Hycivitysmaksun ongelma

Hyvitysmaksu on maksu, jota peritään eräistä laitteista hyvitykseksi siitä, että niiden omistajat voivat tallentaa musiikkia, elokuvia ja tv-ohjelmia. Maksun tuotto jaetaan tekijöille ja tuotantoyhtiöille. Suomessa maksua on peritty vuodesta 1985, aikaisemmin puhuttiin kasettimaksusta.

Seurasin kiinnostuneena kasettimaksun valmistelua 1980-luvulla. Suhtauduin alkuvaiheessa siihen epäillen, koska perusteena esitetyt väitteet kopioinnin haittavaikutuksista tuntuivat liioitelluilta. Järjestelmä on kuitenkin toiminut sujuvasti ja kerätyillä rahoilla on saatu paljon hyvää aikaan. Nyt järjestelmä näyttää tulleen jonkinlaiseen käännekohtaan.

Hyvitysmaksun kertymä saavutti huippunsa vuonna 2007, kun kaikki suomalaiset joutuivat analogisten tv-lähetysten loppuessa hankkimaan uudet digiboksit. Jaettavaa rahaa kertyi reilusti. Sen jälkeen maksujen määrä on laskenut, kun boksien kysyntä on tasoittunut. Samalla keskustelu hyvitysmaksusta on vilkastunut. Tekijöitä ja tuottajia edustavat järjestöt ovat vaatineet, että maksun tuotto on nostettava ainakin entiselle tasolle ja laajennettava koskemaan myös muita kopiointiin soveltuvia laitteita, kuten tietokoneita, älypuhelimia, kopiokoneita ja skannereita. Laitteiden valmistajat ja maahantuojat ovat vastustaneet korotuksia muun muassa sillä perusteella, että jos laitteet kallistuvat Suomessa, ne ostetaan postimyynnin kautta EU-maista, joissa maksut ovat pienempiä ja Suomi menettää sekä verotulot että hyvitysmaksut. Siis sama asetelma kuin alkoholiverossa.

Valtiovallalle hyvitysmaksusta onkin tullut ongelma. Opetusministeriön näkökulmasta hyvitysmaksu on hyödyllinen osa kulttuurin tukijärjestelmää, johon ei tarvitse osoittaa budjettivaroja. Tekniikan muuttuessa sen kerääminen näyttää kuitenkin tulevan yhä hankalammaksi. Kasettinauhureita käytettiin pääasiassa kopiointiin. Kenenkään ei ollut pakko ostaa kasetteja. Ilman tietokonetta ei enää voi edes maksaa laskujaan. Miten saadaan kansalaiset vakuuttumaan siitä, että myös tietokoneen ostajan on maksettava hyvitysmaksu, vaikka enemmistö suomalaista ei kopioi muuta kuin veroilmoituksensa liitteet?

Vuonna 2010 opetusministeriö asetti työryhmän pohtimaan hyvitysmaksun kehittämistarpeita. Työryhmä totesi olosuhteiden monessa suhteessa muuttuneen, mutta ehdotti kuitenkin järjestelmän säilyttämistä toistaiseksi entisellään. Mietinnössään Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun kehittämistarpeet (Opetusministeriö 2010) ryhmä toi esiin avoimia kysymyksiä, mutta ei ehdottanut konkreettisia ratkaisuja.

Ministeriö ryhtyi nyt tutkimaan, voitaisiinko maksuja kerätä jollakin uudella tavalla. Yleisradion entinen toimitusjohtaja Arne Wessberg teki vuonna 2011 opetusministeriön toimeksiannosta selvityksen, jossa hän ehdotti hyvitysmaksujen kattamista perustettavasta Valtion viestintärahastosta, rahastosta, joka toimisi tv-maksun tapaan. Tuloja rahastoon saataisiin mm taajuusmaksuista (Hyvitysmaksujärjestelmän vaihtoehtoinen järjestely, Wessberg 2011). Ehdotuksesta ei tullut mitään.

Kataisen hallituksen ohjelmassa 22.6.2011 luvattiin, että ”hyvitysmaksujärjestelmää uudistetaan turvaamaan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa.” Tarkkaan lukien hallitus ei luvannut mitään konkreettista, mutta kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki asetti nyt uuden ”ratkaisuneuvottelijan” Markus Leikolan selvittämään asiaa. Leikolan mietintö, joka valmistui keväällä 2012, ehdotti uudenlaista ”kolmen korin” hyvitysmaksua, jossa laitteiden ja tallennuspalveluiden lisäksi maksu perittäisiin verkkoon maksullista sisältöä tuottavilta yhtiöiltä.

Hyvitysmaksun periminen sisältöpalveluja tuottavilta yrityksiltä olisi täysin uudentyyppinen ratkaisu, jollaista ei ole toteutettu missään muussa EU-maassa. Ei myöskään ole varmaa, mahtuisiko se direktiivin raameihin. Kaikkia näitä selvityksiä seurasi vilkas keskustelu, joka ulottui etujärjestöjen nettisivuilta sanomalehtien yleisön osastoihin. Toukokuussa Nokia, Sanoma Oy, Teosto ja Gramex esittivät opetusministeriölle omana ratkaisunaan, että hyvitysmaksu perittäisiin YLE-veron yhteydessä. Ehdotus jäi unohduksiin, kun eduskunta hyväksyi YLE-lain ilman hyvitysmaksua. Ehdotuksessa oli kuitenkin muita kiinnostavia piirteitä, joihin on syytä palata.

Tässä vaiheessa aloin itsekin kiinnostua asiasta. Tutkijana minua vaivasi se, että monilta julkisuudessa esitetyltä väitteiltä puuttui faktapohja tai ainakin tosiasioita esitettiin tarkoitushakuisesti. Mihin perustuu esimerkiksi Lyhty ry:n sivuilla esitetty väite, jonka mukaan suomalaiset tekevät vuosittain kahden miljardin euron edestä kopioita? Tuore hyvitysmaksututkimus kertoo, että suomalaiset kopioivat vuosittain 548 - 678 miljoonaa ”musiikki- ja videotiedostoa”. Miten lukuun on päädytty? Puolet tästä määrästä on tutkijoiden mukaan tallennettu televisiosta. Oletetaan, että Suomessa on miljoona tallentavaa digiboksia. Kansallisen tv-paneelin mukaan vuoden 2010 eniten tallennetut ohjelmat olivat Salatut elämät, House ja Puumanainen. Jos jokainen boksin omistaja tallensi ne katsellakseen ne vasta seuraavana päivänä, tulokseksi saadaan 150 miljoonaa kopiota vuodessa (1 000 000 digiboksia x 50 viikkoa x 3 ohjelmaa). Jos tähän lisätään vielä Huvila ja huussi, Maajussille morsian ja Pikku Kakkonen, ollaankin pian kolmessasadassa miljoonassa. Ja jos tämä luku kerrotaan elokuvalipun hinnalla, kuten Lyhty ehdottaa, päästään miljardeihin euroihin.

678 miljoonaa kopiota kuulostaa hurjalta määrältä, ja tarkan numeroarvon ilmoittaminen lisää vielä sen uskottavuutta (jos menee taulukoihin asti, huomaa ettei tarkkuudelle ole laskennallisia perusteita). Television katselun tutkijat ovat kuvanneet samaa ilmiötä toteamalla, että noin kahdeksan prosenttia television katselusta Suomessa on viivästettyä. Tällä tavoin kerrottuna asia ei tunnu lainkaan dramaattiselta. Näin ilmaisten olisi huomattavasti vaikeampaa selittää, miksi yleisön pitää maksaa lisämaksu siitä, että he katsovat osan tv-tarjonnasta vasta viikkoa myöhemmin.

Esimerkkini on kärjistetty, mutta se kertoo, millaisilla argumenteilla keskustelua käydään. (Musiikin puolelta löytyy paljon konkreettisempia esimerkkejä kopioinnin mittasuhteista). Eniten minua on vaivannut se, että keskustelussa viitataan toistuvasti kopioinnin haittoihin, mutta niistä ei ole uskottavia selvityksiä. Markus Leikolan tuoreessa selvityksessä koko ongelma on lakaistu pois. Leikolan mielestä kopioinnin määrällä on vain ”viitteellinen” merkitys maksun suuruudesta päätettäessä. Kuitenkin konkreettista tietoa kopioinnista tarvitaan ainakin siinä vaiheessa, kun ryhdytään jakamaan kertyneitä rahoja. Vuoden 2010 työryhmä ehdottikin jo tehtyjen kopiointitutkimusten auditointia ja tutkimustoiminnan kehittämistä.

Tässä vaiheessa päätin selvittää tarkemmin, miten hyvitysmaksujärjestelmä käytännössä toimii. Hyvitysmaksutoimiston sivuille on talletettu paljon hyödyllistä tietoa, mutta se pitää lukea suurennuslasin kanssa. Eniten minua auttoi eteenpäin Martin Kretschmerin Ison-Britannian tekijänoikeusviranomaisille hiljattain laatima selvitys Private copying and fair compensation, jonka lukemista suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille. Kretschmer on Bournemouthin yliopiston tekijänoikeuden professori. Huomasin etten ole ainoa epäilijä: hänen mielestään hyvitysmaksu on ”syvästi irrationaalinen”.

Seuraavassa kirjoitussarjassa tarkastelen erikseen mm seuraavia asioita:

-          Mitä laki ja direktiivi tarkkaan ottaen sanovat hyvitysmaksusta?

-          Miten hyvitysmaksu on toteut ettu eri EU-maissa?

-          Miten laajaa yksityinen kopiointi on?

-           Mitä haittaa tai hyötyä kopioinnista on?

-          Kuka saa hyvitysmaksuista kertyneet rahat?

Joitakin yllätyksiä tuli tietojen keruun yhteydessä vastaan. EU:n direktiivi ei velvoita jäsenmaita perimään hyvitysmaksua, kuten usein väitetään. Direktiivi tarjoaa muitakin vaihtoehtoja, eikä Euroopan suurin sisällöntuottajamaa Britannia peri maksuja. En myöskään onnistunut löytämään yhteenvetoa siitä, miten kertyneet maksut jaetaan eri maissa. Suomen tiedot löytyivät kysymällä. Yllätyin, kun totesin että merkittävä osa Suomessa kerätyistä hyvitysmaksuista menee ulkomaille. Tässä ei ole mitään hämärää: tekijänoikeuden mukaan sen joka on tekijä saa myös rahat. Suomessa kopioidaan myös ulkomaista aineistoa, mutta tämä yleensä unohtuu keskustelussa.

Tämän vuoden aikana Kataisen hallitus päättää, miten hyvitysmaksu ensi vuonna toteutetaan. Samaan aikaan EU on ryhtynyt selvittämään hyvitysmaksun vaihtoehtoja pitemmällä tähtäimellä. Asia tulee siis olemaan ajankohtainen pitkään, ja toivon että näistä tiedoista on keskustelussa hyötyä. Myöhemmin pyrin julkaisemaan aineiston laajemman artikkelin muodossa. Tarkoitukseni ei ole aloittaa hyvitysmaksu-aiheista keskustelupalstaa, mutta mahdollisesti löytyvät virheet pyydän kyllä oikaisemaan. Tekstiä saa mielellään käyttää cc-lisenssin puitteissa.