Tekijänoikeuslaki muuttuu jälleen

En ole laskenut, kuinka monta kertaa tekijänoikeuslakia on tällä vuosisadalla muutettu. Sormituntumalla sanoisin, että kerran vuodessa. Vaikka perusperiaatteet ovat säilyneet puoli vuosisataa samoina, EU:n direktiivit, tekniikan nopea kehitys, intressiryhmien tarpeet ja jopa lakeja säädettäessä tehdyt virheet ovat synnyttäneet jatkuvia muutostarpeita. Opetus- ja kulttuuriministeriö on 25.1.2013 lähettänyt jälleen lausunnolle luonnoksen lakiin tehtävistä muutoksista. Lausuntoaika päättyy 22.2, joten asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua esitykseen.

Keskeiset muutokset ovat tällä kertaa seurausta EU:n direktiiveistä, kaikkien jäsenvaltioiden on toteutettava omassa lainsäädännössään vastaavat muutokset. Suoja-aikadirektiivissä äänitteiden suoja-aika pidennettiin viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen vuoteen. Käytännössä tämä siis merkitsee, että vuonna 1962 ensi kertaa julkaistujen äänitteiden suoja-aika päättyi vuodenvaihteessa, mutta vuonna 1963 julkaistut levyt – esimerkiksi Beatlesien ensimmäiset hitit - ovat vielä suojattuja vuoden 2033 loppuun.

Voivatko muusikot todella saada oikeutensa takaisin?

Suoja-aikojen pidentämistä kritisoitiin aikanaan siksi, että se voisi pahimmassa tapauksessa synnyttää suuren määrän ”kuolleita äänitteitä”.  Jos alkuperäinen levy-yhtiö ei näe vanhojen äänitteiden uudelleenjulkaisua kannattavaksi, kukaan muukaan ei voisi tehdä sitä niin kauan kun suoja on voimassa. Verkkokaupan myötä uudelleenjulkaisun kynnys on alentunut, mutta direktiiviin tuli kuitenkin ”käytä-tai-menetä” –ehto, jonka mukaan levy-yhtiö voi menettää äänitteen oikeudet, jos sitä ei ole saatavissa markkinoilla, kun viidenkymmenen vuoden määräaika on kulunut umpeen. Tällaisessa tapauksessa 70 vuoden suoja jäisi edelleen voimaan, mutta oikeudet siirtyisivät taiteilijoille.

Suomen tekijänoikeuslakiin ehdotetaankin otettavaksi uusi 46b pykälä ”äänitallenteen oikeuksien siirto- tai luovutussopimuksen irtisanomisesta”. Prosessi olisi kokonaisuudessaan seuraava:

-          Ensin taiteilijat toteavat, ettei heidän äänitettään ole määräajan kuluessa julkaistu uudelleen, ja lähettävät levy-yhtiölle kirjallisen ilmoituksen sopimuksen irtisanomisesta.

 

-          Sen jälkeen levy-yhtiöllä on vuosi aikaa julkaista äänite uudelleen.

-          Tämän jälkeen taiteilijan ja tuottajan on allekirjoitettava kirjallinen sopimus, jossa oikeuksien todetaan palautuneen taiteilijoille. Tämän jälkeen taiteilijat voivat itse julkaista äänitteen uudelleen, ja saavat ilmeisesti myös sen julkisesta esittämisestä mahdollisesti kertyvät Gramex-tulot.

En tiedä, onko kukaan ministeriössä miettinyt, miten tämä sujuisi käytännössä. "Esittäviä taiteilijoita" eivät ole vain ne, joiden nimi on etiketissä, vaan kaikki levyllä soittavat muusikot basistia myöten. Yleensähän mukana on ainakin puoli tusinaa soittajaa, parhaimmillaan monta kymmentä. Lain mukaan kaikkien olisi ilmoitettava sopimuksen irtisanomisesta samanaikaisesti. Kun kysymys olisi viisikymmentä vuotta sitten tehdyistä levytyksistä, ainakin muutama on todennäköisesti jo kuollut ja oikeudet siirtyneet perikunnille. Yksi asuu Aurinkorannikolla ja toisen osoite tuntematon. Gramexilla on yleensä hyvät tiedot äänitteiden oikeudenomistajista, mutta taiteilijoilla, jotka haluavat saada omat levytysoikeutensa takaisin, on tiedossa aikamoinen urakka.

Seuraavana ongelmana on levy-yhtiön löytäminen. Suurimman osan vanhoista suomalaisista äänitteistä omistaa nykyisin neljä suurta levy-yhtiötä, Warner, EMI, Sony ja Universal. Niiden löytäminen ei ole ongelma, ja niillä on muutenkin valmius julkaista omat kataloginsa uudelleen. Kun selaan Urpo Haapasen ”Suomalaisten äänilevyjen luetteloita”, huomaan kuitenkin että pientuottajien määrä alkoi kuusikymmenluvun lopulla kasvaa nopeasti. Esimerkiksi vuonna 1968 Teekkarien jazzkerho JATP julkaisi kolme erinomaista jazzlevyä, joilla esiintyivät Eero Koivistoinen, Pertti Hietanen ja Pekka Pöyry. Jos Eero haluaa vuonna 2019 julkaista vanhat levynsä uudelleen, mitä tapahtuu, jos Teekkarien jazzkerhon virallisia nimenkirjoittajia ei tavoiteta? 1970-luvulta löytyy monia konkurssiin menneitä, unohtuneita ja muuten hämäriä tapauksia, joiden nykyisiä oikeudenomistajia ei välttämättä tiedetä Gramexissakaan. Mitä tehdään, jos tuottajayhtiötä ei enää löydy? Saattaa olla ettei ongelmaa käytännössä ole, kuinka moni taiteilija viitsii todella käydä prosessin läpi tähän asti, mutta irtisanomispykälä taitaa kyllä jäädä kuolleeksi kirjaimeksi ellei menettelyä jollakin tavalla virtaviivaisteta.

Samalla lailla kuolleeksi kirjaimeksi taitaa jäädä myös EU:n orpoteosdirektiivi. Hallitus ei edes halua sisällyttää sitä varsinaiseen tekijänoikeuslakiin, vaan orvoista teoksista esitetään säädettäväksi erillinen laki. Direktiivin mukaan arkistoilla ja kirjastoilla olisi tietyissä tarkoin rajatuissa tapauksissa mahdollisuus käyttää laillisesti sellaisia suojattuja teoksia, joiden oikeudenomistajia ei tunneta tai ei voida tavoittaa. Vaikka Europarlamentti teki komission esitykseen pieniä muutoksia, suuri osa orpoteosten potentiaalisista käyttötilanteista jää edelleen sen ulkopuolelle.

Direktiivillä on todellista merkitystä Puolan kaltaisille Itä-Euroopan maille, joissa katosi toisen maailmansodan aikaan satoja tuhansia ihmisiä, joiden tekijänoikeudet voisivat periaatteessa olla vielä voimassa. Siksi on hyvä, että EU hyväksyi direktiivin. Pohjoismassa asia aiotaan kuitenkin hoitaa joustavammin ns laajennetulla sopimuslisenssillä. Käytäntö on meillä vanhastaan tuttu musiikin radiointioikeuksista. Teostolla on lakiin perustuva oikeus edustaa myös järjestöön kuulumattomia tekijöitä. Radioasemat saavat yhdellä sopimuksella oikeuden lähettää kaikkea musiikkia, tekijöillä on oikeus korvaukseen, mutta kaikesta ei tarvitse sopia yksilöllisesti.

Käytäntö ehdotetaan nyt laajennettavaksi koskemaan myös sanomalehtien sekä radio- ja televisioyhtiöiden arkistoja. Aamulehti tai Yleisradio voisivat sopia tekijöitä edustavien järjestöjen kanssa arkistoaineistonsa julkaisemisesta korvausta vastaan esimerkiksi netissä. Lainuudistus ei sellaisenaan avaa arkistoja, asioista on ensin sovittava monien eri järjestöjen kanssa, mutta enää ei tarvitsisi miettiä esimerkiksi sitä, voivatko järjestöt todella edustaa kauan sitten kuolleiden jäseniensä perikuntia. Laajennettu sopimuslisenssi ratkaisee osittain myös orpojen teosten ongelman, mutta läheskään kaikissa EU-maissa ei ole yhtä kattavasti tekijöitä edustavia järjestöjä kuin pohjoismaissa. Aika näyttää, syntyykö sopimuslisenssin pohjalta toimivia ratkaisuja.

Lakiesityksessä on myös  muita mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista poimin vain yhden. Kirjastokorvauksia koskeva 19 § 4 momentti ehdotetaan muutettavaksi siten. että ”tekijä ei voi luovuttaa oikeuttaan korvaukseen”. Mitä tämä tarkoittaa? Tekijänoikeuslain yleisenä sääntönä on sopimusvapaus: tekijä voi luovuttaa oikeutensa edelleen. Kirjailija luovuttaa teoksensa julkaisuoikeuden kustantajalle ja elokuva-oikeudet tuottajalle. Hän ei kuitenkaan voi luovuttaa oikeuttaan kirjastokorvauksiin kenellekään. Jos kustannussopimuksessa tai työehtosopimuksessa sovittaisiin, että oikeus kirjastokorvauksiin siirtyy kustantajalle, tällainen sopimus olisi mitätön.

Kirjoitin tästä asiasta yleisemmällä tasolla jokin aika sitten. Kun tekijänoikeuslakiin on otettu uusia säännöksiä esimerkiksi kirjastokorvauksista tai hyvitysmaksuista, ei ole aina täsmennetty, koskevatko lain yleiset periaatteet kuten sopimusvapaus myös näitä oikeuksia. Nyt tätä on kirjastokorvausten osalta tarkennettu: korvauksia voidaan maksaa ainoastaan alkuperäiselle tekijälle, niin kuin on tarkoitettukin. Hyvä näin. Mutta merkitseekö tämä, että oikeuden hyvitysmaksuun voi siirtää kustantajalle tai tuottajalle, koska sitä ei ole erikseen kielletty?