Kuka omistaa radiotaajuudet?

Tiedotusvälineet kertoivat viikko sitten, että viestintäviraston suunnitelmat myydä nopeiden 4G- laajakaistaverkkojen taajuudet eniten tarjoaville operaattoreille ovat pahasti epäonnistuneet. Virasto tuli laatineeksi huutokaupalle niin monimutkaiset säännöt, että siitä tuli ikiliikkuja. Huutajat pantiin nyt kuukaudeksi jäähylle, huutokauppa jatkuu lokakuussa uusilla säännöillä.

Miksi taajuuksia ylipäänsä myydään? Kaikkien taajuushuutokauppojen isä on Nobel-palkittu  taloustieteilijä Ronald Coase. Monikaan ei tainnut huomata, että Coase kuoli viime viikolla 102-vuotiaana lähes samaan aikaan kun taajuushuutokauppa keskeytettiin Suomessa. Vuonna 1959 julkaisemassaan artikkelissa The Federal Communications Commission Coase katsoi, että yleisesti hyväksytty tapa jakaa radiotaajuudet viranomaisten harkinnan mukaan oli taloudellisesti tehoton. Taajuudet pitäisi myydä eniten tarjoaville, jolloin korkeimmat tarjoukset tekisivät ne yritykset, jotka pystyvät hyödyntämään taajuuksia tehokkaimmin.

Coasen ajatuksia on viime vuosina hyödynnetty yleisesti matkapuhelintaajuuksien jaossa. Suomi on ollut lähes viimeinen maa Euroopassa, jossa taajuudet on jaettu operaattoreille ilmaiseksi pelkän kauneuskilpailun eli viranomaisharkinnan perusteella. Suomen osalta huutokauppojen käynnistämistä ovat ehkä hidastaneet katkerat kokemukset vuodelta 2001, jolloin valtionyhtiö Sonera hukkasi kolme miljardia euroa ostamalla Saksasta taajuuksia, joilla ei sitten ollutkaan käyttöä (Coasen näkökulmasta tämä oli aivan oikein, tällä tavoin taitamattomat yritykset karsiutuvat markkinoilta). Saksan näkökulmasta huutokauppa onnistui mainiosti. Mutta viestintäviraston vaikeudet osoittavat, ettei taajuushuutokauppojen järjestäminen ole teknisesti aivan yksinkertaista.

Coase käsitteli artikkelissaan lähinnä kaupalliseen radiotoimintaan tarkoitettujen taajuuksien käyttöä. Siihen aikaanhan ei matkapuhelimista edes haaveiltu. Radiotaajuudet ovat kuitenkin osa laajempaa kokonaisuutta, sähkömagneettista spektriä, jota nykyisin hyödynnetään lukemattomiin eri tarkoituksiin langattomista mikrofoneista avaruustutkimukseen. Sähkömagneettinen spektri on rajallinen luonnonvara siinä missä vesi tai mineraalitkin, kaksi radioasemaa ei voi samaan aikaan lähettää ohjelmaa samassa paikassa samalla taajuudella.

Yksikään maa ei kuitenkaan voi yksin päättää taajuuksien jaosta, sillä sähkömagneettiset aallot eivät kunnioita rajoja.  Taajuuksien käytöstä sovitaankin Kansainvälisessä televiestintäliitossa ITU:ssa, jossa ovat mukana kaikki maat. Ensin sovitaan yleisesti taajuusspektrin jaosta televisiolle, puhelinliikenteelle, sotilasilmailulle, avaruustutkimukselle ja satoihin muihin tarkoituksiin. Sen jälkeen taajuudet jaetaan jäsenvaltioiden kesken. Vasta tämän jälkeen maat voivat jakaa saamiaan taajuuksia parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jos Coasen idea vietäisiin loppuun saakka, ITU:n pitäisi säännöllisin väliajoin huutokaupata koko taajuusspektri uudelleen. Jos tällä välin olisi syntynyt uutta, taloudellisesti attraktiivista teknologiaa, esimerkiksi Suomessa autojen keskuslukituksessa käytetyt taajuudet voitaisiin myydä kiinalaiselle satelliittikanavalle. Suomalaiset saisivat ohjelmoida avaimensa uudelle, halvemmalle taajuudelle. Näin pitkälle tuskin koskaan edetään. On myös vaikea nähdä, miten vaikkapa sotilasilmailun tarvitsemat taajuudet voitaisiin huutokaupata eri maiden kesken.

Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että taajuuksien huutokauppaamisessa voisi monissa tapauksissa olla järkeä. Voisiko sitä laajakaistaverkkojen lisäksi soveltaa myös radio- ja televisiotaajuuksiin? Kaupallisten radio- ja televisiotaajuuksien jaossa on ollut huvittavia piirteitä, kun hakijat ovat luvanneet viisi hyvää ja kuusi kaunista, jotka eivät sitten olekaan toteutuneet, kun luvat on myönnetty. Huutokauppa olisi paljon reilumpaa. Ongelmana kuitenkin on, miten julkisen palvelun tarvitsemat taajuudet jaettaisiin, olisivatko ne kilpailun ulkopuolella?

On mielenkiintoista pohtia, mitä taajuuksien muuttuminen maksulliseksi merkitsisi radion tulevaisuudelle. Nykyisinhän suurin osa radiokanavista tarjoa kuluttajille lähes samanlaista palvelua kuin musiikkia netissä striimaavat yhtiöt, esimerkiksi Spotify. Molemmat joutuvat maksamaan musiikin tekijöille samalla tavoin, mutta toinen media maksaa käyttämistään taajuuksista, toinen ei. Mitähän Coase sanoisi, jos eläisi?