Tuore uutinen kertoo, että Yle aloittaa (taas yhdet) yt-neuvottelut. Ne koskevat 102 vakituisessa työsuhteessa olevaa työntekijää. Neuvottelut kohdistuvat pääosin Ylen arkisto-, markkinointi- ja versiointitoiminnoissa sekä radiokanavien puffituotannossa ja äänimaisemoinnissa oleviin tehtäviin. Lisäksi supistetaan vanhojen arkistofilmien digitointia.
Vanha neuvo sanoo, ettei pidä puuttua entisen työpaikkansa asioihin. En edes tunne uutisen yksityiskohtia. Siksi käsittelen asiaa yleiseltä kannalta.
Kun kauan sitten aloin käydä av-arkistojen kansainvälisissä kokouksissa, niitä hallitsivat suurten yleisradioyhtiöitten edustajat. Erittäin päteviä ihmisiä varsinkin Saksan Liittotasavallasta, jossa jokaisessa osavaltiossa oli oma radio- ja tv-yhtiönsä. Nykyisin osanottajalistoilla ei juuri näy yleisradioväkeä. Eläkkeelle jääneiden tilalle ei ole otettu uusia, jäljellä olevilla ei ole varaa käydä kokouksissa. Tilalle on tullut jonkin verran uutta väkeä kansalliskirjastoista ja uusista kansallisista av-arkistoista, mutta saksankielisten maiden av-arkistojen yhteistyöelin harkitsee toimintansa lopettamista kokonaan.
Yleisradiomonopolien aika ei enää palaa. Mutta niiden arkistot eivät ole kadonneet mihinkään (ainakaan vielä, onneksi). Niihin on tallennettu yli puoli vuosisataa Euroopan kulttuurihistoriaa, miljoonia tunteja ääni- ja kuvanauhaa ja filmiä. Ainakin 1960-luvulta lähtien olemme eläneet audiovisuaalisen kulttuurin aikaa, mutta sen dokumentointi on pahasti kesken. Säästötoimien tuloksena on omituinen noidankehä.
Julkisen palvelun yleisradioyhtiöt kautta Euroopan ovat joutuneet supistamaan toimintaansa rajusti. Jäljellä olevat resurssit kohdistetaan ohjelmatoimintaan, kaikesta muusta säästetään. Arkistojen merkitys tunnustetaan yhtiöiden uusissa verkkopalveluissa, mutta Ylen Areenasta ja muilta vastaavilta sivustoilta löytyy vain murto-osa arkistojen aineistosta. Toisaalta yhtiöt ovat olleet haluttomia avaamaan arkistojaan ulkopuolisten käyttöön, ovathan ne jonkinlainen kilpiluetu. Tekijänoikeudet estävät arkistoaineiston myymisen.
Samaan aikaan kansalliskirjastot ovat monissa maissa ryhtyneet painetun tekstin lisäksi arkistoimaan kuvaa ja ääntä. Toisissa maissa tätä varten on perustettu uusia kansallisia av-arkistoja. Hyvin harvat ovat kuitenkaan halunneet ottaa vastuulleen vanhojen yleisradioyhtiöiden suuria arkistoja - poikkeuksena vain Ranska ja Norja.
Euroopan historialliset radio- ja tv-arkistot ovat kuin mammutteja, joiden reviiri kutistuu päivä päivältä olosuhteiden muutosten takia. Ne kestävät aikansa, mutta kellään ei tunnu olevan ratkaisua siihen, miten niille lopulta käy. Muuttuuko ilmasto, vai vaalenevatko niiden luut jossakin tundralla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti