Hyvistysmaksun ongelma ( 5 ): Kuka saa rahat ?

Sillä, joka on luonut teoksen, on siihen tekijänoikeus. Se merkitsee muun ohella oikeutta sopia teoksen käytöstä ja saada siitä korvaus. Samanlainen oikeus on esiintyvillä taiteilijoilla sekä äänilevyjen, elokuvien ja tv-ohjelmien tuottajilla. Vaikka suomalaisilla radiokanavilla soitetaan vuosittain musiikkia miljoonia kertoja, radioasemat raportoivat säveltäjiä edustavalle Teostolle tunnontarkasti jokaisen soittamansa kappaleen. Teosto tilittää jokaiselle säveltäjälle korvauksen jokaisesta soittotapahtumasta. Vain ne, joiden korvaukset jäisivät pienemmiksi kuin pankin kulut, saavat odottaa tuleviin vuosiin. Tekijänoikeuden perusteella Suomessa tilitetään vuosittain kymmenille tuhansille ihmisille korvauksia miljoonista käyttötapahtumista.

Yksityisessä kopioinnissa on saksalaisen oikeustieteilijän Adolf Dietzin mukaan kysymys ”tunnistamattomien teosten todennäköisestä käytöstä”. Tiedämme tutkimusten perusteella, että noin kolmasosa suomalaisista tekee omaan käyttöönsä kopioita suojatuista teoksista. Sen sijaan emme tiedä, mitä teoksia he todella ovat kodeissaan kopioineet. Miten siis tyhjistä dvd-levyistä ja tallentavista digibokseista kerätyt maksut voidaan jakaa oikeudenmukaisesti? EU:n tekijänoikeusdirektiivi ei sano hyvitysmaksujen jakotavasta mitään. Ilmeisesti oletetaan, että noudatetaan tekijänoikeuden yleisiä periaatteita. Käytännössä jako näyttää tapahtuvan joka maassa eri tavalla, mutta tästä on vaikea saada täsmällisiä tietoja.

Yhteiset tarkoitukset ja henkilökohtaiset korvaukset

Suomessa hyvitysmaksujen jako tapahtuu useassa eri vaiheessa. Ensin opetusministeriö tekee vuosittain päätöksen siitä, miten kertyneet varat jaetaan pääryhmittäin. Ministeriö ei perustele, miksi jako tapahtuu juuri näin, mutta pääperiaatteena näyttää olevan jako musiikin ja av-tuotannon kesken sen mukaan, mistä laitteista rahat on kerätty. Noin 40 % varoista osoitetaan yhteisiin tarkoituksiin, lähinnä tuotantotukeen. Yhteisten tarkoitusten osuus hyvitysmaksuista vaihtelee EU-maissa suuresti, Itävallassa niihin käytetään yli puolet kertymästä.

Kulttuuripoliittisesti ajatus hyvitysmaksujen kohdistamisesta uuden tuotannon tukemiseen on erinomainen, mutta se on poikkeus tekijänoikeuden periaatteista. Jos 40 % kirjailijoiden tekijänpalkkioista osoitettaisiin apurahoiksi, asiasta nousisi hirveä haloo ja Suomi haastettaisiin kansainvälisen kauppajärjestön tuomioistuimeen. 

Vuoden 2011 jakopäätös oli kokonaisuudessaan seuraava (1000 euroa):

Henkilökohtaiset tilitykset oikeudenomistajille:
Jakava järjestö
Kopiosto ry	1 264
Gramex ry	1 039
Teosto ry	968
Tuotos ry	186
Yhteensä:	3 457
Tilitykset tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin
Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus (AVEK)	1 195
Esittävän Säveltaiteen Edistämiskeskus (ESEK)	388
Luovan säveltaiteen edistämiskeskus (LUSES)	365
LUSES ja ESEK yhteisesti AV-varoja	256
Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus	150
Suomen Tekijänoikeudellinen Yhdistys	64,5
Kirjallisuuden edistämiskeskus	58
Kuvasto/Visuaalisen taiteen edistämiskeskus (VISEK)	17
Kuurojen Liitto	3,5
Yhteensä	2 497
Opetusministeriö päättää myöhemmin	146
Kaikki yhteensä	6 100

Noin 60 % hyvitysmaksuista ohjataan Kopiostolle, Teostolle, Gramexille ja Tuotokselle edelleen jaettavaksi ”henkilökohtaisiin korvauksiin”. Sana ”henkilökohtainen” on tässä hieman harhaanjohtava, koska huomattava osa korvauksista menee yrityksille, niin kuin kuuluukin – ne ovat myös oikeudenomistajia. Korvauksia saavat levy-yhtiöt (puolet Gramexin osuudesta), musiikkikustantajat (noin kolmasosa Teoston osuudesta) sekä elokuva- ja tv-tuotantoyhtiöt (Tuotoksen osuus). Av-puolella yritysten osuus on pienempi kuin musiikissa.

Kukin järjestö on kehittänyt omat periaatteensa hyvitysmaksujen jakamiseksi. On merkittävää, ettei säännöllisesti tehtävissä kopiointitutkimuksissa lainkaan kysytä, mitä teoksia kuluttajat ovat kopioineet. Sen sijaan järjestöt käyttävät jaon perusteena muissa yhteyksissä kerättyä tietoa. Gramex jakaa tuottajille kuuluvan osuuden hyvitysmaksuista levy-yhtiöiden markkinaosuuksien mukaan. Muusikoiden osuus korvauksista jaetaan radiosoittojen perusteella. Teosto tilittää hyvitysmaksut säveltäjille ja musiikkikustantajille pääasiassa levymyynnin mukaan, mutta aineistopohja on toinen kuin Gramexilla. Mikä näistä vastaa parhaiten todellista kopiointia? Emme tiedä, koska asiaa ei ole tutkittu. Mutta kun jaosta päättävät oikeudenomistajien järjestöt itse, ulkopuolisen on vaikea mennä arvostelemaan tätä. Nykyinen menettely on ainakin kustannustehokas, kun jakoa varten tarvittavat tiedot saadaan valmiina.

Eräissä tapauksissa todellisesta kopioinnista on hyvinkin tarkkaa tietoa. Tv-katselututkimuksissa on jo pitkään seurattu ”viivästettyä katselua”. Noin kahdeksan prosenttia kaikesta television katselusta on viivästettyä ja tiedämme tarkkaan, kuinka monet katsojat ovat tehneet mistäkin ohjelmasta ”yksityiseen käyttöön tarkoitetun kopion”. Kansallisen tv-paneelin mukaan vuoden 2010 eniten kopioidut ohjelmat olivat ”Salatut elämät”, ”House” ja ”Puumanainen”. ”Henkilökohtaisisten tilitysten” perusteena käytetäänkin tärkeimpien televisiokanavien ohjelmatietoja ja kanavilta saatuja tietoja ohjelmien tekijöistä. Yhdessä ”Salattujen elämien” jaksossa saattaa olla mukana kymmeniä tekijöitä ja esiintyjiä – käsikirjoittajat, näyttelijät, ohjaaja, kuvaaja, lavastaja, musiikin säveltäjät ja esittäjät jne. Kullekin ohjelmalle laskettu osuus hyvitysmaksuista jaetaan edelleen mukana olleiden henkilöiden kesken Kopioston sopiman kaavan mukaan. Myös tuotantoyhtiöille kuuluu osuus hyvitysmaksuista, sen jaosta vastaa Tuotos ry.

”Audiovisuaalisten kopioiden” hyvitysmaksun jako näyttäisi siis tapahtuvan tarkasti tekijänoikeuden periaatteiden mukaan. Näin ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin jako tehdään yksinomaan televisio-ohjelmien tekijöiden kesken, vaikka kopiointitutkimusten mukaan jonkin verran kopioita tehdään myös kaupallisilta dvd-levyiltä ja internetistä. Niitä ei oteta huomioon, koska niiden ei katsota olevan ”laillisia lähteitä”. Laskennallisesti kyse on pienistä summista. Jos hyvitysmaksu tulevaisuudessa ulotetaan koskemaan myös tietokoneita, tällaisen aineiston merkitys kasvaa, mutta sen jäljittäminen tulee olemaan huomattavasti vaikeampaa.

Toiseksi jaosta on suljettu pois kaksi tärkeää oikeudenomistajien ryhmää: televisioyhtiöt ja mainosfilmien tekijät. MTV ja Nelonen ovat ulkoistaneet suurimman osan ohjelmatuotannostaan riippumattomille tuotantoyhtiöille, mutta Yleisradio tuottaa suuren osan itse. Tekijänoikeuden näkökulmasta Yleisradio on  omien ohjelmiensa tuottajana täysin samassa asemassa kuin elokuvayhtiötkin, mutta sille ei tilitetä hyvitysmaksuja. Yleisradion talous on järjestetty erin tavalla kuin itsenäisten tuotantoyhtiöiden, eikä se varmaankaan itse koskaan nosta asiasta meteliä, mutta jos se halutaan sulkea pois hyvitysmaksun saajien piiristä, tätä koskeva rajoitus pitäisi kirjoittaa lakiin. Mainosfilmien sulkeminen korvausten ulkopuolelle on myös outoa: tekijänoikeuden kannalta ne ovat suojattuja teoksia kuten (muutkin) tv-ohjelmat. Joka kerta kun joku tallentaa ”Salatut elämät”, hän tulee myös tehneeksi yksityisen kopion ohjelman lomassa lähetetyistä mainoksista. On vaikea todistaa, että mainosten kopioimisesta aiheutuisi vähemmän hyötyä tai haittaa.

Saavatko ulkomaiset tekijät kopiointikorvauksia?

Myös ulkomaisten tv-ohjelmien tekijät jäävät ilman korvauksia. ”Puumanaisen” ja ”Housen” tekijät eivät saa Suomesta penniäkään, vaikka sarjojen jokainen jakso kopioitiin yli satatuhatta kertaa. Musiikin osalta Gramex maksoi vuonna 2011 ulkomaille 180 000 euroa, Teostossa ulkomaisten tilitysten osuus on runsaat kymmenen prosenttia. Vastavuoroisesti Suomeen saatiin jonkin verran tilityksiä ulkomailta. Musiikissa ja av-tuotannossa lakia siis tulkitaan eri tavoin.

Kansainvälisyys kuuluu tekijänoikeuden keskeisiin periaatteisiin. Useimmat maailman maat ovat sitoutuneet antamaan toisten kansalaisille saman suojan kuin omille kansalaisilleen. Tätä kutsutaan ”kansalliseksi kohteluksi”. Kun Tangomarkkinoilla soitetaan argentiinalaisia tangoja, esityskorvaukset tilitetään Argentiinaan. Jos Buenos Airesissa soitetaan Sibeliusta, rahaa palaa Suomeen. Kansallisesta kohtelusta poiketaan, jos toisessa maassa on heikompi suoja kuin Suomessa. Suomalaiset radioasemat eivät maksa korvauksia amerikkalaisten levyjen soitosta, koska Yhdysvallat ei tunnista taiteilijoiden oikeutta korvaukseen radiolähetyksistä. Myös Housen ja Puumanaisen tekijät voidaan siis jättää ilman korvauksia, koska Yhdysvalloissa ei ole hyvitysmaksua. Mutta voidaanko EU:ssa tuotetut ohjelmat jättää ulkopuolelle?

Kopioston ja Tuotoksen mielestä hyvitysmaksu on kansallinen järjestelmä, joka ei koske ulkomaisia tekijöitä. Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään tätä vastaan, mutta kun hyvitysmaksu perustuu EU:n direktiiviin ja unionin lähtökohtana on kaikkien kansalaisten samanlainen kohtelu, tulkinta voi muuttua. Tekijänoikeusasioissa tulkinnat ovat muuttuneet oikeustapausten kautta, esimerkiksi kuuluisa Phil Collins-tapaus aikanaan. EU:n uusi direktiiviehdotus tekijänoikeuksien hallinnoinnista pyrkii nimenomaan parantamaan rahan liikkumista maasta toiseen. Jos ulkomaisella näyttelijällä on Suomesta saatavana vain kymppi tai satanen, hänen ei kannata ryhtyä riitelemään asiasta. Suurimmilla tuotantoyhtiöillä saattaa kuitenkin olla odotettavissa vuosittain kymmeniä tuhansia – ehkä jopa satoja tuhansia, jos maksujen taso nousee. Siitä kannattaisi jo käräjöidä.

On korostettava, ettei hyvitysmaksujen jaossa ole mitään hämärää. Rahat eivät katoa mustaan aukkoon, vaan menevät hyvään tarkoitukseen tekijöille ja tuotantoyhtiöille. Jakoperusteet vaihtelevat, mutta ne ovat oikeudenomistajien keskenään sopimia. Kulttuurielämän kokonaisuudessa kyse on pikkusummista.

Hyvitysmaksusta päätettäessä lainsäätäjiltä on kuitenkin jäänyt määrittelemättä, millainen oikeus hyvitysmaksu on. Jos kyse on normaalista tekijänoikeudesta, jokaisella oikeudenomistajalla on oikeus saada hänelle kuuluva osuus hyvitysmaksuista, mikäli hän pystyy osoittamaan, että hänen teoksistaan on tehty merkittävä määrä yksityisiä kopioita. Haittoja ei ilmeisesti tarvitsisi osoittaa. Television puolella näytön kerääminen olisi helppoa, koska kopioinnista on riippumattomia tutkimuksia. Laissa ei edes edellytetä, että korvauksen saajan on oltava suomalaisen järjestön jäsen – ilmeisesti riittäisi, että kyseessä on EU:ssa toimiva yhtiö. Tällä periaatteella kasvava osa Suomessa kerätyistä hyvitysmaksuista, kuten muistakin tekijänoikeuskorvauksista, menee ajan mittaan väistämättä ulkomaille.

Jos hyvitysmaksu onkin valtion määrättävissä oleva maksu tai tekijöiden järjestöille kollektiivisesti kuuluva oikeus, sekin olisi hyvä määritellä tarkemmin. Tekijänoikeuden rakennelmassa ne olisivat uusia käsitteitä.