Piraatteja ilmassa

Marimekon kopiokankaasta on jo kirjoitettu riittävästi, mutta en malta olla laittamatta lusikkaani tähänkään soppaan. Kuvittelen asiassa käyneen näin. Suunnittelija on nähnyt vanhassa neuvostoliittolaisessa taidekirjassa kansantaiteilijan maalauksen. Hän ei ole osannut venäjää eikä ukrainaa, vaan on olettanut kuvan olevan kansanperinnettä ja siksi vapaa. Siinähän oli hieno idea uuteen kankaaseen!

Tekijänoikeus ei tunne käsitettä ”kansanperinne”. Suuri osa kansanperinteestä vain sattuu olemaan vapaata, koska teokset ovat niin vanhoja, että niiden suoja-aika on päättynyt. Tässä tapauksessa tekijä kuitenkin oli vuonna 1997 kuollut ukrainalainen Maria Primatshenko. Työ lienee peräisin 1960-luvulta.

Tapauksessa on kuitenkin monia knoppeja, jotka osoittavat että tekijänoikeus on vähintään yhtä kiehtovaa kuin sudokut. Professori Jukka Kemppinen on jo ehtinyt huomauttaa, ettei Neuvostoliitossa 1960-luvulla syntyneiden teosten nykyinen tekijänoikeudellinen status ole mitenkään itsestään selvä. Neuvostoliitto ei koskaan liittynyt Bernin tekijänoikeussopimukseen. Maalla oli bilateraaliset tekijänoikeussopimukset Itävallan ja Ruotsin kanssa, mutta ei Suomen. 1960-luvulla neuvostoliittolaisten kuvataiteilijoiden teokset olivat Suomessa vapaita, ja Marimekko olisi silloin voinut huoletta käyttää aihetta. Vuonna 1973 Neuvostoliitto liittyi sentään ns Universaalisopimukseen (Universal Copyright Convention), jonka suojataso oli jonkin verran Bernin sopimusta alhaisempi.

Sen jälkeen Neuvostoliitto on hajonnut, ja Primatsenkosta tuli ukrainalainen. Ukraina on Suomen tavoin liittynyt Bernin kansainväliseen tekijänoikeussopimukseen, joten Primatshenkon työt ovat pääsääntöisesti meilläkin suojattuja. Ei välttämättä kuitenkaan yhtä pitkään kuin suomalaisten taiteilijoiden työt: tekijänoikeuslaissa on varaus, jonka mukaan Suomi ei anna muiden maiden kansalaisille parempaa suojaa kuin mitä nämä maat antaisivat Suomen kansalaisille. Tästä syystä esimerkiksi suomalaiset radioasemat eivät maksa amerikkalaisille muusikoille Gramex-korvauksia, koska Yhdysvalloissa ei ole vastaavaa järjestelmää. Ellei Ukrainassa ole 70 vuoden suoja-aikaa suomalaisille, mekään emme anna sitä ukrainalaisille taiteilijoille.

Neuvostoliiton hajoamisen vaikutukset tekijänoikeuksiin ovat muutenkin vielä harmaata vyöhykettä. Erityisen hankalaa tämä on esiintyvien taiteilijoiden ja tuottajien kohdalla. Latviasta löytyy tuore oikeustapaus, jonka mukaan neuvostoaikana tehtyjen latvialaisten äänilevyjen tekijänoikeuksia ei voitu yksityistää, koska niitä ei tuomioistuimen mukaan ollut olemassa. Olen kysellyt balttilaisilta kollegoilta, miten asia on ratkaistu, ja kaikki vain pyörittelevät päitään.

Huvittavinta asiassa on se, että Yhdysvaltain kauppaministeriö on juuri tämän kuun alussa todennut Ukrainan olevan tekijänoikeuksien alalla maailman pahin roistovaltio – ”worst offender”. Kuvitellaanpa että Ukrainan hallitus olisi halunnut maineensa puhdistamiseksi käynnistää piraattien vastaisen kurikampanjan ja ryhtynyt takavarikoimaan lainvastaisia tuotteita. Juuri sopivasti Kiovan lentokentälle olisi laskeutunut Finnairin kone, jonka kyljessä on piraattikopio tunnetun ukrainalaisen taiteilijan työstä. Bingo!

L’exception culturelle saa uutta puhtia Ranskassa

En ole huomannut, että suomalaiset mediat olisivat vielä kommentoineen mietintöä, jonka Canal Plus-televisiokanavan entinen toimitusjohtaja Pierre Lescure jätti 13. toukokuuta presidentti Francois Hollandelle. Englanninkielisessä maailmassa ”Lescuren raportti” digitaalisen ajan kulttuuripolitiikasta on saanut melkoisesti huomiota. Oikeudenomistajia edustavat järjestöt ovat olleet pääosin tyytyväisiä, irvileuat ovat väittäneet, että tavoitteena on vain lihottaa ranskalaisia näyttelijöitä, jotka sitten häipyvät miljoonineen Venäjälle. Eniten huomiota ovat saaneet Lescuren ehdottama yhden prosentin vero älypuhelimille ja tietokoneille, sekä suunnitelmat pudottaa yksityisten piraattien maksimirangaistus 60 euron sakkoon. Teinien sijasta Ranska aikoo ryhtyä jahtaamaan niitä, jotka hyötyvät piratismista taloudellisesti.

