Miten uusi direktiivi vaikuttaa suomalaisiin tekijänoikeusjärjestöihin?

Euroopan unionin lehdessä julkaistiin eilen (20.3.) direktiivi ”Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista sekä musikkkiteoksien oikeuksien lisensoinnista verkkokäyttöä vartensisämarkkinoille”. Direktiivi tulee voiman 20 päivän kuluessa julkaisemisesta ja jäsenvaltioilla on kaksi vuotta aikaa saattaa se voimaan kansallisessa lainsäädännössään.

”Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivinen hallinnointi” viittaa Teoston, Gramexin ja Kopioston kaltaisiin järjestöihin, jotka edustavat suurta määrää tekijänoikeuksia ja välittävät lupia niiden käyttöön. Teoston ansiosta konserttien järjestäjien ei tarvitse neuvotella erikseen kaikkien konsertissa esitettävien sävellysten tekijöiden kanssa, vaan oikeudet voi hankkia yhdeltä luukulta. Oikeuksien hinnasta on erimielisyyksiä, se on normaalia, mutta yleisesti ottaen tekijänoikeusjärjestöt Suomessa nauttivat sekä jäsentensä että asiakkaidensa luottamusta.

Näin ei ole kaikkialla Euroopassa. Lähihistoriasta löytyy jopa tapauksia, joissa järjestöjen johtoa on tuomittu jäsenten varojen pimittämisestä. Kuten direktiivin perusteluissa todetaan, ”yhteishallinnointiorganisaatioiden toimintaan sovellettavat kansalliset säännöt eroavat merkittävästi toisistaan, erityisesti mitä tulee niiden avoimuuteen ja selontekovelvollisuuteen jäseniään ja oikeudenhaltijoita kohtaan. Tämä on aiheuttanut usein vaikeuksia erityisesti ulkomaisille oikeudenhaltijoille niiden pyrkiessä käyttämään oikeuksiaan ja johtanut kerättyjen tulojen huonoon hallintaan. Yhteishallinnointiorganisaatioiden toimintaan, mistä koituu ongelmia yhteishallinnointiorganisaatioiden jäsenille, oikeudenhaltijoille ja käyttäjille.”

Tämän voi tiivistää esimerkiksi siten, että vaikka suomalaisen artistin levy olisi suuri hitti kaukaisemmassa EU-maassa, hän ei voi olla varma, saako hän koskaan rahojaan – eikä hänellä ole käytännössä mahdollisuutta selvittää, mihin rahat ovat menneet. Tällaiset ongelmat direktiivin pitäisi nyt poistaa.

Direktiivin toinen tavoite on varmistaa, että musiikin tekijänoikeusjärjestöt voivat tulevaisuudessa lisensoida ohjelmistoaan verkkojakelua varten koko unionin alueelle. EU:n komissio on aikaisemmin yrittänyt hoitaa asian erillisellä määräyksellä, joka kaatui tuomioistuimissanolosti nenälleen. Tältä osin direktiivi vaikuttaa lähinnä tekijänoikeusjärjestöjen sekä YouTuben, iTunesin ja Spotifyn kaltaisten toimijoiden suhteisiin. Keskityn seuraavassa tarkastelemaan, mitä direktiivi sanoo järjestöjen hallinnasta.

Direktiivi sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä järjestöjen jäsenkriteereistä, hallinnosta ja varojen käytöstä. Tulevaisuudessa tekijänoikeusjärjestöiltä edellytetään samantapaista avoimuutta kuin pörssiyhtiöiltä. Suurin osa jäsenyyttä ja hallintoa koskevista säännöksistä on tuttuja suomalaisesta yhdistyskäytännöstä. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä, miten direktiivin teksti siirretään kansalliseen lainsäädäntöön.

Direktiivin mukaan päätösvalta järjestöissä kuuluu jäsenten yleiskokoukselle, joka vastannee suomalaisen yhdistyksen vuosikokousta. 6 artiklan 2 kohdan mukaan järjestön on ”hyväksyttävä jäseniksi oikeudenhaltijat ja oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöt (…), jos nämä täyttävät jäsenyysvaatimukset, joiden on perustuttava objektiivisiin, avoimiin ja syrjimättömiin kriteereihin.”

Otetaan Suomesta tarkastelun kohteeksi Teosto ja Gramex. Teoston jäsenet ovat säveltäjiä, sanoittajia ja musiikkikustantajia, siis direktiivissä mainittuja ”oikeudenhaltijoita”. Jokainen yhden laulun tekijä ei pääse Teoston jäseneksi, mutta jäsenyyden ehdoista on olemassa kriteerit. Nykyisin Teostolla on yli 700 jäsentä. Teoston hallinto perustuu siis suoraan jäsendemokratiaan. Ei-jäsenet voivat solmia solmimaan Teoston kanssa asiakkuussopimuksen, mutta asiakkailla ei ole äänivaltaa yhdistyksessä.

Gramexilla on vain kolme jäsentä, Muusikkojen liitto ry, Musikkituottajat ry sekä Solo ry. Kaksi ensimmäistä edustavat muusikoita ja äänitteiden tuottajia. Solo ry on laulusolisteja edustava yhdistys, jolla ei näytä olevan toimintaa Gramexin ulkopuolella. Yksittäiset musiikin esittäjät ja tuottajat ovat Gramexissa asiakkaita, jotka voivat osallistua yhdistyksen päätöksentekoon vain jonkin jäsenjärjestön kautta. Gramex uskoo edustukselliseen demokratiaan.

Gramexin jäsenet ovat direktiivissä tarkoitettuja ”oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöjä”, mutta tällä hetkellä yksittäiset muusikot ja äänitetuottajat eivät voi olla suoraan Gramexin äänivaltaisia jäseniä. Samanlainen tilanne näyttäisi olevan useimmissa muissakin suomalaisissa yhteishallinnointiorganisaatioissa, kuten Kopiostossa. Ne ovat järjestöjen järjestöjä, yksittäiset tekijät eivät ole äänivaltaisia jäseniä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, aiheuttaako direktiivi muutoksia suomalaisten tekijänoikeusjärjestöjen sääntöihin. Nykyinen "edustuksellinen demokratia" näyttää toimivan, en ole kuullut kenenkään olleen erityisen tyytymätön.  Direktiivin mukaan järjestöjen äänivaltaisiksi jäseniksi on kuitenkin vastaisuudessa hyväksyttävä ”oikeudenhaltijat ja oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöt, jos nämä täyttävät jäsenyysvaatimukset”. Kaikkia ei ole pakko hyväksyä, mutta voiko yhteisvalvontajärjestö ottaa sääntöjensä mukaan jäsenikseen pelkästään ”oikeudenhaltijoita edustavia yhteisöjä” ja sulkea yksittäiset oikeudenomistajat jäsenyyskriteerien ulkopuolelle? Mitä tapahtuu, jos vaikkapa suurasiakkaat Anssi Kela ja Paula Koivuniemi haluavat vuonna 2016 Gramexin äänivaltaisiksi jäseniksi, kun direktiivi tulee voimaan? Sama tilanne on Kopiostossa, joka on myös järjestöjen järjestö. Direktiivin sananmuoto näyttäsi kuitenkin edellyttävän jonkinlaista suoraa demokratiaa.

Spotify: kuka saa rahat?

Musiikin verkkopalvelut ovat vakiinnuttaneet asemansa. Suomen äänitetuottajat ottavat suoratoistopalvelut huomioon albumilistoja laadittaessa. Spotify kertoo jakaneensa oikeudenomistajille korvauksia jo miljardin dollarin (720 miljoonan euron) arvosta.

Samaan aikaan monet artistit maailmalla ja Suomessa valittavat, että palveluiden maksamat korvaukset ovat liian pieniä. Muutamat ovat vetäneet levynsä kokonaan pois palvelusta. Anssi Kela kertoi marraskuussa blogissaan, että hän oli tienannut Levoton tyttö -  kappaleen striimauksesta Spotifyssa vain runsaat 2300 euroa, vaikka sitä oli kuunneltu yli miljoona kertaa. Yhdestä kuuntelusta korvaus oli siis vain 0,0002 euroa (kaksi sentin sadasosaa). Toisaalta Kela totesi, että hänen muistakin kappaleistaan kertyy Spotifyn kautta jatkuvasti tuloa, Nummelakin on saanut jo puoli miljoonaa kuuntelukertaa. Mutta suurin osa taiteilijoista saa toistaiseksi suoratoistopalveluista niin pieniä tuloja, ettei niillä ole mitään käytännön merkitystä. Tuhat soittokertaa on vain 20 senttiä. (Artisti Anssi Kela ei kerro blogissaan, onko 2300 euroon laskettu mukaan myös säveltäjä Anssi Kelalle Teoston kautta tulevat korvaukset – luultavasti ei. Se olisi hyvä tietää kun arvioidaan korvauksen kohtuullisuutta).

Onko miljoona kuuntelukertaa ja 2300 euroa paljon vai vähän? Ryhdyin pohtimaan tätä ja yritin selvittää suoratoistopalveluiden korvauksia verrattuna äänitteiden muuhun käyttöön. Se ei ole aivan yksinkertaista.

Musiikin tekijät saavat levyistään (nykyisin pitäisi jo sanoa äänitteistä) tuloja kolmella tavalla. Se, miten korvaukset määritetään ja kenelle niitä jaetaan, vaihtelee kuitenkin suuresti.

Levottoman tytön myyntilukuja ei vielä ole julkaistu, mutta Anssi Kelan edellistä menestyslevyä Nummela myytiin yli 150 000 kappaletta. Artistien korvaukset levymyynnistä jakaantuvat kahteen pääryhmään. Levyn pääesiintyjä (”featured artist”) saa yleensä prosenttikorvauksen myynnistä. Sen suuruus sovitaan tapauskohtaisesti ja riippuu artistin valovoimaisuudesta; se on yleensä kahden ja kymmenen prosentin välillä (liikevaihtoverottomasta tukkuhinnasta, ei kaupan hinnasta). Taustamuusikot (”accompanying musicians”) sen sijaan saavat studiotyöstä kertakorvauksena Muusikkojen liiton sopiman tuntipalkan. Jos levyä myydään satatuhatta kappaletta, päätähti saa mukavan potin, säestäjät vain tuntipalkan. Jos levyä myydään kolmesataa kappaletta, mikä on sekin mahdollista, säestäjät tienaavat enemmän kuin tähti.

Lisäksi levyn myynnistä maksetaan Teosto/NCB:n kautta korvaus levytettyjen kappaleiden tekijöille. Korvaus on sovittu kollektiivisesti eikä siitä neuvotella yksilölisesti. En tiedä nykyistä tasoa, mutta se on jossakin kymmenen prosentin alapuolella myytyä levyä kohti. Korvaus jaetaan suunnilleen tasan säveltäjän, sanoittajan ja musiikkikustantajan kesken. Jos pääesiintyjä on samalla levyn kaikkien kappaleiden säveltäjä ja sanoittaja, hän saa siis tuplapotin. Jos hän tulkitsee muiden lauluja, rahankin menevät muualle.

Jos levyä on myyty paljon, se soi varmasti myös radiossa. Musiikin tekijät saavat radiosoitoista korvauksia Gramexin ja Teoston kautta. Korvaukset ovat suunnilleen samaa tasoa, ja tilitysten perusteena ovat sekä soittokerrat että kanavan kuulijamäärä. Suurimmat korvaukset maksaa Radio Suomi, koska se on suosituin kanava. Parhaimmillaan Gramex- ja Teosto-korvaus voivat olla yhteensä muutaman kympin minuutilta, pienillä paikallisilla kanavilla paljon vähemmän. Jos levyä soitetaan radiossa yli sata kertaa vuodessa, siitä kertyy ihan mukavat korvaukset. Lisäksi niihin kertyy mukavasti lisäkertoimia äänitteiden julkisesta esittämisestä, hyvitysmaksuista jne. Jos levy toisaalta soi vain kerran vuodessa, korvaus menee pankin kuluihin.

Radiosoitosta Teoston kautta säveltäjille maksettavat korvaukset jakautuvat suunnilleen samalla tavalla kuin levyjen myynnistä, mutta Gramexin puolella toimitaan eri logiikalla. Äänitteiden oikeudenomistajia ovat sekä tuottajayhtiöt että levyllä soittavat muusikot – ei siis vain se, jonka nimi on levyn kannessa. Esiintyjien puolikas jaetaan Gramexissa sovitun kaavan mukaan siten, että solisti saa kakusta isomman siivun kuin basisti, mutta kaikille kertyy jotakin. Minäkin olen monena vuotena saanut Gramexista kympin siitä hyvästä. että soitin kitaraa M. A. Nummisen levyllä ”Ajokortti ja kuulokyky”.

Onko miljoona kuuntelukertaa Spotifyssä paljon? Luku tuntuu suurelta, mutta täytyy muistaa että kyse on yksittäisistä kuuntelukerroista. Jos sama levy soi Radio Suomessa viisi kertaa, se on myös saanut miljoona kuuntelijaa (edellyttäen että kanavan kuulijamäärä oli 200 000). Voidaan toki sanoa, että soittokerrat Spotifyssa ovat arvokkaampia, sillä kuulija on saanut toivomansa musiikin toivomallaan hetkellä, kun taas Radio Suomen ohjelmistoa ei voi itse valita. Jos vaihtoehtona on levyn ostaminen, Spotify on edullisempi. Ostamaansa cd-levyä voi kuitenkin kuunnella rajattoman monta kertaa eri soittimilla, ja sillä on jonkinlainen jälleenmyyntiarvo. Jos haluan kuunnella Levottoman tytön joka päivä vuoden ajan, siitä kertyy jo 365 soittotapahtumaa.

En yritä arvioida, ovatko Spotifyn maksamat korvaukset kohtuullisia. Se on monimutkaisempi kysymys. Täytyy muistaa että Spotifyllä on oman ilmoituksen mukaan vasta noin kuusi miljoonaa maksavaa tilaajaa koko maailmassa. Se ei ole hirveän paljon. Suomen Yleisradio on vielä melkein yhtä suuri kuin koko maailmassa toimiva suoratoistopalvelu. (Tilaajien määrää Suomessa ei ole julkistettu). Spotifylla ja sen kilpailijoilla on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet kasvaa moninkertaisiksi, ja silloin korvaustenkin pitää kasvaa.

Ainakin levy-yhtiöt näyttävät olevan tyytyväisiä Spotifyn maksamiin korvauksiin. Kaikki suuret levy-yhtiöt (jotka ovat myös Spotifyn suuromistajia) ovat jo syöttäneet ohjelmistonsa palveluun, niin monet pienetkin. Samalla tavoin ne ovat aina lähettäneet uudet levynsä radioasemille, vaikka korvausten suuruudesta on kiistelty. Myös säveltäjät saavat oman osuutensa

Muusikkojen osalta tilanne on ongelmallisempi. Radiosoitosta rahat jaetaan tasan levy-yhtiön ja soittajien kesken, kaikille soittajille tulee jotakin. Spotify-soitosta muusikot saavat korvauksia samassa suhteessa, kuin levysopimuksessa on sovittu. Säestävät muusikot eivät ilmeisesti saa mitään, solistit yleensä muutaman prosentin. Jos suoratoistopalvelut jonakin päivänä syövät soittolistaradion  - mitä voisi jopa toivoa – taustamuusikot eivät voi enää luottaa Gramex-tilityksistä kertyvään ”pitkään häntään”, joka tuottaa keikkapalkkioihin korkoa vielä vuosien kuluttua.

Tekijänoikeuslaki muuttuu jälleen

En ole laskenut, kuinka monta kertaa tekijänoikeuslakia on tällä vuosisadalla muutettu. Sormituntumalla sanoisin, että kerran vuodessa. Vaikka perusperiaatteet ovat säilyneet puoli vuosisataa samoina, EU:n direktiivit, tekniikan nopea kehitys, intressiryhmien tarpeet ja jopa lakeja säädettäessä tehdyt virheet ovat synnyttäneet jatkuvia muutostarpeita. Opetus- ja kulttuuriministeriö on 25.1.2013 lähettänyt jälleen lausunnolle luonnoksen lakiin tehtävistä muutoksista. Lausuntoaika päättyy 22.2, joten asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua esitykseen.

Keskeiset muutokset ovat tällä kertaa seurausta EU:n direktiiveistä, kaikkien jäsenvaltioiden on toteutettava omassa lainsäädännössään vastaavat muutokset. Suoja-aikadirektiivissä äänitteiden suoja-aika pidennettiin viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen vuoteen. Käytännössä tämä siis merkitsee, että vuonna 1962 ensi kertaa julkaistujen äänitteiden suoja-aika päättyi vuodenvaihteessa, mutta vuonna 1963 julkaistut levyt – esimerkiksi Beatlesien ensimmäiset hitit - ovat vielä suojattuja vuoden 2033 loppuun.

Voivatko muusikot todella saada oikeutensa takaisin?

Suoja-aikojen pidentämistä kritisoitiin aikanaan siksi, että se voisi pahimmassa tapauksessa synnyttää suuren määrän ”kuolleita äänitteitä”.  Jos alkuperäinen levy-yhtiö ei näe vanhojen äänitteiden uudelleenjulkaisua kannattavaksi, kukaan muukaan ei voisi tehdä sitä niin kauan kun suoja on voimassa. Verkkokaupan myötä uudelleenjulkaisun kynnys on alentunut, mutta direktiiviin tuli kuitenkin ”käytä-tai-menetä” –ehto, jonka mukaan levy-yhtiö voi menettää äänitteen oikeudet, jos sitä ei ole saatavissa markkinoilla, kun viidenkymmenen vuoden määräaika on kulunut umpeen. Tällaisessa tapauksessa 70 vuoden suoja jäisi edelleen voimaan, mutta oikeudet siirtyisivät taiteilijoille.

Suomen tekijänoikeuslakiin ehdotetaankin otettavaksi uusi 46b pykälä ”äänitallenteen oikeuksien siirto- tai luovutussopimuksen irtisanomisesta”. Prosessi olisi kokonaisuudessaan seuraava:

-          Ensin taiteilijat toteavat, ettei heidän äänitettään ole määräajan kuluessa julkaistu uudelleen, ja lähettävät levy-yhtiölle kirjallisen ilmoituksen sopimuksen irtisanomisesta.

 

-          Sen jälkeen levy-yhtiöllä on vuosi aikaa julkaista äänite uudelleen.

-          Tämän jälkeen taiteilijan ja tuottajan on allekirjoitettava kirjallinen sopimus, jossa oikeuksien todetaan palautuneen taiteilijoille. Tämän jälkeen taiteilijat voivat itse julkaista äänitteen uudelleen, ja saavat ilmeisesti myös sen julkisesta esittämisestä mahdollisesti kertyvät Gramex-tulot.

En tiedä, onko kukaan ministeriössä miettinyt, miten tämä sujuisi käytännössä. "Esittäviä taiteilijoita" eivät ole vain ne, joiden nimi on etiketissä, vaan kaikki levyllä soittavat muusikot basistia myöten. Yleensähän mukana on ainakin puoli tusinaa soittajaa, parhaimmillaan monta kymmentä. Lain mukaan kaikkien olisi ilmoitettava sopimuksen irtisanomisesta samanaikaisesti. Kun kysymys olisi viisikymmentä vuotta sitten tehdyistä levytyksistä, ainakin muutama on todennäköisesti jo kuollut ja oikeudet siirtyneet perikunnille. Yksi asuu Aurinkorannikolla ja toisen osoite tuntematon. Gramexilla on yleensä hyvät tiedot äänitteiden oikeudenomistajista, mutta taiteilijoilla, jotka haluavat saada omat levytysoikeutensa takaisin, on tiedossa aikamoinen urakka.

Seuraavana ongelmana on levy-yhtiön löytäminen. Suurimman osan vanhoista suomalaisista äänitteistä omistaa nykyisin neljä suurta levy-yhtiötä, Warner, EMI, Sony ja Universal. Niiden löytäminen ei ole ongelma, ja niillä on muutenkin valmius julkaista omat kataloginsa uudelleen. Kun selaan Urpo Haapasen ”Suomalaisten äänilevyjen luetteloita”, huomaan kuitenkin että pientuottajien määrä alkoi kuusikymmenluvun lopulla kasvaa nopeasti. Esimerkiksi vuonna 1968 Teekkarien jazzkerho JATP julkaisi kolme erinomaista jazzlevyä, joilla esiintyivät Eero Koivistoinen, Pertti Hietanen ja Pekka Pöyry. Jos Eero haluaa vuonna 2019 julkaista vanhat levynsä uudelleen, mitä tapahtuu, jos Teekkarien jazzkerhon virallisia nimenkirjoittajia ei tavoiteta? 1970-luvulta löytyy monia konkurssiin menneitä, unohtuneita ja muuten hämäriä tapauksia, joiden nykyisiä oikeudenomistajia ei välttämättä tiedetä Gramexissakaan. Mitä tehdään, jos tuottajayhtiötä ei enää löydy? Saattaa olla ettei ongelmaa käytännössä ole, kuinka moni taiteilija viitsii todella käydä prosessin läpi tähän asti, mutta irtisanomispykälä taitaa kyllä jäädä kuolleeksi kirjaimeksi ellei menettelyä jollakin tavalla virtaviivaisteta.

Samalla lailla kuolleeksi kirjaimeksi taitaa jäädä myös EU:n orpoteosdirektiivi. Hallitus ei edes halua sisällyttää sitä varsinaiseen tekijänoikeuslakiin, vaan orvoista teoksista esitetään säädettäväksi erillinen laki. Direktiivin mukaan arkistoilla ja kirjastoilla olisi tietyissä tarkoin rajatuissa tapauksissa mahdollisuus käyttää laillisesti sellaisia suojattuja teoksia, joiden oikeudenomistajia ei tunneta tai ei voida tavoittaa. Vaikka Europarlamentti teki komission esitykseen pieniä muutoksia, suuri osa orpoteosten potentiaalisista käyttötilanteista jää edelleen sen ulkopuolelle.

Direktiivillä on todellista merkitystä Puolan kaltaisille Itä-Euroopan maille, joissa katosi toisen maailmansodan aikaan satoja tuhansia ihmisiä, joiden tekijänoikeudet voisivat periaatteessa olla vielä voimassa. Siksi on hyvä, että EU hyväksyi direktiivin. Pohjoismassa asia aiotaan kuitenkin hoitaa joustavammin ns laajennetulla sopimuslisenssillä. Käytäntö on meillä vanhastaan tuttu musiikin radiointioikeuksista. Teostolla on lakiin perustuva oikeus edustaa myös järjestöön kuulumattomia tekijöitä. Radioasemat saavat yhdellä sopimuksella oikeuden lähettää kaikkea musiikkia, tekijöillä on oikeus korvaukseen, mutta kaikesta ei tarvitse sopia yksilöllisesti.

Käytäntö ehdotetaan nyt laajennettavaksi koskemaan myös sanomalehtien sekä radio- ja televisioyhtiöiden arkistoja. Aamulehti tai Yleisradio voisivat sopia tekijöitä edustavien järjestöjen kanssa arkistoaineistonsa julkaisemisesta korvausta vastaan esimerkiksi netissä. Lainuudistus ei sellaisenaan avaa arkistoja, asioista on ensin sovittava monien eri järjestöjen kanssa, mutta enää ei tarvitsisi miettiä esimerkiksi sitä, voivatko järjestöt todella edustaa kauan sitten kuolleiden jäseniensä perikuntia. Laajennettu sopimuslisenssi ratkaisee osittain myös orpojen teosten ongelman, mutta läheskään kaikissa EU-maissa ei ole yhtä kattavasti tekijöitä edustavia järjestöjä kuin pohjoismaissa. Aika näyttää, syntyykö sopimuslisenssin pohjalta toimivia ratkaisuja.

Lakiesityksessä on myös  muita mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista poimin vain yhden. Kirjastokorvauksia koskeva 19 § 4 momentti ehdotetaan muutettavaksi siten. että ”tekijä ei voi luovuttaa oikeuttaan korvaukseen”. Mitä tämä tarkoittaa? Tekijänoikeuslain yleisenä sääntönä on sopimusvapaus: tekijä voi luovuttaa oikeutensa edelleen. Kirjailija luovuttaa teoksensa julkaisuoikeuden kustantajalle ja elokuva-oikeudet tuottajalle. Hän ei kuitenkaan voi luovuttaa oikeuttaan kirjastokorvauksiin kenellekään. Jos kustannussopimuksessa tai työehtosopimuksessa sovittaisiin, että oikeus kirjastokorvauksiin siirtyy kustantajalle, tällainen sopimus olisi mitätön.

Kirjoitin tästä asiasta yleisemmällä tasolla jokin aika sitten. Kun tekijänoikeuslakiin on otettu uusia säännöksiä esimerkiksi kirjastokorvauksista tai hyvitysmaksuista, ei ole aina täsmennetty, koskevatko lain yleiset periaatteet kuten sopimusvapaus myös näitä oikeuksia. Nyt tätä on kirjastokorvausten osalta tarkennettu: korvauksia voidaan maksaa ainoastaan alkuperäiselle tekijälle, niin kuin on tarkoitettukin. Hyvä näin. Mutta merkitseekö tämä, että oikeuden hyvitysmaksuun voi siirtää kustantajalle tai tuottajalle, koska sitä ei ole erikseen kielletty?

Hyvitysmaksun ongelma ( 6 ) : Miten järjestelmä voitaisiin uudistaa

Kun hyvitysmaksua ryhdyttiin valmistelemaan 1980-luvulla, suhtauduin ajatukseen epäilevästi. Mielestäni väitteet kasettien aiheuttamasta levymyynnin romahtamisesta ja konserttien suosion laskusta olivat kyseenalaisia. Kasettimaksu otettiin kuitenkin tekijänoikeuslakiin vuonna 1984 ja sillä on ollut myönteisiä vaikutuksia, kun ESEK:in, LUSES:in ja AVEK:in apurahoilla on tuettu uusien levyjen ja filmien tuotantoa. Uuden, kokeilevan levytuotannon tukemiseksi Suomessa ei ole juuri muuta lähdettä kuin ESEKin apurahat. Useimmille kuluttajille lasku on ollut pieni. Maksetaanhan karkeistakin makeisveroa…

Tällä hetkellä valtaosa päättäjistä näyttää sitoutuneen hyvitysmaksun jatkamiseen. Opetusministeriö kannattaa sitä lämpimästi, koska se on kulttuurin tukijärjestelmä, johon ei tarvita budjettivaroja. Kataisen hallitus on luvannut, että ”hyvitysmaksujärjestelmää uudistetaan turvaamaan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa.” Jopa elektroniikkateollisuus suhtautuu hyvitysmaksuun periaatteessa myönteisesti, vaikka toivookin, että joku muu maksaisi laskun.

Järjestelmää on kuitenkin uudistettava, sillä nykyinen ei enää toimi. Dedikoitujen tallennusvälineiden kuten nauhureiden ja digiboksien myynti laskee. Nyt myydään laitteita, jotka välittävät sähköpostia, soittavat tilattua musiikkia, etsivät oikean reitin ja kaiken lisäksi pystyvät kopioimaan monenlaista aineistoa. Hallituksella on kaksi mahdollisuutta: jatketaan nykyistä järjestelmää mutta keksitään uusia rahanlähteitä, tai kehitetään aivan muuta.

Vaihtoehto 1: jatketaan nykyistä järjestelmää

Todennäköisintä on, että hallitus päättää jollakin tavoin jatkaa nykyistä järjestelmää. Vaihtoehtoina ovat hyvitysmaksun ulottaminen tietokoneisiin ja / tai matkapuhelimiin, budjettirahoitus tai uusi veronluonteinen maksu. Korvausten jakamisen hoitaisivat nykyiseen tapaan oikeudenomistajien järjestöt.

Jos tähän mennään, pitäisi ensin arvioida muutosten todennäköiset seuraukset. Tähän saakka on ollut helppoa jakaa varat eri alojen kesken, sillä osa hyvitysmaksun alaisista laitteista on tarkoitettu musiikin tallentamiseen, osa tv-ohjelmien ajansiirtoon. Muusikoiden osuus on jaettu radiosoittojen perusteella, vaikka kukaan ei ole vuosiin kopioinut mitään radiosta. Luultavasti tämä on kuitenkin vastannut kohtuullisen hyvin todellista kopiointia, ja ainakin muusikot ovat olleet tyytyväisiä.

Jos hyvitysmaksuja ryhdytään keräämään tietokoneista, maksu kohdistuu suurelta osin kuluttajiin, jotka eivät koskaan tee kopioita. Toisaalta uudet ryhmät tulevat esittämään vaatimuksia. Kirjailijat ja toimittajat ovat jo esittäneet tutkimuksia siitä, miten monta miljoonaa sivua tekstiä vuosittain kopioidaan. Valokuvaajillakin on perusteita vaatimuksilleen. Jokainen internetistä taustakuvaksi napsittu kuva on kopio yksityiseen käyttöön. Millä perusteella tietokoneista kerätyt hyvitysmaksut jaettaisiin? Nykyisissä tutkimuksissa ei kerätä tietoa siitä, mitä todella kopioidaan – puhumattakaan kopioinnin mahdollisista haitoista.

Ennen hyvitysmaksun laajentamista uusiin laitteisiin pitäisi myös selvittää, mitä kansalaiset sen jälkeen saisivat maksun vastikkeeksi. Vuoden 2010 tekijänoikeustoimikunnan mietinnöstä käy ilmi, että asiantuntijatkin ovat ymmällään, mikä on voimassa olevan lain tarkoittamaa yksityistä kopiointia. Hyvitysmaksun perusteena olevan laillisen yksityisen kopioinnin ohella on olemassa laitonta kopiointia, lisensoitua kopiointia, omien teosten kopiointia, vapaiden teosten kopiointia, cc-lisensoitua aineistoa, efemääristä tallentamista ja muita vaihtoehtoja, joista hyvitystä ei makseta. Olisi noloa, jos ensin laajennettaisiin hyvitysmaksu koskemaan tietokoneita ja sen jälkeen kerrottaisiin kuluttajille, että kaikki heidän internetistä kopioimansa aineisto onkin laitonta.

Jos hyvitysmaksussa siirrytään budjettirahoitukseen eikä korvauksen perusteita täsmennetä laissa, piikki on todella auki. Suomi sitoutuisi korvaamaan kaiken yksityisen kopioinnin riippumatta siitä, onko siitä haittaa. Jokainen EU:ssa toimiva äänilevyjen ja tv-ohjelmien tuottaja voisi lähettää laskun siitä, että suomalaisilla on ollut mahdollisuus tehdä kopioita heidän tuotteistaan. Yksityisen kopioinnin (oikeastaan ”kappaleen valmistuksen”) käsite on tekijänoikeudessa todella laaja. Kun otan valokuvan eduskuntatalosta, teen samalla kopion suojatusta rakennustaiteellisesta teoksesta toisessa teoslajissa – Johan Sirénin eduskuntatalo nauttii tekijänoikeuden suojaa vuoden 2031 loppuun. Jos samaan kuvaan osuu vielä Kyösti Kallion patsas, kolmosen ratikka (suojattu taideteollinen teos) ja pari Marimekkoon pukeutunutta kansanedustajaa, edunsaajia onkin monta.

Vaihtoehto 2: Nykyinen järjestelmä korvataan uudella

Samaan aikaan kun Suomi otti käyttöön hyvitysmaksun, Ruotsissa ja Norjassa otettiin käyttöön kasettivero. Ne toimivat samalla tavalla, mutta Suomen järjestelmä perustui tekijänoikeuteen, naapureiden kulttuuripolitiikkaan. Sittemmin Ruotsi ja Norja ovat liittyneet valtavirtaan, mutta ratkaisussa oli hyvät puolensa. Monet nykyisen järjestelmän ongelmista johtuvat siitä, että kulttuurin tukijärjestelmä on väkinäisesti ympätty tekijänoikeuteen. Tämä johtaa loputtomaan väittelyyn siitä, millainen kopiointi oikeuttaa korvauksiin ja ketkä ovat oikeita edunsaajia.

Aikaisemmin kirjojen lainaaminen kirjastoista ei kuulunut tekijänoikeuden piiriin. Kirjailijoille myönnettiin kuitenkin apurahoja, joita kutsuttiin kirjastokorvauksiksi. Korvauksia ei jaettu lainausmäärien perusteella vaan tarveharkinnan mukaan. EU:n aikana tekijänoikeutta on laajennettu – lain kielellä tekijän yksinoikeus on laajennettu koskemaan lainausta – ja kirjailijoille on ryhdytty maksamaan lainausmääriin perustuvia korvauksia. Suomi on ottanut EU:n vaatiman korvauksen käyttöön, mutta vanha ja uusi järjestelmä elävät rinnakkain ja täydentävät toisiaan.

Jotakin samantapaista voitaisiin ajatella yksityiseen kopiointiin, jos budjettirahoituksesta tulee vakavasti otettava vaihtoehto. Direktiivi ei vaadi hyvitysmaksulle tiettyä tasoa; kansainvälisen vertailun perusteella puolet nykyistä pienempi maksukin täyttäisi vaatimukset. Uusia laitteita ei otettaisi järjestelmän piiriin, vaan budjettirahoituksella luotaisiin rinnakkainen järjestelmä, joka olisi osa taiteen tukijärjestelmää. Kansainväliset tekijänoikeussopimukset eivät kiellä yksityistä kopiointia, ja myös EU voisi kehittää paremman järjestelmän kulttuurin tukemiseksi.

Vaihtoehto 3: laajempi järjestelmä

Tämän vuoden toukokuussa Nokia, Sanoma Oy, Teosto ja Gramex esittivät opetusministeriölle, että hyvitysmaksu perittäisiin YLE-veron yhteydessä. Esitys jäi unohduksiin, kun eduskunta hyväksyi veron alkuperäisessä muodossaan, mutta siinä oli muita piirteitä, jotka olivat kiinnostavia. Avainkohta oli seuraava: ”Suomen on uudistettava digitaalisten sisältöjen ja palveluiden toimintaympäristö noustakseen Euroopan johtavaksi maaksi digitaalisilla markkinoilla. (…) Tämä vaatii kokonaisratkaisua, jossa uudistetaan ja kehitetään digitaalisen arvoketjun kaikkia keskeisiä osa-alueita mukaan lukien piratismin vastaiset toimet, hyvitysmaksujärjestelmän uudistaminen (nykyisen laitteet kattavan maksun rinnalle tulisi luoda YLE-maksun ohessa kerättävä yksityisen kopioinnin maksu, joka asteittain voisi korvata nykyisen laitemaksun) sekä erilaisten arkistojen saatavuuden parantaminen lisensoimalla.”

Mitä tämä voisi tarkoittaa? Tässä yksi esimerkki: Suomessa on jo valtava määrä digitoitua aineistoa, joka olisi teknisesti mahdollista saada heti kaikkien suomalaisten ulottuville verkossa. Pelkästään Yleisradion arkistossa on puoli miljoonaa vanhaa radio- ja televisio-ohjelmaa. Tällä hetkellä niistä on verkossa vain muutama prosentti. Kansalliskirjastossa on miljoonia kirjoja ja lehtiä, joita ei enää voi ostaa mistään. Kansallisen digitaalisensanomalehtiarkiston avaaminen verkkoon on pysähtynyt vuoteen 1910, koska vuonna 1911 julkaistussa sanomalehden numerossakin voi olla suojattua aineistoa. Yritykset sopia aineiston avaamisesta korvausta vastaan kollektiivisesti ovat kaatuneet vaatimuksiin siitä, että kaikesta on sovittava yksilöllisesti. Kun oikeudenomistajia on kymmeniä tuhansia ja osaa ei edes pystytä jäljittämään, asia on jäänyt siihen. Jos järjestöt nyt ehdottavat kollektiivista menettelyä, joka ehkä sidottaisiin hyvitysmaksuun, keskustelua on syytä jatkaa. Maksaisin mielelläni muutaman euron, jos saisin kuultavakseni kaikki vanhat radiokuunnelmat. Tähän pottiin voitaisiin myös kierrättää Ylelle tuottajana kuuluva osuus hyvitysmaksuista…

Samanlaisia ajatuksia on muuallakin. Professori Martin Kretschmer on todennut, että nykyinen ”syvästi epärationaalinen” hyvitysmaksu tulisi mielekkäämmäksi, jos se laajenisi kattamaan yleisemmin aineiston käyttöä verkossa. Nykyisen maksun ongelma on, että kuluttaja ei koe saavansa rahalleen vastiketta. Jos hyvitysmaksu olisi rajattu koskemaan kopiointia, jonka on osoitettu aiheuttavan todellista haittaa, kuluttajat varmasti ymmärtäisivät. Heidän on vaikeampi käsittää, miksi korvausta on maksettava  ”Housen” seuraavan jakson katsomisesta päivää myöhemmin. Asia olisi toinen, jos maksun vastikkeeksi saataisiin jotakin uutta.

Pallo on sekä järjestöillä että ministeriöllä. Tekijänoikeustyöryhmä nosti jo vuonna 2010 esiin hankalia kysymyksiä kopiointitutkimuksista, mutta asialle ei ole tapahtunut mitään. Ministeriön on raukkamaista vetäytyä uudistuksessa EU:n selän taakse ja todeta, että unioni on luvannut valmistella asiaa. Suomi on EU:n jäsen, jonka asiantuntemusta tekijänoikeusasioissa arvostetaan. Nyt tarvittaisiin uusia aloitteita.

Hyvistysmaksun ongelma ( 5 ): Kuka saa rahat ?

Sillä, joka on luonut teoksen, on siihen tekijänoikeus. Se merkitsee muun ohella oikeutta sopia teoksen käytöstä ja saada siitä korvaus. Samanlainen oikeus on esiintyvillä taiteilijoilla sekä äänilevyjen, elokuvien ja tv-ohjelmien tuottajilla. Vaikka suomalaisilla radiokanavilla soitetaan vuosittain musiikkia miljoonia kertoja, radioasemat raportoivat säveltäjiä edustavalle Teostolle tunnontarkasti jokaisen soittamansa kappaleen. Teosto tilittää jokaiselle säveltäjälle korvauksen jokaisesta soittotapahtumasta. Vain ne, joiden korvaukset jäisivät pienemmiksi kuin pankin kulut, saavat odottaa tuleviin vuosiin. Tekijänoikeuden perusteella Suomessa tilitetään vuosittain kymmenille tuhansille ihmisille korvauksia miljoonista käyttötapahtumista.

Yksityisessä kopioinnissa on saksalaisen oikeustieteilijän Adolf Dietzin mukaan kysymys ”tunnistamattomien teosten todennäköisestä käytöstä”. Tiedämme tutkimusten perusteella, että noin kolmasosa suomalaisista tekee omaan käyttöönsä kopioita suojatuista teoksista. Sen sijaan emme tiedä, mitä teoksia he todella ovat kodeissaan kopioineet. Miten siis tyhjistä dvd-levyistä ja tallentavista digibokseista kerätyt maksut voidaan jakaa oikeudenmukaisesti? EU:n tekijänoikeusdirektiivi ei sano hyvitysmaksujen jakotavasta mitään. Ilmeisesti oletetaan, että noudatetaan tekijänoikeuden yleisiä periaatteita. Käytännössä jako näyttää tapahtuvan joka maassa eri tavalla, mutta tästä on vaikea saada täsmällisiä tietoja.

Yhteiset tarkoitukset ja henkilökohtaiset korvaukset

Suomessa hyvitysmaksujen jako tapahtuu useassa eri vaiheessa. Ensin opetusministeriö tekee vuosittain päätöksen siitä, miten kertyneet varat jaetaan pääryhmittäin. Ministeriö ei perustele, miksi jako tapahtuu juuri näin, mutta pääperiaatteena näyttää olevan jako musiikin ja av-tuotannon kesken sen mukaan, mistä laitteista rahat on kerätty. Noin 40 % varoista osoitetaan yhteisiin tarkoituksiin, lähinnä tuotantotukeen. Yhteisten tarkoitusten osuus hyvitysmaksuista vaihtelee EU-maissa suuresti, Itävallassa niihin käytetään yli puolet kertymästä.

Kulttuuripoliittisesti ajatus hyvitysmaksujen kohdistamisesta uuden tuotannon tukemiseen on erinomainen, mutta se on poikkeus tekijänoikeuden periaatteista. Jos 40 % kirjailijoiden tekijänpalkkioista osoitettaisiin apurahoiksi, asiasta nousisi hirveä haloo ja Suomi haastettaisiin kansainvälisen kauppajärjestön tuomioistuimeen. 

Vuoden 2011 jakopäätös oli kokonaisuudessaan seuraava (1000 euroa):

Henkilökohtaiset tilitykset oikeudenomistajille:
Jakava järjestö
Kopiosto ry	1 264
Gramex ry	1 039
Teosto ry	968
Tuotos ry	186
Yhteensä:	3 457
Tilitykset tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin
Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus (AVEK)	1 195
Esittävän Säveltaiteen Edistämiskeskus (ESEK)	388
Luovan säveltaiteen edistämiskeskus (LUSES)	365
LUSES ja ESEK yhteisesti AV-varoja	256
Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus	150
Suomen Tekijänoikeudellinen Yhdistys	64,5
Kirjallisuuden edistämiskeskus	58
Kuvasto/Visuaalisen taiteen edistämiskeskus (VISEK)	17
Kuurojen Liitto	3,5
Yhteensä	2 497
Opetusministeriö päättää myöhemmin	146
Kaikki yhteensä	6 100

Noin 60 % hyvitysmaksuista ohjataan Kopiostolle, Teostolle, Gramexille ja Tuotokselle edelleen jaettavaksi ”henkilökohtaisiin korvauksiin”. Sana ”henkilökohtainen” on tässä hieman harhaanjohtava, koska huomattava osa korvauksista menee yrityksille, niin kuin kuuluukin – ne ovat myös oikeudenomistajia. Korvauksia saavat levy-yhtiöt (puolet Gramexin osuudesta), musiikkikustantajat (noin kolmasosa Teoston osuudesta) sekä elokuva- ja tv-tuotantoyhtiöt (Tuotoksen osuus). Av-puolella yritysten osuus on pienempi kuin musiikissa.

Kukin järjestö on kehittänyt omat periaatteensa hyvitysmaksujen jakamiseksi. On merkittävää, ettei säännöllisesti tehtävissä kopiointitutkimuksissa lainkaan kysytä, mitä teoksia kuluttajat ovat kopioineet. Sen sijaan järjestöt käyttävät jaon perusteena muissa yhteyksissä kerättyä tietoa. Gramex jakaa tuottajille kuuluvan osuuden hyvitysmaksuista levy-yhtiöiden markkinaosuuksien mukaan. Muusikoiden osuus korvauksista jaetaan radiosoittojen perusteella. Teosto tilittää hyvitysmaksut säveltäjille ja musiikkikustantajille pääasiassa levymyynnin mukaan, mutta aineistopohja on toinen kuin Gramexilla. Mikä näistä vastaa parhaiten todellista kopiointia? Emme tiedä, koska asiaa ei ole tutkittu. Mutta kun jaosta päättävät oikeudenomistajien järjestöt itse, ulkopuolisen on vaikea mennä arvostelemaan tätä. Nykyinen menettely on ainakin kustannustehokas, kun jakoa varten tarvittavat tiedot saadaan valmiina.

Eräissä tapauksissa todellisesta kopioinnista on hyvinkin tarkkaa tietoa. Tv-katselututkimuksissa on jo pitkään seurattu ”viivästettyä katselua”. Noin kahdeksan prosenttia kaikesta television katselusta on viivästettyä ja tiedämme tarkkaan, kuinka monet katsojat ovat tehneet mistäkin ohjelmasta ”yksityiseen käyttöön tarkoitetun kopion”. Kansallisen tv-paneelin mukaan vuoden 2010 eniten kopioidut ohjelmat olivat ”Salatut elämät”, ”House” ja ”Puumanainen”. ”Henkilökohtaisisten tilitysten” perusteena käytetäänkin tärkeimpien televisiokanavien ohjelmatietoja ja kanavilta saatuja tietoja ohjelmien tekijöistä. Yhdessä ”Salattujen elämien” jaksossa saattaa olla mukana kymmeniä tekijöitä ja esiintyjiä – käsikirjoittajat, näyttelijät, ohjaaja, kuvaaja, lavastaja, musiikin säveltäjät ja esittäjät jne. Kullekin ohjelmalle laskettu osuus hyvitysmaksuista jaetaan edelleen mukana olleiden henkilöiden kesken Kopioston sopiman kaavan mukaan. Myös tuotantoyhtiöille kuuluu osuus hyvitysmaksuista, sen jaosta vastaa Tuotos ry.

”Audiovisuaalisten kopioiden” hyvitysmaksun jako näyttäisi siis tapahtuvan tarkasti tekijänoikeuden periaatteiden mukaan. Näin ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin jako tehdään yksinomaan televisio-ohjelmien tekijöiden kesken, vaikka kopiointitutkimusten mukaan jonkin verran kopioita tehdään myös kaupallisilta dvd-levyiltä ja internetistä. Niitä ei oteta huomioon, koska niiden ei katsota olevan ”laillisia lähteitä”. Laskennallisesti kyse on pienistä summista. Jos hyvitysmaksu tulevaisuudessa ulotetaan koskemaan myös tietokoneita, tällaisen aineiston merkitys kasvaa, mutta sen jäljittäminen tulee olemaan huomattavasti vaikeampaa.

Toiseksi jaosta on suljettu pois kaksi tärkeää oikeudenomistajien ryhmää: televisioyhtiöt ja mainosfilmien tekijät. MTV ja Nelonen ovat ulkoistaneet suurimman osan ohjelmatuotannostaan riippumattomille tuotantoyhtiöille, mutta Yleisradio tuottaa suuren osan itse. Tekijänoikeuden näkökulmasta Yleisradio on  omien ohjelmiensa tuottajana täysin samassa asemassa kuin elokuvayhtiötkin, mutta sille ei tilitetä hyvitysmaksuja. Yleisradion talous on järjestetty erin tavalla kuin itsenäisten tuotantoyhtiöiden, eikä se varmaankaan itse koskaan nosta asiasta meteliä, mutta jos se halutaan sulkea pois hyvitysmaksun saajien piiristä, tätä koskeva rajoitus pitäisi kirjoittaa lakiin. Mainosfilmien sulkeminen korvausten ulkopuolelle on myös outoa: tekijänoikeuden kannalta ne ovat suojattuja teoksia kuten (muutkin) tv-ohjelmat. Joka kerta kun joku tallentaa ”Salatut elämät”, hän tulee myös tehneeksi yksityisen kopion ohjelman lomassa lähetetyistä mainoksista. On vaikea todistaa, että mainosten kopioimisesta aiheutuisi vähemmän hyötyä tai haittaa.

Saavatko ulkomaiset tekijät kopiointikorvauksia?

Myös ulkomaisten tv-ohjelmien tekijät jäävät ilman korvauksia. ”Puumanaisen” ja ”Housen” tekijät eivät saa Suomesta penniäkään, vaikka sarjojen jokainen jakso kopioitiin yli satatuhatta kertaa. Musiikin osalta Gramex maksoi vuonna 2011 ulkomaille 180 000 euroa, Teostossa ulkomaisten tilitysten osuus on runsaat kymmenen prosenttia. Vastavuoroisesti Suomeen saatiin jonkin verran tilityksiä ulkomailta. Musiikissa ja av-tuotannossa lakia siis tulkitaan eri tavoin.

Kansainvälisyys kuuluu tekijänoikeuden keskeisiin periaatteisiin. Useimmat maailman maat ovat sitoutuneet antamaan toisten kansalaisille saman suojan kuin omille kansalaisilleen. Tätä kutsutaan ”kansalliseksi kohteluksi”. Kun Tangomarkkinoilla soitetaan argentiinalaisia tangoja, esityskorvaukset tilitetään Argentiinaan. Jos Buenos Airesissa soitetaan Sibeliusta, rahaa palaa Suomeen. Kansallisesta kohtelusta poiketaan, jos toisessa maassa on heikompi suoja kuin Suomessa. Suomalaiset radioasemat eivät maksa korvauksia amerikkalaisten levyjen soitosta, koska Yhdysvallat ei tunnista taiteilijoiden oikeutta korvaukseen radiolähetyksistä. Myös Housen ja Puumanaisen tekijät voidaan siis jättää ilman korvauksia, koska Yhdysvalloissa ei ole hyvitysmaksua. Mutta voidaanko EU:ssa tuotetut ohjelmat jättää ulkopuolelle?

Kopioston ja Tuotoksen mielestä hyvitysmaksu on kansallinen järjestelmä, joka ei koske ulkomaisia tekijöitä. Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään tätä vastaan, mutta kun hyvitysmaksu perustuu EU:n direktiiviin ja unionin lähtökohtana on kaikkien kansalaisten samanlainen kohtelu, tulkinta voi muuttua. Tekijänoikeusasioissa tulkinnat ovat muuttuneet oikeustapausten kautta, esimerkiksi kuuluisa Phil Collins-tapaus aikanaan. EU:n uusi direktiiviehdotus tekijänoikeuksien hallinnoinnista pyrkii nimenomaan parantamaan rahan liikkumista maasta toiseen. Jos ulkomaisella näyttelijällä on Suomesta saatavana vain kymppi tai satanen, hänen ei kannata ryhtyä riitelemään asiasta. Suurimmilla tuotantoyhtiöillä saattaa kuitenkin olla odotettavissa vuosittain kymmeniä tuhansia – ehkä jopa satoja tuhansia, jos maksujen taso nousee. Siitä kannattaisi jo käräjöidä.

On korostettava, ettei hyvitysmaksujen jaossa ole mitään hämärää. Rahat eivät katoa mustaan aukkoon, vaan menevät hyvään tarkoitukseen tekijöille ja tuotantoyhtiöille. Jakoperusteet vaihtelevat, mutta ne ovat oikeudenomistajien keskenään sopimia. Kulttuurielämän kokonaisuudessa kyse on pikkusummista.

Hyvitysmaksusta päätettäessä lainsäätäjiltä on kuitenkin jäänyt määrittelemättä, millainen oikeus hyvitysmaksu on. Jos kyse on normaalista tekijänoikeudesta, jokaisella oikeudenomistajalla on oikeus saada hänelle kuuluva osuus hyvitysmaksuista, mikäli hän pystyy osoittamaan, että hänen teoksistaan on tehty merkittävä määrä yksityisiä kopioita. Haittoja ei ilmeisesti tarvitsisi osoittaa. Television puolella näytön kerääminen olisi helppoa, koska kopioinnista on riippumattomia tutkimuksia. Laissa ei edes edellytetä, että korvauksen saajan on oltava suomalaisen järjestön jäsen – ilmeisesti riittäisi, että kyseessä on EU:ssa toimiva yhtiö. Tällä periaatteella kasvava osa Suomessa kerätyistä hyvitysmaksuista, kuten muistakin tekijänoikeuskorvauksista, menee ajan mittaan väistämättä ulkomaille.

Jos hyvitysmaksu onkin valtion määrättävissä oleva maksu tai tekijöiden järjestöille kollektiivisesti kuuluva oikeus, sekin olisi hyvä määritellä tarkemmin. Tekijänoikeuden rakennelmassa ne olisivat uusia käsitteitä.

Hyvitysmaksun ongelma ( 3 ): mitä kopiointitutkimukset kertovat?

Tutkimustoiminta on näytellyt hyvitysmaksun historiassa merkittävää roolia. Kun kasettinauhurit yleistyivät 1970-luvulla, tyhjien kasettien myynti ylitti ajoittain äänitteiden (levyt ja äänitetyt kasetit) myynnin. Vuonna 1977 tehdyn tutkimuksen mukaan kasettien yleisin käyttötapa oli musiikin kopiointi radiosta. Äänilevytuottajat ry esitti valtiovallalle, että ”yksityisen kopioinnin saavutettua nämä mittasuhteet on syytä vakavasti harkita mahdollisuuksia saada estetyksi tämä luoville tekijöille, esittäville taiteilijoille ja äänitteiden tuottajille kohtuutonta haittaa aiheuttava toiminta, tai ainakin luoda sen haitat korvaava järjestelmä.”

Lainsäätäjät ryhtyivät valmistelemaan asiaa. Pirkko-Liisa Haarmannin mukaan ”pidettiin selvänä, että nauhoitus rajoitti valmiiden tuotteiden menekkiä ja elävien esitysten kannattavuutta”  (Tekijänoikeus, lähioikeudet ja oikeus valokuvaan, 1992, s.132). Yritän myöhemmin arvioida, mihin tutkimuksiin väite perustui. Vuonna 1984 annetun lakiesityksen perusteluissa ei kuitenkaan puhuttu kopioinnin haitoista, vaan korostettiin kuluttajien saamaa hyötyä. Laissa ei määritelty maksun suuruutta, vaan se jäi vuosittain opetusministeriön (nykyisin valtioneuvoston) harkittavaksi. Tekniikan muuttuessa on myös jouduttu päättämään uusien laitteiden ottamisesta hyvitysmaksun piiriin. Tämä on synnyttänyt tarpeen tutkia säännöllisesti kopioinnissa tapahtuneita muutoksia. Laissa sanotaankin, että ”maksun suuruutta vahvistettaessa tulee ottaa huomioon saatavilla oleva tutkimustieto yksityisen kappaleen valmistamisen yleisyydestä”. Toistaiseksi tutkimuksesta on vastannut Teoston yhteydessä toimiva Hyvitysmaksutoimisto.

Tällainen asetelma on jo lähtökohdiltaan ongelmallinen. Pitäisimme kummallisena, jos kaikki tupakan vaikutuksia koskevat tutkimukset olisivat tupakkateollisuuden teettämiä. Kaikilla on oikeus tehdä tutkimuksia, mutta tuloksia parantaa, jos ilmiöitä tutkitaan eri lähtökohdista. Kopiointitutkimuksesta nämä näkökulmat puuttuvat.

Miten se tulee esiin tehdyistä tutkimuksista? Alkuvuosina kopiointitutkimukset olivat niin tarkoitushakuisia, että vuonna 2010 tekijänoikeustoimikunta kiinnitti huomiota tutkimusten laatuun ja ehdotti niiden auditointia. Arviointia ei tietääkseni ole tehty, mutta viime vuosina menetelmät ovat parantuneet ja otokset ovat edustavia. Tutkimuksista ja niiden raportoinnista näkyy kuitenkin yhä selvästi tilaajan kädenjälki.

Jokainen tutkimustyötä opettanut henkilö tietää, että ongelman määrittely on tutkimustyön kriittisin vaihe. Jos asia jätetty kysymyksenasettelun ulkopuolelle, siihen ei myöskään voi odottaa vastausta. Jos haluaa pelkästään tietää, miten paljon suomalaisilla on kopiointiin soveltuvia laitteita ja miten paljon niitä käytetään. tutkimuksista löytää kohtuullisen hyvin vastauksia. Tulosten lukemista vaikeuttaa, että vastauksista on yleensä esitetty vain suorat jakautumat. Niitä ei ole ristiintaulukoitu eikä niiden välisiä korrelaatioita ole laskettu, mikä olisi tämän tapaisessa survey-tutkimuksessa normaalia. Kysymysten muotoilu jättää ajoittain toivomisen varaa eikä kontrollikysymyksiä ole esitetty. Trendien seuraaminen on vaikeaa, koska kysymykset ovat vuosien mittaan muuttuneet.

Ongelmallisinta on kuitenkin tulosten esittämistapa. Mitä merkitsee tieto, että suomalaiset tekevät vuosittain vaikkapa 150 miljoonaa ”videokopiota”, jos lukua ei ole suhteutettu mihinkään? Jos luku suhteutettaisiin muuhun saatavissa olevaan tutkimustietoon, sama asia voitaisiin todeta kertomalla, että noin kahdeksan prosenttia suomalaisten televisionkatselusta on viivästettyä. Molemmat ovat lain edellyttämiä tietoja ”yksityisen kappaleen valmistamisen yleisyydestä”, mutta antavat lainsäätäjälle asiasta aivan erilaisen vaikutelman. Hyvitysmaksutoimiston tutkimuksissa on järjestelmällisesti pyritty luomaan sellaista kuvaa, että ainoa merkittävä tieto kopioinnista on valmistettujen kopioiden lukumäärä. Hyvitysmaksututkimuksista puuttuvat kokonaan normaaliin tutkimustoimintaan kuuluvat raportit, joissa kuvataan tutkimusasetelma, esitetään yhteenveto tuloksista ja verrataan niitä muiden tutkimusten tuloksiin, perustellaan omat johtopäätökset ja esitetään tarvittaessa luvuille vaihtoehtoisia tulkintoja.

Mitä muuta kopioinnista sitten pitäisi tutkia? Joitakin suuntaviivoja löytyy jo direktiivistä. Direktiivi ei sano, että kopiointimaksu on määrättävä tehtyjen kappaleiden lukumäärän mukaan. Sen sijaan direktiivissä todetaan, että ”maksun tasoa määritettäessä olisi otettava huomioon kunkin tapauksen erityisolosuhteet. Näitä olosuhteita arvioitaessa käyttökelpoinen peruste voi olla kyseisestä toimesta oikeudenhaltijoille mahdollisesti aiheutuva haitta. (…). Tietyissä tilanteissa, joissa oikeudenhaltijalle koituva haitta on vähäinen, ei velvoitetta maksun suorittamiseen voi syntyä.”

Millaisia nämä ”erityisolosuhteet” voisivat olla? Oletetaan kolme erilaista tilannetta, joissa kaikissa on tehty yhtä monta kopiota. Ensimmäisessä tapauksessa suomalainen laulaja-lauluntekijä on juuri julkaissut uuden levyn. Siitä on tehty eri välineillä yksityiseen käyttöön satatuhatta kopiota. Oletetaan edelleen, että meillä olisi vahvaa näyttöä siitä, että kopiointi on vähentänyt levyn myyntiä (tämä ei ole itsestään selvää, mutta sitäkin voidaan tutkia).

Toisessa tapauksessa satatuhatta suomalaista on tallentanut uuden tv-sarjan koejakson digivirittimelle ja katsonut sen seuraavana viikonloppuna. Ohjelman tuottanut yhtiö on itsekin tutkinut asiaa (näin tapahtuu) ja päättänyt tiedon perusteella käynnistää sarjan tuotannon.

Kolmannessa tapauksessa satatuhatta suomalaista on tallentanut tietokoneelleen Internetistä amerikkalaisen musiikkivideon, jonka yhtye on julkaissut verkossa tehdäkseen tulevaa Euroopan kiertuettaan tunnetuksi. Yhdysvalloissa ei ole hyvitysmaksua, eivätkä muusikot saisi Suomesta korvauksia, jos sellaisia perittäisiin. Aivan ilmeisesti olosuhteet näissä tapauksissa ovat erilaiset, mutta nykyisistä tutkimuksista ei löydy tietoja kopiointiin liittyvistä olosuhteista.

Yksipuolinen kysymyksenasettelu näkyy erityisen selvästi, kun tutkimusten pohjalta on vaadittu maksujen ulottamista uusiin laitteisiin. On todennäköistä, että tekniikan muuttuessa kuluttajat eivät tallenna aineistoa nimenomaan tähän tarkoitukseen suunnitelluilla laitteilla, vaan monikäyttöisillä laitteilla kuten tietokoneilla. Jos hyvitysmaksun periaate hyväksytään, tällöin voisi olla perusteltua syytä ulottaa hyvitysmaksu myös tällaisiin laitteisiin. Maksun kohdistaminen ja sen tason määritteleminen voi kuitenkin olla vaikeaa. C-kasettien pääasiallinen käyttötarkoitus oli musiikin kopiointi. Suurin osa suomalaisista ei hyvitysmaksutoimiston tutkimusten mukaan koskaan käytä tietokonetta kopiointiin. Kopioijistakin suuri osa tallentaa koneelle vain omia lomavideoitaan.

Kopioinnin juridiikkakin on tullut yhä monimutkaisemmaksi. Jos ostaa verkkokaupasta äänitiedostoja ja tallentaa ne tietokoneelleen, kysymys ei ole lain tarkoittamasta yksityisestä kopioinnista. Ostettujen tiedostojen mukana tulee tietysti lupa tallentaa ne, muutenhan ostaja ei lainkaan saa tiedostoja. Hyvitysmaksu ei myöskään koske ”piraattikopioita”, koska ne ovat laittomia. Niitä ei voida laskea mukaan yksityisen kopioinnin määrään. Teknisten suojausten käyttö pitäisi lain mukaan jollakin tavoin ottaa huomioon, mutta kukaan ei ole tutkinut asiaa. Internetissä on valtava määrä tiedostoja, joiden oikeudellinen asema jää hämäräksi asiantuntijallekin. Tässä tilanteessa nykyisen kaltainen tutkimustoiminta ei riitä, tarvittaisiin monipuolisempiamenetelmiä. Pallo pitäisi nyt heittää opetusministeriölle. Monilla valtionhallinnon aloilla tehdään tutkimustoimintaa lainsäädännön ja päätöksenteon tueksi, mutta tekijänoikeus taitaa olla ainoa ala, jolla se on jätetty kokonaan intressiryhmien vastuulle. Ensimmäisenä vaiheena voisi olla olemassa olevien tutkimusten akateeminen arviointi.

Seuraavassa jaksossa pyrin arvioimaan yksityisen kopioinnin hyötyjä ja haittoja. Mitä tiedetään kopioinnin tekijöille mahdollisesti aiheuttamista haitoista? Voidaanko mitata rahallisesti hyöty, jonka kuluttajat saavat tekemistään kopioista?

Hycivitysmaksun ongelma

Hyvitysmaksu on maksu, jota peritään eräistä laitteista hyvitykseksi siitä, että niiden omistajat voivat tallentaa musiikkia, elokuvia ja tv-ohjelmia. Maksun tuotto jaetaan tekijöille ja tuotantoyhtiöille. Suomessa maksua on peritty vuodesta 1985, aikaisemmin puhuttiin kasettimaksusta.

Seurasin kiinnostuneena kasettimaksun valmistelua 1980-luvulla. Suhtauduin alkuvaiheessa siihen epäillen, koska perusteena esitetyt väitteet kopioinnin haittavaikutuksista tuntuivat liioitelluilta. Järjestelmä on kuitenkin toiminut sujuvasti ja kerätyillä rahoilla on saatu paljon hyvää aikaan. Nyt järjestelmä näyttää tulleen jonkinlaiseen käännekohtaan.

Hyvitysmaksun kertymä saavutti huippunsa vuonna 2007, kun kaikki suomalaiset joutuivat analogisten tv-lähetysten loppuessa hankkimaan uudet digiboksit. Jaettavaa rahaa kertyi reilusti. Sen jälkeen maksujen määrä on laskenut, kun boksien kysyntä on tasoittunut. Samalla keskustelu hyvitysmaksusta on vilkastunut. Tekijöitä ja tuottajia edustavat järjestöt ovat vaatineet, että maksun tuotto on nostettava ainakin entiselle tasolle ja laajennettava koskemaan myös muita kopiointiin soveltuvia laitteita, kuten tietokoneita, älypuhelimia, kopiokoneita ja skannereita. Laitteiden valmistajat ja maahantuojat ovat vastustaneet korotuksia muun muassa sillä perusteella, että jos laitteet kallistuvat Suomessa, ne ostetaan postimyynnin kautta EU-maista, joissa maksut ovat pienempiä ja Suomi menettää sekä verotulot että hyvitysmaksut. Siis sama asetelma kuin alkoholiverossa.

Valtiovallalle hyvitysmaksusta onkin tullut ongelma. Opetusministeriön näkökulmasta hyvitysmaksu on hyödyllinen osa kulttuurin tukijärjestelmää, johon ei tarvitse osoittaa budjettivaroja. Tekniikan muuttuessa sen kerääminen näyttää kuitenkin tulevan yhä hankalammaksi. Kasettinauhureita käytettiin pääasiassa kopiointiin. Kenenkään ei ollut pakko ostaa kasetteja. Ilman tietokonetta ei enää voi edes maksaa laskujaan. Miten saadaan kansalaiset vakuuttumaan siitä, että myös tietokoneen ostajan on maksettava hyvitysmaksu, vaikka enemmistö suomalaista ei kopioi muuta kuin veroilmoituksensa liitteet?

Vuonna 2010 opetusministeriö asetti työryhmän pohtimaan hyvitysmaksun kehittämistarpeita. Työryhmä totesi olosuhteiden monessa suhteessa muuttuneen, mutta ehdotti kuitenkin järjestelmän säilyttämistä toistaiseksi entisellään. Mietinnössään Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun kehittämistarpeet (Opetusministeriö 2010) ryhmä toi esiin avoimia kysymyksiä, mutta ei ehdottanut konkreettisia ratkaisuja.

Ministeriö ryhtyi nyt tutkimaan, voitaisiinko maksuja kerätä jollakin uudella tavalla. Yleisradion entinen toimitusjohtaja Arne Wessberg teki vuonna 2011 opetusministeriön toimeksiannosta selvityksen, jossa hän ehdotti hyvitysmaksujen kattamista perustettavasta Valtion viestintärahastosta, rahastosta, joka toimisi tv-maksun tapaan. Tuloja rahastoon saataisiin mm taajuusmaksuista (Hyvitysmaksujärjestelmän vaihtoehtoinen järjestely, Wessberg 2011). Ehdotuksesta ei tullut mitään.

Kataisen hallituksen ohjelmassa 22.6.2011 luvattiin, että ”hyvitysmaksujärjestelmää uudistetaan turvaamaan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa.” Tarkkaan lukien hallitus ei luvannut mitään konkreettista, mutta kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki asetti nyt uuden ”ratkaisuneuvottelijan” Markus Leikolan selvittämään asiaa. Leikolan mietintö, joka valmistui keväällä 2012, ehdotti uudenlaista ”kolmen korin” hyvitysmaksua, jossa laitteiden ja tallennuspalveluiden lisäksi maksu perittäisiin verkkoon maksullista sisältöä tuottavilta yhtiöiltä.

Hyvitysmaksun periminen sisältöpalveluja tuottavilta yrityksiltä olisi täysin uudentyyppinen ratkaisu, jollaista ei ole toteutettu missään muussa EU-maassa. Ei myöskään ole varmaa, mahtuisiko se direktiivin raameihin. Kaikkia näitä selvityksiä seurasi vilkas keskustelu, joka ulottui etujärjestöjen nettisivuilta sanomalehtien yleisön osastoihin. Toukokuussa Nokia, Sanoma Oy, Teosto ja Gramex esittivät opetusministeriölle omana ratkaisunaan, että hyvitysmaksu perittäisiin YLE-veron yhteydessä. Ehdotus jäi unohduksiin, kun eduskunta hyväksyi YLE-lain ilman hyvitysmaksua. Ehdotuksessa oli kuitenkin muita kiinnostavia piirteitä, joihin on syytä palata.

Tässä vaiheessa aloin itsekin kiinnostua asiasta. Tutkijana minua vaivasi se, että monilta julkisuudessa esitetyltä väitteiltä puuttui faktapohja tai ainakin tosiasioita esitettiin tarkoitushakuisesti. Mihin perustuu esimerkiksi Lyhty ry:n sivuilla esitetty väite, jonka mukaan suomalaiset tekevät vuosittain kahden miljardin euron edestä kopioita? Tuore hyvitysmaksututkimus kertoo, että suomalaiset kopioivat vuosittain 548 - 678 miljoonaa ”musiikki- ja videotiedostoa”. Miten lukuun on päädytty? Puolet tästä määrästä on tutkijoiden mukaan tallennettu televisiosta. Oletetaan, että Suomessa on miljoona tallentavaa digiboksia. Kansallisen tv-paneelin mukaan vuoden 2010 eniten tallennetut ohjelmat olivat Salatut elämät, House ja Puumanainen. Jos jokainen boksin omistaja tallensi ne katsellakseen ne vasta seuraavana päivänä, tulokseksi saadaan 150 miljoonaa kopiota vuodessa (1 000 000 digiboksia x 50 viikkoa x 3 ohjelmaa). Jos tähän lisätään vielä Huvila ja huussi, Maajussille morsian ja Pikku Kakkonen, ollaankin pian kolmessasadassa miljoonassa. Ja jos tämä luku kerrotaan elokuvalipun hinnalla, kuten Lyhty ehdottaa, päästään miljardeihin euroihin.

678 miljoonaa kopiota kuulostaa hurjalta määrältä, ja tarkan numeroarvon ilmoittaminen lisää vielä sen uskottavuutta (jos menee taulukoihin asti, huomaa ettei tarkkuudelle ole laskennallisia perusteita). Television katselun tutkijat ovat kuvanneet samaa ilmiötä toteamalla, että noin kahdeksan prosenttia television katselusta Suomessa on viivästettyä. Tällä tavoin kerrottuna asia ei tunnu lainkaan dramaattiselta. Näin ilmaisten olisi huomattavasti vaikeampaa selittää, miksi yleisön pitää maksaa lisämaksu siitä, että he katsovat osan tv-tarjonnasta vasta viikkoa myöhemmin.

Esimerkkini on kärjistetty, mutta se kertoo, millaisilla argumenteilla keskustelua käydään. (Musiikin puolelta löytyy paljon konkreettisempia esimerkkejä kopioinnin mittasuhteista). Eniten minua on vaivannut se, että keskustelussa viitataan toistuvasti kopioinnin haittoihin, mutta niistä ei ole uskottavia selvityksiä. Markus Leikolan tuoreessa selvityksessä koko ongelma on lakaistu pois. Leikolan mielestä kopioinnin määrällä on vain ”viitteellinen” merkitys maksun suuruudesta päätettäessä. Kuitenkin konkreettista tietoa kopioinnista tarvitaan ainakin siinä vaiheessa, kun ryhdytään jakamaan kertyneitä rahoja. Vuoden 2010 työryhmä ehdottikin jo tehtyjen kopiointitutkimusten auditointia ja tutkimustoiminnan kehittämistä.

Tässä vaiheessa päätin selvittää tarkemmin, miten hyvitysmaksujärjestelmä käytännössä toimii. Hyvitysmaksutoimiston sivuille on talletettu paljon hyödyllistä tietoa, mutta se pitää lukea suurennuslasin kanssa. Eniten minua auttoi eteenpäin Martin Kretschmerin Ison-Britannian tekijänoikeusviranomaisille hiljattain laatima selvitys Private copying and fair compensation, jonka lukemista suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille. Kretschmer on Bournemouthin yliopiston tekijänoikeuden professori. Huomasin etten ole ainoa epäilijä: hänen mielestään hyvitysmaksu on ”syvästi irrationaalinen”.

Seuraavassa kirjoitussarjassa tarkastelen erikseen mm seuraavia asioita:

-          Mitä laki ja direktiivi tarkkaan ottaen sanovat hyvitysmaksusta?

-          Miten hyvitysmaksu on toteut ettu eri EU-maissa?

-          Miten laajaa yksityinen kopiointi on?

-           Mitä haittaa tai hyötyä kopioinnista on?

-          Kuka saa hyvitysmaksuista kertyneet rahat?

Joitakin yllätyksiä tuli tietojen keruun yhteydessä vastaan. EU:n direktiivi ei velvoita jäsenmaita perimään hyvitysmaksua, kuten usein väitetään. Direktiivi tarjoaa muitakin vaihtoehtoja, eikä Euroopan suurin sisällöntuottajamaa Britannia peri maksuja. En myöskään onnistunut löytämään yhteenvetoa siitä, miten kertyneet maksut jaetaan eri maissa. Suomen tiedot löytyivät kysymällä. Yllätyin, kun totesin että merkittävä osa Suomessa kerätyistä hyvitysmaksuista menee ulkomaille. Tässä ei ole mitään hämärää: tekijänoikeuden mukaan sen joka on tekijä saa myös rahat. Suomessa kopioidaan myös ulkomaista aineistoa, mutta tämä yleensä unohtuu keskustelussa.

Tämän vuoden aikana Kataisen hallitus päättää, miten hyvitysmaksu ensi vuonna toteutetaan. Samaan aikaan EU on ryhtynyt selvittämään hyvitysmaksun vaihtoehtoja pitemmällä tähtäimellä. Asia tulee siis olemaan ajankohtainen pitkään, ja toivon että näistä tiedoista on keskustelussa hyötyä. Myöhemmin pyrin julkaisemaan aineiston laajemman artikkelin muodossa. Tarkoitukseni ei ole aloittaa hyvitysmaksu-aiheista keskustelupalstaa, mutta mahdollisesti löytyvät virheet pyydän kyllä oikaisemaan. Tekstiä saa mielellään käyttää cc-lisenssin puitteissa.