Kirjoitin edellisessä blogissani, miten musiikkiteollisuus
on yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut markkinoimaan tuotteitaan netissä
uusilla tavoilla. Lehdistöllä tämä oppimisprosessi on vielä edessä, kun se
ryhtyy siirtämään verkkosivujaan ”maksumuurien” taakse.
Lehdistöllä saattaisi olla musiikkiteollisuudelta oppimista myös
tekijänoikeuksien hoidossa. Kun Englannin kuningatar Anna vahvista maailman
ensimmäisen tekijänoikeuslain vuonna 1709, se oli tarkoitettu suojelemaan
kirjailijoiden ja kustantajien oikeuksia. Kun moderni lehdistö syntyi
1800-luvun lopulla, se sai istua valmiiseen pöytään.
Viime vuosina lehtikustantajien keskeinen tavoite
tekijänoikeuden alalla on ollut työsuhdetekijänoikeus. Vakiintuneen käytännön
mukaan tekstin tai kuvan oikeudet kuuluvat tekijälle. Jos tekijä, esimerkiksi
toimittaja, on kustantajan palveluksessa, oikeudet siirtyvät työnantajalle
siinä laajuudessa kuin siitä on sovittu. Kustantajat halusivat olettamuksen
käännettäväksi toisin päin: työsuhteessa olevan tekijän kaikki oikeudet
siirtyvät työnantajalle, ellei toisin ole sovittu. Näin kustantajat olisivat
saaneet automaattisesti oikeuden käyttää työntekijöiden teoksia tulevaisuudessa
myös sellaisiin tarkoituksiin, joita ei vielä edes ole keksitty.
Kustantajien näkemys oli tavallaan ymmärrettävä. Ne olivat
juuri havahtuneet siihen, ettei niillä ollutkaan Internet-oikeuksia
arkistoihinsa, koska Internetiä ei ollut olemassa silloin kun tekstit oli
tuotettu eikä niiden nettikäytöstä niin muodoin ollut voitu sopia. Muutosta
ryhdyttiin kuitenkin ajamaan läpi väkisin neuvottelematta paljoakaan toisen
osapuolen, tekijöiden kanssa. Viestinnän keskusliitto ja Elinkeinoelämän
keskusliitto ryhtyivät lobbaamaan työsuhdetekijänoikeuden puolesta ja se
saatiin Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan 2007. Opetus- ja kulttuuriministeriö
teetti oikeusneuvos Mikko Tulokkaalla selvityksen aiheesta, ja vuonna 2009 julkaistiin
luonnos hallituksen esitykseksi tekijänoikeuslain muuttamiseksi.
Eduskunnassa työsuhdetekijänoikeus kaatui nolosti kalkkiviivoille, kun puolue toisensa jälkeen sanoutui irti hankkeesta. Vihreät
tekivät asiasta kirjallisen kyselyn. Lopulta kulttuuriministeri Stefan Wallin
ilmoitti, että hanke perutaan. Hänen seuraajansa Paavo Arhinmäki on
ilmoittanut, ettei nykyisellä hallituksella ole mitään aikeita viedä
työsuhdetekijänoikeutta eteenpäin.
Ääniteistä tai radiosta kuningatar Anna ei ymmärrettävästi
tiennyt mitään, ja kun äänilevyteollisuus lähti kasvuun 1900-luvun alussa, se
joutui huomaamaan, ettei sillä ollut mitään oikeuksia. Kun äänilevyteollisuuden
kansainvälinen järjestö IFPI perustettiin, sen keskeiseksi tehtäväksi tuli
tekijänoikeuslakien kehittäminen.
Tällä alalla IFPI onkin osoittautunut mestariksi.
Äänilevyjen tekijänoikeussuoja tunnustettiin Isossa-Britanniassa jo vuonna 1934,
ja 1961 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus äänitteiden tuottajien ja
esittäjien taiteilijoiden oikeuksista. Alun perin tavoitteena oli suojata
äänilevyjä laittomalta kopioinnilta, mutta pala palalta suoja on laajentunut,
ja nykyisin sen piiriin kuuluu myös oikeus korvaukseen äänitteiden
radioinnista, julkisesta esityksestä ja yksityisestä kopioinnista. IFPIn
viimeisin menestys oli äänitteiden suoja-aikojen pidentäminen 70 vuoteen.
Useimmat tekijänoikeusjuristit pitivät suoja-ajan pidennystä
tarpeettomana, mutta Euroopan parlamentti heltyi, koska se halusi turvata Sir
Cliff Richardille huolettomat eläkevuodet. Tässä on syy, miksi IFPI:n hankkeet
ovat menestyneet paremmin kuin Viestinnän keskusliiton. IFPI on kauan sitten
sopinut muusikkojärjestöjen kanssa tavoitteista, ja aina kun saadaan uutta
rahaa, se jaetaan puoliksi. Työsuhdetekijänoikeus (josta IFPI sanoutui irti)
olisi ollut tulonsiirto työntekijöiltä työnantajille, eikä se olisi tuonut alalle
mitään uutta rahaa.
Teosten käytöstä voidaan sopia työntekijöiden kanssa,
jos asiat ovat muuten kunnossa. Kustantajien suurin ongelma ei ole
työsuhdetekijänoikeus vaan Internetin kilpailu. Tämä koskee erityisesti sanomalehdistöä.
Tekijänoikeuslaki suojaa ”kirjallisia ja taiteellisia teoksia”, esimerkiksi
romaaneja, artikkeleita ja pakinoita, samoin valokuvia, mutta uutisilla ei ole
tekijänoikeutta. Faktat ovat faktoja, niitä ei omista kukaan, vaikka niiden
selville saamiseksi olisi nähty miten paljon vaivaa tahansa.
Jos Internetiin syntyy taloudellisesti merkittävää
liiketoimintaa, jonka perusideana on koota uutisia monista eri lähteistä,
pitäisikö tästä maksaa korvaus uutisten alkuperäisille tuottajille? Kysymys on
itse asiassa samanlainen kuin se, pitäisikö radioasemien maksaa esittäville
taiteilijoille ja levy-yhtiöille levyjen soitosta. Alun perin
tällaista oikeutta ei ollut olemassa. Vielä vuonna 1948 Suomen tekijänoikeuden
grand old man T.M. Kivimäki opetti, ettei tekijänoikeus voi koskea levyjä, koska
muusikot eivät ole tekijöitä. Vuosien mittaan laki on kuitenkin muuttunut.
Uutisten oikeuksiin liittyy merkittäviä
sananvapauskysymyksiä. Tekijänoikeuden omistajalla on yksinoikeus päättää
teoksen käytöstä – myös siitä, julkaistaanko sitä lainkaan. Tässäkin suhteessa kysymys
äänilevyjen radioinnista ratkaistiin innovatiivisella tavalla, ns
pakkolisenssillä. Tuottajalla ei ole oikeutta kieltää esitystä, ainoastaan
oikeus korvaukseen.
Tällaisista kysymyksistä keskustellaan parhaillaan monissa
maissa. Saksan liittopäivät ovat juuri hyväksyneen tekijänoikeuslain
laajennuksen, joka määrittelee tarkemmin niitä oikeuksia, jotka liittyvät
sanomalehtiaineiston käyttöön Internetissä. Veikkaan että asia tulee vielä
ajankohtaiseksi meilläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti