainakaan Teosto, josta olisi nyt tullut AEPIn kilpailija. Miten AEPI tilittäisi rahat Unto Monoselle? Tekijänoikeusjärjestöt valittivatkin komission päätöksestä EU:n tuomioistuimeen.

Kun tuomioistuin arvioi komission päätöksiä, se ei voi enää tutkia niiden tarkoituksenmukaisuutta. Tuomioistuimen oli ratkaistava, oliko komissio oikeassa katsoessaan että järjestöt olivat syyllistyneet laittomaan kilpailunrajoitukseen. Tuomion perusteluissa pohditaankin pitkään kysymystä, perustuuko musiikkioikeuksien hallinnointi Euroopassa tekijänoikeusjärjestöjen keskenään sopimaan yhdenmukaiseen menettelyyn, mikä olisi kiellettyä, vai onko kysymyksessä käytännön tarpeista syntynyt samansuuntainen toiminta. Suomeksi yhdenmukainen menettely tarkoittaa suunnilleen sitä, että Prisman ja Citymarketin johtajat sopisivat keskenään, että litran maitotölkki maksaa tästä lähtien 0.99 euroa. Jos taas molemmat päätyvät itsenäisesti samaan hintaan siksi, että 0.99 näyttää aina sopivalta ja antaa riittävän katteen tuotteelle, kyseessä on vain samansuuntainen toiminta. Tuomioistuimen mukaan tekijänoikeusjärjestöjen toiminta musiikin lisensoinnissa oli samansuuntaista ja siksi OK.

Rivien välistä voi kuitenkin lukea, ettei tuomioistuin uskonut EU:n komission perusteluita. Tuomioistuimen mukaan ”on huomattava, että riidanalaiseen päätökseen ei sisälly taloudellisia tietoja eikä analyysejä niistä laskelmista, jotka olisivat voineet saada tekijänoikeusjärjestöt luopumaan kansallisista aluerajoituksista.” Tuomioistuin toteaa myös, että tekijänoikeusjärjestöjen on joka tapauksessa tehtävä yhteistyötä toisten tekijänoikeusjärjestöjen kanssa, jotta ne voisivat tarjota musiikin käyttäjille maailmanlaajuista teosvalikoimaa. ”Komissio ei ole selittänyt, mitä etua tekijänoikeusjärjestö A saisi siitä. että se antaisi teosvalikoiman A hoitamisen alueella C tekijänoikeusjärjestö C:n sijasta tekijänoikeusjärjestö B:lle.”

Tuomioistuin on siis kumonnut osittain EU:n komission päätöksen. Toinen päätös, joka koski järjestöjen jäsenehtoja, jää voimaan. Kysymys musiikkioikeuksien Euroopan laajuisesta hallinnosta on taas palannut alkuasetelmaan, kukaan ei tiedä miten se pitäisi järjestää. Ensimmäisissä kommenteissa onkin arvioitu, että komissio joutuu palaamaan asiaan uudestaan.

Luulen, että asiassa on vain kaksi vaihtoehtoa. Tekijänoikeuksien hallinnointi on eräänlainen luonnollinen monopoli, se toimii parhaiten keskitetysti. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö oikeusjärjestöjen toiminnassa olisi kehittämistä. EU:n komissiokin on todennut, että eri maiden järjestöjen tehokkuudessa on huomattavia eroja. Musiikin tekijöiden ja käyttäjien välillä on ymmärrettävästi myös eriäviä käsityksiä siitä, mikä on musiikin kohtuullinen hinta. Tästä syystä moniin maihin on perustettu tekijänoikeusriitoja varten erillisiä sovitteluelimiä.

Kansalliselta pohjalta järjestetyn kollektiivisen lisensoinnin ainoa vaihtoehto on suora lisensointi. Säveltäjät ja kustantajat myyvät käyttäjille suoraan lisenssejä musiikin käyttöön. Suurilta monikansallisilta kustantajilta hittien suora lisensointi onnistuisi, vähemmän kysytyn musiikin käyttö tulisi sen jälkeen toivottaman hankalaksi. Toivottavasti se ei ole EU:n kulttuuripolitiikkaa.

Monissa oikeusjutuissa on myös huvittavat piirteensä. Tuomioistuimen vapauttava päätös ei koske Ruotsin ja Espanjan tekijänoikeusjärjestöjä, koske ne unohtivat jättää valituksensa ajoissa.

Olisiko lehdistöllä jotakin oppimista musiikkiteollisuudelta?

Sanoma Osakeyhtiö antoi juuri tulosvaroituksen. Kauppalehden mukaan yhtiön tilanne on ”erittäin synkkä”. Yhtiön lippulaiva Helsingin Sanomat on menettänyt parhaista vuosistaan satatuhatta tilaajaa. Kaksi vuotta sitten Sanoman osakkeen arvo oli yli 17 euroa. Kun viimeksi katsoin, se läheni jo kuutta euroa. Huonosti menee muillakin lehdillä. Levikki laskee yhtä lailla Aku Ankalla ja Avulla, ja Talouselämä-lehti raportoi tilanteesta otsikolla ”Media lirissä”. 

 

Lehdistön alamäki on kiihtynyt samassa tahdissa kuin Internetin nousu. Maanantain Hesarissa Sanoman hallituksen väistyvä puheenjohtaja Jaakko Rauramo näkee kuitenkin syyllisenä Yleisradion. Hän vähentäisi Ylen rahoituksesta 300 miljoonaa, yli puolet nykyisestä. Pois pitäisi leikata viihde, urheilu ja kaikki muu, minkä yksityiset yritykset voisivat hoitaa. Erityisesti häntä vaivaavat Yleisradion palvelut Internetissä, jotka vääristävät kilpailua.

Rauramo on unohtanut, että julkisen palvelun yleisradiotoiminta syntyi Eurooppaan nimenomaan lehdistön vaatimuksesta. Amerikassa, radion syntymämassa lähetykset rahoitettiin mainoksilla. Kun radion tuloa ei oikein voitu estääkään, lehdistö vaati Euroopassa, että toiminta oli rahoitettava muulla tavalla. Yleisradio ei myy mainoksia edes Internet-sivuilleen. Jos Yle-vero leikattaisiin puoleen, onko syytä uskoa, että rahat ohjautuisivat suomalaiselle lehdistölle? Eikö ole todennäköisempää, että ne valuisivat media-alan kansainvälisille ketjuille, jotka tulisivat mielellään paikkaamaan näin syntyvän markkinaraon?

Toki lehdistössäkin tiedetään, että sen vaikeudet johtuvat ennen kaikkea Internetin kasvusta. Monet lehdet ovat itsekin kehittäneet Internet-sivujaan, mutta toistaiseksi kulut ovat olleet suurempia kuin tuotot. Sanoman hallituksen uusi puheenjohtaja Pekka Herlin ei enää käy torjuntataistelua yleisradiolakia vastaan vaan aikoo kehittää maksullisia verkkopalveluita. ”Maksumuuri” on päivän sana, sitä näyttävät kannattavan muutkin viime aikoina haastatellut lehdistön edustajat. Se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen juttu.

Musiikkiteollisuus oppi kantapään kautta, ettei vanhoja tuotteita voi noin vain siirtää verkkomyyntiin. Äänilevytuottajilla oli Internetin tullessa takanaan kolmekymmentä lihavaa vuotta. Ala oli kasvanut myymällä ensin LP- ja sitten CD-albumeja. Kun äänitiedostojen jakelu tiedostomuodossa alkoi, jokainen yhtiö perusti oman nettikaupan. Pian ne joutuivat kuitenkin huomaamaan, ettei kukaan halunnut käydä nimenomaan Pokon kaupassa tai Edelin kaupassa. Ostajat halusivat kaupan, josta saa kaikkia levyjä.

Ostajat olivat myös kyllästyneet siihen, että musiikki oli paketoitu albumeihin, joilla oli muutama hyvä kappale ja kymmenen tylsää. Fyysisellä tallenteella ne oli pakko ostaa, mutta verkkokaupasta kuluttajat poimivat singlejä. Suostuvatko verkkotilaajat ostamaan koko lehden pakettina entiseen tapaan? Saisinko verkosta minua varten räätälöidyn Hesarin, jossa ei ole tylsiä urheilusivuja? Voinko ostaa irtonumeroita tai jopa yksittäisiä juttuja?

Musiikin digitaalinen kauppa joutui kilpailemaan verkossa levinneen ilmaisen musiikin kautta. Vaikka piraattien toiminta on laitonta, niiden tukahduttaminen on osoittautunut vaikeaksi. Laillisen Ilmaisen tekstin tuottajia on tuhansia valtioneuvoston kansliasta blogikirjoittajiin. Uutisilla ei ole tekijänoikeutta, ja verkkolehdistö joutuu kamppailemaan maksumuurinsa takaa mittavaa ilmaisen tekstin tarjontaa vastaan.

Musiikkiteollisuudelta kesti kymmenen vuotta sopeutua uuteen digitaaliseen ympäristöön. Viime vuonna kauppa kääntyi jälleen nousuun. Uudeksi menestystuotteeksi osoittautuivat Spotifyn kaltaiset tilauspalvelut, joista asiakas voi valikoida kaikkien tuottajien musiikkia itselleen sopivalla tavalla. Tarjolla on sekä mainoksin rahoitettuja ilmaispalveluita että tasokkaampia maksullisia versioita. Spotify ei ole levykauppa eikä radio, se on itse asiassa aivan uusi media.

Lehdistöllä on nyt ollut 15 vuotta aikaa kehittää verkkoon uusia palveluita, mutta tuotekehittelyä ei juuri ole näkynyt. Jos maksumuurin ideana on vain myydä nykyisen kaltaisia lehtitilauksia digitaalisessa muodossa siten, että kuluttajan ainoana vaihtoehtona on ostaa määräajaksi valmiiksi paketoitu kokonaisuus, pelkään lehdistön kriisin jatkuvan vielä pitkään. Kunnes joku 15-vuotias kehittää aivan uuden palvelun...

Tekijänoikeuslaki muuttuu jälleen

En ole laskenut, kuinka monta kertaa tekijänoikeuslakia on tällä vuosisadalla muutettu. Sormituntumalla sanoisin, että kerran vuodessa. Vaikka perusperiaatteet ovat säilyneet puoli vuosisataa samoina, EU:n direktiivit, tekniikan nopea kehitys, intressiryhmien tarpeet ja jopa lakeja säädettäessä tehdyt virheet ovat synnyttäneet jatkuvia muutostarpeita. Opetus- ja kulttuuriministeriö on 25.1.2013 lähettänyt jälleen lausunnolle luonnoksen lakiin tehtävistä muutoksista. Lausuntoaika päättyy 22.2, joten asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua esitykseen.

Keskeiset muutokset ovat tällä kertaa seurausta EU:n direktiiveistä, kaikkien jäsenvaltioiden on toteutettava omassa lainsäädännössään vastaavat muutokset. Suoja-aikadirektiivissä äänitteiden suoja-aika pidennettiin viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen vuoteen. Käytännössä tämä siis merkitsee, että vuonna 1962 ensi kertaa julkaistujen äänitteiden suoja-aika päättyi vuodenvaihteessa, mutta vuonna 1963 julkaistut levyt – esimerkiksi Beatlesien ensimmäiset hitit - ovat vielä suojattuja vuoden 2033 loppuun.

Voivatko muusikot todella saada oikeutensa takaisin?

Suoja-aikojen pidentämistä kritisoitiin aikanaan siksi, että se voisi pahimmassa tapauksessa synnyttää suuren määrän ”kuolleita äänitteitä”.  Jos alkuperäinen levy-yhtiö ei näe vanhojen äänitteiden uudelleenjulkaisua kannattavaksi, kukaan muukaan ei voisi tehdä sitä niin kauan kun suoja on voimassa. Verkkokaupan myötä uudelleenjulkaisun kynnys on alentunut, mutta direktiiviin tuli kuitenkin ”käytä-tai-menetä” –ehto, jonka mukaan levy-yhtiö voi menettää äänitteen oikeudet, jos sitä ei ole saatavissa markkinoilla, kun viidenkymmenen vuoden määräaika on kulunut umpeen. Tällaisessa tapauksessa 70 vuoden suoja jäisi edelleen voimaan, mutta oikeudet siirtyisivät taiteilijoille.

Suomen tekijänoikeuslakiin ehdotetaankin otettavaksi uusi 46b pykälä ”äänitallenteen oikeuksien siirto- tai luovutussopimuksen irtisanomisesta”. Prosessi olisi kokonaisuudessaan seuraava:

-          Ensin taiteilijat toteavat, ettei heidän äänitettään ole määräajan kuluessa julkaistu uudelleen, ja lähettävät levy-yhtiölle kirjallisen ilmoituksen sopimuksen irtisanomisesta.

 

-          Sen jälkeen levy-yhtiöllä on vuosi aikaa julkaista äänite uudelleen.

-          Tämän jälkeen taiteilijan ja tuottajan on allekirjoitettava kirjallinen sopimus, jossa oikeuksien todetaan palautuneen taiteilijoille. Tämän jälkeen taiteilijat voivat itse julkaista äänitteen uudelleen, ja saavat ilmeisesti myös sen julkisesta esittämisestä mahdollisesti kertyvät Gramex-tulot.

En tiedä, onko kukaan ministeriössä miettinyt, miten tämä sujuisi käytännössä. "Esittäviä taiteilijoita" eivät ole vain ne, joiden nimi on etiketissä, vaan kaikki levyllä soittavat muusikot basistia myöten. Yleensähän mukana on ainakin puoli tusinaa soittajaa, parhaimmillaan monta kymmentä. Lain mukaan kaikkien olisi ilmoitettava sopimuksen irtisanomisesta samanaikaisesti. Kun kysymys olisi viisikymmentä vuotta sitten tehdyistä levytyksistä, ainakin muutama on todennäköisesti jo kuollut ja oikeudet siirtyneet perikunnille. Yksi asuu Aurinkorannikolla ja toisen osoite tuntematon. Gramexilla on yleensä hyvät tiedot äänitteiden oikeudenomistajista, mutta taiteilijoilla, jotka haluavat saada omat levytysoikeutensa takaisin, on tiedossa aikamoinen urakka.

Seuraavana ongelmana on levy-yhtiön löytäminen. Suurimman osan vanhoista suomalaisista äänitteistä omistaa nykyisin neljä suurta levy-yhtiötä, Warner, EMI, Sony ja Universal. Niiden löytäminen ei ole ongelma, ja niillä on muutenkin valmius julkaista omat kataloginsa uudelleen. Kun selaan Urpo Haapasen ”Suomalaisten äänilevyjen luetteloita”, huomaan kuitenkin että pientuottajien määrä alkoi kuusikymmenluvun lopulla kasvaa nopeasti. Esimerkiksi vuonna 1968 Teekkarien jazzkerho JATP julkaisi kolme erinomaista jazzlevyä, joilla esiintyivät Eero Koivistoinen, Pertti Hietanen ja Pekka Pöyry. Jos Eero haluaa vuonna 2019 julkaista vanhat levynsä uudelleen, mitä tapahtuu, jos Teekkarien jazzkerhon virallisia nimenkirjoittajia ei tavoiteta? 1970-luvulta löytyy monia konkurssiin menneitä, unohtuneita ja muuten hämäriä tapauksia, joiden nykyisiä oikeudenomistajia ei välttämättä tiedetä Gramexissakaan. Mitä tehdään, jos tuottajayhtiötä ei enää löydy? Saattaa olla ettei ongelmaa käytännössä ole, kuinka moni taiteilija viitsii todella käydä prosessin läpi tähän asti, mutta irtisanomispykälä taitaa kyllä jäädä kuolleeksi kirjaimeksi ellei menettelyä jollakin tavalla virtaviivaisteta.

Samalla lailla kuolleeksi kirjaimeksi taitaa jäädä myös EU:n orpoteosdirektiivi. Hallitus ei edes halua sisällyttää sitä varsinaiseen tekijänoikeuslakiin, vaan orvoista teoksista esitetään säädettäväksi erillinen laki. Direktiivin mukaan arkistoilla ja kirjastoilla olisi tietyissä tarkoin rajatuissa tapauksissa mahdollisuus käyttää laillisesti sellaisia suojattuja teoksia, joiden oikeudenomistajia ei tunneta tai ei voida tavoittaa. Vaikka Europarlamentti teki komission esitykseen pieniä muutoksia, suuri osa orpoteosten potentiaalisista käyttötilanteista jää edelleen sen ulkopuolelle.

Direktiivillä on todellista merkitystä Puolan kaltaisille Itä-Euroopan maille, joissa katosi toisen maailmansodan aikaan satoja tuhansia ihmisiä, joiden tekijänoikeudet voisivat periaatteessa olla vielä voimassa. Siksi on hyvä, että EU hyväksyi direktiivin. Pohjoismassa asia aiotaan kuitenkin hoitaa joustavammin ns laajennetulla sopimuslisenssillä. Käytäntö on meillä vanhastaan tuttu musiikin radiointioikeuksista. Teostolla on lakiin perustuva oikeus edustaa myös järjestöön kuulumattomia tekijöitä. Radioasemat saavat yhdellä sopimuksella oikeuden lähettää kaikkea musiikkia, tekijöillä on oikeus korvaukseen, mutta kaikesta ei tarvitse sopia yksilöllisesti.

Käytäntö ehdotetaan nyt laajennettavaksi koskemaan myös sanomalehtien sekä radio- ja televisioyhtiöiden arkistoja. Aamulehti tai Yleisradio voisivat sopia tekijöitä edustavien järjestöjen kanssa arkistoaineistonsa julkaisemisesta korvausta vastaan esimerkiksi netissä. Lainuudistus ei sellaisenaan avaa arkistoja, asioista on ensin sovittava monien eri järjestöjen kanssa, mutta enää ei tarvitsisi miettiä esimerkiksi sitä, voivatko järjestöt todella edustaa kauan sitten kuolleiden jäseniensä perikuntia. Laajennettu sopimuslisenssi ratkaisee osittain myös orpojen teosten ongelman, mutta läheskään kaikissa EU-maissa ei ole yhtä kattavasti tekijöitä edustavia järjestöjä kuin pohjoismaissa. Aika näyttää, syntyykö sopimuslisenssin pohjalta toimivia ratkaisuja.

Lakiesityksessä on myös  muita mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista poimin vain yhden. Kirjastokorvauksia koskeva 19 § 4 momentti ehdotetaan muutettavaksi siten. että ”tekijä ei voi luovuttaa oikeuttaan korvaukseen”. Mitä tämä tarkoittaa? Tekijänoikeuslain yleisenä sääntönä on sopimusvapaus: tekijä voi luovuttaa oikeutensa edelleen. Kirjailija luovuttaa teoksensa julkaisuoikeuden kustantajalle ja elokuva-oikeudet tuottajalle. Hän ei kuitenkaan voi luovuttaa oikeuttaan kirjastokorvauksiin kenellekään. Jos kustannussopimuksessa tai työehtosopimuksessa sovittaisiin, että oikeus kirjastokorvauksiin siirtyy kustantajalle, tällainen sopimus olisi mitätön.

Kirjoitin tästä asiasta yleisemmällä tasolla jokin aika sitten. Kun tekijänoikeuslakiin on otettu uusia säännöksiä esimerkiksi kirjastokorvauksista tai hyvitysmaksuista, ei ole aina täsmennetty, koskevatko lain yleiset periaatteet kuten sopimusvapaus myös näitä oikeuksia. Nyt tätä on kirjastokorvausten osalta tarkennettu: korvauksia voidaan maksaa ainoastaan alkuperäiselle tekijälle, niin kuin on tarkoitettukin. Hyvä näin. Mutta merkitseekö tämä, että oikeuden hyvitysmaksuun voi siirtää kustantajalle tai tuottajalle, koska sitä ei ole erikseen kielletty?

Käynnistääkö Antigua laillisen ”piraattipalvelimen”?

Antigua-Barbudan saarivaltio aikoo maanantaina 29.1. jättää maailman kauppajärjestölle WTO:lle kirjelmän, jossa se vaatii oikeutta myydä amerikkalaisia elokuvia ja musiikkia ilman oikeudenomistajien lupaa, kertoo suurlähettiläs Colin Murdoch Antigua Observer-lehdelle. Kysymyksessä on vastatoimi Yhdysvaltain Antigualle asettamille kaupparajoituksille, jotka WTO on jo aikaisemmin todennut kansainvälisten sopimusten vastaisiksi. TorrentFreak-sivusto on jo tulkinnut ilmoitusta siten, että Antigua haluaa avata WTO:n tuella laillisen piraattisivuston.

Antigua on 80 000 asukkaan postmoderni saarivaltio itäisellä Karibialla. Harva viljelee enää banaaneja, uusina elinkeinoina ovat matkailu, finanssipalvelut ja koulutus. Antigualla voi hankkia edullisesti ihan oikean lääkärintutkinnon. 2000-luvun alussa viisi prosenttia maan työvoimasta toimi uhkapeliteollisuudessa, jonka asiakkaat olivat pääasiassa Yhdysvalloista. Kun Yhdysvallat asetti ulkomaisille verkkopeliyrityksille rajoituksia, elinkeino romahti ja Antigua vei asian maailman kauppajärjestöön. Antiguan mielestä rajoitukset rikkoivat GATT-vapaakauppasopimusta, koska Yhdysvallat salli kaupalliset verkkopelit omien rajojensa sisällä. WTO ratkaisi asian osittain Antiguan hyväksi ja määräsi Yhdysvallat maksamaan 21 miljoonan dollarin vuotuisia korvauksia, joista on sen jälkeen riidelty edelleen. Tiivistelmä WTO:n päätöksestä löytyy tästä ja koko tarina täältä. (Suomea päätös ei periaatteessa koske, koska WTO sallii rajoitukset ”moraalisista syistä”, kunhan ne ovat johdonmukaisia. Antigua ei saa ryhtyä tarjoamaan lottoa verkossa suomalaisille).

Antigua-Barbudalla on siis maailman kauppajärjestön valtakirja käynnistää jonkinlaisia Yhdysvaltoja koskevia vastatoimia. Ilmoitus uuden verkkopalvelun avaamisesta saattaa kuitenkin olla vain keino vauhdittaa neuvotteluja. Ei ole mitenkään varmaa, hyväksyisikö WTO nimenomaan tällaiset vastatoimet. Vaikka Antigua saisikin luvan ”lailliselle piraattipalvelimelleen”, se saisi myydä ainoastaan 21 miljoonan dollarin arvosta yhdysvaltalaisia teoksia vuosittain. Madonnan levyt pitäisi jättää pois sivustoilta, koska ne on enimmäkseen tuotettu Ruotsissa. Mutta tämä avaa kyllä mielenkiintoisia näkymiä. Jos WTO hyväksyy asian ja Suomi sen jälkeen asettaa estoja ”Antigua Bayn” nettisivuille, Antigua voi haastaa Suomen oikeuteen vapaakaupan rajoituksista.

Antiguan tapaus osoittaa, miten monimutkaiseksi kansainvälinen tekijänoikeus on tullut. Monet maailman valtiot sopivat jo 1800-luvulla kunnioittavansa myös toisen sopimusvaltion kansalaisten oikeuksia. Jos Sibeliuksen musiikkia soitetaan Argentiinassa, sieltä maksetaan korvaus Suomeen. Vastaavasti Suomi maksaa argentiinalaisen musiikin käytöstä. Tällä hetkellä suurin osa maailman valtioista on mukana kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa. Yhdysvallat on kuitenkin jo pitkään ajanut tekijänoikeuksien sisällyttämistä kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin. Jos amerikkalaisia teoksia käytetään luvatta vaikkapa Kepulitaniassa, oikeudenomistajat voivat aina viedä jutun paikalliseen tuomioistuimeen. Mutta jos asia seisoo oikeudessa vuosia, tai kepulitanialaiset tuomarit vapauttavat syylliset, peli on pelattu. Kauppasopimusten perusteella Yhdysvallat voi viedä asian WTO:n tuomioistuimeen. Sen jälkeen se voi vastatoimena asettaa rajoituksia vaikkapa kepulitanialaisen rautamalmin tuonnille.

Yhdysvallat on kuitenkin myös hävinnyt juttuja WTO:ssa. Huvittavin tapaus koski ”irkkubaarien” musiikkia. Meidän Teostoamme vastaava irlantilainen tekijänoikeusjärjestö oli huomannut, että amerikkalaisissa irkkubaareissa soitettiin suojattua musiikkia, josta ei tullut senttiäkään korvauksia oikeudenomistajille Irlantiin. Syynä oli Yhdysvaltain tekijänoikeuslain rajoitus, joka vapautti pienten baarien ja ravintoloiden omistajat kaikista tekijänoikeusmaksuista. EU vei Irlannin pyynnöstä jutun WTO:n tuomioistuimeen, joka totesi, että Yhdysvaltain tekijänoikeuslaki oli tältä osin ristiriidassa kansainvälisten tekijänoikeussopimusten kanssa. Yhdysvallat siis todettiin virallisesti ”piraattivaltioksi” ja määrättiin maksamaan EU:lle korvauksia.

(Yhdysvallat on muutenkin aina vetänyt kotiin päin. Muistan että joskus 1980-luvulla Suomessa valitettiin, ettei amerikkalaisilta klassisen musiikin radioasemilta tullut juuri minkäänlaisia korvauksia Suomeen, vaikka sinne lähetettiin innokkaasti myös suomalaisia sävellyksiä, ja niitä joskus soitettiinkin. Suurista summista ei varmaankaan olisi ollut kysymys, mutta johonkin ne korvaukset hävisivät matkan varrella.)

En ole seurannut asian etenemistä sen jälkeen, mutta tietääkseni Yhdysvallat ei ole muuttanut tekijänoikeuslakiaan – siihen on vahvat sisäpoliittiset syyt. Jos joku löytää viitteen tätä koskevaan WTO:n päätökseen, muistaakseni 1990-luvun lopulta, lisään mielelläni linkin. Varmaa kuitenkin on, ettei EU seuraa Antiguan esikuvaa…