Näytetään tekstit, joissa on tunniste Google. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Google. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

YouTube aloittaa musiikin suoratoistopalvelun

Kuten useimmat varmasti jo ovat huomanneet, Google käynnistää maanantaina (17.11.) seitsemässä maassa uuden musiikin suoratoistopalvelun. YouTube Music Keyn betaversio julkistetaan Yhdysvalloissa, Britanniassa, Irlannissa, Espanjassa, Italiassa, Suomessa ja Portugalissa. Spotify, Deezer ja muut jo toimivat palvelut saavat nyt kovan kilpailijan.

”Digitaalinen musiikki” on jo kauan ollut ääniteteollisuuden nopeimmin kasvava ala. Suuret levy-yhtiöt ovat hankkiutuneet verkkopalveluiden osakkaiksi ja taiteilijat ovat enimmäkseen olleet tyytyväisiä – korvausten suuruudesta on valitettu, mutta pois jääneitä on ollut vähän, viimeksi Taylor Swift, jonka levyjä ei suoratoistopalveluista löydy. Kilpailu on kuitenkin kovaa, ja kuluttajilla on monia vaihtoehtoja. Viime vuonna maksullisilla suoratoistopalveluilla oli koko maailmassa vain muutamia kymmeniä miljoonia asiakkaita.

Maailmalla Googlen uusi palvelu on ollut suuri uutinen. Myös epäileviä ääniä on kuulunut. YouTube Music Key maksaa suunnilleen yhtä paljon kuin Spotify ja muut vanhat toimijat. Mitä Googlella on sellaista, jota Spotifylla ei ole?

Lehdistötiedotteiden mukaan YouTube tarjoaa käyttäjilleen 30 miljoonaa musiikkikappaletta, Spotify 20 miljoonaa. Tällä tuskin on merkitystä. Olen jo aikaisemmin todennut, ettei Spotifyssä oikeasti ole 20 miljoonaa eri musiikkikappaletta. Suuret luvut tulevat osittain siitä, että samat esitykset löytyvät moneen kertaan, kun ne on julkaistu monilla eri albumeilla. Merkittävää kilpailuetua voi toki syntyä, jos jompikumpi palvelu pystyy hankkimaan yksinoikeuden hyvin suosittujen taiteilijoiden levytyksiin.

YouTube Musicin ja Spotifyn toimintatavoissa on kuitenkin eräitä mielenkiintoisia eroja. Spotifyn päätuotteena on musiikin suoratoisto. Se hankkii musiikin esitysoikeudet levy-yhtiöiltä ja tekijänoikeusjärjestöiltä ja sopii näiden kanssa korvausten suuruudesta. Se ei myy äänitiedostoja eikä tarjoa musiikkivideoita.

YouTube ja Google puuhaavat monenlaista. Googlella on musiikkikauppa, YouTube on kasvanut suureksi näyttämällä eri tahoilta haalittuja videoita. Palvelussa on jo kuunneltavissa ilmaiseksi valtava määrä musiikkia, mutta tekijänoikeudellisesti se toimii harmaalla vyöhykkeellä. YouTube ei pääsääntöisesti hanki tarjolla olevan musiikin esitysoikeuksia oikeudenomistajilta, vaan toimii ainoastaan palvelun tarjoajana. Oikeuksien selvittämisestä vastaavat (tai käytännössä eivät vastaa) palvelun käyttäjät, esimerkiksi nimimerkki Enska888, joka on ladannut YouTuben Leif Lindgrenin laulaman tangon Liljankukka, jolla on jo 356775 kuuntelukertaa.

Jos ja kun Liljankukka soisi Spotifyssa 350000 kertaa, Lindgren sekä Kärjen ja Helismaan perikunnat saisivat jo pienen tilin. Sen sijaan YouTube ei tietääkseni ole maksanut tästä oikeudenomistajille senttiäkään. Vastuu on nimimerkki Enska888:lla.

Samaan aikaan kun Suomessa on metsästetty näyttävästi piraatteja, Googlea ja YouTubea on kohdeltu silkkihansikkain. Olisi ollut helppoa poimia YouTubesta tuhat ilman lupaa sinne ladattua ikivihreää suomalaista sävelmää ja vaatia palvelua poistamaan ne. Enskan nimi ja osoitekin olisi voitu selvittää. Näin ei ole tapahtunut. Luultavasti tämä on ollut viisasta. Munivaa kanaa ei pidä tappaa, ja ajan mittaan YouTube Music Key saattaa jopa munia oikeudenomistajille kultamunia.

Tulevaisuus näyttää, käykö näin. On mielenkiintoista seurata, miten Googlen muut nyt musiikkipalvelut kehittyvät. Analyytikot ovat varoittaneet, että suoratoistopalvelu syö Googlen musiikkikaupan tuottoa. Mutta miten käy YouTube ilmaiselle musiikkitarjonnalle sen jälkeen kun maksullinen palvelu on päässyt vauhtiin. Löytyykö Liljankukka ilmaisesta YouTubesta vielä parin vuoden kuluttua? Google on aina valittanut, ettei se pysty valvomaan kaiken sivustoillaan tarjolla olevan aineiston tekijänoikeuksia. Ehkä se ei olekaan niin vaikeata?

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Miksi vanhat Aku Ankat ovat verkossa, mutta Hesarit eivät?

Kaikki Ankka-fanit ovat varmaankin jo huomanneet, että vanhat Aku Ankan numerot vuodesta 1951 alkaen ovat nykyisin luettavissaverkossa. Pientä kuukausimaksua vastaan luettavaksi on nyt saatu satatuhatta (!) sivua vanhoja Akkareita. Aplodeja Sanoma-yhtiölle.
Mutta jos vanhat Aku Ankat ovat verkossa, miksi sinne ei ole saatu vanhoja Helsingin Sanomien numeroita? Olisi hienoa selata Karin piirroksia tai tarkistaa, millainen Erkon ja Kekkosen välinen riita oli. Helsingin Sanomien uudet numerot ovat saatavissa nettitilauksena, mutta historiallinen ulottuvuus puuttuu.
En tiedä, onko Sanomatalossa suunnitelmia vanhojen Hesareiden julkaisemiseksi verkossa. Kaikkien Helsingin Sanomien numeroiden yhteenlaskettu sivumäärä on monta kertaa suurempi kuin Aku Ankkojen. Ehkä hanke ei olisi kannattava. Mutta vanhojen sanomalehtien julkaisemiseen liittyy myös tekijänoikeudellisia ongelmia. Aku Ankkojen oikeudet voi saada yhdestä paikasta, Disney-yhtiöltä. Sen sijaan Sanomat eivät pääsääntöisesti omista Helsingin Sanomien vanhojen numeroiden verkko-oikeuksia. Ne kuuluvat tuhansille toimittajille, avustajille ja kuvaajille. Tekijänoikeuslain mukaan kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joiden luovutuksesta on sovittu. Kun Internetiä ei aikaisemmin ollut olemassa, siihen liittyvistä oikeuksista ei voitu sopia, vaan ne ovat jääneet tekijöille. Jokainen ymmärtää, että jos lehtiyhtiön on ensin solmittava uudet sopimukset kaikkien niiden tuhansien tekijöiden kanssa, jotka ovat avustaneet lehteä viimeisten 70 vuoden aikana, hanke ei ole käytännössä mahdollinen. Uusista verkko-oikeuksista sovitaan työehtosopimuksissa, mutta järjestöt eivät voi sopia taannehtivasti jäsentensä perikuntien tai ei-jäsenten puolesta.
Nyt tilanne saattaa muuttua, sillä eduskunta hyväksyi kuukausi sitten lain tekijänoikeuslain muuttamisesta. Uusi laki ehti jo tulla voimaan 15. marraskuuta. Lain 25g §:n otsikkona on ”Arkistoidun ohjelman ja lehden uudelleen käyttäminen”, ja sen mukaan ”Lehtikustantaja saa sopimuslisenssin nojalla, siten kuin 26 §:ssä säädetään, valmistaa teoksesta kappaleen ja käyttää sitä yleisölle välittämiseen, jos teos sisältyy lehtikustantajan ennen 1 päivää tammikuuta 1999 julkaisemaan sanoma- tai aikakauslehteen.” Yleisölle välittäminen on tässä ennen kaikkea teosten julkaisemista verkossa. Viittaus 26 §:ään tarkoittaa, että kustantajalla on ennen julkaisua oltava asiasta sopimus lukuisia tekijöitä edustavan järjestön, esimerkiksi Kopioston kanssa.
Vastaava säännös koskee radio- ja televisioyhtiöitä. Lehtien kustantajan ja tv-yhtiöden ei tarvitse hankkia vanhan aineistonsa verkko-oikeuksia yksilöllisesti, vaan asioista voidaan sopia kollektiivisesti. Järjestelyä kutsutaan ”laajennetuksi sopimuslisenssiksi”. Tekijöillä on oikeus saada korvaus teostensa käytöstä. Jos joku ei ehdottomasti halua vanhojen teostensa uudelleenjulkaisua, hänellä on oikeus kieltää se. Jos tämä kuulostaa monimutkaiselta, sama käytäntö on jo vuosikymmeniä ollut voimassa musiikin radiolähetysten osalta: Teostolla on oikeus solmia sopimuksia radiolähetyksistä myös sellaisten säveltäjien osalta, jotka eivät ole Teoston asiakkaita. Säveltäjillä on oikeus kieltää radiointi, mutta tietääkseni kukaan ei Suomessa ole koskaan käyttänyt kielto-oikeutta.
Nyt voimaan tulleet uudet pykälät on rajattu erittäin ahtaasti. Laajennettua sopimuslisenssiä voi hyödyntää ainoastaan aineiston alun perin tuottanut lehtiyhtiö tai radio- ja televisioyhtiö. Se ei koske kirjojen kustantajia. Jos julkaisijaa ei enää ole olemassa, kukaan muu ei voi aineistoa julkaista, vaikka solmisikin sopimuksen Kopioston kanssa. Kirjastot eivät uusien säännösten perusteella voi ryhtyä julkaisemaan vanhaa aineistoa netissä. Lainmuutos ei mitenkään auta kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämistä. Viipurin Sanomia on turha odottaa. Nähtäväksi jää, miten nopeasti sopimuksia Kopioston kanssa alkaa syntyä ja missä laajuudessa lehtitalot todella ryhtyvät avaamaan arkistojaan nettiin.

Laajennettu sopimuslisenssi

Radio- ja televisioarkistoja koskeva laajennettu sopimuslisenssi oli Suomessa valmisteilla jo vuonna 2002. Asiasta oli hallituksen esitys, mutta kustantajien lobbarit kaatoivat sen eduskunnassa. Muissa pohjoismaissa järjestely on ollut voimassa jo pitkään. EU:ssa laajennettua sopimuslisenssiä on kuitenkin vastustettu. Jarrutuksen takana ovat olleet suuret kansainväliset tuotantoyhtiöt, jotka uskovat pystyvänsä omin voimin neuvottelemaan edullisempia sopimuksia. Nyt suomalaiset lehtikustantajatkin ovat huomanneet, ettei nettipalveluita synny ilman lainmuutoksia.
Internetin kehitys on osoittanut, että jos verkossa pystytään tarjoamaan kohtuuhintaan suuria aineistomääriä, tästä voi syntyä uutta liiketoimintaa, joka hyödyttää palvelun tarjoajia, tekijöitä ja yleisöä. Google Books ja Spotify ovat hyviä esimerkkejä. Vaikka niiden toimintaan liittyy ongelmia, ne ovat luoneet liiketoimintaa aineistosta, joka olisi muuten täysin kuollutta. Tuoreet raportit kertovat, että musiikin piratismi on dramaattisesti vähentynyt kaikkialla, missä Spotifyn kaltaiset lailliset ja helposti käytettävät streaming-palvelut ovat yleistyneet.
Uuden lainsäädännön tarve tunnustetaan laajalti. Wolters Kluwer on tunnettu hollantilainen oikeustieteellisen kirjallisuuden kustantaja. Monien kustantajien tavoin yhtiö ylläpitää blogia, jolla ilmestyy juttuja alan ajankohtaisista kysymyksistä. Kuukausi sitten blogissa kysyttiin, kuinka moni uskoo, että EU:n vastustama laajennettu sopimuslisenssi (extended collective licensing, ECL) olisi paras tapa ratkaista massadigitointiin liittyvät tekijänoikeudelliset ongelmat. Kyselyyn vastasi 2076 lukijaa, joista 96 % kannatti laajennettua sopimuslisenssiä.
Tällaisia verkkokyselyitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Kuka tahansa voi vastata, äänestäjät valikoituvat sattumanvaraisesti. Kluwerin verkkosivuilla tuskin kuitenkaan käy muita kuin lukijoita, jotka jo tuntevat eurooppalaista lainsäädäntöä. Kustantajan edustajat toteavatkin, että vastaajien suuri määrä ja lähes yksimielinen näkemys vaikuttavat varmasti myös päättäjiin. Isossa-Britanniassa ja Unkarissa laajennettu sopimuslisenssi on jo toteutettu. Saksassa on vireillä vastaavanlainen, Suomen ratkaisua huomattavasti laajempi uudistus. Kluwerissa ei tiedetä, että Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on ollut laajennettu sopimuslisenssi jo useita vuosia ja siitä on saatu hyviä kokemuksia.
Kun uusi europarlamentti kohta aloittaa toimintansa ja Suomikin on astunut mukaan ECL-rintamaan, pohjoismaiden kannattaisi ryhtyä ajamaan EU:n laajuista sopimuslisenssiä komission ohjelmaan. Ilman EU-lainsäädäntöä ratkaisut jäävät kansallisiksi, emmekä me suomalaiset koskaan pääse lukemaan verkosta vanhoja ruotsalaisia sanomalehtiä, vaikka molemmissa maissa olisikin omat sopimuslisenssijärjestelyt.
Palataan lopuksi vielä Ankkoihin. Niille, jotka ovat jo tilanneet Ankkalataamon katseluoikeudet, voi suositella oheislukemiseksi PaTrick Bahnersin uutta tutkimusta Entenhausen. Die ganze Wahrheit. Kirjasta selviää muun muassa, miksi Aku Ankalla on ollut vuosien mittaan useita erilaisia maapalloja.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

L’exception culturelle saa uutta puhtia Ranskassa

En ole huomannut, että suomalaiset mediat olisivat vielä kommentoineen mietintöä, jonka Canal Plus-televisiokanavan entinen toimitusjohtaja Pierre Lescure jätti 13. toukokuuta presidentti Francois Hollandelle. Englanninkielisessä maailmassa ”Lescuren raportti” digitaalisen ajan kulttuuripolitiikasta on saanut melkoisesti huomiota. Oikeudenomistajia edustavat järjestöt ovat olleet pääosin tyytyväisiä, irvileuat ovat väittäneet, että tavoitteena on vain lihottaa ranskalaisia näyttelijöitä, jotka sitten häipyvät miljoonineen Venäjälle. Eniten huomiota ovat saaneet Lescuren ehdottama yhden prosentin vero älypuhelimille ja tietokoneille, sekä suunnitelmat pudottaa yksityisten piraattien maksimirangaistus 60 euron sakkoon. Teinien sijasta Ranska aikoo ryhtyä jahtaamaan niitä, jotka hyötyvät piratismista taloudellisesti.
 
Koko raporttia on syytä tarkastella Ranskan omaperäistä kulttuuripolitiikkaa vasten. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa on kulttuuri- ja viestintäministeriö, ja viestintä nähdään olennaisena osana kulttuuripolitiikkaa. Ranskassa esimerkiksi kaikilta televisiokanavilta peritään maksu, joka käytetään kotimaisen elokuvatuotannon tukemiseen. Ajatellaan tilannetta Suomessa: ensin viestintäministeri myöntää uudelle tv-kanavalle toimiluvan, ja sen jälkeen kulttuuriministeri haluaa sen ryhtyvät rahoittamaan kotimaista elokuvatuotantoa? Ei varmasti onnistuisi. En väitä, että näin pitäisi tehdä, mutta Suomessa asia ei rakenteellisista syistä pääsisi edes harkintaan.
Raportin taustalla on yksi Ranskan kulttuuripolitiikan suurista ideoista, l’exception culturelle. EU neuvottelee parhaillaan Yhdysvaltain kanssa uudesta vapaakauppasopimuksesta.  Ranska on ilmoittanut, että taloudellisesti yhdentyvässä maailmassa kulttuurin pitää olla poikkeus, johon vapaakauppasopimukset eivät ulotu. Kysymys ei ole vain gallialaisesta snobismista, vaan Ranska on mm onnistunut kiristämään Googlelta huomattavan summan ranskalaisten kustantajien tukemiseen sillä perusteella, että Google nappaa hakukoneeseensa näiden tuottamia uutisia.
Lescuren raportti painaa lähes kaksi kiloa, ja siinä on peräti 80 kulttuurin ja viestinnän eri aloja koskevaa ehdotusta. Koko raportti on ladattavissa Ranskan kulttuuri- ja viestintäministeriön sivuilta. Oma ranskankielen taitoni ei riitä komiteamietintöjen lukemiseen, joten joudun arvioimaan sitä lehdistön kommenttien perusteella. Jos joku pystyy täsmentämään, tervetuloa mukaan.
Eniten huomiota on siis saanut Lescuren ehdottama yhden prosentin maksu älypuhelimille ja päätelaitteille (”smartphone tax” englanninkielisissä selostuksissa). Maksu täydentäisi nykyistä hyvitysmaksua ja myöhemmin korvaisi sen kokonaan. En ole kuitenkaan saanut selville (huono kielitaito), miten maksu suhtautuisi nykyiseen hyvitysmaksudirektiiviin. Olisiko kyseessä aito vero, jonka tuoton ministeriö voi jakaa harkintansa mukaan, vai sittenkin jonkinlainen tekijänoikeudellinen maksu? Varmaa kuitenkin on, että EU joutuu ottamaan tähän kantaa hyvitysmaksua uudistettaessa.
Mietinnössä ehdotetaan myös monia toimenpiteitä, joiden tavoitteena on parantaa (ranskalaisen) kulttuurin saatavuutta verkossa. Digitaalisten palveluiden verokohtelun pitää olla samanlainen kuin fyysisten tuotteiden. Äänitteiden verkkojakeluun ehdotetaan ilmeisesti eräänlaista pakkolisenssiä siltä varalta, että sopimusteitse ei päästä ratkaisuun asiasta. Uusien elokuvien jakelua verkossa helpotetaan. Nykyinen Hadopi, piratismia valvova viranomainen lakkautetaan presidentti Hollanden vaalilupausten mukaisesti ja sen tehtävät siirretään radio- ja televisiotoimintaa valvovalle viestintäneuvostolle CSA:lle.