tiistai 9. kesäkuuta 2015

Elokuvasäätiö uudistetaan – miten käy kansallisen audiovisuaalisen arkiston?

Uuden opetus- ja kulttuuriministerin työlistalla on Suomen elokuvasäätiön uudistaminen. Ylihuomenna (11.6.) ministeriö järjestää alan väelle kuulemistilaisuuden, jonka tausta-aineistona on Svenska kulturfondenin johtajan Leif Jakobssonin selvitys. Helsingin Sanomat teki aiheesta jutun viikko sitten (”Suomeen halutaan uusi elokuvavirasto”, 2.6.2015), mutta opetusministeriön verkkosivuilta sen ruotsinkielinen teksti löytyy pienen salapoliisityön jälkeen.

Suomen elokuvasäätiö on organisaatio, jonka tehtävänä on jakaa valtion tukea kotimaiseen elokuvatuotantoon. Vuonna 1969 perustetussa säätiössä ovat valtion lisäksi mukana Suomen elokuvateatterinomistajien liitto, Suomen elokuvatoimistojen liitto sekä Suomen filmivalmistajien liitto. Viimeksi mainitut eivät vuosikymmeniin ole sijoittaneet senttiäkään rahaa säätiön toimintaan, mutta käyttävät siellä mielellään äänivaltaa. Ei ihme, että valtion mielestä säätiömalli alkaa tuntua vanhentuneelta. Vuonna 2014 tehdyssä selvityksessä säätiön toiminnasta on löydetty muitakin ongelmia.

Jakobssonin vastaus ongelmaan on Suomen elokuvasäätiön ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) yhdistäminen. Ruotsiksi uuden laitoksen nimeksi tulisi Finlands filminstitut (sananmukaisesti Suomen elokuvainstituutti), Hesari käyttää nimitystä ”elokuvavirasto”. Karlsson perustelee laajalti uudistuksen etuja: kahden organisaation yhdistämisestä syntyisi lisäarvoa, hallintokulut vähenisivät ja mediakasvatukseen saataisiin enemmän resursseja.

En ole elokuva-alan asiantuntija; muut pystyvät varmaan minua paremmin arvioimaan uudistuksen vaikutuksia suomalaiseen elokuvatuotantoon. Arkistoista minulla on kuitenkin pitkä kokemus, ja olen seurannut av-aineiston arkistoinnin kehitystä Euroopassa pitkään. Pelkään pahoin, että elokuvasäätiön ja KAVIn yhdistäminen merkitsisi elokuvien ja muun av-aineiston arkistoinnille pahaa takaiskua.

Elokuvien arkistoinnin käynnisti meillä vuonna 1957 perustettu Suomen elokuva-arkisto. Talkoovoimin käynnistetystä yhdistyksestä kasvoi erinomaisesti hoidettu julkinen arkisto, joka sai pelastetuksi katoamassa olleet vanhat filmirullat ja järjesti uusien elokuvien lakisääteisen arkistoinnin. Suurelle yleisölle arkisto tuli parhaiten tunnetuksi mainioista esityssarjoistaan.

Elokuva-arkisto ei kuitenkaan ollut kiinnostunut televisio-ohjelmista, vaikka televisiosta oli vuosien mittaan kasvanut elokuvaa paljon suurempi liikkuvan kuvan media. Yleisradio toki hoiti oman tuotantonsa arkistoinnin, mutta näihin kokoelmiin pääsy oli ulkopuolisille monen mutkan takana. Muilla televisioyhtiöillä, joiden osuus tuotannosta kasvoi koko ajan, ei ollut minkäänlaisia ammatillisesti hoidettuja arkistoja. Vuonna 2008 säädettiin laki radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnista. Tehtävä annettiin Suomen elokuva-arkistolle, jonka nimi muutettiin samalla Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA).

Radio- ja televisio-ohjelmien arkisointia varten rakennettiin moderni digitaalinen järjestelmä, mutta muuten uusi aineisto jäi lapsipuolen asemaan. Kun katsoo arkiston julkaistuja, esitystoimintaa ja tutkimuksia, on helppo huomata että Kansallinen audiovisuaalinen arkisto oli henkisesti edelleen elokuva-arkisto. Vuoden 2008 uudistus on vielä pahasti kesken. Samaan aikaan opetusministeriö antoi arkistolle lukuisia uusia ministeriön toimialaan kuuluvia tehtäviä, kuten televisio-ohjelmien ikärajojen valvonnan (!). Arkistosta tuli instituutti, KAVAsta KAVI. Ministeriön kannalta arkiston ja säätiön yhdistäminen olisi helppo ratkaisu, mutta Jakobssonin muistiossa ei missään yhteydessä pohdita sitä, mikä olisi arkistoinnin asema uudessa organisaatiossa. Ehdotettu nimi – elokuva-instituutti – ei lupaa hyvää ainakaan televisio-ohjelmien arkistoinnista kiinnostuneille.

Jos Suomen elokuvasäätiö ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti todella yhdistetään, kannattaisi samalla siirtää arkistotehtävät kokonaan pois uudesta elokuvavirastosta. Jakobsson toteaa muistiossaan, että Finlands filminstitut vastaisi tämän jälkeen muiden pohjoismaiden vastaavia instituutteja. Tässä hän tulee antaneeksi väärän todistuksen. Muissa pohjoismaissa av-aineiston arkistoinnista ovat jo pitkään vastanneet kansalliskirjastot, instituuttien tehtävät painottuvat muualle.

Ajatus radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnin siirtämisestä Kansalliskirjastoon oli esillä jo vuonna 2008, kun nykyistä lakia säädettiin. Silloin elokuva-arkisto tuntui luontevammalta ratkaisulta. Sen jälkeen medioiden konvergenssi on kasvanut kovaa vauhtia, ja muutaman vuoden kuluttua kaikki arkistointi perustuu samoihin digitaalisiin järjestelmiin. On yhä vaikeampi perustella, miksi kaksi opetusministeriön alaista suurta laitosta, Kansalliskirjasto ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti ylläpitävät omia digitaalisia järjestelmiään.

Jakobssonin muistiossa on toinenkin erikoinen piirre, joka on syytä nostaa esiin. Muistion otsikko on AV-fältets utmaningar och strukturer (Av-kentän haasteet ja rakenteet). Suomen suurin liikkuvan kuvan tuottaja on Yleisradio, jonka toiminta kaiken lisäksi kustannetaan verovaroilla. Yleisradiota – tai muita suomalaisia tv-yhtiöitä – ei muistiossa mainita lainkaan. Joskus termi ”av-kenttä” tuntuu muistiossa tarkoittavan pelkästään elokuvaa, välillä siihen kuuluu myös kaikki internetistä löytyvä liikkuva kuva, mutta ei perinteinen televisio.

Tiedän toki, ettei televisiotoiminta kuulu opetusministeriön toimialaan. Tiedän myös, että julkisen palvelun yleisradiotoiminnan itsenäisyys on arvokas ja hyväksi koettu periaate, eikä sitä ole syytä romuttaa. Televisiolla ja elokuva-alalla on kuitenkin niin paljon yhteistä – ei vähiten arkistoinnissa – ettei sitä pitäisi tällaisissa yhteyksissä kokonaan unohtaa.

PS. Jakobssonin muistio löytyy opetusministeriön verkkosivuilta, kun kulkee polkua ministeriö > ajankohtaista > tapahtumat > keskustelutilaisuus audiovisuaalisen kulttuurin rakenteista ja haasteista.