Suomen jazz- ja pop-arkisto on juuri julkaissut kirjani,
jonka nimi on 78 kierrosta minuutissa – äänilevyn historia 1877 – 1960. Kun
pienellä kustantajalla ei ole resursseja markkinointiin, täytyy itsekin kantaa
korsi kekoon.
78 kierroksen shellakkalevy oli äänilevyteollisuuden
pääformaattina 1890-luvulta viisikymmenluvun puoliväliin, joten itse asiassa se
eli pitempään kuin seuraavaksi tullut vinyylilevy. Monin puolin maailmaa
savikiekkoja tehtiin vielä 1960-luvun lopulla, ja jopa Beatlesien levyjä
ilmestyi tässä formaatissa Intiassa.
Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu savikiekkojen keräilijöille,
vaan teemana on äänilevyn taloudellinen ja kulttuurihistoria. Tästä aiheesta on
tullut viime vuosina niin paljon uutta tietoa, että vuonna 1990 julkaistu
Äänilevyn historia on jo jokseenkin vanhentunut. Itselleni oli yllättävää
todeta, miten nopeasti äänilevy levisi ympäri maailmaa heti vuosisadan vaihteen
jälkeen. Uusi keksintö otettiin yhtä innokkaasti vastaan kuin tietokonepelit
myöhemmin. Vuoteen 1925 mennessä EMI:n edeltäjä, Gramophone Company, oli tehnyt
jo neljännesmiljoona erilaista levyä eri puolilla maailmaa, eksoottisimmat
Tiibetin markkinoille. Äänilevyteollisuuden ensimmäinen kriisi oli jo vuosina
1907 – 08, jolloin levy-yhtiöitä meni ylituotannon ja laman seurauksena nurin.
Viime vuosina on myös saatu uutta tietoa äänilevyn
varhaisvuosien taloudesta. 1900-luvun alussa ainoa (lähes) maailmanlaajuisesti
markkinoitu musiikin laji oli ooppera, ja aikakauden parhaiten ansaitsevia
äänilevytaiteilijoita olivatkin oopperalaulajat. Peter Martlandin mukaan Caruso
ansaitsi vuosittain levyjensä myynnistä Euroopassa noin viisi kertaa lontoolaisen
hienostolääkärin palkan. Lisäksi tulivat levymyynti Amerikassa sekä
esiintymispalkkiot, joista laulajat kuitenkin saivat suurimmat tulonsa. Suurten
tulojen takana ei kuitenkaan ollut miljoonien kappaleiden myynti, vaan se, että
oopperalaulun ystävät olivat sata vuotta sitten valmiita maksamaan
oopperalevyistä jopa kymmenen kertaa enemmän kuin rahvaanomaisemmasta
musiikista.
Minua on myös kiinnostanut äänilevyn tekijänoikeudellisen
aseman kehitys. Oikeusoppineiltahan vei pitkä aika päättää, kuka oli äänilevyn ”tekijä”.
Oliko se levy-yhtiö, levyllä esiintyvä taiteilija tai pelkästään levytetyn
kappaleen säveltäjä? Lopullisesti asia ratkaistiin vasta 1961 Rooman
sopimuksessa, jossa luotiin oppi ”naapurioikeuksista”. Sen takana oli kuitenkin
äänilevyteollisuuden vuonna 1933 käynnistävm kampanja, johon sisältyi lobbausta
ja oikeudenkäyntejä joka puolella maailmaa. Saksassa äänilevyteollisuus voitti alimmassa oikeusasteessa, mutta hävisi seuraavassa. Löysin yllättäen kiinalaisen
tutkijan Szu-Wei Chenin väitöskirjan Kiinan musiikkiteollisuudesta
1930-luvulla.
Kirjoittajan mukaan Shanghain radioasemat saivat vuonna 1935
EMI:n paikallisjohtajalta kirjeen, jossa niitä kiellettiin esittämästä radio-ohjelmissa
levyjä ilman levy-yhtiöiden lupaa. Radiointia varten asemien olisi maksettava tuntuva
korvaus, ja lisäksi niiden olisi joka kerta mainittava radiossa soitetun levyn
tilausnumero. Kirjeessä kerrottiin myös, että vastaava järjestely oli jo
vakiintunut useimmissa Euroopan maissa ja Amerikassa, mikä ei ollut täysin
totta. Juttu eteni oikeuteen, ja aikanaan Kiinan korkein oikeus ratkaisi asian
radioasemien hyväksi. Tämän kampanjan koko historia on vielä kirjoittamatta.
Sen jälkeen lainsäädäntö kehittynyt, ja Euroopassa radioasemat maksavat korvauksia äänilevyjen soitosta (ei kuitenkaan Kiinassa eikä Yhdysvalloissa). Äänilevyteollisuus
on muutenkin kasvanut. Vuonna 1929 maailmassa myytiin arviolta 300 miljoonaa
levyä, vuonna 2000 myynti oli noussut 3500 miljoonaan. Tällä välillä äänilevy
oli kokenut monta kriisiä, mutta joskus historia toistaakin itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti