Tekijänoikeuslaki muuttuu jälleen

En ole laskenut, kuinka monta kertaa tekijänoikeuslakia on tällä vuosisadalla muutettu. Sormituntumalla sanoisin, että kerran vuodessa. Vaikka perusperiaatteet ovat säilyneet puoli vuosisataa samoina, EU:n direktiivit, tekniikan nopea kehitys, intressiryhmien tarpeet ja jopa lakeja säädettäessä tehdyt virheet ovat synnyttäneet jatkuvia muutostarpeita. Opetus- ja kulttuuriministeriö on 25.1.2013 lähettänyt jälleen lausunnolle luonnoksen lakiin tehtävistä muutoksista. Lausuntoaika päättyy 22.2, joten asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua esitykseen.

Keskeiset muutokset ovat tällä kertaa seurausta EU:n direktiiveistä, kaikkien jäsenvaltioiden on toteutettava omassa lainsäädännössään vastaavat muutokset. Suoja-aikadirektiivissä äänitteiden suoja-aika pidennettiin viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen vuoteen. Käytännössä tämä siis merkitsee, että vuonna 1962 ensi kertaa julkaistujen äänitteiden suoja-aika päättyi vuodenvaihteessa, mutta vuonna 1963 julkaistut levyt – esimerkiksi Beatlesien ensimmäiset hitit - ovat vielä suojattuja vuoden 2033 loppuun.

Voivatko muusikot todella saada oikeutensa takaisin?

Suoja-aikojen pidentämistä kritisoitiin aikanaan siksi, että se voisi pahimmassa tapauksessa synnyttää suuren määrän ”kuolleita äänitteitä”.  Jos alkuperäinen levy-yhtiö ei näe vanhojen äänitteiden uudelleenjulkaisua kannattavaksi, kukaan muukaan ei voisi tehdä sitä niin kauan kun suoja on voimassa. Verkkokaupan myötä uudelleenjulkaisun kynnys on alentunut, mutta direktiiviin tuli kuitenkin ”käytä-tai-menetä” –ehto, jonka mukaan levy-yhtiö voi menettää äänitteen oikeudet, jos sitä ei ole saatavissa markkinoilla, kun viidenkymmenen vuoden määräaika on kulunut umpeen. Tällaisessa tapauksessa 70 vuoden suoja jäisi edelleen voimaan, mutta oikeudet siirtyisivät taiteilijoille.

Suomen tekijänoikeuslakiin ehdotetaankin otettavaksi uusi 46b pykälä ”äänitallenteen oikeuksien siirto- tai luovutussopimuksen irtisanomisesta”. Prosessi olisi kokonaisuudessaan seuraava:

-          Ensin taiteilijat toteavat, ettei heidän äänitettään ole määräajan kuluessa julkaistu uudelleen, ja lähettävät levy-yhtiölle kirjallisen ilmoituksen sopimuksen irtisanomisesta.

 

-          Sen jälkeen levy-yhtiöllä on vuosi aikaa julkaista äänite uudelleen.

-          Tämän jälkeen taiteilijan ja tuottajan on allekirjoitettava kirjallinen sopimus, jossa oikeuksien todetaan palautuneen taiteilijoille. Tämän jälkeen taiteilijat voivat itse julkaista äänitteen uudelleen, ja saavat ilmeisesti myös sen julkisesta esittämisestä mahdollisesti kertyvät Gramex-tulot.

En tiedä, onko kukaan ministeriössä miettinyt, miten tämä sujuisi käytännössä. "Esittäviä taiteilijoita" eivät ole vain ne, joiden nimi on etiketissä, vaan kaikki levyllä soittavat muusikot basistia myöten. Yleensähän mukana on ainakin puoli tusinaa soittajaa, parhaimmillaan monta kymmentä. Lain mukaan kaikkien olisi ilmoitettava sopimuksen irtisanomisesta samanaikaisesti. Kun kysymys olisi viisikymmentä vuotta sitten tehdyistä levytyksistä, ainakin muutama on todennäköisesti jo kuollut ja oikeudet siirtyneet perikunnille. Yksi asuu Aurinkorannikolla ja toisen osoite tuntematon. Gramexilla on yleensä hyvät tiedot äänitteiden oikeudenomistajista, mutta taiteilijoilla, jotka haluavat saada omat levytysoikeutensa takaisin, on tiedossa aikamoinen urakka.

Seuraavana ongelmana on levy-yhtiön löytäminen. Suurimman osan vanhoista suomalaisista äänitteistä omistaa nykyisin neljä suurta levy-yhtiötä, Warner, EMI, Sony ja Universal. Niiden löytäminen ei ole ongelma, ja niillä on muutenkin valmius julkaista omat kataloginsa uudelleen. Kun selaan Urpo Haapasen ”Suomalaisten äänilevyjen luetteloita”, huomaan kuitenkin että pientuottajien määrä alkoi kuusikymmenluvun lopulla kasvaa nopeasti. Esimerkiksi vuonna 1968 Teekkarien jazzkerho JATP julkaisi kolme erinomaista jazzlevyä, joilla esiintyivät Eero Koivistoinen, Pertti Hietanen ja Pekka Pöyry. Jos Eero haluaa vuonna 2019 julkaista vanhat levynsä uudelleen, mitä tapahtuu, jos Teekkarien jazzkerhon virallisia nimenkirjoittajia ei tavoiteta? 1970-luvulta löytyy monia konkurssiin menneitä, unohtuneita ja muuten hämäriä tapauksia, joiden nykyisiä oikeudenomistajia ei välttämättä tiedetä Gramexissakaan. Mitä tehdään, jos tuottajayhtiötä ei enää löydy? Saattaa olla ettei ongelmaa käytännössä ole, kuinka moni taiteilija viitsii todella käydä prosessin läpi tähän asti, mutta irtisanomispykälä taitaa kyllä jäädä kuolleeksi kirjaimeksi ellei menettelyä jollakin tavalla virtaviivaisteta.

Samalla lailla kuolleeksi kirjaimeksi taitaa jäädä myös EU:n orpoteosdirektiivi. Hallitus ei edes halua sisällyttää sitä varsinaiseen tekijänoikeuslakiin, vaan orvoista teoksista esitetään säädettäväksi erillinen laki. Direktiivin mukaan arkistoilla ja kirjastoilla olisi tietyissä tarkoin rajatuissa tapauksissa mahdollisuus käyttää laillisesti sellaisia suojattuja teoksia, joiden oikeudenomistajia ei tunneta tai ei voida tavoittaa. Vaikka Europarlamentti teki komission esitykseen pieniä muutoksia, suuri osa orpoteosten potentiaalisista käyttötilanteista jää edelleen sen ulkopuolelle.

Direktiivillä on todellista merkitystä Puolan kaltaisille Itä-Euroopan maille, joissa katosi toisen maailmansodan aikaan satoja tuhansia ihmisiä, joiden tekijänoikeudet voisivat periaatteessa olla vielä voimassa. Siksi on hyvä, että EU hyväksyi direktiivin. Pohjoismassa asia aiotaan kuitenkin hoitaa joustavammin ns laajennetulla sopimuslisenssillä. Käytäntö on meillä vanhastaan tuttu musiikin radiointioikeuksista. Teostolla on lakiin perustuva oikeus edustaa myös järjestöön kuulumattomia tekijöitä. Radioasemat saavat yhdellä sopimuksella oikeuden lähettää kaikkea musiikkia, tekijöillä on oikeus korvaukseen, mutta kaikesta ei tarvitse sopia yksilöllisesti.

Käytäntö ehdotetaan nyt laajennettavaksi koskemaan myös sanomalehtien sekä radio- ja televisioyhtiöiden arkistoja. Aamulehti tai Yleisradio voisivat sopia tekijöitä edustavien järjestöjen kanssa arkistoaineistonsa julkaisemisesta korvausta vastaan esimerkiksi netissä. Lainuudistus ei sellaisenaan avaa arkistoja, asioista on ensin sovittava monien eri järjestöjen kanssa, mutta enää ei tarvitsisi miettiä esimerkiksi sitä, voivatko järjestöt todella edustaa kauan sitten kuolleiden jäseniensä perikuntia. Laajennettu sopimuslisenssi ratkaisee osittain myös orpojen teosten ongelman, mutta läheskään kaikissa EU-maissa ei ole yhtä kattavasti tekijöitä edustavia järjestöjä kuin pohjoismaissa. Aika näyttää, syntyykö sopimuslisenssin pohjalta toimivia ratkaisuja.

Lakiesityksessä on myös  muita mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista poimin vain yhden. Kirjastokorvauksia koskeva 19 § 4 momentti ehdotetaan muutettavaksi siten. että ”tekijä ei voi luovuttaa oikeuttaan korvaukseen”. Mitä tämä tarkoittaa? Tekijänoikeuslain yleisenä sääntönä on sopimusvapaus: tekijä voi luovuttaa oikeutensa edelleen. Kirjailija luovuttaa teoksensa julkaisuoikeuden kustantajalle ja elokuva-oikeudet tuottajalle. Hän ei kuitenkaan voi luovuttaa oikeuttaan kirjastokorvauksiin kenellekään. Jos kustannussopimuksessa tai työehtosopimuksessa sovittaisiin, että oikeus kirjastokorvauksiin siirtyy kustantajalle, tällainen sopimus olisi mitätön.

Kirjoitin tästä asiasta yleisemmällä tasolla jokin aika sitten. Kun tekijänoikeuslakiin on otettu uusia säännöksiä esimerkiksi kirjastokorvauksista tai hyvitysmaksuista, ei ole aina täsmennetty, koskevatko lain yleiset periaatteet kuten sopimusvapaus myös näitä oikeuksia. Nyt tätä on kirjastokorvausten osalta tarkennettu: korvauksia voidaan maksaa ainoastaan alkuperäiselle tekijälle, niin kuin on tarkoitettukin. Hyvä näin. Mutta merkitseekö tämä, että oikeuden hyvitysmaksuun voi siirtää kustantajalle tai tuottajalle, koska sitä ei ole erikseen kielletty?

Hyvitysmaksu-uudistus etenee sittenkin EU:ssa

Olin juuri saanut valmiiksi eilisen kirjoitukseni hyvitysmaksuista, kun EU julkaisi tiedotteen entisen lakiasiainkomissaari António Vitorinon ehdotuksesta järjestelmän uusimiseksi. EU antoi marraskuussa 2011 tehtävän Vitorinolle sen jälkeen, kun järjestelmään oli kohdistettu arvostelua muun muassa siksi, että maksujen taso vaihtelee jäsenmaiden välillä suuresti, eikä Isossa-Britanniassa niitä peritä lainkaan.

Osa Vitorinon ehdotuksista koskee maksun perintään liittyviä teknisiä uudistuksia, esimerkiksi sitä, missä maassa maksu peritään kun hyvitysmaksun alaista tavaraa myydään EU:n sisällä yli rajojen. Ehdotuksesta nousee kuitenkin esiin kolme keskeistä kohtaa.

Ensinnäkin Vitorinon mielestä hyvtysmaksun sijasta tulisi kehittää voimakkaasti Spotifyn ja verkkomusiikkikauppojen kaltaisia lisensoituja, maksullisia palveluita. Tällä tavoin hankitun aineiston kopioinnista ei enää voisi periä hyvitysmaksua, vaikka kuluttaja siirtäisikin hankkimansa aineiston toiselle alustalle.  

Toiseksi, vastuu maksun suorittamisesta tulisi siirtää valmistajilta ja tukkuliikkeiltä vähittäiskauppaan.

Kolmanneksi, EU:n tulisi määritellä yksityisen kopioinnin haitat siten, että direktiiviä voitaisiin soveltaa johdonmukaisesti kaikissa jäsenmaissa.

Vitorinon ehdotuksesta on toistaiseksi saatavissa vain lyhyt lehdistötiedote, joten sitä ei ole mahdollista kommentoida yksityiskohtaisesti. Emme tiedä, miten esimerkiksi maksullisten palveluiden kehittäminen tai hyvitysmaksujen kerääminen vähittäiskaupasta (”retailers”) aiotaan käytännössä toteuttaa. Selvää kuitenkin on, että näin suuret muutokset vaativat uutta direktiiviä, joka taas ei synny aivan käden käänteessä. Suomen hallituksen lupaus hyvitysmaksun uudistamisesta vuoden 2014 alusta tuntuu yhtä epätodennäköiseltä kuin kuntauudistuksen onnistuminen.

Hyvä puoli asiassa on se, että kun direktiivi joka tapauksessa uudistetaan, nyt on mahdollisuus harkita asiaa kaikin puolin uudestaan puhtaalta pöydältä. Nyt olisi myös korkea aika ryhtyä keräämään puolueetonta tutkimustietoa yksityisen kopioinnin todellisista taloudellisista vaikutuksista ja väitetyistä haitoista.

Hyvitysmaksu ei muutu – ainakaan vielä

Valtioneuvosto on 13. joulukuuta hyväksynyt asetuksen tänä vuonna perittävistä hyvitysmaksuista. Maksu säilyy ennallaan. Se peritään entiseen tapaan digitaalisista tallennuslaitteista kuten digibokseista, mp3-soittimista ja ulkoisista kovalevyistä, mutta ei tietokoneista eikä matkapuhelimista, vaikka tällaisiakin vaatimuksia on esitetty.

Hyvitysmaksua ryhdyttiin alun perin perimään 1980-luvulla tyhjistä äänikaseteista sillä perusteella, että nauhoittamisen väitettiin syövän äänilevyjen myyntiä. Haitoista ei ole vakuuttavaa näyttöä, mutta kerätyillä rahoilla on saatu aikaan paljon hyvää. 2000-luvun alusta maksu on perustunut EU-direktiiviin ja siitä on tullut hyvin vaikeasti hallittava. Hyvitysmaksussa on pyritty yhdistämään apurahajärjestelmä tekijänoikeuteen, mikä on johtanut kasvavaan irrationaalisuuteen. Maksua on perusteltu käyttötutkimuksilla, mutta samaan aikaan vaadittu ettei digiboksien myynnissä tapahtunut lasku saisi näkyä maksukertymässä. Hyvitysmaksun tavoitteena on taiteilijoiden tukeminen, mutta kasvava osuus tuotosta menee ulkomaisille tuottajille ja kustantajille, mikä onkin tekijänoikeuslain mukaan aivan oikein.

Oman lisänsä hyvitysmaksukeskusteluun antaa Kuluttajaviraston 26.10.2012 asiasta antama lausunto, jossa yksityisestä kopioinnista tehdyt tutkimukset todetaan puolueellisiksi ja tarkoitushakuisiksi. Lausunto kannattaa lukea kokonaan, mutta tässä joitakin näytteitä:

”Teoston hyvitysmaksuyksikön vuoden 2012 hyvitysmaksututkimuksia rasittavat kysymyksenasetteluun ja aineiston rajaukseen liittyvät ongelmat, joiden vuoksi saatavilla ei ole riittävää tietoa yksityisen kopioinnin laitekohtaisesta määrästä. Hyvitysmaksuyksikön tutkimuskoosteessa on nyt tehty puutteellisen aineiston perusteella liian karkeita arvioita ja harhaanjohtavia päätelmiä kuluttajien kopiointikäyttäytymisestä.”

”Käyttäjämääriä koskevissa kysymyksissä ei ole rajattu pois esim. lisensoitua sisältöä tai laitonta kopiointia, jolloin esitetyt kopiointimäärät on esitetty hyvitysmaksun määrittämisen näkökulmasta liian korkeina. (…)  Kun esimerkiksi matkapuhelimien videosisältö on lähes yksinomaan itse kuvattua materiaalia ( … ) on täysin selvää, ettei ko. laitetta tällöin käytetä lain edellyttämällä tavalla merkittävässä määrin hyvitysmaksujärjestelmän mukaiseen yksityiseen kopiointiin.”

”Tutkimustulokset eivät ole ( … ) vertailukelpoisia edellisiin vuosiin nähden, minkä seurauksena tuloksista ei voida päätellä, että kuluttajat kopioisivat sisältöjä aiempaa enemmän”

”Oikeinkaan rajattuna pelkkien kopiointimäärien tutkiminen ei anna sellaisenaan riittävää tietoa yksityisen kopioinnista aiheutuvasta taloudellisesta haitasta. Se että kuluttaja esimerkiksi tallentaa saman musiikkitiedoston useammalle eri alustalle kuunnellakseen sitä myöhemmin eri paikoissa ja tilanteissa, ei aiheuta haittaa myynnin vähenemisen muodossa, koska kuluttaja ei kuitenkaan olisi ostanut samaa tallennetta useampaan kertaan. Myöskään TV-ohjelmien ajansiirtoon perustuva kopiointi ei merkitse sellaista haittaa, että sitä pitäisi hyvittää hyvitysmaksulla.”

Kuluttajavirasto tekee siis Hyvitysmaksutoimiston tutkimuksista saman johtopäätöksen kuin monet muutkin. Tavoitteena ei ole ollut saada neutraalia tietoa yksityisestä kopioinnista ja sen vaikutuksista, vaan ainoastaan kerätä lukuja, jotka tukevat järjestelmän laajentamista. Tässä ei ole mitään outoa. Palkansaajien tutkimuslaitos ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitos keräävät työelämästä tietoja kumpikin omasta näkökulmastaan, eikä kukaan ylläty, jos tulokset poikkeavat toisistaan. Silloin kannattaa lukea molempia tutkimuksia rinnakkain. Ongelmana on se, ettei yksityisestä kopioinnista ole muuta tietoa. Tekijänoikeuslain mukaan valtioneuvoston on ”maksun suuruutta vahvistettaessa otettava huomioon saatavissa oleva tutkimustieto” kopioinnin yleisyydestä. Opetusministeriö on kuitenkin ulkoistanut tutkimuksen Hyvitysmaksutoimistolle, joka rahoittaa sen hyvitysmaksuilla. Muuta tutkimusta ei ole.

Hyvitysmaksun perustarkoitus on hyvä ja maksuilla on saatu aikaan paljon hyvää. ESEKin ja AVEKin tapaista tukea kulttuurin tuotantoon tarvitaan tulevaisuudessakin. Jos sitä ei voida rahoittaa hyvitysmaksuilla, pitäisi harkita veikkausvoittovaroja tai suoraa budjettitukea. Tällä hetkellä opetus- ja kulttuuriministeriö kertoo valmistelevansa uutta hyvitysmaksujärjestelmää, joka ”turvaisi entistä paremmin luovan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa. Uudistuksen valmistelu jatkuu ja tavoitteena on, että uusi hyvitysmaksujärjestelmä olisi käytössä vuonna 2014”.

 

Aikataulu tuntuu epärealistiselta. Myös EU on myös ilmoittanut uudistavansa hyvitysmaksudirektiiviä, mutta suunnasta ei ole tietoja. Hallituksen käsiä sitovat myös direktiivi ja EU:n tuomioistuimen ratkaisut sen tulkinnasta. Direktiivi on kirjoitettu viidentoista vuoden takaisissa olosuhteissa, jolloin yksityiseen kopiointiin käytettiin pääasiassa juuri tähän tarkoituksen suunniteltuja laitteita. Matkapuhelimista perittävä hyvitysmaksu tuskin menisi läpi tuomioistuimessa, koska laitteita käytetään pääasiassa muihin tarkoituksiin kuin kopiointiin.

Tässä tilanteessa olisi tärkeää, että tekijänoikeuden taloudellisista vaikutuksista ryhdyttäisiin Suomessakin tekemään tutkimusta, joka alistettaisiin normaalille akateemiselle vertaisarvioinnille. Opetusministeriöllä olisi nyt mainio tilaisuus osoittaa vuoden 2013 hyvitysmaksukertymästä varoja tällaiseen tarkoitukseen.

Käynnistääkö Antigua laillisen ”piraattipalvelimen”?

Antigua-Barbudan saarivaltio aikoo maanantaina 29.1. jättää maailman kauppajärjestölle WTO:lle kirjelmän, jossa se vaatii oikeutta myydä amerikkalaisia elokuvia ja musiikkia ilman oikeudenomistajien lupaa, kertoo suurlähettiläs Colin Murdoch Antigua Observer-lehdelle. Kysymyksessä on vastatoimi Yhdysvaltain Antigualle asettamille kaupparajoituksille, jotka WTO on jo aikaisemmin todennut kansainvälisten sopimusten vastaisiksi. TorrentFreak-sivusto on jo tulkinnut ilmoitusta siten, että Antigua haluaa avata WTO:n tuella laillisen piraattisivuston.

Antigua on 80 000 asukkaan postmoderni saarivaltio itäisellä Karibialla. Harva viljelee enää banaaneja, uusina elinkeinoina ovat matkailu, finanssipalvelut ja koulutus. Antigualla voi hankkia edullisesti ihan oikean lääkärintutkinnon. 2000-luvun alussa viisi prosenttia maan työvoimasta toimi uhkapeliteollisuudessa, jonka asiakkaat olivat pääasiassa Yhdysvalloista. Kun Yhdysvallat asetti ulkomaisille verkkopeliyrityksille rajoituksia, elinkeino romahti ja Antigua vei asian maailman kauppajärjestöön. Antiguan mielestä rajoitukset rikkoivat GATT-vapaakauppasopimusta, koska Yhdysvallat salli kaupalliset verkkopelit omien rajojensa sisällä. WTO ratkaisi asian osittain Antiguan hyväksi ja määräsi Yhdysvallat maksamaan 21 miljoonan dollarin vuotuisia korvauksia, joista on sen jälkeen riidelty edelleen. Tiivistelmä WTO:n päätöksestä löytyy tästä ja koko tarina täältä. (Suomea päätös ei periaatteessa koske, koska WTO sallii rajoitukset ”moraalisista syistä”, kunhan ne ovat johdonmukaisia. Antigua ei saa ryhtyä tarjoamaan lottoa verkossa suomalaisille).

Antigua-Barbudalla on siis maailman kauppajärjestön valtakirja käynnistää jonkinlaisia Yhdysvaltoja koskevia vastatoimia. Ilmoitus uuden verkkopalvelun avaamisesta saattaa kuitenkin olla vain keino vauhdittaa neuvotteluja. Ei ole mitenkään varmaa, hyväksyisikö WTO nimenomaan tällaiset vastatoimet. Vaikka Antigua saisikin luvan ”lailliselle piraattipalvelimelleen”, se saisi myydä ainoastaan 21 miljoonan dollarin arvosta yhdysvaltalaisia teoksia vuosittain. Madonnan levyt pitäisi jättää pois sivustoilta, koska ne on enimmäkseen tuotettu Ruotsissa. Mutta tämä avaa kyllä mielenkiintoisia näkymiä. Jos WTO hyväksyy asian ja Suomi sen jälkeen asettaa estoja ”Antigua Bayn” nettisivuille, Antigua voi haastaa Suomen oikeuteen vapaakaupan rajoituksista.

Antiguan tapaus osoittaa, miten monimutkaiseksi kansainvälinen tekijänoikeus on tullut. Monet maailman valtiot sopivat jo 1800-luvulla kunnioittavansa myös toisen sopimusvaltion kansalaisten oikeuksia. Jos Sibeliuksen musiikkia soitetaan Argentiinassa, sieltä maksetaan korvaus Suomeen. Vastaavasti Suomi maksaa argentiinalaisen musiikin käytöstä. Tällä hetkellä suurin osa maailman valtioista on mukana kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa. Yhdysvallat on kuitenkin jo pitkään ajanut tekijänoikeuksien sisällyttämistä kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin. Jos amerikkalaisia teoksia käytetään luvatta vaikkapa Kepulitaniassa, oikeudenomistajat voivat aina viedä jutun paikalliseen tuomioistuimeen. Mutta jos asia seisoo oikeudessa vuosia, tai kepulitanialaiset tuomarit vapauttavat syylliset, peli on pelattu. Kauppasopimusten perusteella Yhdysvallat voi viedä asian WTO:n tuomioistuimeen. Sen jälkeen se voi vastatoimena asettaa rajoituksia vaikkapa kepulitanialaisen rautamalmin tuonnille.

Yhdysvallat on kuitenkin myös hävinnyt juttuja WTO:ssa. Huvittavin tapaus koski ”irkkubaarien” musiikkia. Meidän Teostoamme vastaava irlantilainen tekijänoikeusjärjestö oli huomannut, että amerikkalaisissa irkkubaareissa soitettiin suojattua musiikkia, josta ei tullut senttiäkään korvauksia oikeudenomistajille Irlantiin. Syynä oli Yhdysvaltain tekijänoikeuslain rajoitus, joka vapautti pienten baarien ja ravintoloiden omistajat kaikista tekijänoikeusmaksuista. EU vei Irlannin pyynnöstä jutun WTO:n tuomioistuimeen, joka totesi, että Yhdysvaltain tekijänoikeuslaki oli tältä osin ristiriidassa kansainvälisten tekijänoikeussopimusten kanssa. Yhdysvallat siis todettiin virallisesti ”piraattivaltioksi” ja määrättiin maksamaan EU:lle korvauksia.

(Yhdysvallat on muutenkin aina vetänyt kotiin päin. Muistan että joskus 1980-luvulla Suomessa valitettiin, ettei amerikkalaisilta klassisen musiikin radioasemilta tullut juuri minkäänlaisia korvauksia Suomeen, vaikka sinne lähetettiin innokkaasti myös suomalaisia sävellyksiä, ja niitä joskus soitettiinkin. Suurista summista ei varmaankaan olisi ollut kysymys, mutta johonkin ne korvaukset hävisivät matkan varrella.)

En ole seurannut asian etenemistä sen jälkeen, mutta tietääkseni Yhdysvallat ei ole muuttanut tekijänoikeuslakiaan – siihen on vahvat sisäpoliittiset syyt. Jos joku löytää viitteen tätä koskevaan WTO:n päätökseen, muistaakseni 1990-luvun lopulta, lisään mielelläni linkin. Varmaa kuitenkin on, ettei EU seuraa Antiguan esikuvaa…

Kuka ostaisi minulta käytetyn musiikkitiedoston ?

Kuulun ikäpolveen, jolle musiikin lataaminen tiedostomuodossa on vierasta. Kun levyt ovat hyllyssäni, ei tarvitse pelätä kovalevyn hajoamista. Jos kyllästyn niihin, voin lahjoittaa ne pois tai viedä ne tuttuun divariin ja vaihtaa muihin levyihin. Savikiekkoja voi soittaa, vaikka sähköt olisivat poikki.

Päätin kuitenkin elää ajassa ja ostaa musiikkia netistä. Hakeuduin Digi-anttilaan ja valitsin sivun ”klassinen musiikki”. Kymmenen eniten myydyn klassisen kappaleen listalta poimin numerot 8 ja 9, Maria Callasin Vissi d’arte oopperasta Tosca sekä Mikko Alatalon Suojelusenkelin. Nettikaupoissa levyt ovat aina aakkosjärjestyksessä esittäjän etunimen mukaan, Toscaa on turha etsiä P:stä. Ja Mikko Alatalon Suojelusenkeli on Netti-Anttilassa todellakin sijoitettu klassiseen musiikkiin. Suojelusenkeli maksoi nettikaupassa 1.36€ ja Callas vain euron, mikä olikin kohtuullista, koska äänite on jo vapaa. Lisäksi kymmenen senttiä pankin kuluja – ei paha. Kuitissa tuotteiden myyjäksi osoittautui SecuryCast Oy.

Nyt olen jo väsynyt kuuntelemaan kappaleita. Callas minulla on sitä paitsi jo ennestään LP-levyllä, jonka äänen laatu on mielestäni parempi. Voisinko myydä ne edelleen? Ostamani äänitteet ovat suojaamattomia mp3-tiedostoja. Toimitusehdoissa todetaan kuitenkin, että ”palvelu sisältää tekijänoikeudella, tavaramerkkioikeudella ja muilla immateriaalioikeuksilla suojattua aineistoa. Asiakkaalla ei ole ilman tekijän, oikeudenhaltijan tai SecuryCast Oy:n nimenomaista kirjallista lupaa tai Palvelussa olevaa nimenomaista ilmoitusta laajemmasta käyttöoikeudesta (esim. lehdistötiedotteet) oikeutta kopioida tai muuten hyödyntää Palvelusta saamaansa aineistoa muutoin kuin omassa henkilökohtaisessa käytössään.”

Mahtaakohan ehto olla kohtuullinen? Voiko se koskea myös aineistoa, jonka tekijänoikeudet ovat jo vanhentuneet? Kahdesta äänitiedostosta saisin niin vähän, että tienaan summan nopeammin laittamalla keittiön nurkassa odottavat tyhjät limupullot kierrätykseen. Tiedostojen jälleenmyynti askarruttaa kuitenkin muitakin. Yhdysvalloissa on parhaillaan vireillä oikeusjuttu, jossa ratkaistaan, voiko yhtiö nimeltä Re-Digi ryhtyä myymään edelleen laillisesti ostettuja, käytettyjä mp3-musiikkitiedostoja. Re-Digi ilmoittaa olevansa The World's First Pre-Owned Digital Marketplace. Vastapuolena jutussa on Universal Musicin hiljattain ostama EMI Music, joka katsoo, etteivät nettikaupasta musiikkia ostaneet olekaan ostaneet yhtään mitään - asiakkaat ovat ainoastaan lunastaneet lisenssin kuunnella EMI:n äänitteitä.

Yhdysvaltain tekijänoikeuslaki poikkeaa jonkin verran meikäläisestä. Euroopasta ei vastaavia ratkaisuja vielä löydy, mutta Euroopan tuomioistuimen tuore ratkaisu jutussa Oracle vs UsedSoft Gmbh antaa ymmärtää, että ainakin käytettyjen tietokoneohjelmien kauppa saattaa olla laillista, sanoipa tuotteen alkuperäinen myyjä mitä tahansa. Saattaa siis olla mahdollista, että Suomeenkin syntyy joskus Huuto.netin kaltainen käytetyn digimusiikin kauppapaikka.

Itse asiassa pitäisi olla myös äänitetuottajien edun mukaista, että heidän tuotteillaan on jälleenmyyntiarvo. Laillisesti ladatun musiikin arvo nousisi, jos sen voisi halutessaan myydä eteenpäin. Kuinka paljon olisit valmis maksamaan uudesta autostasi, jos tietäisit, ettei sillä ole  vähän käytettynä mitään arvoa ?

Suoja-ajat pitenevät

Äänilevyjen suoja-ajat pitenivät tämän vuoden alussa 50 vuodesta 70 vuoteen. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että vuonna 1962 julkaistujen äänilevyjen tekijänoikeudellinen suoja-aika on juuri päättynyt, mutta vuonna 1963 julkaistujen levyjen suoja jatkuu vielä kahdellakymmenellä vuodella eli vuoden 2033 loppuun. ”Jatkoaikaa” saavat mm Brita Koivusen Saavissa on reikä, Eino Grönin Kohtalon tango sekä The Soundsin Emma. Suomen lainsäädännössä pidennys ei vielä näy, mutta koska EU hyväksyi asiaa koskevan direktiivin vuonna 2011, asia tulee meidänkin eduskuntamme käsiteltäväksi ennen vuoden loppua.

Suoja-ajan pidennystä perusteltiin aikoinaan mm sillä, että taiteilijoiden pitää saada nauttia esitystensä tuotoista elinaikansa loppuun saakka. Vasta-argumenttina todettiin, että pidennyksen vuoksi suuri määrä levytyksiä saattaa lukkiutua vielä kahdeksi vuosikymmeneksi levy-yhtiöiden holveihin, jos tuottajat eivät julkaise uudelleen vanhoja äänitteitä eivätkä anna muidenkaan tehdä sitä. Taloudellisesti kysymys ei ole suurista asioista. Kauppojen hyllyiltä löytyy vähän vanhoja äänitteitä, riippumatta siitä onko suoja-aika voimassa tai ovatko ne jo vapaita. Radiosoitoista kaikkien yli 50 vuotta vanhojen levyjen osuus on yhden prosentin luokkaa. Eino Grönin tulot eivät juuri riipu siitä, säilyykö Kohtalon tango suojattuna vai ei. Suurempi merkitys pidennyksellä on niille yhtiöille, jotka omistavat pääosan vanhemmista suomalaisista levyistä - nehän saavat mm puolet levyjen soitosta  kertyvistä Gramex-tuloista.

Tällä hetkellä suoja-ajan pidennystä valmistellaan kaikissa EU-maissa, ja esimerkiksi Britannian Intellectual Property Office on käynnistänyt julkisen konsultaation. Uudistuksen pääpiirteet on lyöty lukkoon direktiivissä, mutta yksityiskohdissa on vielä hiomista. Direktiiviin sisältyy ”use it or lose it” –periaate, joka on herättänyt keskustelua. Säännön tarkoituksena on varmistaa, että levy-yhtiöt ryhtyvät todella julkaisemaan uudelleen levyjä, joiden suoja pitenee. Jos näin ei tapahdu, taiteilijoilla on mahdollisuus saada levyn oikeudet itselleen. Miten tämä käytännössä tapahtuisi, on kuitenkin vielä epäselvää. Pitääkö taiteilijoiden toimia yhdessä, vai voiko jokainen erikseen toimia asiassa?

Nyt on käynyt selväksi, ettei myöskään ole yksiselitteistä onko levy saatavissa vai ei. Sony julkaisi viime joulukuussa sadan kappaleen painoksen Bob Dylanin vuonna 1962 tekemiä julkaisemattomia äänityksiä. Tarkoituksena oli turvata, ettei niiden suoja päättyisi vuoden 2012 lopussa. Nyt julkaisuvuodeksi tuli 2012 ja äänitteet pääsivät pidennetyn suojan piiriin. Pientä painosta perusteltiin sillä, ettei sen haluttu kilpailevan Dylanin tuoreen albumin Tempestin  kanssa. Mutta mitä nykymaailmassa vaaditaan, että äänite täyttää direktiivin julkaisuehdon, jos levy-yhtiö ei jostakin syystä halua panostaa uudelleenjulkaisuun, mutta haluaa kuitenkin istua oikeuksien päällä. Riittääkö että levy on ollut viikon ajan ostettavissa paikallisella valuutalla nettikaupasta Burkina Fasossa?

Tämäkin saattaa olla vain teoreettinen ongelma. Esimerkiksi Warner Music Finland on julkisuudessa luvannut julkaista lähiaikoina koko vanhan ohjelmistonsa verkkokaupassa. Sadan kappaleen Dylan-julkaisu antaa kuitenkin ajatuksen aihetta.

YouTuben ja GEMAn neuvottelut katkenneet Saksassa

YouTube on kaikkien tuntema yhteisöpalvelu, jonka sivuilta löytyy valtava määrä käyttäjien lataamaa musiikkia ja videoita. Joukossa on sekä tuottajien itse julkaisemia promoja että aineistoa, jonka julkaisemiseen ei ole hankittu asianmukaisia lupia. YouTube katsoo, että vastuu lupien hankkimisesta on aineiston tallentajilla, vaikka se itse myy mainostilaa aineiston yhteyteen.

GEMA on saksalaisten säveltäjien tekijänoikeusjärjestö, joka vastaa meidän Teostoamme. Järjestöllä oli aikaisemmin YouTuben kanssa sopimus säveltäjille maksettavista korvauksista, mutta se päättyi vuonna 2009. Sen jälkeen osapuolet ovat neuvotelleet GEMAn vaatimasta 1,6 miljoonan euron korvauksesta. Viime viikolla neuvottelut katkesivat, ja asian käsittely jatkuu oikeudessa.

Juttu on kieltämättä tulkinnanvarainen. Onko YouTube verkkolehteen verrattavissa oleva julkaisija, joka vastaa kaikesta sivuiltaan  löytyvästä sisällöstä? Vai onko se vain Elisaan verrattava verkkopalvelun tarjoaja, jonka velvollisuudet rajoittuvat lainvastaisen aineiston poistoon selvissä rikostapauksissa? Jos vastaus on jälkimmäinen, GEMAn  täytyy itse jäljittää henkilöt, jotka ovat syöttäneet YouTubeen suojattua musiikkia, ja lähettää heille lasku. Toinen mahdollisuus on, että GEMA lähettää säveltäjien nimissä YouTubelle listan kaikista teoksista, joihin ei ole hankittu asianmukaisia lupia, ja vaatii YouTubea poistamaan ne. YouTuben palvelu Saksassa kuihtuisi pian sen jälkeen.

Asian käsittely jatkuu nyt saksalaisessa tuomioistuimessa, joten odotamme lisää uutisia. GEMA on koonnut listan tuhannesta sävellyksestä, joka sen mukaan sisältää vain esimerkkejä luvattomasti julkaistusta aineistosta. GEMA vaatii lisäksi YouTubea poistamaan sivuiltaan kaikki maininnat, joiden se katsoo sisältävät vääriä väitteitä GEMAn vaatimuksista.

Mielenkiintoinen sivujuoni asiassa on, että tilanne kaikissa Euroopan maissa on samanlainen. YouTubessa on myös runsaasti suomalaista musiikkia, jonka käyttöön kukaan ei ole hankkinut lupaa. En kuitenkaan muista, että Teosto tai Tekijänoikeuden tiedotus- tai valvontakeskus olisivat hiiskuneet asiasta sanaakaan. Ehkä tämä on viisasta: annetaan Saksan ensin ratkaista asia, ja sovelletaan sitten tuloksia muihin maihin. Tähän saattaa kuitenkin mennä vuosia, ja siihen saakka epävarmuus jatkuu.