Hyvitysmaksun ongelma ( 6 ) : Miten järjestelmä voitaisiin uudistaa

Kun hyvitysmaksua ryhdyttiin valmistelemaan 1980-luvulla, suhtauduin ajatukseen epäilevästi. Mielestäni väitteet kasettien aiheuttamasta levymyynnin romahtamisesta ja konserttien suosion laskusta olivat kyseenalaisia. Kasettimaksu otettiin kuitenkin tekijänoikeuslakiin vuonna 1984 ja sillä on ollut myönteisiä vaikutuksia, kun ESEK:in, LUSES:in ja AVEK:in apurahoilla on tuettu uusien levyjen ja filmien tuotantoa. Uuden, kokeilevan levytuotannon tukemiseksi Suomessa ei ole juuri muuta lähdettä kuin ESEKin apurahat. Useimmille kuluttajille lasku on ollut pieni. Maksetaanhan karkeistakin makeisveroa…

Tällä hetkellä valtaosa päättäjistä näyttää sitoutuneen hyvitysmaksun jatkamiseen. Opetusministeriö kannattaa sitä lämpimästi, koska se on kulttuurin tukijärjestelmä, johon ei tarvita budjettivaroja. Kataisen hallitus on luvannut, että ”hyvitysmaksujärjestelmää uudistetaan turvaamaan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa.” Jopa elektroniikkateollisuus suhtautuu hyvitysmaksuun periaatteessa myönteisesti, vaikka toivookin, että joku muu maksaisi laskun.

Järjestelmää on kuitenkin uudistettava, sillä nykyinen ei enää toimi. Dedikoitujen tallennusvälineiden kuten nauhureiden ja digiboksien myynti laskee. Nyt myydään laitteita, jotka välittävät sähköpostia, soittavat tilattua musiikkia, etsivät oikean reitin ja kaiken lisäksi pystyvät kopioimaan monenlaista aineistoa. Hallituksella on kaksi mahdollisuutta: jatketaan nykyistä järjestelmää mutta keksitään uusia rahanlähteitä, tai kehitetään aivan muuta.

Vaihtoehto 1: jatketaan nykyistä järjestelmää

Todennäköisintä on, että hallitus päättää jollakin tavoin jatkaa nykyistä järjestelmää. Vaihtoehtoina ovat hyvitysmaksun ulottaminen tietokoneisiin ja / tai matkapuhelimiin, budjettirahoitus tai uusi veronluonteinen maksu. Korvausten jakamisen hoitaisivat nykyiseen tapaan oikeudenomistajien järjestöt.

Jos tähän mennään, pitäisi ensin arvioida muutosten todennäköiset seuraukset. Tähän saakka on ollut helppoa jakaa varat eri alojen kesken, sillä osa hyvitysmaksun alaisista laitteista on tarkoitettu musiikin tallentamiseen, osa tv-ohjelmien ajansiirtoon. Muusikoiden osuus on jaettu radiosoittojen perusteella, vaikka kukaan ei ole vuosiin kopioinut mitään radiosta. Luultavasti tämä on kuitenkin vastannut kohtuullisen hyvin todellista kopiointia, ja ainakin muusikot ovat olleet tyytyväisiä.

Jos hyvitysmaksuja ryhdytään keräämään tietokoneista, maksu kohdistuu suurelta osin kuluttajiin, jotka eivät koskaan tee kopioita. Toisaalta uudet ryhmät tulevat esittämään vaatimuksia. Kirjailijat ja toimittajat ovat jo esittäneet tutkimuksia siitä, miten monta miljoonaa sivua tekstiä vuosittain kopioidaan. Valokuvaajillakin on perusteita vaatimuksilleen. Jokainen internetistä taustakuvaksi napsittu kuva on kopio yksityiseen käyttöön. Millä perusteella tietokoneista kerätyt hyvitysmaksut jaettaisiin? Nykyisissä tutkimuksissa ei kerätä tietoa siitä, mitä todella kopioidaan – puhumattakaan kopioinnin mahdollisista haitoista.

Ennen hyvitysmaksun laajentamista uusiin laitteisiin pitäisi myös selvittää, mitä kansalaiset sen jälkeen saisivat maksun vastikkeeksi. Vuoden 2010 tekijänoikeustoimikunnan mietinnöstä käy ilmi, että asiantuntijatkin ovat ymmällään, mikä on voimassa olevan lain tarkoittamaa yksityistä kopiointia. Hyvitysmaksun perusteena olevan laillisen yksityisen kopioinnin ohella on olemassa laitonta kopiointia, lisensoitua kopiointia, omien teosten kopiointia, vapaiden teosten kopiointia, cc-lisensoitua aineistoa, efemääristä tallentamista ja muita vaihtoehtoja, joista hyvitystä ei makseta. Olisi noloa, jos ensin laajennettaisiin hyvitysmaksu koskemaan tietokoneita ja sen jälkeen kerrottaisiin kuluttajille, että kaikki heidän internetistä kopioimansa aineisto onkin laitonta.

Jos hyvitysmaksussa siirrytään budjettirahoitukseen eikä korvauksen perusteita täsmennetä laissa, piikki on todella auki. Suomi sitoutuisi korvaamaan kaiken yksityisen kopioinnin riippumatta siitä, onko siitä haittaa. Jokainen EU:ssa toimiva äänilevyjen ja tv-ohjelmien tuottaja voisi lähettää laskun siitä, että suomalaisilla on ollut mahdollisuus tehdä kopioita heidän tuotteistaan. Yksityisen kopioinnin (oikeastaan ”kappaleen valmistuksen”) käsite on tekijänoikeudessa todella laaja. Kun otan valokuvan eduskuntatalosta, teen samalla kopion suojatusta rakennustaiteellisesta teoksesta toisessa teoslajissa – Johan Sirénin eduskuntatalo nauttii tekijänoikeuden suojaa vuoden 2031 loppuun. Jos samaan kuvaan osuu vielä Kyösti Kallion patsas, kolmosen ratikka (suojattu taideteollinen teos) ja pari Marimekkoon pukeutunutta kansanedustajaa, edunsaajia onkin monta.

Vaihtoehto 2: Nykyinen järjestelmä korvataan uudella

Samaan aikaan kun Suomi otti käyttöön hyvitysmaksun, Ruotsissa ja Norjassa otettiin käyttöön kasettivero. Ne toimivat samalla tavalla, mutta Suomen järjestelmä perustui tekijänoikeuteen, naapureiden kulttuuripolitiikkaan. Sittemmin Ruotsi ja Norja ovat liittyneet valtavirtaan, mutta ratkaisussa oli hyvät puolensa. Monet nykyisen järjestelmän ongelmista johtuvat siitä, että kulttuurin tukijärjestelmä on väkinäisesti ympätty tekijänoikeuteen. Tämä johtaa loputtomaan väittelyyn siitä, millainen kopiointi oikeuttaa korvauksiin ja ketkä ovat oikeita edunsaajia.

Aikaisemmin kirjojen lainaaminen kirjastoista ei kuulunut tekijänoikeuden piiriin. Kirjailijoille myönnettiin kuitenkin apurahoja, joita kutsuttiin kirjastokorvauksiksi. Korvauksia ei jaettu lainausmäärien perusteella vaan tarveharkinnan mukaan. EU:n aikana tekijänoikeutta on laajennettu – lain kielellä tekijän yksinoikeus on laajennettu koskemaan lainausta – ja kirjailijoille on ryhdytty maksamaan lainausmääriin perustuvia korvauksia. Suomi on ottanut EU:n vaatiman korvauksen käyttöön, mutta vanha ja uusi järjestelmä elävät rinnakkain ja täydentävät toisiaan.

Jotakin samantapaista voitaisiin ajatella yksityiseen kopiointiin, jos budjettirahoituksesta tulee vakavasti otettava vaihtoehto. Direktiivi ei vaadi hyvitysmaksulle tiettyä tasoa; kansainvälisen vertailun perusteella puolet nykyistä pienempi maksukin täyttäisi vaatimukset. Uusia laitteita ei otettaisi järjestelmän piiriin, vaan budjettirahoituksella luotaisiin rinnakkainen järjestelmä, joka olisi osa taiteen tukijärjestelmää. Kansainväliset tekijänoikeussopimukset eivät kiellä yksityistä kopiointia, ja myös EU voisi kehittää paremman järjestelmän kulttuurin tukemiseksi.

Vaihtoehto 3: laajempi järjestelmä

Tämän vuoden toukokuussa Nokia, Sanoma Oy, Teosto ja Gramex esittivät opetusministeriölle, että hyvitysmaksu perittäisiin YLE-veron yhteydessä. Esitys jäi unohduksiin, kun eduskunta hyväksyi veron alkuperäisessä muodossaan, mutta siinä oli muita piirteitä, jotka olivat kiinnostavia. Avainkohta oli seuraava: ”Suomen on uudistettava digitaalisten sisältöjen ja palveluiden toimintaympäristö noustakseen Euroopan johtavaksi maaksi digitaalisilla markkinoilla. (…) Tämä vaatii kokonaisratkaisua, jossa uudistetaan ja kehitetään digitaalisen arvoketjun kaikkia keskeisiä osa-alueita mukaan lukien piratismin vastaiset toimet, hyvitysmaksujärjestelmän uudistaminen (nykyisen laitteet kattavan maksun rinnalle tulisi luoda YLE-maksun ohessa kerättävä yksityisen kopioinnin maksu, joka asteittain voisi korvata nykyisen laitemaksun) sekä erilaisten arkistojen saatavuuden parantaminen lisensoimalla.”

Mitä tämä voisi tarkoittaa? Tässä yksi esimerkki: Suomessa on jo valtava määrä digitoitua aineistoa, joka olisi teknisesti mahdollista saada heti kaikkien suomalaisten ulottuville verkossa. Pelkästään Yleisradion arkistossa on puoli miljoonaa vanhaa radio- ja televisio-ohjelmaa. Tällä hetkellä niistä on verkossa vain muutama prosentti. Kansalliskirjastossa on miljoonia kirjoja ja lehtiä, joita ei enää voi ostaa mistään. Kansallisen digitaalisensanomalehtiarkiston avaaminen verkkoon on pysähtynyt vuoteen 1910, koska vuonna 1911 julkaistussa sanomalehden numerossakin voi olla suojattua aineistoa. Yritykset sopia aineiston avaamisesta korvausta vastaan kollektiivisesti ovat kaatuneet vaatimuksiin siitä, että kaikesta on sovittava yksilöllisesti. Kun oikeudenomistajia on kymmeniä tuhansia ja osaa ei edes pystytä jäljittämään, asia on jäänyt siihen. Jos järjestöt nyt ehdottavat kollektiivista menettelyä, joka ehkä sidottaisiin hyvitysmaksuun, keskustelua on syytä jatkaa. Maksaisin mielelläni muutaman euron, jos saisin kuultavakseni kaikki vanhat radiokuunnelmat. Tähän pottiin voitaisiin myös kierrättää Ylelle tuottajana kuuluva osuus hyvitysmaksuista…

Samanlaisia ajatuksia on muuallakin. Professori Martin Kretschmer on todennut, että nykyinen ”syvästi epärationaalinen” hyvitysmaksu tulisi mielekkäämmäksi, jos se laajenisi kattamaan yleisemmin aineiston käyttöä verkossa. Nykyisen maksun ongelma on, että kuluttaja ei koe saavansa rahalleen vastiketta. Jos hyvitysmaksu olisi rajattu koskemaan kopiointia, jonka on osoitettu aiheuttavan todellista haittaa, kuluttajat varmasti ymmärtäisivät. Heidän on vaikeampi käsittää, miksi korvausta on maksettava  ”Housen” seuraavan jakson katsomisesta päivää myöhemmin. Asia olisi toinen, jos maksun vastikkeeksi saataisiin jotakin uutta.

Pallo on sekä järjestöillä että ministeriöllä. Tekijänoikeustyöryhmä nosti jo vuonna 2010 esiin hankalia kysymyksiä kopiointitutkimuksista, mutta asialle ei ole tapahtunut mitään. Ministeriön on raukkamaista vetäytyä uudistuksessa EU:n selän taakse ja todeta, että unioni on luvannut valmistella asiaa. Suomi on EU:n jäsen, jonka asiantuntemusta tekijänoikeusasioissa arvostetaan. Nyt tarvittaisiin uusia aloitteita.