maanantai 12. elokuuta 2013

78 kierrosta minuutissa

Suomen jazz- ja pop-arkisto on juuri julkaissut kirjani, jonka nimi on 78 kierrosta minuutissa – äänilevyn historia 1877 – 1960. Kun pienellä kustantajalla ei ole resursseja markkinointiin, täytyy itsekin kantaa korsi kekoon.
78 kierroksen shellakkalevy oli äänilevyteollisuuden pääformaattina 1890-luvulta viisikymmenluvun puoliväliin, joten itse asiassa se eli pitempään kuin seuraavaksi tullut vinyylilevy. Monin puolin maailmaa savikiekkoja tehtiin vielä 1960-luvun lopulla, ja jopa Beatlesien levyjä ilmestyi tässä formaatissa Intiassa.
Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu savikiekkojen keräilijöille, vaan teemana on äänilevyn taloudellinen ja kulttuurihistoria. Tästä aiheesta on tullut viime vuosina niin paljon uutta tietoa, että vuonna 1990 julkaistu Äänilevyn historia on jo jokseenkin vanhentunut. Itselleni oli yllättävää todeta, miten nopeasti äänilevy levisi ympäri maailmaa heti vuosisadan vaihteen jälkeen. Uusi keksintö otettiin yhtä innokkaasti vastaan kuin tietokonepelit myöhemmin. Vuoteen 1925 mennessä EMI:n edeltäjä, Gramophone Company, oli tehnyt jo neljännesmiljoona erilaista levyä eri puolilla maailmaa, eksoottisimmat Tiibetin markkinoille. Äänilevyteollisuuden ensimmäinen kriisi oli jo vuosina 1907 – 08, jolloin levy-yhtiöitä meni ylituotannon ja laman seurauksena nurin.
Viime vuosina on myös saatu uutta tietoa äänilevyn varhaisvuosien taloudesta. 1900-luvun alussa ainoa (lähes) maailmanlaajuisesti markkinoitu musiikin laji oli ooppera, ja aikakauden parhaiten ansaitsevia äänilevytaiteilijoita olivatkin oopperalaulajat. Peter Martlandin mukaan Caruso ansaitsi vuosittain levyjensä myynnistä Euroopassa noin viisi kertaa lontoolaisen hienostolääkärin palkan. Lisäksi tulivat levymyynti Amerikassa sekä esiintymispalkkiot, joista laulajat kuitenkin saivat suurimmat tulonsa. Suurten tulojen takana ei kuitenkaan ollut miljoonien kappaleiden myynti, vaan se, että oopperalaulun ystävät olivat sata vuotta sitten valmiita maksamaan oopperalevyistä jopa kymmenen kertaa enemmän kuin rahvaanomaisemmasta musiikista.
Minua on myös kiinnostanut äänilevyn tekijänoikeudellisen aseman kehitys. Oikeusoppineiltahan vei pitkä aika päättää, kuka oli äänilevyn ”tekijä”. Oliko se levy-yhtiö, levyllä esiintyvä taiteilija tai pelkästään levytetyn kappaleen säveltäjä? Lopullisesti asia ratkaistiin vasta 1961 Rooman sopimuksessa, jossa luotiin oppi ”naapurioikeuksista”. Sen takana oli kuitenkin äänilevyteollisuuden vuonna 1933 käynnistävm kampanja, johon sisältyi lobbausta ja oikeudenkäyntejä joka puolella maailmaa. Saksassa äänilevyteollisuus voitti alimmassa oikeusasteessa, mutta hävisi seuraavassa. Löysin yllättäen kiinalaisen tutkijan Szu-Wei Chenin väitöskirjan Kiinan musiikkiteollisuudesta 1930-luvulla.
Kirjoittajan mukaan Shanghain radioasemat saivat vuonna 1935 EMI:n paikallisjohtajalta kirjeen, jossa niitä kiellettiin esittämästä radio-ohjelmissa levyjä ilman levy-yhtiöiden lupaa. Radiointia varten asemien olisi maksettava tuntuva korvaus, ja lisäksi niiden olisi joka kerta mainittava radiossa soitetun levyn tilausnumero. Kirjeessä kerrottiin myös, että vastaava järjestely oli jo vakiintunut useimmissa Euroopan maissa ja Amerikassa, mikä ei ollut täysin totta. Juttu eteni oikeuteen, ja aikanaan Kiinan korkein oikeus ratkaisi asian radioasemien hyväksi. Tämän kampanjan koko historia on vielä kirjoittamatta.
Sen jälkeen lainsäädäntö kehittynyt, ja Euroopassa radioasemat maksavat korvauksia äänilevyjen soitosta (ei kuitenkaan Kiinassa eikä Yhdysvalloissa). Äänilevyteollisuus on muutenkin kasvanut. Vuonna 1929 maailmassa myytiin arviolta 300 miljoonaa levyä, vuonna 2000 myynti oli noussut 3500 miljoonaan. Tällä välillä äänilevy oli kokenut monta kriisiä, mutta joskus historia toistaakin itseään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti