Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sanoma Oy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sanoma Oy. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Miksi vanhat Aku Ankat ovat verkossa, mutta Hesarit eivät?

Kaikki Ankka-fanit ovat varmaankin jo huomanneet, että vanhat Aku Ankan numerot vuodesta 1951 alkaen ovat nykyisin luettavissaverkossa. Pientä kuukausimaksua vastaan luettavaksi on nyt saatu satatuhatta (!) sivua vanhoja Akkareita. Aplodeja Sanoma-yhtiölle.
Mutta jos vanhat Aku Ankat ovat verkossa, miksi sinne ei ole saatu vanhoja Helsingin Sanomien numeroita? Olisi hienoa selata Karin piirroksia tai tarkistaa, millainen Erkon ja Kekkosen välinen riita oli. Helsingin Sanomien uudet numerot ovat saatavissa nettitilauksena, mutta historiallinen ulottuvuus puuttuu.
En tiedä, onko Sanomatalossa suunnitelmia vanhojen Hesareiden julkaisemiseksi verkossa. Kaikkien Helsingin Sanomien numeroiden yhteenlaskettu sivumäärä on monta kertaa suurempi kuin Aku Ankkojen. Ehkä hanke ei olisi kannattava. Mutta vanhojen sanomalehtien julkaisemiseen liittyy myös tekijänoikeudellisia ongelmia. Aku Ankkojen oikeudet voi saada yhdestä paikasta, Disney-yhtiöltä. Sen sijaan Sanomat eivät pääsääntöisesti omista Helsingin Sanomien vanhojen numeroiden verkko-oikeuksia. Ne kuuluvat tuhansille toimittajille, avustajille ja kuvaajille. Tekijänoikeuslain mukaan kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joiden luovutuksesta on sovittu. Kun Internetiä ei aikaisemmin ollut olemassa, siihen liittyvistä oikeuksista ei voitu sopia, vaan ne ovat jääneet tekijöille. Jokainen ymmärtää, että jos lehtiyhtiön on ensin solmittava uudet sopimukset kaikkien niiden tuhansien tekijöiden kanssa, jotka ovat avustaneet lehteä viimeisten 70 vuoden aikana, hanke ei ole käytännössä mahdollinen. Uusista verkko-oikeuksista sovitaan työehtosopimuksissa, mutta järjestöt eivät voi sopia taannehtivasti jäsentensä perikuntien tai ei-jäsenten puolesta.
Nyt tilanne saattaa muuttua, sillä eduskunta hyväksyi kuukausi sitten lain tekijänoikeuslain muuttamisesta. Uusi laki ehti jo tulla voimaan 15. marraskuuta. Lain 25g §:n otsikkona on ”Arkistoidun ohjelman ja lehden uudelleen käyttäminen”, ja sen mukaan ”Lehtikustantaja saa sopimuslisenssin nojalla, siten kuin 26 §:ssä säädetään, valmistaa teoksesta kappaleen ja käyttää sitä yleisölle välittämiseen, jos teos sisältyy lehtikustantajan ennen 1 päivää tammikuuta 1999 julkaisemaan sanoma- tai aikakauslehteen.” Yleisölle välittäminen on tässä ennen kaikkea teosten julkaisemista verkossa. Viittaus 26 §:ään tarkoittaa, että kustantajalla on ennen julkaisua oltava asiasta sopimus lukuisia tekijöitä edustavan järjestön, esimerkiksi Kopioston kanssa.
Vastaava säännös koskee radio- ja televisioyhtiöitä. Lehtien kustantajan ja tv-yhtiöden ei tarvitse hankkia vanhan aineistonsa verkko-oikeuksia yksilöllisesti, vaan asioista voidaan sopia kollektiivisesti. Järjestelyä kutsutaan ”laajennetuksi sopimuslisenssiksi”. Tekijöillä on oikeus saada korvaus teostensa käytöstä. Jos joku ei ehdottomasti halua vanhojen teostensa uudelleenjulkaisua, hänellä on oikeus kieltää se. Jos tämä kuulostaa monimutkaiselta, sama käytäntö on jo vuosikymmeniä ollut voimassa musiikin radiolähetysten osalta: Teostolla on oikeus solmia sopimuksia radiolähetyksistä myös sellaisten säveltäjien osalta, jotka eivät ole Teoston asiakkaita. Säveltäjillä on oikeus kieltää radiointi, mutta tietääkseni kukaan ei Suomessa ole koskaan käyttänyt kielto-oikeutta.
Nyt voimaan tulleet uudet pykälät on rajattu erittäin ahtaasti. Laajennettua sopimuslisenssiä voi hyödyntää ainoastaan aineiston alun perin tuottanut lehtiyhtiö tai radio- ja televisioyhtiö. Se ei koske kirjojen kustantajia. Jos julkaisijaa ei enää ole olemassa, kukaan muu ei voi aineistoa julkaista, vaikka solmisikin sopimuksen Kopioston kanssa. Kirjastot eivät uusien säännösten perusteella voi ryhtyä julkaisemaan vanhaa aineistoa netissä. Lainmuutos ei mitenkään auta kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämistä. Viipurin Sanomia on turha odottaa. Nähtäväksi jää, miten nopeasti sopimuksia Kopioston kanssa alkaa syntyä ja missä laajuudessa lehtitalot todella ryhtyvät avaamaan arkistojaan nettiin.

Laajennettu sopimuslisenssi

Radio- ja televisioarkistoja koskeva laajennettu sopimuslisenssi oli Suomessa valmisteilla jo vuonna 2002. Asiasta oli hallituksen esitys, mutta kustantajien lobbarit kaatoivat sen eduskunnassa. Muissa pohjoismaissa järjestely on ollut voimassa jo pitkään. EU:ssa laajennettua sopimuslisenssiä on kuitenkin vastustettu. Jarrutuksen takana ovat olleet suuret kansainväliset tuotantoyhtiöt, jotka uskovat pystyvänsä omin voimin neuvottelemaan edullisempia sopimuksia. Nyt suomalaiset lehtikustantajatkin ovat huomanneet, ettei nettipalveluita synny ilman lainmuutoksia.
Internetin kehitys on osoittanut, että jos verkossa pystytään tarjoamaan kohtuuhintaan suuria aineistomääriä, tästä voi syntyä uutta liiketoimintaa, joka hyödyttää palvelun tarjoajia, tekijöitä ja yleisöä. Google Books ja Spotify ovat hyviä esimerkkejä. Vaikka niiden toimintaan liittyy ongelmia, ne ovat luoneet liiketoimintaa aineistosta, joka olisi muuten täysin kuollutta. Tuoreet raportit kertovat, että musiikin piratismi on dramaattisesti vähentynyt kaikkialla, missä Spotifyn kaltaiset lailliset ja helposti käytettävät streaming-palvelut ovat yleistyneet.
Uuden lainsäädännön tarve tunnustetaan laajalti. Wolters Kluwer on tunnettu hollantilainen oikeustieteellisen kirjallisuuden kustantaja. Monien kustantajien tavoin yhtiö ylläpitää blogia, jolla ilmestyy juttuja alan ajankohtaisista kysymyksistä. Kuukausi sitten blogissa kysyttiin, kuinka moni uskoo, että EU:n vastustama laajennettu sopimuslisenssi (extended collective licensing, ECL) olisi paras tapa ratkaista massadigitointiin liittyvät tekijänoikeudelliset ongelmat. Kyselyyn vastasi 2076 lukijaa, joista 96 % kannatti laajennettua sopimuslisenssiä.
Tällaisia verkkokyselyitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Kuka tahansa voi vastata, äänestäjät valikoituvat sattumanvaraisesti. Kluwerin verkkosivuilla tuskin kuitenkaan käy muita kuin lukijoita, jotka jo tuntevat eurooppalaista lainsäädäntöä. Kustantajan edustajat toteavatkin, että vastaajien suuri määrä ja lähes yksimielinen näkemys vaikuttavat varmasti myös päättäjiin. Isossa-Britanniassa ja Unkarissa laajennettu sopimuslisenssi on jo toteutettu. Saksassa on vireillä vastaavanlainen, Suomen ratkaisua huomattavasti laajempi uudistus. Kluwerissa ei tiedetä, että Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on ollut laajennettu sopimuslisenssi jo useita vuosia ja siitä on saatu hyviä kokemuksia.
Kun uusi europarlamentti kohta aloittaa toimintansa ja Suomikin on astunut mukaan ECL-rintamaan, pohjoismaiden kannattaisi ryhtyä ajamaan EU:n laajuista sopimuslisenssiä komission ohjelmaan. Ilman EU-lainsäädäntöä ratkaisut jäävät kansallisiksi, emmekä me suomalaiset koskaan pääse lukemaan verkosta vanhoja ruotsalaisia sanomalehtiä, vaikka molemmissa maissa olisikin omat sopimuslisenssijärjestelyt.
Palataan lopuksi vielä Ankkoihin. Niille, jotka ovat jo tilanneet Ankkalataamon katseluoikeudet, voi suositella oheislukemiseksi PaTrick Bahnersin uutta tutkimusta Entenhausen. Die ganze Wahrheit. Kirjasta selviää muun muassa, miksi Aku Ankalla on ollut vuosien mittaan useita erilaisia maapalloja.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Olisiko lehdistöllä jotakin oppimista musiikkiteollisuudelta?

Sanoma Osakeyhtiö antoi juuri tulosvaroituksen. Kauppalehden mukaan yhtiön tilanne on ”erittäin synkkä”. Yhtiön lippulaiva Helsingin Sanomat on menettänyt parhaista vuosistaan satatuhatta tilaajaa. Kaksi vuotta sitten Sanoman osakkeen arvo oli yli 17 euroa. Kun viimeksi katsoin, se läheni jo kuutta euroa. Huonosti menee muillakin lehdillä. Levikki laskee yhtä lailla Aku Ankalla ja Avulla, ja Talouselämä-lehti raportoi tilanteesta otsikolla ”Media lirissä”. 
 
Lehdistön alamäki on kiihtynyt samassa tahdissa kuin Internetin nousu. Maanantain Hesarissa Sanoman hallituksen väistyvä puheenjohtaja Jaakko Rauramo näkee kuitenkin syyllisenä Yleisradion. Hän vähentäisi Ylen rahoituksesta 300 miljoonaa, yli puolet nykyisestä. Pois pitäisi leikata viihde, urheilu ja kaikki muu, minkä yksityiset yritykset voisivat hoitaa. Erityisesti häntä vaivaavat Yleisradion palvelut Internetissä, jotka vääristävät kilpailua.
Rauramo on unohtanut, että julkisen palvelun yleisradiotoiminta syntyi Eurooppaan nimenomaan lehdistön vaatimuksesta. Amerikassa, radion syntymämassa lähetykset rahoitettiin mainoksilla. Kun radion tuloa ei oikein voitu estääkään, lehdistö vaati Euroopassa, että toiminta oli rahoitettava muulla tavalla. Yleisradio ei myy mainoksia edes Internet-sivuilleen. Jos Yle-vero leikattaisiin puoleen, onko syytä uskoa, että rahat ohjautuisivat suomalaiselle lehdistölle? Eikö ole todennäköisempää, että ne valuisivat media-alan kansainvälisille ketjuille, jotka tulisivat mielellään paikkaamaan näin syntyvän markkinaraon?
Toki lehdistössäkin tiedetään, että sen vaikeudet johtuvat ennen kaikkea Internetin kasvusta. Monet lehdet ovat itsekin kehittäneet Internet-sivujaan, mutta toistaiseksi kulut ovat olleet suurempia kuin tuotot. Sanoman hallituksen uusi puheenjohtaja Pekka Herlin ei enää käy torjuntataistelua yleisradiolakia vastaan vaan aikoo kehittää maksullisia verkkopalveluita. ”Maksumuuri” on päivän sana, sitä näyttävät kannattavan muutkin viime aikoina haastatellut lehdistön edustajat. Se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen juttu.
Musiikkiteollisuus oppi kantapään kautta, ettei vanhoja tuotteita voi noin vain siirtää verkkomyyntiin. Äänilevytuottajilla oli Internetin tullessa takanaan kolmekymmentä lihavaa vuotta. Ala oli kasvanut myymällä ensin LP- ja sitten CD-albumeja. Kun äänitiedostojen jakelu tiedostomuodossa alkoi, jokainen yhtiö perusti oman nettikaupan. Pian ne joutuivat kuitenkin huomaamaan, ettei kukaan halunnut käydä nimenomaan Pokon kaupassa tai Edelin kaupassa. Ostajat halusivat kaupan, josta saa kaikkia levyjä.
Ostajat olivat myös kyllästyneet siihen, että musiikki oli paketoitu albumeihin, joilla oli muutama hyvä kappale ja kymmenen tylsää. Fyysisellä tallenteella ne oli pakko ostaa, mutta verkkokaupasta kuluttajat poimivat singlejä. Suostuvatko verkkotilaajat ostamaan koko lehden pakettina entiseen tapaan? Saisinko verkosta minua varten räätälöidyn Hesarin, jossa ei ole tylsiä urheilusivuja? Voinko ostaa irtonumeroita tai jopa yksittäisiä juttuja?
Musiikin digitaalinen kauppa joutui kilpailemaan verkossa levinneen ilmaisen musiikin kautta. Vaikka piraattien toiminta on laitonta, niiden tukahduttaminen on osoittautunut vaikeaksi. Laillisen Ilmaisen tekstin tuottajia on tuhansia valtioneuvoston kansliasta blogikirjoittajiin. Uutisilla ei ole tekijänoikeutta, ja verkkolehdistö joutuu kamppailemaan maksumuurinsa takaa mittavaa ilmaisen tekstin tarjontaa vastaan.
Musiikkiteollisuudelta kesti kymmenen vuotta sopeutua uuteen digitaaliseen ympäristöön. Viime vuonna kauppa kääntyi jälleen nousuun. Uudeksi menestystuotteeksi osoittautuivat Spotifyn kaltaiset tilauspalvelut, joista asiakas voi valikoida kaikkien tuottajien musiikkia itselleen sopivalla tavalla. Tarjolla on sekä mainoksin rahoitettuja ilmaispalveluita että tasokkaampia maksullisia versioita. Spotify ei ole levykauppa eikä radio, se on itse asiassa aivan uusi media.
Lehdistöllä on nyt ollut 15 vuotta aikaa kehittää verkkoon uusia palveluita, mutta tuotekehittelyä ei juuri ole näkynyt. Jos maksumuurin ideana on vain myydä nykyisen kaltaisia lehtitilauksia digitaalisessa muodossa siten, että kuluttajan ainoana vaihtoehtona on ostaa määräajaksi valmiiksi paketoitu kokonaisuus, pelkään lehdistön kriisin jatkuvan vielä pitkään. Kunnes joku 15-vuotias kehittää aivan uuden palvelun...

lauantai 6. lokakuuta 2012

Piraatit - hyödyllinen vihollinen


Turun hovioikeus tuomitsi heinäkuussa 35-vuotiaan helsinkiläisnaisen ja 21-vuotiaan helsinkiläismiehen tekijänoikeusrikoksesta ehdollisiin neljän ja kolmen kuukauden vankeusrangaistuksiin. Lisäksi vastaajat tuomittiin maksamaan hyvityksiä ja korvauksia yhteensä yli 800 000 euroa.
Tämä uutinen löytyy Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen (TTVK) ylläpitämiltä Antipiracy-sivuilta, joilta saa hyvän katsauksen piratismin vastaisesta kampanjasta sekä viime vuosina annetuista tuomioista. TVVK arvioi, että ”Internet-piratismi on merkittävä ongelma suomalaiselle kulttuurialalle; laittomasta nettilataamisesta aiheutuvat tappiot yhteiskunnalle ovat yli 350 miljoonaa euroa vuodessa. Suomessa on arviolta 125 000 aktiivista, luvatta aineistoja vertaisverkossa jakavaa nettipiraattia.”

Piratismi voi tarkoittaa monta eri asiaa, ja itse rajoittaisin mieluiten sanan käytön Somalian merirosvoihin. Piratismi voi tarkoittaa väärennettyjä lääkkeitä, Venäjältä salakuljetettuja savukkeita tai kiinalaisia Nikejä. Suomalaisessa julkisuudessa se tarkoittaa tavallisesti tekijänoikeusrikkomuksia ja ennen kaikkea luvatta kopioitujen tiedostojen jakelua verkossa. Kaikki osapuolet tuntuvat käyttävän termiä (vrt ”Pirate Bay”), joten tyydyn siihen.

Piraattien demonisointi

 

Piratismin vastaisessa kampanjassa on hyödynnetty vahvasti piratismi-termin laajaa tulkintaa. Koululaisille suunnatussa sarjakuvalehdessä Seikkailu yöjunassa sankareilla on hengen lähtö hiuskarvan varassa. Mukana on konnia huumeparonista DVD-elokuvia kauppaavaan myymälävarkaaseen sekä piraattinetti-sivuja pyörittävään tanskalaiseen veronkiertäjään. Tarinassa kuljetetaan myös mafian huumerahoja.

Tällaistakin maailmassa tapahtuu, mutta suomalaisista oikeudenkäynneistä nousee esiin aivan toisenlainen kuva piraateista. Useimmat kiinnijääneet näyttävät olleen tietotekniikka-alan ammattilaisia tai opiskelijoita. Kukaan heistä ei ole ansainnut rahaa toiminnallaan, joten pestävää rahaa ei ole syntynyt: korvaukset on tuomittu aiheutetusta haitasta. Mafiayhteyksistä ei ole näyttöä, viimeisin piraattipalvelin Suomessa löytyi teleyhtiö Elisan konesalista (Elisa yhtiönä ei ole epäiltyjen joukossa).

Suomalainen piratismi on aivan muuta kuin kampanjassa maalattu kuva. Useimmiten kysymyksessä näyttäisi enemmän olevan laittomiin mittasuhteisiin riistäytynyt keräilyharrastus kuin vaarallinen mafia. Nörteistä ei kuitenkaan ole helppoa tehdä vauhdikkaita sarjakuvia (Robert Crumb ehkä pystyisi tähän).   Ilman pelottavia vihollisia ei synny tehokasta kampanjaa. 

Viisikymmentä vuotta kylmää sotaa

 

Äänilevy- ja elokuva-ala ovat aina kokeneet olevansa uhattuina. Kuusikymmenluvulla radion ja television väitettiin vaarantavan niiden olemassaolon ja molempien pelättiin olevan jo kuoleman porteilla. Pian äänilevyteollisuus aloitti historiansa nopeimman kasvun ja elokuva-ala oppi työskentelemään television kanssa. Radion vaaroista ei julkisuudessa enää puhuta, mutta vanhat uhkat kaivetaan kaapista kun levytuottajat ja radioyhtiöt neuvottelevat radiosoitosta maksettavista korvauksista.  

Seitsemänkymmenluvulla esiin nousi yksityisen kopioinnin uhka: ”Home taping is killing music”. Kasvu jatkui. Nyt on piratismin vuoro.

Ulkoisia uhkia vastaan taistelemisesta on tullut vakiintunut osa äänilevy- ja elokuva-alojen toimintastrategiaa. Se tuo vahvasti mieleen kylmän sodan. Atomisodan uhka taisi ajoittain olla ihan todellinen, mutta kumpikin osapuoli myös hyötyi vihollisen olemassaolosta. Kylmä sota oli hyvä perustelu aseteollisuuden laajentamiselle ja naapureiden alistamiselle. Kun Neuvostoliitto romahti, lännen oli löydettävä uusia uhkia. Keksittiin Irakin kemialliset aseet, joita ei tainnut koskaan olla olemassa.

Monet media-alan uhkista olivat todellisia. Oli kohtuullista, että radioasemat pantiin lainmuutoksilla maksamaan korvauksia levyjen soitosta (Yhdysvalloissa tämä ei ole toteutunut vieläkään). Mutta uhkiin voitiin aina vedota kun tarvittiin lainmuutoksia tai uusia tukijärjestelmiä. Kukaan ei ole pystynyt osoittamaan, mitä haittaa televisio-ohjelmien viivästetty katselu kodeissa aiheuttaa oikeudenomistajille, mutta tästäkin maksetaan hyvitystä. EU:n asiakirjoista näkyy, että suoja-aikojen pidentämistä perusteltiin piratismin aiheuttamilla tulonmenetyksillä, vaikka asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Piraateista on tullut hyödyllinen vihollinen.

 Piratismin todelliset vaikutukset

 

Laittoman nettilataamisen laajuutta ei sinänsä voi kiistää. Skaala ulottuu täysin näkyvästä toiminnasta (YouTube) internetin syvimpiin loukkoihin. Kysymys piratismin taloudellisista vaikutuksista on hankalampi, ja arviota 350 miljoonan euron tappioista vuodessa kannattaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Miten tällaisiin lukuihin on päädytty?

Intuitiivisesti vaikuttaa uskottavalta, että musiikin ja elokuvien laajamittainen lataaminen netistä voisi vähentää tuotteiden myyntiä. Tiedetään, että luvaton aineiston levittäminen verkossa (”piratismi”) on yleistynyt internetin myötä. Toisaalta taas tiedetään, että äänilevyjen ja elokuvien myynti on laskenut.

Filosofit ovat kuitenkin varoittaneet, ettei kahden ilmiön samanaikainen esiintyminen ole todistus kausaalisuhteesta. Muistan tilastotieteen alkeiskirjasta esimerkin, jonka mukaan lapsiluvun ja haikaroiden määrän välillä Euroopan eri alueilla on positiivinen korrelaatio. Haikarat eivät kuitenkaan tuo lapsia, vaan taustalla on kolmas tekijä: molemmat luvut ovat suurimpia maaseudulla. Voisiko äänilevy- ja elokuvateollisuuden vaikeuksien taustalla olla muitakin tekijöitä?

Äänitteiden myynti on laskenut vuoden 2000 jälkeen. Mutta myös ne mediat, jotka eivät ole kärsineet piratismista, ovat menettäneet yleisöään. Kaarle Nordenstrengin ja Osmo Wiion juuri ilmestyneessä kirjassa Suomen mediamaisema on paljon puhuva taulukko viestintävälineiden päivätavoittavuudesta 1992 – 2010. Sanomalehdet ja radio ovat menneet alaspäin, televisio on hädin tuskin pysytellyt paikoillaan, internetin tavoittavuus on ponkaissut nollasta seitsemäänkymmeneen prosenttiin. Äänilevyteollisuus voi olla vaikeuksissa, mutta Sanoma Oy:n osakkeiden kurssi on muutamassa vuodessa tippunut puoleen. Kun lukee levy-yhtiöiden tilinpäätöksiä kaupparekisterissä, niillä menee itse asiassa paremmin.

Kun kuuntelee äänilevy- ja elokuva-alan edustajia julkisuudessa, piratismi on ainoa syy alojen vaikeuksiin. Kun lukee taloustieteellisiä aikakauslehtiä, kuva on epäselvempi. Monet tutkijat ovat löytäneet näyttöä piratismin haitallisista vaikutuksista, mutta esimerkiksi Oberholzer-Gee ja Strumpf (2007) päätyivät oman aineistonsa perusteella päinvastaiseen tulokseen: piratismilla ei ollut tilastollisesti merkittävää vaikutusta toteutuneeseen myyntiin.

Piratismin vaikutuksista tarvittaisiinkin parempia tutkimuksia. Riippuvuussuhteita käsittelevässä tutkimuksessa tarvitaan vaihtoehtoinen hypoteesi, jonka mukaan riippuvuussuhdetta ei ole. Entä jos äänilevyjen myynnin lasku ei johdukaan piraateista, vaan kuluttajien käyttäytymisen muutoksista? Samaan aikaan kun äänitteiden myynti on laskenut, pelialasta on kasvanut kolme kertaa äänilevyteollisuuden kokoinen. Entä jos entiset äänitteiden ostajat käyttävätkin nyt aikansa pelaamiseen? Äänilevyjen soitto radiossakin on entisestään kasvanut. Eikö se enää vaikuta äänitteiden myyntiin?

Piratismin todellisten vaikutusten on toki haastavaa. Seuraavalla kerralla ajattelin vielä käydä tarkemmin läpi joitakin tunnettuja tutkimuksia aiheesta.

maanantai 27. elokuuta 2012

Hyvitysmaksun ongelma ( 6 ) : Miten järjestelmä voitaisiin uudistaa

Kun hyvitysmaksua ryhdyttiin valmistelemaan 1980-luvulla, suhtauduin ajatukseen epäilevästi. Mielestäni väitteet kasettien aiheuttamasta levymyynnin romahtamisesta ja konserttien suosion laskusta olivat kyseenalaisia. Kasettimaksu otettiin kuitenkin tekijänoikeuslakiin vuonna 1984 ja sillä on ollut myönteisiä vaikutuksia, kun ESEK:in, LUSES:in ja AVEK:in apurahoilla on tuettu uusien levyjen ja filmien tuotantoa. Uuden, kokeilevan levytuotannon tukemiseksi Suomessa ei ole juuri muuta lähdettä kuin ESEKin apurahat. Useimmille kuluttajille lasku on ollut pieni. Maksetaanhan karkeistakin makeisveroa…

Tällä hetkellä valtaosa päättäjistä näyttää sitoutuneen hyvitysmaksun jatkamiseen. Opetusministeriö kannattaa sitä lämpimästi, koska se on kulttuurin tukijärjestelmä, johon ei tarvita budjettivaroja. Kataisen hallitus on luvannut, että ”hyvitysmaksujärjestelmää uudistetaan turvaamaan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa.” Jopa elektroniikkateollisuus suhtautuu hyvitysmaksuun periaatteessa myönteisesti, vaikka toivookin, että joku muu maksaisi laskun.
Järjestelmää on kuitenkin uudistettava, sillä nykyinen ei enää toimi. Dedikoitujen tallennusvälineiden kuten nauhureiden ja digiboksien myynti laskee. Nyt myydään laitteita, jotka välittävät sähköpostia, soittavat tilattua musiikkia, etsivät oikean reitin ja kaiken lisäksi pystyvät kopioimaan monenlaista aineistoa. Hallituksella on kaksi mahdollisuutta: jatketaan nykyistä järjestelmää mutta keksitään uusia rahanlähteitä, tai kehitetään aivan muuta.

Vaihtoehto 1: jatketaan nykyistä järjestelmää

Todennäköisintä on, että hallitus päättää jollakin tavoin jatkaa nykyistä järjestelmää. Vaihtoehtoina ovat hyvitysmaksun ulottaminen tietokoneisiin ja / tai matkapuhelimiin, budjettirahoitus tai uusi veronluonteinen maksu. Korvausten jakamisen hoitaisivat nykyiseen tapaan oikeudenomistajien järjestöt.
Jos tähän mennään, pitäisi ensin arvioida muutosten todennäköiset seuraukset. Tähän saakka on ollut helppoa jakaa varat eri alojen kesken, sillä osa hyvitysmaksun alaisista laitteista on tarkoitettu musiikin tallentamiseen, osa tv-ohjelmien ajansiirtoon. Muusikoiden osuus on jaettu radiosoittojen perusteella, vaikka kukaan ei ole vuosiin kopioinut mitään radiosta. Luultavasti tämä on kuitenkin vastannut kohtuullisen hyvin todellista kopiointia, ja ainakin muusikot ovat olleet tyytyväisiä.
Jos hyvitysmaksuja ryhdytään keräämään tietokoneista, maksu kohdistuu suurelta osin kuluttajiin, jotka eivät koskaan tee kopioita. Toisaalta uudet ryhmät tulevat esittämään vaatimuksia. Kirjailijat ja toimittajat ovat jo esittäneet tutkimuksia siitä, miten monta miljoonaa sivua tekstiä vuosittain kopioidaan. Valokuvaajillakin on perusteita vaatimuksilleen. Jokainen internetistä taustakuvaksi napsittu kuva on kopio yksityiseen käyttöön. Millä perusteella tietokoneista kerätyt hyvitysmaksut jaettaisiin? Nykyisissä tutkimuksissa ei kerätä tietoa siitä, mitä todella kopioidaan – puhumattakaan kopioinnin mahdollisista haitoista.
Ennen hyvitysmaksun laajentamista uusiin laitteisiin pitäisi myös selvittää, mitä kansalaiset sen jälkeen saisivat maksun vastikkeeksi. Vuoden 2010 tekijänoikeustoimikunnan mietinnöstä käy ilmi, että asiantuntijatkin ovat ymmällään, mikä on voimassa olevan lain tarkoittamaa yksityistä kopiointia. Hyvitysmaksun perusteena olevan laillisen yksityisen kopioinnin ohella on olemassa laitonta kopiointia, lisensoitua kopiointia, omien teosten kopiointia, vapaiden teosten kopiointia, cc-lisensoitua aineistoa, efemääristä tallentamista ja muita vaihtoehtoja, joista hyvitystä ei makseta. Olisi noloa, jos ensin laajennettaisiin hyvitysmaksu koskemaan tietokoneita ja sen jälkeen kerrottaisiin kuluttajille, että kaikki heidän internetistä kopioimansa aineisto onkin laitonta.
Jos hyvitysmaksussa siirrytään budjettirahoitukseen eikä korvauksen perusteita täsmennetä laissa, piikki on todella auki. Suomi sitoutuisi korvaamaan kaiken yksityisen kopioinnin riippumatta siitä, onko siitä haittaa. Jokainen EU:ssa toimiva äänilevyjen ja tv-ohjelmien tuottaja voisi lähettää laskun siitä, että suomalaisilla on ollut mahdollisuus tehdä kopioita heidän tuotteistaan. Yksityisen kopioinnin (oikeastaan ”kappaleen valmistuksen”) käsite on tekijänoikeudessa todella laaja. Kun otan valokuvan eduskuntatalosta, teen samalla kopion suojatusta rakennustaiteellisesta teoksesta toisessa teoslajissa – Johan Sirénin eduskuntatalo nauttii tekijänoikeuden suojaa vuoden 2031 loppuun. Jos samaan kuvaan osuu vielä Kyösti Kallion patsas, kolmosen ratikka (suojattu taideteollinen teos) ja pari Marimekkoon pukeutunutta kansanedustajaa, edunsaajia onkin monta.

Vaihtoehto 2: Nykyinen järjestelmä korvataan uudella

Samaan aikaan kun Suomi otti käyttöön hyvitysmaksun, Ruotsissa ja Norjassa otettiin käyttöön kasettivero. Ne toimivat samalla tavalla, mutta Suomen järjestelmä perustui tekijänoikeuteen, naapureiden kulttuuripolitiikkaan. Sittemmin Ruotsi ja Norja ovat liittyneet valtavirtaan, mutta ratkaisussa oli hyvät puolensa. Monet nykyisen järjestelmän ongelmista johtuvat siitä, että kulttuurin tukijärjestelmä on väkinäisesti ympätty tekijänoikeuteen. Tämä johtaa loputtomaan väittelyyn siitä, millainen kopiointi oikeuttaa korvauksiin ja ketkä ovat oikeita edunsaajia.
Aikaisemmin kirjojen lainaaminen kirjastoista ei kuulunut tekijänoikeuden piiriin. Kirjailijoille myönnettiin kuitenkin apurahoja, joita kutsuttiin kirjastokorvauksiksi. Korvauksia ei jaettu lainausmäärien perusteella vaan tarveharkinnan mukaan. EU:n aikana tekijänoikeutta on laajennettu – lain kielellä tekijän yksinoikeus on laajennettu koskemaan lainausta – ja kirjailijoille on ryhdytty maksamaan lainausmääriin perustuvia korvauksia. Suomi on ottanut EU:n vaatiman korvauksen käyttöön, mutta vanha ja uusi järjestelmä elävät rinnakkain ja täydentävät toisiaan.
Jotakin samantapaista voitaisiin ajatella yksityiseen kopiointiin, jos budjettirahoituksesta tulee vakavasti otettava vaihtoehto. Direktiivi ei vaadi hyvitysmaksulle tiettyä tasoa; kansainvälisen vertailun perusteella puolet nykyistä pienempi maksukin täyttäisi vaatimukset. Uusia laitteita ei otettaisi järjestelmän piiriin, vaan budjettirahoituksella luotaisiin rinnakkainen järjestelmä, joka olisi osa taiteen tukijärjestelmää. Kansainväliset tekijänoikeussopimukset eivät kiellä yksityistä kopiointia, ja myös EU voisi kehittää paremman järjestelmän kulttuurin tukemiseksi.

Vaihtoehto 3: laajempi järjestelmä

Tämän vuoden toukokuussa Nokia, Sanoma Oy, Teosto ja Gramex esittivät opetusministeriölle, että hyvitysmaksu perittäisiin YLE-veron yhteydessä. Esitys jäi unohduksiin, kun eduskunta hyväksyi veron alkuperäisessä muodossaan, mutta siinä oli muita piirteitä, jotka olivat kiinnostavia. Avainkohta oli seuraava: ”Suomen on uudistettava digitaalisten sisältöjen ja palveluiden toimintaympäristö noustakseen Euroopan johtavaksi maaksi digitaalisilla markkinoilla. (…) Tämä vaatii kokonaisratkaisua, jossa uudistetaan ja kehitetään digitaalisen arvoketjun kaikkia keskeisiä osa-alueita mukaan lukien piratismin vastaiset toimet, hyvitysmaksujärjestelmän uudistaminen (nykyisen laitteet kattavan maksun rinnalle tulisi luoda YLE-maksun ohessa kerättävä yksityisen kopioinnin maksu, joka asteittain voisi korvata nykyisen laitemaksun) sekä erilaisten arkistojen saatavuuden parantaminen lisensoimalla.”
Mitä tämä voisi tarkoittaa? Tässä yksi esimerkki: Suomessa on jo valtava määrä digitoitua aineistoa, joka olisi teknisesti mahdollista saada heti kaikkien suomalaisten ulottuville verkossa. Pelkästään Yleisradion arkistossa on puoli miljoonaa vanhaa radio- ja televisio-ohjelmaa. Tällä hetkellä niistä on verkossa vain muutama prosentti. Kansalliskirjastossa on miljoonia kirjoja ja lehtiä, joita ei enää voi ostaa mistään. Kansallisen digitaalisensanomalehtiarkiston avaaminen verkkoon on pysähtynyt vuoteen 1910, koska vuonna 1911 julkaistussa sanomalehden numerossakin voi olla suojattua aineistoa. Yritykset sopia aineiston avaamisesta korvausta vastaan kollektiivisesti ovat kaatuneet vaatimuksiin siitä, että kaikesta on sovittava yksilöllisesti. Kun oikeudenomistajia on kymmeniä tuhansia ja osaa ei edes pystytä jäljittämään, asia on jäänyt siihen. Jos järjestöt nyt ehdottavat kollektiivista menettelyä, joka ehkä sidottaisiin hyvitysmaksuun, keskustelua on syytä jatkaa. Maksaisin mielelläni muutaman euron, jos saisin kuultavakseni kaikki vanhat radiokuunnelmat. Tähän pottiin voitaisiin myös kierrättää Ylelle tuottajana kuuluva osuus hyvitysmaksuista…
Samanlaisia ajatuksia on muuallakin. Professori Martin Kretschmer on todennut, että nykyinen ”syvästi epärationaalinen” hyvitysmaksu tulisi mielekkäämmäksi, jos se laajenisi kattamaan yleisemmin aineiston käyttöä verkossa. Nykyisen maksun ongelma on, että kuluttaja ei koe saavansa rahalleen vastiketta. Jos hyvitysmaksu olisi rajattu koskemaan kopiointia, jonka on osoitettu aiheuttavan todellista haittaa, kuluttajat varmasti ymmärtäisivät. Heidän on vaikeampi käsittää, miksi korvausta on maksettava  ”Housen” seuraavan jakson katsomisesta päivää myöhemmin. Asia olisi toinen, jos maksun vastikkeeksi saataisiin jotakin uutta.
Pallo on sekä järjestöillä että ministeriöllä. Tekijänoikeustyöryhmä nosti jo vuonna 2010 esiin hankalia kysymyksiä kopiointitutkimuksista, mutta asialle ei ole tapahtunut mitään. Ministeriön on raukkamaista vetäytyä uudistuksessa EU:n selän taakse ja todeta, että unioni on luvannut valmistella asiaa. Suomi on EU:n jäsen, jonka asiantuntemusta tekijänoikeusasioissa arvostetaan. Nyt tarvittaisiin uusia aloitteita.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Hycivitysmaksun ongelma


Hyvitysmaksu on maksu, jota peritään eräistä laitteista hyvitykseksi siitä, että niiden omistajat voivat tallentaa musiikkia, elokuvia ja tv-ohjelmia. Maksun tuotto jaetaan tekijöille ja tuotantoyhtiöille. Suomessa maksua on peritty vuodesta 1985, aikaisemmin puhuttiin kasettimaksusta.
Seurasin kiinnostuneena kasettimaksun valmistelua 1980-luvulla. Suhtauduin alkuvaiheessa siihen epäillen, koska perusteena esitetyt väitteet kopioinnin haittavaikutuksista tuntuivat liioitelluilta. Järjestelmä on kuitenkin toiminut sujuvasti ja kerätyillä rahoilla on saatu paljon hyvää aikaan. Nyt järjestelmä näyttää tulleen jonkinlaiseen käännekohtaan.
Hyvitysmaksun kertymä saavutti huippunsa vuonna 2007, kun kaikki suomalaiset joutuivat analogisten tv-lähetysten loppuessa hankkimaan uudet digiboksit. Jaettavaa rahaa kertyi reilusti. Sen jälkeen maksujen määrä on laskenut, kun boksien kysyntä on tasoittunut. Samalla keskustelu hyvitysmaksusta on vilkastunut. Tekijöitä ja tuottajia edustavat järjestöt ovat vaatineet, että maksun tuotto on nostettava ainakin entiselle tasolle ja laajennettava koskemaan myös muita kopiointiin soveltuvia laitteita, kuten tietokoneita, älypuhelimia, kopiokoneita ja skannereita. Laitteiden valmistajat ja maahantuojat ovat vastustaneet korotuksia muun muassa sillä perusteella, että jos laitteet kallistuvat Suomessa, ne ostetaan postimyynnin kautta EU-maista, joissa maksut ovat pienempiä ja Suomi menettää sekä verotulot että hyvitysmaksut. Siis sama asetelma kuin alkoholiverossa.
Valtiovallalle hyvitysmaksusta onkin tullut ongelma. Opetusministeriön näkökulmasta hyvitysmaksu on hyödyllinen osa kulttuurin tukijärjestelmää, johon ei tarvitse osoittaa budjettivaroja. Tekniikan muuttuessa sen kerääminen näyttää kuitenkin tulevan yhä hankalammaksi. Kasettinauhureita käytettiin pääasiassa kopiointiin. Kenenkään ei ollut pakko ostaa kasetteja. Ilman tietokonetta ei enää voi edes maksaa laskujaan. Miten saadaan kansalaiset vakuuttumaan siitä, että myös tietokoneen ostajan on maksettava hyvitysmaksu, vaikka enemmistö suomalaista ei kopioi muuta kuin veroilmoituksensa liitteet?
Vuonna 2010 opetusministeriö asetti työryhmän pohtimaan hyvitysmaksun kehittämistarpeita. Työryhmä totesi olosuhteiden monessa suhteessa muuttuneen, mutta ehdotti kuitenkin järjestelmän säilyttämistä toistaiseksi entisellään. Mietinnössään Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun kehittämistarpeet (Opetusministeriö 2010) ryhmä toi esiin avoimia kysymyksiä, mutta ei ehdottanut konkreettisia ratkaisuja.
Ministeriö ryhtyi nyt tutkimaan, voitaisiinko maksuja kerätä jollakin uudella tavalla. Yleisradion entinen toimitusjohtaja Arne Wessberg teki vuonna 2011 opetusministeriön toimeksiannosta selvityksen, jossa hän ehdotti hyvitysmaksujen kattamista perustettavasta Valtion viestintärahastosta, rahastosta, joka toimisi tv-maksun tapaan. Tuloja rahastoon saataisiin mm taajuusmaksuista (Hyvitysmaksujärjestelmän vaihtoehtoinen järjestely, Wessberg 2011). Ehdotuksesta ei tullut mitään.
Kataisen hallituksen ohjelmassa 22.6.2011 luvattiin, että ”hyvitysmaksujärjestelmää uudistetaan turvaamaan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa.” Tarkkaan lukien hallitus ei luvannut mitään konkreettista, mutta kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki asetti nyt uuden ”ratkaisuneuvottelijan” Markus Leikolan selvittämään asiaa. Leikolan mietintö, joka valmistui keväällä 2012, ehdotti uudenlaista ”kolmen korin” hyvitysmaksua, jossa laitteiden ja tallennuspalveluiden lisäksi maksu perittäisiin verkkoon maksullista sisältöä tuottavilta yhtiöiltä.

Hyvitysmaksun periminen sisältöpalveluja tuottavilta yrityksiltä olisi täysin uudentyyppinen ratkaisu, jollaista ei ole toteutettu missään muussa EU-maassa. Ei myöskään ole varmaa, mahtuisiko se direktiivin raameihin. Kaikkia näitä selvityksiä seurasi vilkas keskustelu, joka ulottui etujärjestöjen nettisivuilta sanomalehtien yleisön osastoihin. Toukokuussa Nokia, Sanoma Oy, Teosto ja Gramex esittivät opetusministeriölle omana ratkaisunaan, että hyvitysmaksu perittäisiin YLE-veron yhteydessä. Ehdotus jäi unohduksiin, kun eduskunta hyväksyi YLE-lain ilman hyvitysmaksua. Ehdotuksessa oli kuitenkin muita kiinnostavia piirteitä, joihin on syytä palata.
Tässä vaiheessa aloin itsekin kiinnostua asiasta. Tutkijana minua vaivasi se, että monilta julkisuudessa esitetyltä väitteiltä puuttui faktapohja tai ainakin tosiasioita esitettiin tarkoitushakuisesti. Mihin perustuu esimerkiksi Lyhty ry:n sivuilla esitetty väite, jonka mukaan suomalaiset tekevät vuosittain kahden miljardin euron edestä kopioita? Tuore hyvitysmaksututkimus kertoo, että suomalaiset kopioivat vuosittain 548 - 678 miljoonaa ”musiikki- ja videotiedostoa”. Miten lukuun on päädytty? Puolet tästä määrästä on tutkijoiden mukaan tallennettu televisiosta. Oletetaan, että Suomessa on miljoona tallentavaa digiboksia. Kansallisen tv-paneelin mukaan vuoden 2010 eniten tallennetut ohjelmat olivat Salatut elämät, House ja Puumanainen. Jos jokainen boksin omistaja tallensi ne katsellakseen ne vasta seuraavana päivänä, tulokseksi saadaan 150 miljoonaa kopiota vuodessa (1 000 000 digiboksia x 50 viikkoa x 3 ohjelmaa). Jos tähän lisätään vielä Huvila ja huussi, Maajussille morsian ja Pikku Kakkonen, ollaankin pian kolmessasadassa miljoonassa. Ja jos tämä luku kerrotaan elokuvalipun hinnalla, kuten Lyhty ehdottaa, päästään miljardeihin euroihin.
678 miljoonaa kopiota kuulostaa hurjalta määrältä, ja tarkan numeroarvon ilmoittaminen lisää vielä sen uskottavuutta (jos menee taulukoihin asti, huomaa ettei tarkkuudelle ole laskennallisia perusteita). Television katselun tutkijat ovat kuvanneet samaa ilmiötä toteamalla, että noin kahdeksan prosenttia television katselusta Suomessa on viivästettyä. Tällä tavoin kerrottuna asia ei tunnu lainkaan dramaattiselta. Näin ilmaisten olisi huomattavasti vaikeampaa selittää, miksi yleisön pitää maksaa lisämaksu siitä, että he katsovat osan tv-tarjonnasta vasta viikkoa myöhemmin.
Esimerkkini on kärjistetty, mutta se kertoo, millaisilla argumenteilla keskustelua käydään. (Musiikin puolelta löytyy paljon konkreettisempia esimerkkejä kopioinnin mittasuhteista). Eniten minua on vaivannut se, että keskustelussa viitataan toistuvasti kopioinnin haittoihin, mutta niistä ei ole uskottavia selvityksiä. Markus Leikolan tuoreessa selvityksessä koko ongelma on lakaistu pois. Leikolan mielestä kopioinnin määrällä on vain ”viitteellinen” merkitys maksun suuruudesta päätettäessä. Kuitenkin konkreettista tietoa kopioinnista tarvitaan ainakin siinä vaiheessa, kun ryhdytään jakamaan kertyneitä rahoja. Vuoden 2010 työryhmä ehdottikin jo tehtyjen kopiointitutkimusten auditointia ja tutkimustoiminnan kehittämistä.
Tässä vaiheessa päätin selvittää tarkemmin, miten hyvitysmaksujärjestelmä käytännössä toimii. Hyvitysmaksutoimiston sivuille on talletettu paljon hyödyllistä tietoa, mutta se pitää lukea suurennuslasin kanssa. Eniten minua auttoi eteenpäin Martin Kretschmerin Ison-Britannian tekijänoikeusviranomaisille hiljattain laatima selvitys Private copying and fair compensation, jonka lukemista suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille. Kretschmer on Bournemouthin yliopiston tekijänoikeuden professori. Huomasin etten ole ainoa epäilijä: hänen mielestään hyvitysmaksu on ”syvästi irrationaalinen”.
Seuraavassa kirjoitussarjassa tarkastelen erikseen mm seuraavia asioita:
-          Mitä laki ja direktiivi tarkkaan ottaen sanovat hyvitysmaksusta?

-          Miten hyvitysmaksu on toteut ettu eri EU-maissa?

-          Miten laajaa yksityinen kopiointi on?

-           Mitä haittaa tai hyötyä kopioinnista on?

-          Kuka saa hyvitysmaksuista kertyneet rahat?

Joitakin yllätyksiä tuli tietojen keruun yhteydessä vastaan. EU:n direktiivi ei velvoita jäsenmaita perimään hyvitysmaksua, kuten usein väitetään. Direktiivi tarjoaa muitakin vaihtoehtoja, eikä Euroopan suurin sisällöntuottajamaa Britannia peri maksuja. En myöskään onnistunut löytämään yhteenvetoa siitä, miten kertyneet maksut jaetaan eri maissa. Suomen tiedot löytyivät kysymällä. Yllätyin, kun totesin että merkittävä osa Suomessa kerätyistä hyvitysmaksuista menee ulkomaille. Tässä ei ole mitään hämärää: tekijänoikeuden mukaan sen joka on tekijä saa myös rahat. Suomessa kopioidaan myös ulkomaista aineistoa, mutta tämä yleensä unohtuu keskustelussa.
Tämän vuoden aikana Kataisen hallitus päättää, miten hyvitysmaksu ensi vuonna toteutetaan. Samaan aikaan EU on ryhtynyt selvittämään hyvitysmaksun vaihtoehtoja pitemmällä tähtäimellä. Asia tulee siis olemaan ajankohtainen pitkään, ja toivon että näistä tiedoista on keskustelussa hyötyä. Myöhemmin pyrin julkaisemaan aineiston laajemman artikkelin muodossa. Tarkoitukseni ei ole aloittaa hyvitysmaksu-aiheista keskustelupalstaa, mutta mahdollisesti löytyvät virheet pyydän kyllä oikaisemaan. Tekstiä saa mielellään käyttää cc-lisenssin puitteissa.