Hyvitysmaksun ongelma ( 3 ): mitä kopiointitutkimukset kertovat?

Tutkimustoiminta on näytellyt hyvitysmaksun historiassa merkittävää roolia. Kun kasettinauhurit yleistyivät 1970-luvulla, tyhjien kasettien myynti ylitti ajoittain äänitteiden (levyt ja äänitetyt kasetit) myynnin. Vuonna 1977 tehdyn tutkimuksen mukaan kasettien yleisin käyttötapa oli musiikin kopiointi radiosta. Äänilevytuottajat ry esitti valtiovallalle, että ”yksityisen kopioinnin saavutettua nämä mittasuhteet on syytä vakavasti harkita mahdollisuuksia saada estetyksi tämä luoville tekijöille, esittäville taiteilijoille ja äänitteiden tuottajille kohtuutonta haittaa aiheuttava toiminta, tai ainakin luoda sen haitat korvaava järjestelmä.”

Lainsäätäjät ryhtyivät valmistelemaan asiaa. Pirkko-Liisa Haarmannin mukaan ”pidettiin selvänä, että nauhoitus rajoitti valmiiden tuotteiden menekkiä ja elävien esitysten kannattavuutta”  (Tekijänoikeus, lähioikeudet ja oikeus valokuvaan, 1992, s.132). Yritän myöhemmin arvioida, mihin tutkimuksiin väite perustui. Vuonna 1984 annetun lakiesityksen perusteluissa ei kuitenkaan puhuttu kopioinnin haitoista, vaan korostettiin kuluttajien saamaa hyötyä. Laissa ei määritelty maksun suuruutta, vaan se jäi vuosittain opetusministeriön (nykyisin valtioneuvoston) harkittavaksi. Tekniikan muuttuessa on myös jouduttu päättämään uusien laitteiden ottamisesta hyvitysmaksun piiriin. Tämä on synnyttänyt tarpeen tutkia säännöllisesti kopioinnissa tapahtuneita muutoksia. Laissa sanotaankin, että ”maksun suuruutta vahvistettaessa tulee ottaa huomioon saatavilla oleva tutkimustieto yksityisen kappaleen valmistamisen yleisyydestä”. Toistaiseksi tutkimuksesta on vastannut Teoston yhteydessä toimiva Hyvitysmaksutoimisto.

Tällainen asetelma on jo lähtökohdiltaan ongelmallinen. Pitäisimme kummallisena, jos kaikki tupakan vaikutuksia koskevat tutkimukset olisivat tupakkateollisuuden teettämiä. Kaikilla on oikeus tehdä tutkimuksia, mutta tuloksia parantaa, jos ilmiöitä tutkitaan eri lähtökohdista. Kopiointitutkimuksesta nämä näkökulmat puuttuvat.

Miten se tulee esiin tehdyistä tutkimuksista? Alkuvuosina kopiointitutkimukset olivat niin tarkoitushakuisia, että vuonna 2010 tekijänoikeustoimikunta kiinnitti huomiota tutkimusten laatuun ja ehdotti niiden auditointia. Arviointia ei tietääkseni ole tehty, mutta viime vuosina menetelmät ovat parantuneet ja otokset ovat edustavia. Tutkimuksista ja niiden raportoinnista näkyy kuitenkin yhä selvästi tilaajan kädenjälki.

Jokainen tutkimustyötä opettanut henkilö tietää, että ongelman määrittely on tutkimustyön kriittisin vaihe. Jos asia jätetty kysymyksenasettelun ulkopuolelle, siihen ei myöskään voi odottaa vastausta. Jos haluaa pelkästään tietää, miten paljon suomalaisilla on kopiointiin soveltuvia laitteita ja miten paljon niitä käytetään. tutkimuksista löytää kohtuullisen hyvin vastauksia. Tulosten lukemista vaikeuttaa, että vastauksista on yleensä esitetty vain suorat jakautumat. Niitä ei ole ristiintaulukoitu eikä niiden välisiä korrelaatioita ole laskettu, mikä olisi tämän tapaisessa survey-tutkimuksessa normaalia. Kysymysten muotoilu jättää ajoittain toivomisen varaa eikä kontrollikysymyksiä ole esitetty. Trendien seuraaminen on vaikeaa, koska kysymykset ovat vuosien mittaan muuttuneet.

Ongelmallisinta on kuitenkin tulosten esittämistapa. Mitä merkitsee tieto, että suomalaiset tekevät vuosittain vaikkapa 150 miljoonaa ”videokopiota”, jos lukua ei ole suhteutettu mihinkään? Jos luku suhteutettaisiin muuhun saatavissa olevaan tutkimustietoon, sama asia voitaisiin todeta kertomalla, että noin kahdeksan prosenttia suomalaisten televisionkatselusta on viivästettyä. Molemmat ovat lain edellyttämiä tietoja ”yksityisen kappaleen valmistamisen yleisyydestä”, mutta antavat lainsäätäjälle asiasta aivan erilaisen vaikutelman. Hyvitysmaksutoimiston tutkimuksissa on järjestelmällisesti pyritty luomaan sellaista kuvaa, että ainoa merkittävä tieto kopioinnista on valmistettujen kopioiden lukumäärä. Hyvitysmaksututkimuksista puuttuvat kokonaan normaaliin tutkimustoimintaan kuuluvat raportit, joissa kuvataan tutkimusasetelma, esitetään yhteenveto tuloksista ja verrataan niitä muiden tutkimusten tuloksiin, perustellaan omat johtopäätökset ja esitetään tarvittaessa luvuille vaihtoehtoisia tulkintoja.

Mitä muuta kopioinnista sitten pitäisi tutkia? Joitakin suuntaviivoja löytyy jo direktiivistä. Direktiivi ei sano, että kopiointimaksu on määrättävä tehtyjen kappaleiden lukumäärän mukaan. Sen sijaan direktiivissä todetaan, että ”maksun tasoa määritettäessä olisi otettava huomioon kunkin tapauksen erityisolosuhteet. Näitä olosuhteita arvioitaessa käyttökelpoinen peruste voi olla kyseisestä toimesta oikeudenhaltijoille mahdollisesti aiheutuva haitta. (…). Tietyissä tilanteissa, joissa oikeudenhaltijalle koituva haitta on vähäinen, ei velvoitetta maksun suorittamiseen voi syntyä.”

Millaisia nämä ”erityisolosuhteet” voisivat olla? Oletetaan kolme erilaista tilannetta, joissa kaikissa on tehty yhtä monta kopiota. Ensimmäisessä tapauksessa suomalainen laulaja-lauluntekijä on juuri julkaissut uuden levyn. Siitä on tehty eri välineillä yksityiseen käyttöön satatuhatta kopiota. Oletetaan edelleen, että meillä olisi vahvaa näyttöä siitä, että kopiointi on vähentänyt levyn myyntiä (tämä ei ole itsestään selvää, mutta sitäkin voidaan tutkia).

Toisessa tapauksessa satatuhatta suomalaista on tallentanut uuden tv-sarjan koejakson digivirittimelle ja katsonut sen seuraavana viikonloppuna. Ohjelman tuottanut yhtiö on itsekin tutkinut asiaa (näin tapahtuu) ja päättänyt tiedon perusteella käynnistää sarjan tuotannon.

Kolmannessa tapauksessa satatuhatta suomalaista on tallentanut tietokoneelleen Internetistä amerikkalaisen musiikkivideon, jonka yhtye on julkaissut verkossa tehdäkseen tulevaa Euroopan kiertuettaan tunnetuksi. Yhdysvalloissa ei ole hyvitysmaksua, eivätkä muusikot saisi Suomesta korvauksia, jos sellaisia perittäisiin. Aivan ilmeisesti olosuhteet näissä tapauksissa ovat erilaiset, mutta nykyisistä tutkimuksista ei löydy tietoja kopiointiin liittyvistä olosuhteista.

Yksipuolinen kysymyksenasettelu näkyy erityisen selvästi, kun tutkimusten pohjalta on vaadittu maksujen ulottamista uusiin laitteisiin. On todennäköistä, että tekniikan muuttuessa kuluttajat eivät tallenna aineistoa nimenomaan tähän tarkoitukseen suunnitelluilla laitteilla, vaan monikäyttöisillä laitteilla kuten tietokoneilla. Jos hyvitysmaksun periaate hyväksytään, tällöin voisi olla perusteltua syytä ulottaa hyvitysmaksu myös tällaisiin laitteisiin. Maksun kohdistaminen ja sen tason määritteleminen voi kuitenkin olla vaikeaa. C-kasettien pääasiallinen käyttötarkoitus oli musiikin kopiointi. Suurin osa suomalaisista ei hyvitysmaksutoimiston tutkimusten mukaan koskaan käytä tietokonetta kopiointiin. Kopioijistakin suuri osa tallentaa koneelle vain omia lomavideoitaan.

Kopioinnin juridiikkakin on tullut yhä monimutkaisemmaksi. Jos ostaa verkkokaupasta äänitiedostoja ja tallentaa ne tietokoneelleen, kysymys ei ole lain tarkoittamasta yksityisestä kopioinnista. Ostettujen tiedostojen mukana tulee tietysti lupa tallentaa ne, muutenhan ostaja ei lainkaan saa tiedostoja. Hyvitysmaksu ei myöskään koske ”piraattikopioita”, koska ne ovat laittomia. Niitä ei voida laskea mukaan yksityisen kopioinnin määrään. Teknisten suojausten käyttö pitäisi lain mukaan jollakin tavoin ottaa huomioon, mutta kukaan ei ole tutkinut asiaa. Internetissä on valtava määrä tiedostoja, joiden oikeudellinen asema jää hämäräksi asiantuntijallekin. Tässä tilanteessa nykyisen kaltainen tutkimustoiminta ei riitä, tarvittaisiin monipuolisempiamenetelmiä. Pallo pitäisi nyt heittää opetusministeriölle. Monilla valtionhallinnon aloilla tehdään tutkimustoimintaa lainsäädännön ja päätöksenteon tueksi, mutta tekijänoikeus taitaa olla ainoa ala, jolla se on jätetty kokonaan intressiryhmien vastuulle. Ensimmäisenä vaiheena voisi olla olemassa olevien tutkimusten akateeminen arviointi.

Seuraavassa jaksossa pyrin arvioimaan yksityisen kopioinnin hyötyjä ja haittoja. Mitä tiedetään kopioinnin tekijöille mahdollisesti aiheuttamista haitoista? Voidaanko mitata rahallisesti hyöty, jonka kuluttajat saavat tekemistään kopioista?