 

Koko raporttia on syytä tarkastella Ranskan omaperäistä kulttuuripolitiikkaa vasten. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa on kulttuuri- ja viestintäministeriö, ja viestintä nähdään olennaisena osana kulttuuripolitiikkaa. Ranskassa esimerkiksi kaikilta televisiokanavilta peritään maksu, joka käytetään kotimaisen elokuvatuotannon tukemiseen. Ajatellaan tilannetta Suomessa: ensin viestintäministeri myöntää uudelle tv-kanavalle toimiluvan, ja sen jälkeen kulttuuriministeri haluaa sen ryhtyvät rahoittamaan kotimaista elokuvatuotantoa? Ei varmasti onnistuisi. En väitä, että näin pitäisi tehdä, mutta Suomessa asia ei rakenteellisista syistä pääsisi edes harkintaan.

Raportin taustalla on yksi Ranskan kulttuuripolitiikan suurista ideoista, l’exception culturelle. EU neuvottelee parhaillaan Yhdysvaltain kanssa uudesta vapaakauppasopimuksesta.  Ranska on ilmoittanut, että taloudellisesti yhdentyvässä maailmassa kulttuurin pitää olla poikkeus, johon vapaakauppasopimukset eivät ulotu. Kysymys ei ole vain gallialaisesta snobismista, vaan Ranska on mm onnistunut kiristämään Googlelta huomattavan summan ranskalaisten kustantajien tukemiseen sillä perusteella, että Google nappaa hakukoneeseensa näiden tuottamia uutisia.

Lescuren raportti painaa lähes kaksi kiloa, ja siinä on peräti 80 kulttuurin ja viestinnän eri aloja koskevaa ehdotusta. Koko raportti on ladattavissa Ranskan kulttuuri- ja viestintäministeriön sivuilta. Oma ranskankielen taitoni ei riitä komiteamietintöjen lukemiseen, joten joudun arvioimaan sitä lehdistön kommenttien perusteella. Jos joku pystyy täsmentämään, tervetuloa mukaan.

Eniten huomiota on siis saanut Lescuren ehdottama yhden prosentin maksu älypuhelimille ja päätelaitteille (”smartphone tax” englanninkielisissä selostuksissa). Maksu täydentäisi nykyistä hyvitysmaksua ja myöhemmin korvaisi sen kokonaan. En ole kuitenkaan saanut selville (huono kielitaito), miten maksu suhtautuisi nykyiseen hyvitysmaksudirektiiviin. Olisiko kyseessä aito vero, jonka tuoton ministeriö voi jakaa harkintansa mukaan, vai sittenkin jonkinlainen tekijänoikeudellinen maksu? Varmaa kuitenkin on, että EU joutuu ottamaan tähän kantaa hyvitysmaksua uudistettaessa.

Mietinnössä ehdotetaan myös monia toimenpiteitä, joiden tavoitteena on parantaa (ranskalaisen) kulttuurin saatavuutta verkossa. Digitaalisten palveluiden verokohtelun pitää olla samanlainen kuin fyysisten tuotteiden. Äänitteiden verkkojakeluun ehdotetaan ilmeisesti eräänlaista pakkolisenssiä siltä varalta, että sopimusteitse ei päästä ratkaisuun asiasta. Uusien elokuvien jakelua verkossa helpotetaan. Nykyinen Hadopi, piratismia valvova viranomainen lakkautetaan presidentti Hollanden vaalilupausten mukaisesti ja sen tehtävät siirretään radio- ja televisiotoimintaa valvovalle viestintäneuvostolle CSA:lle.

Henkisen omaisuuden päivä livahti ohi

Maailman henkisen omaisuuden päivä 26.4. livahti tänä vuonna ohi ilman suuria fanfaareja. Liput eivät nousseet salkoon, eikä koululaisilla ollut vapaata, mutta ministeri Paavo Arhinmäki ja joukko muita asiaan vihkiytyneitä puhui Tennispalatsissa. En ehtinyt paikalle, joten en voi raportoida tilaisuudesta, mutta päivä oli kyllä huomion arvoinen. Tekijänoikeudet, patentit, tavaramerkit ja muut aineettomat oikeudet muodostavat kasvavan osan maailmantaloudesta, ja tekniikan nopean kehityksen vuoksi alkaa olla yhä vaikeampaa saada niistä kokonaiskuvaa. Kuka olisi vielä jokin aika sitten uskonut, että tuomioistuimet joutuvat ottamaan kantaa esimerkiksi siihen, voidaanko ihmisen DNA:n osia patentoida?

 

Maria A. Pallante on Yhdysvaltain korkein tekijänoikeusasioita hoitava virkamies. Hänen tittelinsä, Register of Copyrights, on perua ajoilta (ei kovinkaan kauan sitten) jolloin tekijöiden piti Yhdysvalloissa varta vasten rekisteröidä teoksensa saadakseen niille suoja. Pallante piti kuukausi sitten kongressin lakivaliokunnassa puheen, jossa hän kannusti edustajia käynnistämään tekijänoikeuslain uudistuksen. Yhdysvaltain nykyinen tekijänoikeuslaki on pääosin vuodelta 1976, mutta Pallanten mukaan laki ja sitä täydentävä Digital Millenium Copyright Act (1998) ovat jo niin vanhentuneet, ettei niiden avulla pystytä vastaamaan 21. vuosisadan haasteisiin. Pallanten mukaan vuoden 1976 oli jo syntyessään vanhentunut, ”se olisi ollut hyvä laki vuonna 1950”.

Pallantella on pitkä lista asioita, jotka kaipaavat täsmentämistä ja uudistamista. Niitä ovat mm tekijän yksinoikeuden laajuuden täsmentäminen, tekijänoikeuden rajoitusten uudistaminen, orpoteoskysymyksen ratkaisu, rangaistusten ja korvausten saattaminen ajan tasalle sekä musiikkimarkkinoiden uudistaminen – viimeksi mainitusta ei sanottu mitään täsmällisempää. Hieman huvittavaa, että Pallanten listalla on myös ylipitkien suoja-aikojen lyhentäminen – Euroopassahan on aina ajettu suoja-aikojen pidentämistä Yhdysvaltain esimerkin perusteella.

Yhdysvalloissa henkisen omaisuuden päivää juhlittiin Kongressin kirjastossa. Lakivaliokunnan puheenjohtaja Bob Goodlatte ilmoitti, että valiokunta aikoo käynnistää tekijänoikeuslain uudistustyön. On mielenkiintoista lukea, mitä Goodlatte näki keskeisinä ongelmina. ”Ei ole epäilystäkään, että tekijänoikeusjärjestelmämme kohtaa nykyisin suuria haasteita. Internet on tarjonnut tekijöille mahdollisuuden markkinoida teoksiaan kuluttajille koko maailmassa, mutta se on myös antanut toisille mahdollisuuden tehdä näin ilman mitään korvausta tekijöille. Pyrkimykset saada oma historiamme digitaalisessa muodossa kaikkien ulottuville törmäävät kysymykseen siitä, miten kohdellaan oikeudenomistajia, joita on vaikea tai jopa mahdotonta tavoittaa.”

Kulttuuriministerin puheenvuoro Tennispalatsissa ei ylittänyt uutiskynnystä. Toivottavasti hän muisti myös kulttuuriperinnön. Historiallisen aineiston saatavuutta netissä auttaisi esimerkiksi tekijänoikeuslakiin otettava yleinen sopimuslisenssi, josta Yleisradion toimusjohtaja Lauri Kivinen puhui tilaisuudessa.

(Yhdysvaltain vanha käytäntö, jonka mukaan tekijöiden oli rekisteröitävä teoksensa saadakseen niille suoja, oli monessa suhteessa mielenkiintoinen. Samalla tavoinhan myös patentit ja tavaramerkit pitää rekisteröidä. Käytäntö takasi sen, että suojatuksi tuli vain aineisto, mitä tekijät itse pitivät suojaamisen arvoisena. Yhdysvallat joutui luopumaan käytännöstä liittyessään Bernin sopimukseen, jonka mukaan tekijänoikeus syntyy automaattisesti ilman mitään rekisteröintiä. Tämä turvaa, ettei esimerkiksi suositun sävelmän kirjoittanut harrastaja jää ilman suojaa, kun ei osannut rekisteröidä hittiään, mutta sen tuloksena maailmassa syntyy nykyisin joka päivä miljoonia uusia teoksia, joiden omistajaa kukaan ei parinkymmenen vuoden kuluttua enää pysty jäljittämään – tekijänoikeuden ongelmajätettä.)

Teosto voitti EU:n

Teosto ja 19 muuta eurooppalaista tekijänoikeusjärjestöä ovat juuri voittaneet EU:n komission kymmenen vuotta jatkuneessa kiistassa, joka koski musiikin tekijänoikeuksien lisensointia. Euroopan unionin yleinen tuomioistuin on 12.4.2013 antanut päätöksen, jolla kumotaan komission aikaisempi päätös asiassa.

Tekijänoikeuksien kollektiivinen hallinnointi on hyvin toimiva järjestelmä, jonka ansiosta musiikin käyttäjät esimerkiksi Suomessa voivat yhdeltä luukulta saada oikeuden esittää lähes kaikkea maailmassa sävellettyä musiikkia. Useimmissa maailman maissa on kansalliset tekijänoikeusjärjestöt, joilla on sopimus paikallisten säveltäjien kanssa. Järjestöt ovat vuonna 1936 sopineet keskenään, että ne edustavat vastavuoroisesti toistensa hallinnoimaa musiikkia omassa maassaan. Kun Argentiinassa soitetaan Sibeliusta, paikallinen järjestö myöntää luvan ja rahat tilitetään Suomeen. Kun Suomessa soitetaan argentiinalaista musiikkia, sama toisin päin. Toimii kuin posti: jos haluaa lähettää kirjeen Buenos Airesiin, riittää että liimaa kuoreen merkin ja laittaa sen laatikkoon. Ei tarvitse miettiä kuka kirjeen vie perille.

Kaikki sujui kansalliselta pohjalta kunnes satelliitit ja Internet tulivat mukaan kuvaan. Vuonna 2000 Luxemburgissa toimiva kaupallinen radio- ja televisioyhtiö RTL Group SA kanteli EU:n komissiolle, etteivät tekijänoikeusjärjestöt suostuneet myöntämään sille Euroopan laajuista lisenssiä musiikkilähetystoimintaa varten. Silloisen järjestelmän mukaan RTL olisi joutunut hankkimaan erikseen luvan kaikista maista, joihin se lähetti samaa ohjelmaa. Vuonna 2003 nettiradiotoimintaa harjoittava Music Choice Europe teki samansuuntaisen kantelun.

Yhteisön laajuinen kauppa oli haaste, joka herätti komission. Useamman maan alueella toimivien musiikin käyttäjien kannalta tilanne olikin kieltämättä hankala. Tekijänoikeusjärjestöt olivatkin valmiita kehittämään järjestelmää siten, että järjestöt olisivat voineet myöntää toistensa puolesta Euroopan kattavia lisenssejä omassa maassaan toimiville musiikin käyttäjille. Tämä ei kuitenkaan kelvannut komissiolle, joka vaati alalle enemmän kilpailua. Komission mielestä musiikin käyttäjien pitäisi saada kilpailuttaa tekijänoikeusjärjestöjä keskenään, niin että esimerkiksi Suomessa toimiva nettiradioasema voisi halutessaan ostaa Kreikan tekijänoikeusjärjestöltä lisenssin suomalaisen musiikin esittämiseen, jos saisi sieltä sen edullisemmin. Edustaahan Kreikan AEPI jo nytkin Unto Monosta Kreikassa…

Tekijänoikeusjärjestöt muodostavat kieltämättä eräänlaisen kartellin, ja kartelleista on monissa asioissa huonoja seurauksia. Komissio ei kuitenkaan esittänyt minkäänlaista visiota siitä, miten suurempaan kilpailuun perustuva musiikin lisensointi oikeasti toimisi. Jos Pekka Gronow Productions saisi Kreikasta lisenssin Satumaan esittämiseen, kuka valvoisi suomalaisen yhtiön tilityksiä? Tuskin ainakaan Teosto, josta olisi nyt tullut AEPIn kilpailija. Miten AEPI tilittäisi rahat Unto Monoselle? Tekijänoikeusjärjestöt valittivatkin komission päätöksestä EU:n tuomioistuimeen.

Kun tuomioistuin arvioi komission päätöksiä, se ei voi enää tutkia niiden tarkoituksenmukaisuutta. Tuomioistuimen oli ratkaistava, oliko komissio oikeassa katsoessaan että järjestöt olivat syyllistyneet laittomaan kilpailunrajoitukseen. Tuomion perusteluissa pohditaankin pitkään kysymystä, perustuuko musiikkioikeuksien hallinnointi Euroopassa tekijänoikeusjärjestöjen keskenään sopimaan yhdenmukaiseen menettelyyn, mikä olisi kiellettyä, vai onko kysymyksessä käytännön tarpeista syntynyt samansuuntainen toiminta. Suomeksi yhdenmukainen menettely tarkoittaa suunnilleen sitä, että Prisman ja Citymarketin johtajat sopisivat keskenään, että litran maitotölkki maksaa tästä lähtien 0.99 euroa. Jos taas molemmat päätyvät itsenäisesti samaan hintaan siksi, että 0.99 näyttää aina sopivalta ja antaa riittävän katteen tuotteelle, kyseessä on vain samansuuntainen toiminta. Tuomioistuimen mukaan tekijänoikeusjärjestöjen toiminta musiikin lisensoinnissa oli samansuuntaista ja siksi OK.

Rivien välistä voi kuitenkin lukea, ettei tuomioistuin uskonut EU:n komission perusteluita. Tuomioistuimen mukaan ”on huomattava, että riidanalaiseen päätökseen ei sisälly taloudellisia tietoja eikä analyysejä niistä laskelmista, jotka olisivat voineet saada tekijänoikeusjärjestöt luopumaan kansallisista aluerajoituksista.” Tuomioistuin toteaa myös, että tekijänoikeusjärjestöjen on joka tapauksessa tehtävä yhteistyötä toisten tekijänoikeusjärjestöjen kanssa, jotta ne voisivat tarjota musiikin käyttäjille maailmanlaajuista teosvalikoimaa. ”Komissio ei ole selittänyt, mitä etua tekijänoikeusjärjestö A saisi siitä. että se antaisi teosvalikoiman A hoitamisen alueella C tekijänoikeusjärjestö C:n sijasta tekijänoikeusjärjestö B:lle.”

Tuomioistuin on siis kumonnut osittain EU:n komission päätöksen. Toinen päätös, joka koski järjestöjen jäsenehtoja, jää voimaan. Kysymys musiikkioikeuksien Euroopan laajuisesta hallinnosta on taas palannut alkuasetelmaan, kukaan ei tiedä miten se pitäisi järjestää. Ensimmäisissä kommenteissa onkin arvioitu, että komissio joutuu palaamaan asiaan uudestaan.

Luulen, että asiassa on vain kaksi vaihtoehtoa. Tekijänoikeuksien hallinnointi on eräänlainen luonnollinen monopoli, se toimii parhaiten keskitetysti. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö oikeusjärjestöjen toiminnassa olisi kehittämistä. EU:n komissiokin on todennut, että eri maiden järjestöjen tehokkuudessa on huomattavia eroja. Musiikin tekijöiden ja käyttäjien välillä on ymmärrettävästi myös eriäviä käsityksiä siitä, mikä on musiikin kohtuullinen hinta. Tästä syystä moniin maihin on perustettu tekijänoikeusriitoja varten erillisiä sovitteluelimiä.

Kansalliselta pohjalta järjestetyn kollektiivisen lisensoinnin ainoa vaihtoehto on suora lisensointi. Säveltäjät ja kustantajat myyvät käyttäjille suoraan lisenssejä musiikin käyttöön. Suurilta monikansallisilta kustantajilta hittien suora lisensointi onnistuisi, vähemmän kysytyn musiikin käyttö tulisi sen jälkeen toivottaman hankalaksi. Toivottavasti se ei ole EU:n kulttuuripolitiikkaa.

Monissa oikeusjutuissa on myös huvittavat piirteensä. Tuomioistuimen vapauttava päätös ei koske Ruotsin ja Espanjan tekijänoikeusjärjestöjä, koske ne unohtivat jättää valituksensa ajoissa.

Kuka omistaa uutiset?

Kirjoitin edellisessä blogissani, miten musiikkiteollisuus on yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut markkinoimaan tuotteitaan netissä uusilla tavoilla. Lehdistöllä tämä oppimisprosessi on vielä edessä, kun se ryhtyy siirtämään verkkosivujaan ”maksumuurien” taakse.

 

Lehdistöllä saattaisi olla musiikkiteollisuudelta oppimista myös tekijänoikeuksien hoidossa. Kun Englannin kuningatar Anna vahvista maailman ensimmäisen tekijänoikeuslain vuonna 1709, se oli tarkoitettu suojelemaan kirjailijoiden ja kustantajien oikeuksia. Kun moderni lehdistö syntyi 1800-luvun lopulla, se sai istua valmiiseen pöytään.

Viime vuosina lehtikustantajien keskeinen tavoite tekijänoikeuden alalla on ollut työsuhdetekijänoikeus. Vakiintuneen käytännön mukaan tekstin tai kuvan oikeudet kuuluvat tekijälle. Jos tekijä, esimerkiksi toimittaja, on kustantajan palveluksessa, oikeudet siirtyvät työnantajalle siinä laajuudessa kuin siitä on sovittu. Kustantajat halusivat olettamuksen käännettäväksi toisin päin: työsuhteessa olevan tekijän kaikki oikeudet siirtyvät työnantajalle, ellei toisin ole sovittu. Näin kustantajat olisivat saaneet automaattisesti oikeuden käyttää työntekijöiden teoksia tulevaisuudessa myös sellaisiin tarkoituksiin, joita ei vielä edes ole keksitty.

Kustantajien näkemys oli tavallaan ymmärrettävä. Ne olivat juuri havahtuneet siihen, ettei niillä ollutkaan Internet-oikeuksia arkistoihinsa, koska Internetiä ei ollut olemassa silloin kun tekstit oli tuotettu eikä niiden nettikäytöstä niin muodoin ollut voitu sopia. Muutosta ryhdyttiin kuitenkin ajamaan läpi väkisin neuvottelematta paljoakaan toisen osapuolen, tekijöiden kanssa. Viestinnän keskusliitto ja Elinkeinoelämän keskusliitto ryhtyivät lobbaamaan työsuhdetekijänoikeuden puolesta ja se saatiin Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan 2007. Opetus- ja kulttuuriministeriö teetti oikeusneuvos Mikko Tulokkaalla selvityksen aiheesta, ja vuonna 2009 julkaistiin luonnos hallituksen esitykseksi tekijänoikeuslain muuttamiseksi.

Eduskunnassa työsuhdetekijänoikeus kaatui nolosti kalkkiviivoille, kun puolue toisensa jälkeen sanoutui irti hankkeesta. Vihreät tekivät asiasta kirjallisen kyselyn. Lopulta kulttuuriministeri Stefan Wallin ilmoitti, että hanke perutaan. Hänen seuraajansa Paavo Arhinmäki on ilmoittanut, ettei nykyisellä hallituksella ole mitään aikeita viedä työsuhdetekijänoikeutta eteenpäin.

Ääniteistä tai radiosta kuningatar Anna ei ymmärrettävästi tiennyt mitään, ja kun äänilevyteollisuus lähti kasvuun 1900-luvun alussa, se joutui huomaamaan, ettei sillä ollut mitään oikeuksia. Kun äänilevyteollisuuden kansainvälinen järjestö IFPI perustettiin, sen keskeiseksi tehtäväksi tuli tekijänoikeuslakien kehittäminen.

Tällä alalla IFPI onkin osoittautunut mestariksi. Äänilevyjen tekijänoikeussuoja tunnustettiin Isossa-Britanniassa jo vuonna 1934, ja 1961 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus äänitteiden tuottajien ja esittäjien taiteilijoiden oikeuksista. Alun perin tavoitteena oli suojata äänilevyjä laittomalta kopioinnilta, mutta pala palalta suoja on laajentunut, ja nykyisin sen piiriin kuuluu myös oikeus korvaukseen äänitteiden radioinnista, julkisesta esityksestä ja yksityisestä kopioinnista. IFPIn viimeisin menestys oli äänitteiden suoja-aikojen pidentäminen 70 vuoteen.

Useimmat tekijänoikeusjuristit pitivät suoja-ajan pidennystä tarpeettomana, mutta Euroopan parlamentti heltyi, koska se halusi turvata Sir Cliff Richardille huolettomat eläkevuodet. Tässä on syy, miksi IFPI:n hankkeet ovat menestyneet paremmin kuin Viestinnän keskusliiton. IFPI on kauan sitten sopinut muusikkojärjestöjen kanssa tavoitteista, ja aina kun saadaan uutta rahaa, se jaetaan puoliksi. Työsuhdetekijänoikeus (josta IFPI sanoutui irti) olisi ollut tulonsiirto työntekijöiltä työnantajille, eikä se olisi tuonut alalle mitään uutta rahaa.

Teosten käytöstä voidaan sopia työntekijöiden kanssa, jos asiat ovat muuten kunnossa. Kustantajien suurin ongelma ei ole työsuhdetekijänoikeus vaan Internetin kilpailu. Tämä koskee erityisesti sanomalehdistöä. Tekijänoikeuslaki suojaa ”kirjallisia ja taiteellisia teoksia”, esimerkiksi romaaneja, artikkeleita ja pakinoita, samoin valokuvia, mutta uutisilla ei ole tekijänoikeutta. Faktat ovat faktoja, niitä ei omista kukaan, vaikka niiden selville saamiseksi olisi nähty miten paljon vaivaa tahansa.

Jos Internetiin syntyy taloudellisesti merkittävää liiketoimintaa, jonka perusideana on koota uutisia monista eri lähteistä, pitäisikö tästä maksaa korvaus uutisten alkuperäisille tuottajille? Kysymys on itse asiassa samanlainen kuin se, pitäisikö radioasemien maksaa esittäville taiteilijoille ja levy-yhtiöille levyjen soitosta. Alun perin tällaista oikeutta ei ollut olemassa. Vielä vuonna 1948 Suomen tekijänoikeuden grand old man T.M. Kivimäki opetti, ettei tekijänoikeus voi koskea levyjä, koska muusikot eivät ole tekijöitä. Vuosien mittaan laki on kuitenkin muuttunut.

Uutisten oikeuksiin liittyy merkittäviä sananvapauskysymyksiä. Tekijänoikeuden omistajalla on yksinoikeus päättää teoksen käytöstä – myös siitä, julkaistaanko sitä lainkaan. Tässäkin suhteessa kysymys äänilevyjen radioinnista ratkaistiin innovatiivisella tavalla, ns pakkolisenssillä. Tuottajalla ei ole oikeutta kieltää esitystä, ainoastaan oikeus korvaukseen.

Tällaisista kysymyksistä keskustellaan parhaillaan monissa maissa. Saksan liittopäivät ovat juuri hyväksyneen tekijänoikeuslain laajennuksen, joka määrittelee tarkemmin niitä oikeuksia, jotka liittyvät sanomalehtiaineiston käyttöön Internetissä. Veikkaan että asia tulee vielä ajankohtaiseksi meilläkin.

Olisiko lehdistöllä jotakin oppimista musiikkiteollisuudelta?

Sanoma Osakeyhtiö antoi juuri tulosvaroituksen. Kauppalehden mukaan yhtiön tilanne on ”erittäin synkkä”. Yhtiön lippulaiva Helsingin Sanomat on menettänyt parhaista vuosistaan satatuhatta tilaajaa. Kaksi vuotta sitten Sanoman osakkeen arvo oli yli 17 euroa. Kun viimeksi katsoin, se läheni jo kuutta euroa. Huonosti menee muillakin lehdillä. Levikki laskee yhtä lailla Aku Ankalla ja Avulla, ja Talouselämä-lehti raportoi tilanteesta otsikolla ”Media lirissä”. 

 

Lehdistön alamäki on kiihtynyt samassa tahdissa kuin Internetin nousu. Maanantain Hesarissa Sanoman hallituksen väistyvä puheenjohtaja Jaakko Rauramo näkee kuitenkin syyllisenä Yleisradion. Hän vähentäisi Ylen rahoituksesta 300 miljoonaa, yli puolet nykyisestä. Pois pitäisi leikata viihde, urheilu ja kaikki muu, minkä yksityiset yritykset voisivat hoitaa. Erityisesti häntä vaivaavat Yleisradion palvelut Internetissä, jotka vääristävät kilpailua.

Rauramo on unohtanut, että julkisen palvelun yleisradiotoiminta syntyi Eurooppaan nimenomaan lehdistön vaatimuksesta. Amerikassa, radion syntymämassa lähetykset rahoitettiin mainoksilla. Kun radion tuloa ei oikein voitu estääkään, lehdistö vaati Euroopassa, että toiminta oli rahoitettava muulla tavalla. Yleisradio ei myy mainoksia edes Internet-sivuilleen. Jos Yle-vero leikattaisiin puoleen, onko syytä uskoa, että rahat ohjautuisivat suomalaiselle lehdistölle? Eikö ole todennäköisempää, että ne valuisivat media-alan kansainvälisille ketjuille, jotka tulisivat mielellään paikkaamaan näin syntyvän markkinaraon?

Toki lehdistössäkin tiedetään, että sen vaikeudet johtuvat ennen kaikkea Internetin kasvusta. Monet lehdet ovat itsekin kehittäneet Internet-sivujaan, mutta toistaiseksi kulut ovat olleet suurempia kuin tuotot. Sanoman hallituksen uusi puheenjohtaja Pekka Herlin ei enää käy torjuntataistelua yleisradiolakia vastaan vaan aikoo kehittää maksullisia verkkopalveluita. ”Maksumuuri” on päivän sana, sitä näyttävät kannattavan muutkin viime aikoina haastatellut lehdistön edustajat. Se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen juttu.

Musiikkiteollisuus oppi kantapään kautta, ettei vanhoja tuotteita voi noin vain siirtää verkkomyyntiin. Äänilevytuottajilla oli Internetin tullessa takanaan kolmekymmentä lihavaa vuotta. Ala oli kasvanut myymällä ensin LP- ja sitten CD-albumeja. Kun äänitiedostojen jakelu tiedostomuodossa alkoi, jokainen yhtiö perusti oman nettikaupan. Pian ne joutuivat kuitenkin huomaamaan, ettei kukaan halunnut käydä nimenomaan Pokon kaupassa tai Edelin kaupassa. Ostajat halusivat kaupan, josta saa kaikkia levyjä.

Ostajat olivat myös kyllästyneet siihen, että musiikki oli paketoitu albumeihin, joilla oli muutama hyvä kappale ja kymmenen tylsää. Fyysisellä tallenteella ne oli pakko ostaa, mutta verkkokaupasta kuluttajat poimivat singlejä. Suostuvatko verkkotilaajat ostamaan koko lehden pakettina entiseen tapaan? Saisinko verkosta minua varten räätälöidyn Hesarin, jossa ei ole tylsiä urheilusivuja? Voinko ostaa irtonumeroita tai jopa yksittäisiä juttuja?

Musiikin digitaalinen kauppa joutui kilpailemaan verkossa levinneen ilmaisen musiikin kautta. Vaikka piraattien toiminta on laitonta, niiden tukahduttaminen on osoittautunut vaikeaksi. Laillisen Ilmaisen tekstin tuottajia on tuhansia valtioneuvoston kansliasta blogikirjoittajiin. Uutisilla ei ole tekijänoikeutta, ja verkkolehdistö joutuu kamppailemaan maksumuurinsa takaa mittavaa ilmaisen tekstin tarjontaa vastaan.

Musiikkiteollisuudelta kesti kymmenen vuotta sopeutua uuteen digitaaliseen ympäristöön. Viime vuonna kauppa kääntyi jälleen nousuun. Uudeksi menestystuotteeksi osoittautuivat Spotifyn kaltaiset tilauspalvelut, joista asiakas voi valikoida kaikkien tuottajien musiikkia itselleen sopivalla tavalla. Tarjolla on sekä mainoksin rahoitettuja ilmaispalveluita että tasokkaampia maksullisia versioita. Spotify ei ole levykauppa eikä radio, se on itse asiassa aivan uusi media.

Lehdistöllä on nyt ollut 15 vuotta aikaa kehittää verkkoon uusia palveluita, mutta tuotekehittelyä ei juuri ole näkynyt. Jos maksumuurin ideana on vain myydä nykyisen kaltaisia lehtitilauksia digitaalisessa muodossa siten, että kuluttajan ainoana vaihtoehtona on ostaa määräajaksi valmiiksi paketoitu kokonaisuus, pelkään lehdistön kriisin jatkuvan vielä pitkään. Kunnes joku 15-vuotias kehittää aivan uuden palvelun...

EU tutkii: piratismi ei vähennäkään äänitteiden myyntiä?

Äänitteiden myynti kääntyi koko maailmassa laskuun vuoden 2000 jälkeen. Näihin vuosiin on maailmassa mahtunut monia dramaattisia muutoksia, kuten yleisen taloudellisen tilanteen heikentyminen sekä työttömyyden voimakas kasvu. Alan virallisen käsityksen mukaan myynnin lasku on johtunut yksinomaan piratismista, äänitteiden laittomasta levityksestä verkossa. EU:n tutkimuskeskuksen tuoreen tutkimuksen mukaan piratismi ei välttämättä kuitenkaan vähennä musiikin digitaalista myyntiä. Ääniteteollisuus onkin kiirehtinyt tuomitsemaan tutkimuksen ”virheellisenä, harhaanjohtavana ja kaupallisista realiteeteista vieraantuneena”. Luis Aguiarin ja Bertin Martensin tutkimus Digital MusicConsumption on the Internet: Evidence from Clickstream Data on tehty Euroopan komission yhteisen tutkimuskeskuksen (JRC) toimesta. Tutkimus julkaistiin pari viikkoa sitten. Alussa tekijät referoivat laajasti aikaisempaa musiikkipiratismia koskevaa tutkimusta ja toteavat:

 

”Piratismin vaikutuksesta lailliseen levykauppaan on olemassa runsaasti tutkimusta, joka koskee pääasiassa CD-levyjen myyntiä. Useimpien tutkijoiden mielestä piratismi haittaa myyntiä, mutta sen korvaava vaikutus on huomattavasti alle yhden. Tämä tarkoittaa sitä, että laiton musiikin kulutus korvaa laillista kulutusta, mutta monissa tapauksessa kuluttajat eivät olisi ostaneet levyä vaikka laitonta kopiota ei olisikaan ollut saatavissa. Verkkopiratismin kielteisistä vaikutuksista fyysisten tallenteiden myyntiin vallitsee melko laaja konsensus. Laittoman musiikin kulutuksen vaikutuksesta digitaaliseen myyntiin on kuitenkin huomattavasti vähemmän tutkimusta.”

Tutkijat viittaavat siihen, että digitaalisen musiikkikaupan yleistyminen on monin tavoin muuttanut kuluttajien käyttäytymistä. CD-levyjen aikakaudella myynnissä oli pääasiassa useita musiikkikappaleita sisältäviä albumeita. Jos kuluttaja halusi vain yhden kappaleen, houkutus laittoman kopion etsimiseen oli suuri. Verkkokaupasta voi nykyisin ostaa helposti yksittäisiä kappaleita. Tämä on osaltaan vaikuttanut digitaalisen myynnin kasvuun, ja monissa maissa se on jo ohittanut fyysisten tallenteiden myynnin.

Tutkimuksessa kartoitettiin 25 000 Internetin käyttäjän verkkokäyttäytymistä vuoden 2011 aikana viidessä EU-maassa, Espanjassa, Italiassa, Saksassa, Ranskassa ja Isossa-Britanniassa. Metodisesti tutkimus oli kiinnostava, Käyttäjiltä rekisteröitiin kaikki käynnit musiikkiin liittyvillä laillisilla tai laittomilla verkkosivuilla klikkauksen tarkkuudella. Tällä lailla saatiin hyvin suuri määrä tietoa erilaisista musiikin käyttötavoista ja niiden välisistä tilastollisista yhteyksistä.

Tutkimuksessa tuli esiin mielenkiintoisia maiden välisiä eroja. Kaiken kaikkiaan musiikkitiedostojen laiton lataaminen on yleisintä Espanjassa ja Italiassa. Espanjassa luvattomia klikkejä oli yli kolme kertaa niin paljon kuin Saksassa. Yksilötasolla kaikki musiikin käyttömuodot näyttäisivät kuitenkin tukevan toisiaan. Piratismi ei ainakaan tässä aineistossa vähentänyt musiikin laillista kulutusta vaan päinvastoin: laittoman ja laillisen käytön välillä oli positiivinen, joskin hyvin lievä yhteys.

Tutkijat varoittavat itse tulosten yleistämisestä. ”Emme voi esittää koko musiikkiteollisuuden tasolla mitään suosituksia, sillä tutkimuksemme on rajoittunut ainoastaan teollisuuden digitaaliseen osaan. Digitaalinen myynti on kuitenkin noussut merkittävästi, mikä heijastaa musiikkiteollisuuden kasvavaa digitalisoitumista. Tästä näkökulmasta tuloksemme viittaavat siihen, että tekijänoikeuksien omistajien ei tarvitse digitaalisella aikakaudella kantaa huolta musiikin piratismista.”

Ääniteteollisuuden kansainvälinen etujärjestö IFPI on jo tuominnut EU:n tutkimuksen ”harhaanjohtavana”. IFPI:n mukaan tutkimuksessa on kolme olennaista virhettä. Tutkijoiden käyttämä menetelmä, joka perustui  ”klikkien” laskemiseen, ei IFPI:n mukaan kerro mitään tapahtuneista ostoista. Tutkijat ovat kuitenkin käsitelleet tätä ongelmaa varsin perusteellisesti, ja sitä olisi helppo täsmentää jatkotutkimuksissa.

IFPI:n mielestä EU:n tutkimus ei myöskään tunne ”kaupallisia realiteetteja” ja sen näkemys musiikkiteollisuuden rahavirroista on liian suppea. Onkin totta, ettei tutkimus selvitä laittoman lataamisen mahdollista yhteyttä Spotifyn kaltaisten tilauspalveluiden talouteen. Lisäksi IFPI viittaa ”suureen määrään” muita tutkimuksia, jotka sen mukaan osoittavat kiistattomasti musiikkipiratismin kielteiset vaikutukset.

On selvää, ettei yksi tutkimus voi ratkaista laittomien latausten vaikutusta musiikkiteollisuuden talouteen. Aguiar ja Martens ovat itsekin korostaneet tätä. EU:n tutkimuksessakin viitataan selvityksiin, joiden mukaan esimerkiksi Ranskassa piratismin rajoittamiseksi säädetty HADOPI-laki lisäsi laillisen nettimusiikin kysyntää eräisiin muihin maihin verrattuna. Toinen tuore tutkimus koski MegaUpload-piraattisivuston sulkemisen vaikutuksia. Brett Danaherin ja Michael Smithin mukaan laittoman lähteen sulkeminen lisäsi selvästi laillisen aineiston myyntiä – tällä kertaa oli tosin kyse elokuvista.

Piratismin tutkimus on kuitenkin ollut hajanaista ja usein tarkoitushakuista, eikä siitä ole tehty kunnollista meta-analyysiä. Tutkimukset ovat enimmäkseen keskenään vertailukelvottomia ja perustuneet usein pieniin tai epäedustaviin otoksiin. Kun yhteiskunnan selvästikin odotetaan sijoittavan melkoisia resursseja piratismin torjumiseen, on korkea aika, että myös EU käynnistää puolueetonta tutkimusta tekijänoikeuden taloudellisista vaikutuksista. Jotakin vastaavaa pitäisi saada aikaan Suomessakin.