Kemppinen

Jukka Kemppinen on juuri täyttänyt 70 vuotta ja tullut aikuiseksi. Onneksi olkoon!

Suomi on pieni maa. En voi väittää kuuluvani Jukan lähipiiriin, mutta vuosien mittaan tiemme ovat sivunneet niin usein, että lyhyt muistelu on paikallaan. Muistaakseni tapasin Kemppisen ensi kerran joskus 60-luvun lopulla. Olin tehnyt muutamia lehtijuttuja sarjakuvista ja Jukka halusi tietää, aionko kenties kirjoittaa aiheesta kirjan. Kun vastasin kieltävästi, hän vaikutti helpottuneelta. Kohta markkinoille ilmestyikin Kaukorannan ja Kemppisen Sarjakuvat, erinomainen sarjakuvan historia. Sitä seurasi pian antologia Sarjakuvan maailmat.  Ne olivat mukana antamassa potkua Suomen sarjakuvaseuralle, Puupää-palkinnoille ja sarjakuvan nousulle muiden taidemuotojen rinnalle.

Hesarin syntymäpäiväjutusta voi lukea Kemppisen keskeiset ansiot: kirjailija. hovioikeudenneuvos, professori ja tietysti myös Suomen tuotteliain ja arvostetuin blogisti. Jotakin voi kuitenkin lisätä. Kauan sitten Kemppinen julkaisi myös useita hyvät arvostelut saaneita runokokoelmia - ehkä niistä voisi saada ainakin e-uusintapainokset? Muistaakseni hänen lukuisiin ansioihinsa kääntäjänä kuului myös Barbapapa-kirjojen suomenkielisen asun luominen.

Juristina Kemppisen erikoisalana on tekijänoikeus ja muut immateriaalioikeudet. Kun 1980-luvulla juristipiireissä alkoi levitä käsitys, jonka mukaan tekniikan nopea kehitys oli murentamassa tekijänoikeuksia ja johtaisi luovan työn tuhoon, Kemppinen kuului niihin verraten harvoihin ääniin, jotka muistuttivat, ettei asia ole ihan näin yksinkertainen. Tänään tiedämme, että hän oli oikeassa. Piratismi oli hankala ilmiö, mutta se pani myös liikkeelle uusia, tuottoisia kulttuuriteollisuuden haaroja - esimerkkinä vaikkapa YouTube ja Spotify. Jos olisimme pystyneet kaksikymmentä vuotta sitten näkemään tämän kehityksen selvemmin, olisimme ehkä pystyneet muovaamaan lainsäädäntöä paremmin sellaiseen suuntaan, että se suojaisi myös pieniä tekijöitä suuria toimijoita vastaan.

Syntymäpäiväsankareille on tapana ojentaa lahjoja, mutta tällä kertaa pyytäisin itse sellaista. Blogien kirjoittaminen on hieno juttu, mutta voisko Kemppiseltä vielä toivoa kirja, jossa hän tarkastelisi kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta tekijänoikeuksien kehitystä Internetin aikakaudella? Kukaan muu Suomessa tuskin pystyy vastaavaan.

Kadonnutta musiikkia etsimässä

Harry Orvomaa (1927 – 1990) oli tunnettu levytuottaja ja Scandia-Musiikki Oy:n toimitusjohtaja. Hänen löytöjään olivat Brita Koivunen, Laila Kinnunen, Reijo Taipale, Danny, Johnny ja monet muut. Orvomaa oli myös innokas äänilevyjen keräilijä. Hän lahjoitti vuonna 1985 mittavan 78 kierroksen levyjen kokoelmansa Suomen äänitearkistolla, jonka perustajajäseniin hän kuului. Kokoelman pääosa koostui jazzista, mutta lahjoitukseen kuului Orvomaan lapsuudenkodista peräisin olevia jiddishinkielisiä levytyksiä toista maailmansotaa edeltävältä ajalta.

Jazzlevyt on luetteloitu ajat sitten, mutta ryhdyin vasta hiljattain tutkimaan arkiston varastossa seisoneita juutalaisia levyjä. Oivalsin vasta nyt, että suomella ja jiddishillä on paljon yhteistä. Molemmat olivat 1800-luvun alussa väheksyttyjä rahvaan kieliä, joilla ilmestyi lähinnä hengellistä kirjallisuutta. Vuosisadan puolivälissä molemmista tuli kirjallisia kieliä. Samoihin aikoihin kun Aleksis Kivi odotti Nummisuutareiden pääsyä näyttämölle, nuori kirjailija nimeltä Abraham Goldfaden viimeisteli ensimmäistä näytelmäänsä Iasissa, Romaniassa. Kivestä tuli suomalaisen näytelmäkirjallisuuden isä, Goldfadenista jiddishinkielisen. Bergbom perusti vuonna 1872 Suomalaisen teatterin, josta sittemmin tuli Kansallisteatteri. 

Juutalaisilla ei ollut valtiota, mutta kaikkiin vähänkin merkittäviin kaupunkeihin Itä-Euroopassa syntyi juutalaisia teattereita. Goldfadenin ensimmäinen näytelmä Di mumeh Soseh (Susanna-täti) sai satoja seuraajia. Hän perusti ensimmäisen teatterinsa Bukarestiin ja toimi myöhemmin mm Odessassa, Harkovassa, Lembergissä (nykyisessä Lvivissä), Pariisissa ja lopulta New Yorkissa.

Jiddishinkielisen teatterin kukoistus sattui samaan aikaan kun äänilevyn nousu. Teatterit esittivät laulunäytelmiä, näyttelijät tulkitsivat lauluja levylle. Levyille tallennettiin myös kuuluisien kanttoreiden esityksiä ja klezmer-tanssimusiikkia. Englantilainen tutkija Michael Aylsworth on laskenut, että yksinomaan Lembergissä toimineen Gimpelin teatterin näyttelijät tekivät vuosien mittaan ainakin 600 levyä. Teatterin tarina on luettavissa Der Yidisher Gramofon –nimiseltä sivustolta.

Juutalaisten levyjen julkaiseminen jatkui vilkkaana toiseen maailmansotaan saakka. Esimerkiksi Varsovassa toiminut Sirena –yhtiö julkaisi paljon jiddishinkielistä musiikkia (tunnettu Dallapé-orkesteri kävi myös levyttämässä Sirenan studiolla). Toiminta katkesi holokaustiin. Sodan jälkeen jiddishinkielisiä lauluja on levytetty pääasiassa Yhdysvalloissa. Ainakin puolet ennen maailmansotaa tuotetuista jiddishinkielisistä levyistä näyttää hävinneen, loput ovat hajallaan monissa yksityisissä ja julkisissa kokoelmissa.

Kun kuuntelee Michael Aylsworthin kokoamaa CD-levyä Gimpelinteatterin näyttelijöiden levytyksistä, oivaltaa nopeasti, että tässä on suuri musta aukko Euroopan kulttuurihistoriassa. Itä-Euroopan juutalaiset teatterit toimivat sata vuotta sitten eräänlaisena populaarimusiikin piilaaksona, joka koulutti suuren määrän näyttelijöitä, säveltäjiä ja sanoittajia ja tuotti tuhatmäärin lauluja, jotka ovat jääneet populaarimusiikin yhteiseen muistiin. Esimerkiksi ”Chaveh” näytelmästä ”Jud in Rumänien”, jonka Sam Schilling –niminen näyttelijä levytti Lembergissä vuonna 1906, on jo putkahtanut kaksi kertaa esiin suomen kielellä. Matti Jurva levytti sen vuonna 1938 nimellä ”Senga”. Olavi Virran tulkinnassa vuonna 1959 laulun nimeksi oli muuttunut ”Eva” (tekijätkin ovat tietysti vaihtuneet, vaikka sävelmä on sama). Monet Gimpelin näyttelijät vierailivat myös Yhdysvalloissa ja veivät ja toivat mukanaan musiikkia. Broadwayn ja Hollywoodin menestys maailmansotien välisenä aikana oli myös suurelta osin eurooppalaisten emigranttien ansiota.

Tärkeimmät juutalaisten ja jiddishinkielisten levyjen kokoelmat ovat nykyisin Yhdysvalloissa, mutta niissä on pääasiassa Amerikassa tuotettuja levyjä. Näytteitä kokoelmista voi kuunnella vaikkapa Florida Atlantic Universityn Judaica music collection –sivustolta. Euroopasta ei vastaavaa arkistoa löydy, aineisto on hajallaan . Orvomaan kokoelmassakin saattaa olla levyjä, joita ei ole säilynyt missään muualla. Kokoelman inventointi on alkanut.

Europeana Sounds tulee

Musiikin suoratoistopalvelut ovat tulleet ryminällä. Spotify ja kilpailijat ovat musiikkiteollisuuden nopeimmin kasvava sektori, ja Spotifyssa on yhtiön oman ilmoituksen mukaan 20 miljoonaa äänitettä. Vaikka luvussa onkin jonkin verran ilmaa, määrä on kunnioitusta herättävä. Moni kysyy jo, tarvitaanko erillisiä ääniarkistoja ja musiikkikirjastoja. Kaikkihan on jo verkossa?

Kaikki musiikki ei kuitenkaan ole vielä verkossa. Mitä kauemmas historiassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän musiikkia suoratoistopalveluista löytyy. Tämä on aivan ymmärrettävää: kuluttajien kiinnostus kohdistuu ennen muuta ajankohtaisen musiikkiin. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Jo ennen vuotta 1925 maailmassa oli ilmestynyt lähes puoli miljoonaa äänilevyä, joista verkossa on vain pieni osa. Suoratoistopalveluista löytyvän musiikin kattavuudessa on musiikin lajien, maiden ja aikakausien mukaan suuria eroja.

Toinen ongelma on, että suoratoistopalveluissa musiikkia koskevan informaation, hienosti sanottuna metadatan taso vaihtelee suuresti. Parhaimmillaan se on niukkaa, huonoimmillaan täysin virheellistä. Kukaan ei tarkasta ja ylläpidä tietokannasta löytyviä tietoja. Varsinkin klassisessa musiikissa sama sävellys voi esiintyä lukemattomilla nimillä. Verratkaa vaikkapa Kansalliskirjaston Viola-musiikkitietokannasta löytyviä tietoja niihin tietoihin, jotka samoista levyistä löytyvät Spotifysta. Ammatillisesti hoidettuja musiikkiarkistoja tarvitaan edelleen.

Kaupallisiin suoratoistopalveluihin verrattuna musiikkikirjastot ja -arkistot ovat avautuneet hitaasti verkkoon. Yksi tunnetuimmista on Yhdysvaltain kongressin kirjaston ylläpitämä ”kansallinen jukebox”, jossa on kuunneltavissa yli 10,000 äänitettä vuotta 1925 edeltävältä ajalta. Kirjojen digitointiin verrattuna äänitteiden digitointi on kuitenkin jäljessä. Suomen Kansallisessa digitaalisessa kirjastossa on luettavissa jo yli 150 000 kirjaa, äänitteitä on alla tuhat. Sama tilanne on Euroopan kirjastojen yhteisessä hakuportaalissa Europeanassa.

Nyt monet Europeanassa mukana olevat maat ovat päättäneet korjata tilanteen. Europeana Sounds on EU:n rahoittama, kolme vuotta kestävä hanke, jonka tavoitteena on nostaa Europeanan kautta kuunneltavissa olevien äänitteiden määrä miljoonaan. Hankkeen budjetti on yli kuusi miljoonaa euroa. Projektia vetää Richard Ranft British Librarysta, ja siinä ovat mukana Alankomaiden, Ranskan, Saksan, Itävallan, Tanskan ja Latvian kansalliskirjastot sekä eräitä pienempiä musiikkiarkistoja Irlannista ja Kreikasta. Latvian kansalliskirjasto on jo avannut oman äänilevyarkistonsa verkkoon.

Europeana Soundilla on omat verkkosivut, jotka on suunnattu lähinnä tavallisille verkkosurffajille. Siellä on makupaloja mukana olevien arkistojen kokoelmista – tällä hetkellä etualalla ovat tietysti joululaulut. Projektin viralliset dokumentit löytyvät Europeana Pro –sivuilta.  

Näistä asiakirjoista käy ilmi, mihin Europeana Soundsia tarvitaan. Vaikka Euroopan kirjastoissa ja arkistoissa on miljoonia äänitteitä, ne eivät ole yhtä helposti tutkijoiden ja muiden asiakkaiden saatavilla kuin esimerkiksi kirjat. Syy ei tietenkään ole vain kirjastojen: äänitteiden käyttöön liittyvät tekniset ja tekijänoikeudelliset kysymykset ovat huomattavasti hankalampia kuin kirjojen. Mutta musiikin suoratoistopalvelut ovat jo ratkaisseet nämä kysymykset, kirjastot voivat ottaa niistä oppia.

Tarkoituksena ei tietenkään ole, että musiikkiarkistot ryhtyisivät kilpailemaan Spotifyn ja kumppaneiden kanssa tarjoamalla samaa aineistoa. Siinä ei olisi mitään järkeä. Pikemminkin voidaan ajatella, että tulevaisuudessa päästäisiin molempia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön. Arkistoissa on kuitenkin paljon sellaista aineistoa, jota tuskin koskaan löytyy kaupallisista palveluista. Äänien maailma on laajempi kuin pelkkä musiikki, jossa siinäkin on vielä paljon tekemistä: kansanperinnettä, radio-ohjelmia, luonnon ääniä, suullista historiaa.

Alkuvaiheessa Europeana Soundsia vetävät länsieurooppalaiset kansalliskirjastot. Pohjoismaista on mukana vain Tanska. Hankkeeseen voivat kuitenkin liittyä kaikki eurooppalaiset ääniarkistot, jotka haluavat julkaista kokoelmiaan verkossa. Tie on auki myös pienemmille arkistoille.

Suomikin siirtää hyvitysmaksun budjettiin

Opetusministeriö julkaisi 17.11. lyhyen tiedotteen, jonka otsikkona oli ”Lainauskorvauksiin tulossa reilu korotus”. Kysymys on jo vakiintuneesta korvauksesta, joka maksetaan (lähinnä kotimaisille) kirjailijoille siitä, että heidän teoksiaan on lainattu kirjastoista. Korvaussumma nostetaan vuositasolla neljästä kahdeksaan miljoonaan. Ministeri Piia Viitasen mukaan tekijät saavat lainauksesta nyt aikaisempaa kohtuullisemman korvauksen  

Tiedotteen lopussa kerrottiin myös lyhyesti, että vuoden 2015 talousarvioon esitetään uutta 11 miljoonan määrärahaa yksityisen kopioinnin hyvitysjärjestelmää varten.

Tämä on melkoinen uutinen - ainakin sille (hyvin pienelle) asianharrastajien ryhmälle, joka on seurannut hyvitysmaksujärjestelmän kehitystä 1980-luvulta saakka. Alun perin hyvitysmaksuja perittiin c- ja vhs-kaseteista, joilla kopioitiin enimmäkseen radio- ja televisio-ohjelmia. Maksu perittiin siis kuluttajilta, jotka tekivät kopioita. Ne, jotka ostivat eniten tyhjiä kasetteja, maksoivat myös eniten. Korvauksien jako perustui suurelta osin Yleisradion ohjelmatietoihin. Ne joiden levyjä oli soitettu eniten, saivat myös suurimmat korvaukset.

Vuosien mittaan järjestelmä on muuttunut yhä sumeammaksi. C-kasetteja ei enää ole, niiden tilalle on tullut suuri määrä laitteita ja järjestelmiä, joita käytetään kopiointiin ja moneen muuhunkin tarkoitukseen. Tekijänoikeusjärjestöt ja elektroniikkateollisuus ovat jo pitkään käyneet sotaa siitä, mihin laitteisiin hyvitysmaksu tulisi ulottaa. EU:n direktiivistä ei ole paljon apua: se määrää vain, että oikeudenhaltijoiden on saatava sopiva hyvitys, jos jäsenvaltio sallii yksityisen kopioinnin. Yksityiskohdista päättäminen on jätetty kunkin valtion harkintaan. Tämä on poikinut EU:n tuomioistuimeen lukuisia riitajuttuja, kun jompikumpi osapuoli on ollut tyytymätön kansallisiin ratkaisuihin.

Espanjan valtio kyllästyi ensimmäisenä jo pari vuotta sitten riitoihin, kun EU-tuomioistuin pakotti sen uudistamaan järjestelmänsä. Maan syntinä oli se, ettei hyvitysmaksuja palautettu yrityskäyttöön myydyistä laitteista (kuten Suomessa tehdään). Espanjan hallitus päätti ryhtyä maksamaan hyvitysmaksut valtion budjetista. Suomi on nyt siis päättänyt edetä Espanjan viitoittamalla tiellä.

Julkaistusta tiedotteesta ei käy tarkemmin ilmi, miten ja milloin päätetty muutos toteutetaan. Eduskunnan on ensin hyväksyttävä vuoden 2015 budjetti. Sen jälkeen joudutaan ilmeisesti muuttamaan tekijänoikeuslain ja –asetuksen hyvitysmaksua koskevat kohdat. Alentavatko elektroniikkakauppiaat jo myynnissä olevien laitteiden hintaa sinä päivänä kun hyvitysmaksu poistuu? En oikein jaksa uskoa tähän, mutta ajan mittaan hinnat toivottavasti laskevat, kun hyvitysmaksuja ei enää eritä kuluttajilta vaan suoraan veronmaksajilta.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Espanjan tekijänoikeusjärjestöt ovat valittaneet EU:n tuomioistuimeen hyvitysmaksujen siirtämisestä budjettiin. Järjestöt väittävät, että Espanjan ratkaisu on direktiivin vastainen, koska yhteys kopioiden tekijöiden ja maksun välillä katoaa. Kaikki veronmaksajathan eivät tee kopioita. Järjestöjä hiertää kuitenkin enemmän se, että budjettirahoitukseen siirtymisen yhteydessä korvausten taso laski roimasti. Ilmeisesti ne eivät kuitenkaan ole uskaltaneet valittaa tuomioistuimeen pelkästään hyvityksen sopivasta määrästä: tästä ei ole ennakkotapauksia.

Suomessa tuskin tarvitsee pelätä, että hyvitysmaksuissa kävisi samalla tavoin kuin autoverossa, jossa EU-tuomioistuin pakotti Suomen muuttamaan systeemiä. Elektroniikkateollisuus ei ainakaan valita, kun se pääsee eroon työläästä hyvitysmaksujen perinnästä. Tekijänoikeusjärjestöillä ei myöskään ole aihetta valittaa, kun maksu nousee vuoden 2013 6,7 miljoonasta 11 miljoonaan. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä, mihin uusi raha ohjataan. Av-tuotantoon, musiikkituotantoon, henkilökohtaisiin tilityksiin tai johonkin muuhun? Kuka päättää jakosuhteesta? Kirjallisia teoksiakin kopioidaan, ainakin jonkin verran, mutta tähän saakka ne ovat jääneet korvausjärjestelmän ulkopuolelle. EU:n tuomioistuimen aikaisempien tulkintojen mukaan osa rahoista voidaan ohjata ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin”, mutta osa on mahdollisuuksien mukaan maksettava niille, joiden teoksia on todella kopioitu. Tämänkään selvittäminen ei ole aivan yksinkertaista. 

YouTube aloittaa musiikin suoratoistopalvelun

Kuten useimmat varmasti jo ovat huomanneet, Google käynnistää maanantaina (17.11.) seitsemässä maassa uuden musiikin suoratoistopalvelun. YouTube Music Keyn betaversio julkistetaan Yhdysvalloissa, Britanniassa, Irlannissa, Espanjassa, Italiassa, Suomessa ja Portugalissa. Spotify, Deezer ja muut jo toimivat palvelut saavat nyt kovan kilpailijan.

”Digitaalinen musiikki” on jo kauan ollut ääniteteollisuuden nopeimmin kasvava ala. Suuret levy-yhtiöt ovat hankkiutuneet verkkopalveluiden osakkaiksi ja taiteilijat ovat enimmäkseen olleet tyytyväisiä – korvausten suuruudesta on valitettu, mutta pois jääneitä on ollut vähän, viimeksi Taylor Swift, jonka levyjä ei suoratoistopalveluista löydy. Kilpailu on kuitenkin kovaa, ja kuluttajilla on monia vaihtoehtoja. Viime vuonna maksullisilla suoratoistopalveluilla oli koko maailmassa vain muutamia kymmeniä miljoonia asiakkaita.

Maailmalla Googlen uusi palvelu on ollut suuri uutinen. Myös epäileviä ääniä on kuulunut. YouTube Music Key maksaa suunnilleen yhtä paljon kuin Spotify ja muut vanhat toimijat. Mitä Googlella on sellaista, jota Spotifylla ei ole?

Lehdistötiedotteiden mukaan YouTube tarjoaa käyttäjilleen 30 miljoonaa musiikkikappaletta, Spotify 20 miljoonaa. Tällä tuskin on merkitystä. Olen jo aikaisemmin todennut, ettei Spotifyssä oikeasti ole 20 miljoonaa eri musiikkikappaletta. Suuret luvut tulevat osittain siitä, että samat esitykset löytyvät moneen kertaan, kun ne on julkaistu monilla eri albumeilla. Merkittävää kilpailuetua voi toki syntyä, jos jompikumpi palvelu pystyy hankkimaan yksinoikeuden hyvin suosittujen taiteilijoiden levytyksiin.

YouTube Musicin ja Spotifyn toimintatavoissa on kuitenkin eräitä mielenkiintoisia eroja. Spotifyn päätuotteena on musiikin suoratoisto. Se hankkii musiikin esitysoikeudet levy-yhtiöiltä ja tekijänoikeusjärjestöiltä ja sopii näiden kanssa korvausten suuruudesta. Se ei myy äänitiedostoja eikä tarjoa musiikkivideoita.

YouTube ja Google puuhaavat monenlaista. Googlella on musiikkikauppa, YouTube on kasvanut suureksi näyttämällä eri tahoilta haalittuja videoita. Palvelussa on jo kuunneltavissa ilmaiseksi valtava määrä musiikkia, mutta tekijänoikeudellisesti se toimii harmaalla vyöhykkeellä. YouTube ei pääsääntöisesti hanki tarjolla olevan musiikin esitysoikeuksia oikeudenomistajilta, vaan toimii ainoastaan palvelun tarjoajana. Oikeuksien selvittämisestä vastaavat (tai käytännössä eivät vastaa) palvelun käyttäjät, esimerkiksi nimimerkki Enska888, joka on ladannut YouTuben Leif Lindgrenin laulaman tangon Liljankukka, jolla on jo 356775 kuuntelukertaa.

Jos ja kun Liljankukka soisi Spotifyssa 350000 kertaa, Lindgren sekä Kärjen ja Helismaan perikunnat saisivat jo pienen tilin. Sen sijaan YouTube ei tietääkseni ole maksanut tästä oikeudenomistajille senttiäkään. Vastuu on nimimerkki Enska888:lla.

Samaan aikaan kun Suomessa on metsästetty näyttävästi piraatteja, Googlea ja YouTubea on kohdeltu silkkihansikkain. Olisi ollut helppoa poimia YouTubesta tuhat ilman lupaa sinne ladattua ikivihreää suomalaista sävelmää ja vaatia palvelua poistamaan ne. Enskan nimi ja osoitekin olisi voitu selvittää. Näin ei ole tapahtunut. Luultavasti tämä on ollut viisasta. Munivaa kanaa ei pidä tappaa, ja ajan mittaan YouTube Music Key saattaa jopa munia oikeudenomistajille kultamunia.

Tulevaisuus näyttää, käykö näin. On mielenkiintoista seurata, miten Googlen muut nyt musiikkipalvelut kehittyvät. Analyytikot ovat varoittaneet, että suoratoistopalvelu syö Googlen musiikkikaupan tuottoa. Mutta miten käy YouTube ilmaiselle musiikkitarjonnalle sen jälkeen kun maksullinen palvelu on päässyt vauhtiin. Löytyykö Liljankukka ilmaisesta YouTubesta vielä parin vuoden kuluttua? Google on aina valittanut, ettei se pysty valvomaan kaiken sivustoillaan tarjolla olevan aineiston tekijänoikeuksia. Ehkä se ei olekaan niin vaikeata?

Saavatko valtiot maksaa hyvitysmaksuja?

Uusi EU-komissio on aloittanut työnsä. Kunhan komissio on saanut hoidetuksi talouskriisin ja Britannian jäsenyyden, pöydällä on pitkä listä edelliseltä komissiolta kesken jääneitä tekijänoikeuskysymyksiä. Viime vuosina uusien linjanvetojen luominen on käytännössä kuitenkin luisunut EU:n tuomioistuimelle.

Syy tähän löytyy siitä, että EU:ssa tekijänoikeuslainsäädäntö on harmonisoitu vain osittain. Tällä hetkellä on olemassa kolmen tyyppisiä säännöksiä. Joissakin asioissa, esimerkiksi suoja-ajoissa, on yksiselitteinen direktiivi. Kaikki EU-maat ovat sitoutuneet noudattamaan niitä, eikä suoja-ajoissa ole tulkitsemisen varaa. Sitten on direktiivejä, jotka ovat niin moniselitteisiä, että jäsenvaltioille on jätetty paljon tulkinnan varaa niiden soveltamisessa. Hyvä esimerkki tästä on korvaus yksityisestä kopioinnista. Jäsenmailla on velvollisuus luoda tekijöitä varten korvausjärjestelmä, mikäli ne sallivat yksityisen kopioinnin. Käytännön toteutus on kuitenkin jätetty kunkin valtion harkintaan, mistä on ollut seurauksena pitkä rivi oikeusjuttuja EU:n tuomioistuimessa, kun osapuolet ovat asettaneet kyseenalaiseksi kansallisten tuomioistuinten ratkaisut. Kolmanneksi on asioita, jotka eivät lainkaan kuulu EU-tekijänoikeudet piiriin. Tällaisia ovat esimerkiksi moraaliset oikeudet ja työsuhdetekijänoikeus.

Tekniikan nopean kehityksen vuoksi tekijänoikeusasioista on tullut aidosti vaikeita. Kukaan ei viisitoista vuotta sitten olisi pystynyt ennustamaan tarkasti kaikkea sitä, miten tekniikka on sen jälkeen muuttunut (tietoyhteiskuntadirektiivi on vuodelta 2001). EU-tuomioistuimessa on ollut lukuisia juttuja, joissa käsitellään piratismia, verkko-operaattorin vastuuta, linkittämistä ja muita vastaavia asioita. Tuomioistuimen ratkaisut löytyvät netistä, ja niitä on kommentoitu laajalti. Minua kiinnosti kuitenkin tapaus, jossa tuomioistuin otti kantaa kirjastojen oikeuteen digitoida kirjoja ja tarjota digitoitua aineistoa asiakkaittensa käyttöön kirjaston sisällä (C-117/13 Technische Universität Darmstadt v Eugen Ulmer KG). Saksalainen kustantaja Ulmer oli haastanut oikeuteen Darmstadtin teknillisen korkeakoulun kirjaston, joka oli digitoinut sisäiseen verkkoon asiakkaittensa luettavaksi Ulmerin kustantaman kirjan. Kustantajan mielestä kirjaston olisi pitänyt ostaa useampia kappaleita kirjaa. EU-tuomioistuin totesi kuitenkin, että jäsenvaltiot voivat antaa kirjastoille oikeuden digitoida kirjoja. Kirjasto voitti jutun.

Suomen näkökulmasta tässä ei ole mitään uutta. Tekijänoikeuslaissa on jo yksityiskohtaiset säännökset kirjastojen ja arkistojen oikeudesta digitoida kirjoja ja muita suojattuja teoksia. EU-tuomioistuin katsoi kuitenkin, että kirjastot voivat myös tarjota asiakkailleen mahdollisuuden tehdä digitoiduista teoksista kopioita muistitikulle ja tulostaa ne myöhemmin paperille. Kyse on silloin yksityisestä kopioinnista, joka on sallittua, jos muistitikuista peritään yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu – kuten esimerkiksi Suomessa. Vaikka tässä tapauksessa kysymys oli kirjallisista teoksista, periaatteessa ratkaisu näyttäisi koskevan kaikkia teoslajeja. Tämä herättää ajatuksia vaikkapa Kansallisen audiovisuaalisen instituutin palveluiden kehittämisestä.

Ratkaisua odottamassa on vielä useita juttuja, joilla on merkitystä kaikille EU-maille. Copydan Båndkopi (C-463/12) on tanskalaisen tuomioistuimen pyytämä ennakkoratkaisu, jossa pyritään täsmentämään yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun perusteita. Milloin kopioinnista aiheutuva haittaa on katsottava niin pieneksi, ettei hyvitysmaksua tule periä? Miten on toimittava, jos laitteita (esimerkiksi älypuhelimia) käytetään pääasiassa muihin tarkoituksiin kuin kopiointiin? Tästä asiasta on jo EU:n julkisasiamiehen Cruz Villalonin lausunto, mutta tuomioistuin ratkaisua joudutaan vielä odottamaan.

Tuomioistuimen käsittelyssä on myös toinen hyvitysmaksua koskeva asia, jossa ovat vastakkain Espanjan valtio ja paikalliset tekijänoikeusjärjestöt. Muutama vuosi sitten EU-tuomioistuin totesi Espanjan silloisen hyvitysmaksujärjestelmän direktiivin vastaiseksi, koska maksuja perittiin myös yrityskäyttöön myydyistä tallennusvälineistä. Espanjan valtio kyllästyi jatkuviin riitoihin ja päätti ryhtyä maksamaan hyvitysmaksut valtion budjetista. Tekijänoikeusjärjestöt eivät olleet tyytyväisiä, sillä niiden mielestä hyvitysmaksuihin varattu summa oli liian pieni. Valituksen perusteena ei kuitenkaan ole korvauksen suuruus, vaan muodolliset seikat: tuomioistuin joutuu ratkaisemaan, onko hyvitysmaksujen korvaaminen suoraan jonkin valtion budjetista sopusoinnussa direktiivin kanssa.

Käytännössä hyvitysmaksut muodostavat melko pienen osan tekijänoikeuden rahavirroista. Tekniikan kehittyessä on tullut yhä hankalammaksi päättää, mistä laitteista hyvitysmaksuja tulisi kerätä. Espanjan päätös siirtää maksu kaikkien veronmaksajien maksettavaksi poistaa perinnästä ja maksujen palautuksista aiheutuvat hallinnolliset kulut. Se ei kuitenkaan poista kysymystä siitä, mikä olisi hyvitysmaksun oikea taso.

Espanjan tapaus on jo yhdeksäs hyvitysmaksua koskeva asia, joka on päätynyt Euroopan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Tämä osoittaa, että nykyisen direktiivin sanamuoto on vanhentunut ja liian tulkinnanvarainen. Jos hyvitysmaksujärjestelmää halutaan edelleen kehittää, uuden komission pitäisi rohkeammin uudistaa sitä. Miten maksu voidaan käytännössä periä pilvipalveluista, joihin talletetaan yhä enemmän aineistoa? Vai onko Espanjan ratkaisu tulevaisuudessa sittenkin ainoa realistinen vaihtoehto, jonkinlainen tv-maksun tapainen maksu, joka peritään kaikilta veronmaksajilta riippumatta siitä, tekevätkö he kopioita muistitikulle, pilveen tai paperille?

Roger Lindberg, suomalaisen musiikin kummisetä

Kauppaneuvos Roger Lindberg (1915 - 2003) muistetaan Musiikki-Fazerin pääomistajana. Nykypolvelle Fazerista tulee varmasti mieleen ”Fazerin sininen”, mutta ennen oli erikseen ”Karamelli-Fazer” ja ”Musiikki-Fazer”. Fazerin musiikkikauppa Aleksanterinkadulla oli paikka, josta helsinkiläiset ostivat levyjä, nuotteja, soittimia ja muuta musiikkiin liittyvää. Asioista perillä olevat tunsivat Lindbergin myös musiikin taustavaikuttajana, joka toimi vuosikymmenet Kansallisoopperan, Svenska teaternin, Sibelius-Akatemian ja Teoston johtoelimissä ja kaksi kautta äänilevyalan kansainvälisen järjestön IFPI:n puheenjohtajana.

Lena von Bonsdorffin kirjoittama Roger Lindbergin elämänkerta (Mentor – mecent – musikhandlare) julkaistiin jo kaksi vuotta sitten sekä ruotsiksi että suomeksi. Se jäi silloin lukematta, luulin jo tietäväni kaiken aiheesta. Ei olisi pitänyt. Vaikka kirja on hieman hymistelevä henkilökuva, se sisältää yllättävän määrän sisäpiirin tietoa suomalaisesta musiikkielämästä. Monet asiat, jotka luulin tunteneeni ennestään, loksahtivat vasta nyt paikalleen. Suosittelen lukemaan alkuperäisen ruotsinkielisen version, jossa on kaikki nyanssit ovat tallella.

Roger Lindberg oli Musiikki-Fazerin perustajan K. G. Fazerin tyttärenpoika. Hänen isosetänsä oli perustanut Suomen Kansallisoopperan. Sibelius oli perhetuttava. Isä oli tunnettu silmälääkäri. Roger Lindberg oli koko ikänsä innokas musiikin harrastaja, ja monien suomalaisten muusikoiden lisäksi Birgit Nilsson, Isaac Stern ja Mstislav Rostropovits olivat henkilökohtaisia ystäviä.

Fazerin-Lindbergin suku kartutti vuosikymmenien mittaan huomattavan omaisuuden, mikä näkyy siitäkin, että Roger Lindberg istui myös useiden pankkien ja vakuutusyhtiöiden hallituksissa. Musiikki-Fazer oli muutakin kuin kauppa Helsingin pääkadulla. Yhtiö omisti pianotehtaan, kustannusliikkeen, konserttitoimiston ja postimyyntiliikkeen ja toimi Steinwayn ja Deccan edustajana Suomessa. Eräässä vaiheessa Lindberg harjoitti myös viinien maahantuontia. 1980-luvulla hän omisti henkilökohtaisesti puolet Finnlevystä, ajan suurimmasta suomalaisesta levy-yhtiöstä.

Lindbergillä oli siis kaksoisrooli monissa musiikkielämän organisaatioissa. Hän valvoi omien yhtiöittensä intressejä, mutta oli toisaalta aidosti innostunut musiikista ja kykeni näkemään kokonaisuuden edun silloinkin kun se eivät hyödyttänyt omaa etua. Kun Kansallisoopperan hallitus sekoili johtajanimityksissä tai Teostossa tehtiin omituisia saarikauppoja, Lindbergin roolina oli paikata haavat ja siivota jäljet – usein myös omasta pussistaan. Hänen toimintansa ulottui moniin suuntiin: hän järjesti Louis Armstrongin ensimmäisen Suomen-vierailun ja oli mukana KOM-teatterin perustamisessa.

Suomen suurimman musiikkiyrityksen pääomistajaa kiinnosti tietysti myös tekijänoikeus. Lindbergin noustessa yhtiön johtoon Teosto-järjestelmä oli jo vakiintunut, mutta naapurioikeuksista ei vielä ollut säädetty Suomessa. Lindberg oli mukana valtuuskunnassa, joka edusti 1960-luvun alussa Suomea Rooman sopimuksesta käydyissä neuvotteluissa. Tekijänoikeuslaki laajennettiin Suomessakin koskemaan muusikoiden ja levy-yhtiöiden oikeuksia. Vuonna 1965 perustettiiin Gramex hoitamaan maksuliikennettä. Monien pienten Euroopan maiden tavoin Suomi suojeli kuitenkin pitkään vain kotimaista levytuotantoa. Yleisradio maksoi kotimaisten levyjen soittamisesta Gramex-korvauksia, mutta ulkomaisista levyistä korvauksia ei maksettu. Poliitikkojen oli vaikea ymmärtää, miksi Suomen pitäisi liittyä sopimukseen, kun suomalaisten levyjen soitosta ulkomailla ei ollut juuri odotettavissa tuloja.

Äänilevyteollisuus kamppaili pitkään Rooman sopimuksen puolesta, ja Roger Lindberg löysi vuonna 1983 pattitilanteeseen ratkaisun. Jos Suomi ratifioisi sopimuksen, kansainväliset äänilevytuottajat sitoutuisivat jättämään korvaukset Suomeen. Kertyneillä varoilla perustettiin Esittävän säveltaiteen edistämiskeskus, joka jakoi vuosittain huomattavaa tukea levytuotantoon. Osa rahoista päätyi tietysti Fazerin pussiin, mutta on selvää, että ESEKin tuella saatiin aikaan paljon merkittävää äänilevytuotantoa, jota ei koskaan olisi syntynyt kaupalliselta pohjalta. Kun vuonna 1985 Suomessa alkoi kaupallinen radiotoiminta, tuelle saatiin muitakin maksajia kuin Yleisradio. EU:ssa tämä järjestely ei enää toimi entiseen tapaan.

Vuonna 1989 valtavasti paisunut Musiikki-Fazer muuttui perheyhtiöstä pörssiyhtiöksi ja Roger Lindberg siirtyi taustalle. Uusi johto ei ollut kiinnostunut kehittämään yhtiötä, ja muutaman vuoden kuluttua Musiikki-Fazer siirtyi Warner Musicin omistukseen. Warner pilkkoi yhtiön osiin, ja monet toiminnot lopetettiin. Aika on ehkä mennyt Musiikki-Fazerin kaltaisten kansallisten musiikin monialayhtiöiden ohi, Suomessa ei enää kannata rakentaa pianoja. Mutta mistä tulevat uudet Lindbergit?

Audiovisuaalisen perinnön päivä

Muistitteko nostaa lipun salkoon? Tänään (27.10.2014) oli Unescon ”World day of audiovisual heritage”. Päivää juhlittiin näyttävästi mm Andorrassa, Filippiineillä ja Latviassa. Saksan elokuva-arkisto esitti päivän kunniaksi elokuvalöytöjä 1910-luvulta ja British Libraryssa yleisölle tarjottiin mahdollisuus kuunnella historiallisia radio-ohjelmia.

Suomen arkistoilta päivä taisi enimmäkseen livahtaa ohi. Päivän kunniaksi avatuilta nettisivuilta ei ainakaan löydy täkäläisiä tapahtumia. Päivän teemana oli ”Archives at risk – much more to do”. Ehkä pitäisi ryhtyä nyt valmistautumaan ensi vuoden av-päivään.

Suomessa ei taida enää olla vakavasti uhanalaisia suuria av-kokoelmia. Nitraattifilmit ja analoginauhat on enimmäkseen jo digitoitu. Sen sijaan historiallisten av-arkistojen avoimuudessa on paljon toivomisen varaa. Ajatelkaapa vaikka Yleisradion massiivisia radio- ja tv-arkistoja: sadoista tuhansista ohjelmista vain muutama prosentti löytyy sinänsä hienosta Elävästä arkistosta. Voitaisiinko seuraavan av-päivän kunniaksi saada vaikkapa kansalliskirjastossa kuultavaksi sata kaikkien aikojen parasta kuunnelmaa?

Voiko tekijänoikeus olla ikuinen?

Viime vuosina on keskusteltu paljon siitä, mikä olisi tekijänoikeuden oikea kesto. Lopputuloksena on ollut, että EU:ssa kirjalliset ja taiteelliset teokset on nykyisin suojattu 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Kun säveltäjä Jean Sibelius kuoli syyskuussa 1957, hänen teoksensa ”vapautuvat” vuoden 2028 alussa. Sen jälkeen teosten käytöstä esimerkiksi radiolähetyksissä ei enää makseta korvausta säveltäjän perillisille.

Ranskalainen kuvanveistäjä Auguste Rodin kuoli vuonna 1917. Miten on mahdollista, että Ranskassa on parhaillaan käynnissä oikeusjuttu, jossa liechtensteinilaista yhtiötä syytetään Rodinin veistosten jäljennösten luvattomasta kaupustelusta? Rodinin kuolemasta on jo kulunut lähes sata vuotta.

Jutussa on kysymys tekijän moraalisista oikeuksista ja ns klassikkosuojasta, joka löytyy myös Suomen tekijänoikeuslaista pykälästä 53. ”Jos kirjallisen tai taiteellisen teoksen suhteen tekijän kuoltua menetellään sivistyksellisiä etuja loukkaavalla tavalla, on asetuksella määrättävällä viranomaisella valta, vaikka tekijänoikeus on lakannut tai sitä ei ole ollut, kieltää sellainen menettely”. Klassikkosuoja ei vanhene, se on periaatteessa ikuinen.

Auguste Rodinilla on Ranskassa suunnilleen samanlainen asema kuin Sibeliuksella Suomessa. Hän kuuluu ranskalaisen kulttuurin suuriin nimiin. Nyt Ranskan valtio katsoo, että myynnissä olevat jäljennökset ovat väärennöksiä ja loukkaavat Rodinin moraalisia oikeuksia. Veistokset on valettu Italiassa alkuperäisistä veistoksista tehdyistä muoteista, niissä näkyy taiteilijan signeeraus ja eräissä tapauksessa myös alkuperäiset veistokset valaneen ranskalaisen yrityksen nimi. Lisäksi eräät veistoskappaleet ovat kanteen mukaan niin huonosti valmistettuja, etteivät ne tee oikeutta alkuperäisille. Vaikka veistoksia ei ole edes myyty Ranskassa, niitä on markkinoitu verkkosivuilla, jotka ovat nähtävissä Ranskassa. Tapausta on kommentoitu laajasti ranskalaisissa sanomalehdissä, ja siitä kertoo (englanniksi) myös bloggari IPKat.

Kun en ole nähnyt kaupan olevia kopioita, en pysty arvioimaan, miten ne vastaavat alkuperäisiä. Juttu herättää kuitenkin mielenkiintoisia periaatteellisia kysymyksiä. Jos klassikkomaalauksesta tehdään jäljennöksiä, missä vaiheessa ne alkavat loukata sivistyksellisiä etuja (Suomen laki ei puhu taiteilijavainajan oikeuksista)? Suomessa ”klassikkosuojasta” on vain yksi ennakkotapaus. Vuonna 1962 opetusministeriö kielsi erästä kustantajaa markkinoimasta sarjakuvaversioita teoksista Robinson Crusoe, Robin Hood, Liisa ihmemaassa ja Pikku naisia. Korkein oikeus vahvisti muilta osin päätöksen, mutta vapautti Robin Hoodin, koska teoksen tekijästä ei ollut tietoa.

Vuonna 1983 opetusministeriötä vaadittiin samalla perusteella kieltämään Gallen-Kallelan (vapaiden) maalausten käyttäminen keräilylautasissa. Antamassaan lausunnossa ministeriö katsoi, että lautasten julkaiseminen ei vastannut taiteilijan taiteellisia päämääriä, mutta ei kuitenkaan pitänyt kieltoa tarpeellisena. Tekijänoikeuslain 53 pykälä on yhä voimassa, miten sitä pitäisi tulkita nykymaailmassa?

Kuka omistaa Vivian Maierin valokuvat - ja Hiski Salomaan laulut?

Yleisradio lähetti huhtikuussa hienon dokumenttiohjelman vuonna 2009 kuolleen Vivian Maierin valokuvista. Maier toimi koko ikänsä lastenhoitajana amerikkalaisissa perheissä, mutta vapaa-aikanaan hän otti valokuvia, joita hän ei koskaan näyttänyt kenellekään.  Maierin kuoleman jälkeen keräilijä nimeltä John Maloof osti sattumalta huutokaupasta paketin Maierin negatiiveja ja huomasi iskeneensä kultasuoneen. Meier osoittautui mestarilliseksi kuvaajaksi, alan suurten mestarien veroiseksi.

Sittemmin Maierin jäljiltä on löytynyt yli satatuhatta valokuvanegatiivia, joista pääosa on Maloofin hallussa. Parhaista kuvista on järjestetty näyttelyitä tunnetuissa museoissa ja gallerioissa, ja lisäksi Maloof on ryhtynyt myymään kovaan hintaan kuvista käsin tulostettuja vedoksia. Maierin kuviin voi tutustua hänen töilleen omistetuilla verkkosivuilla, joita Maloof ylläpitää.

Muistan ihmetelleeni jo dokumenttia katsoessani, mihin Maloofin valokuvabisnes perustuu. Jokainen tekijänoikeuden harrastaja tietää, ettei teoskappaleen omistaminen merkitse samaa kuin teoksen oikeuksien omistaminen. Tekijänoikeuden näkökulmasta valokuvien oikeudet käyttäytyvät useimmissa maissa hieman eri lailla kuin varsinaisten teosten, lisäksi kyse on kuvista, joita ei kuvaajan elinaikana ole julkaistu. Tällaisetkin kuvat nauttivat kuitenkin suojaa vielä kuvaajan kuoleman jälkeen. Kuka omistaa niiden oikeudet? Vivien Maier on kuollut eikä itse kaipaa oikeuksiaan. Hän oli lapseton eikä hänellä ollut lähisukulaisia, ja äkkiseltään kuvat näyttäisivät olevan ns orpoteoksia. Mutta kun liikkeellä näyttäisi olevan kohtuullisen suuri summa rahaa, Maierille alkoikin löytyä perillisiä sekä Yhdysvalloista että hänen äitinsä kotimaasta Ranskasta. Kuvien oikeuksista on nyt vireillä oikeusjuttu Chicagossa; asiasta on kertonut muun muassa New York Times.

En ryhdy edes spekuloimaan, kuka on kuvien oikeuksien laillinen omistaja. Ehkä se on Illinoisin osavaltio, jonka alueella Maier kuoli. Amerikkalainen tuomioistuin on nyt joka tapauksessa jäädyttänyt kuvien myynnistä saadut tuotot. Päätöstä oikeasta omistajasta saadaan odottaa vuosia.

Meierin tapaus muistuttaa yllättävän paljon Hiski Salomaan kohtaloa. Amerikansuomalainen lauluntekijä kuoli lapsettomana New Yorkissa vuonna 1957. Hän teki aikanaan toistakymmentä suosittua äänilevyä, joista ainakin osa oli hänen säveltämiään lauluja. Tunnetuin niistä on Lännen lokari, jota on vuosien mittaan esitetty Suomessakin tuhansia kertoja. Sen pohjalta on jopa tehty elokuva, Lännen lokarin veli.

Ainakin Suomen tekijänoikeuslainsäädännön mukaan Hiski Salomaan sävellykset ovat suojattuja vuoteen 2027 saakka, mutta niille ei tiettävästi ole löytynyt omistajaa. Hän ei myöskään luovuttanut elämänsä aikana laulujen oikeuksia millekään kustantajalle tai tekijänoikeusjärjestöllä, joten lakia ankarasti tulkiten niitä ei oikeastaan saisi lainkaan esittää. Tilanne on jokseenkin sama kuin Vivian Maierin valokuvilla.

Hiski Salomaallakin on tietääkseni sukulaisia Suomessa. Tässä tapauksessa kysymys on kuitenkin vaatimattomista summista. Jos Salomaan perilliset olisivat Teoston jäseniä, veikkaisin että esitysoikeuksien vuosituotto olisi nykyisin kolmi- tai korkeintaan nelinumeroinen luku. Sillä rahalla ei Yhdysvalloissa palkata asianajajia.

Britannia sallii parodian

Ison-Britannian ylähuone hyväksyi 29.7. joukon tekijänoikeuslain muutoksia, jotka koskevat sitaattioikeutta, parodiaa ja yksityistä kopiointia. Uudet säännökset tulevat voimaan 1. lokakuuta. Ne täydentävät kesäkuun alussa voimaan tulleita tekijänoikeuden rajoituksia, jotka koskevat tieteellistä tutkimusta ja opetustyötä. Asiasta on kertonut muutosta ajanut Open Rights Group.

EU on jo pitkään pyrkinyt harmonisoimaan jäsenmaittensa tekijänoikeuslainsäädäntöä ja vahvistanut tekijöiden oikeuksia mm pidentämällä suoja-aikoja. Monet tärkeät yksityiskohdat on kuitenkin jätetty jäsenmaiden kansallisen lainsäädännön varaani. Sitaattioikeus on tärkeä tekijänoikeuden rajoitus. Sen perusteella on mahdollista lainata esimerkiksi tieteellisissä tutkimuksissa ilman tekijän lupaa lyhyitä otteita julkaistuista tutkimuksista, kunhan ilmoittaa lähteen. Suomessa ja useimmissa muissa maissa sitaattioikeutta pidetään itsestään selvänä, mutta Britanniassa sitaattien käyttöön on tarvittu lupa. Yleensä lupien saaminen on ollut rutiinia, mutta se on saattanut kaatua esimerkiksi siihen, ettei tekstin alkuperäinen kustantaja enää ole toiminnassa. Nyt Britannian sitaattioikeus on harmonisoitu Suomen tasolle.

Suojattujen teosten käyttö parodisessa tarkoituksessa on toinen ongelmakohta. EU:n tuomioistuimessakin on parhaillaan vireillä juttu, joka koskee Alankomaissa julkaistua parodiaa, jossa tunnettu poliitikko oli piirretty tutun sarjakuvahahmon muotoon. Kantajana ei ollut pilkattu poliitikko vaan sarjan alkuperäisen kustantaja, joka katsoi oikeuksiaan loukatun. Muistan Suomestakin tapauksen, jossa Ilta-Sanomat loukkaantuivat verisesti, kun vappuna kaduilla myytiin ”Ilma-Sanomat” -nimistä tabloidia. Lehden ulkoasu oli esikuvansa näköinen ja otsikot toinen toistaan sensaatiomaisempia. Juttu taisi kuivua kokoon, koska kyse oli kertajulkaisusta, mutta olisi ollut mielenkiintoista nähdä suomalaisen tuomioistuimen kanta asiaan. Britanniassa on nyt selkeästi sallittua käyttää suojattuja teoksia parodisessa tarkoituksessa, mutta vain määrätyissä rajoissa ja hyvän tavan (fair dealing) mukaan.

Kolmas muutos koskee yksityistä kopiointia ja hyvitysmaksuja. Britanniassa ei ole koskaan peritty tyhjistä cd-levyistä ja muista tallennusvälineistä EU-direktiivin mukaisia hyvitysmaksuja, koska yksityinen kopiointi on ollut muodollisesti kiellettyä. Kieltämättä tilanne on ollut absurdi, koska kopiointi on Britanniassa aivan yhtä yleistä kuin muissakin EU-maissa. Nyt yksityinen kopiointi on sallittua tarkoin rajatuissa puitteissa. Hyvitysmaksuja ei kuitenkaan oteta käyttöön, koska suppeasta yksityisestä kopioinnista ei brittien mukaan ole tekijöille haittaa. Direktiivissä sallitaan yksityinen kopiointi, josta on vain ”vähäistä haittaa”. Luvattomasta kopioinnista taas ei voida EU:n tuomioistuimen mukaan periä hyvitysmaksuja.

Muun Euroopan näkökulmasta Britannian ratkaisu on erikoinen. Jos David Cameron tekee omistamastaan cd-levystä kopion mp3-soittimelleen, tämä on laillista yksityistä kopiointia. Jos hän tekee kopion myös vaimolleen, hän rikkoo jo lakia, koska oikeus on henkilökohtainen. Luvatonta on myös kopioiden tekeminen kirjastosta lainatuista levyistä tai lataaminen verkosta (poikkeuksena verkkokaupasta ostetut tiedostot). Brittiläiset tekijänoikeuden professorit, Ian Hargreaves mukaan lukien, pitävät kuitenkin ratkaisua loogisena ja perusteltuna.

Britannia on selvästi päättänyt, ettei se ota käyttöön direktiivin mukaisia tekijänoikeudellisia hyvitysmaksuja. Immateriaalioikeuksista vastaava ministeri, paronitar Neville-Rolfe toteaa, että hyvitysmaksut ovat ”tehottomia, byrokraattisia ja epäreiluja”, ja viittaa direktiivin sananmuotoon ”vähäinen haitta”. Täytyy vain toivottaa onnea tulevalle komissiolle, joka on saanut perinnöksi vanhalta komissiolta myös hyvitysmaksujen harmonisoinnin. Mutta ehkä ongelma ratkeaa luonnollista tietä, kun britit lähtevät EU:sta….

EU haluaa järkeä piraattijahtiin

Samaan aikaan kun lehdistö seuraa EU:n nimitysrulettia, normaali työ jatkuu. Heinäkuun alussa vanha komissio julkisti tiedonannon, jolla on juhlallinen nimi ”Uuteen yksimielisyyteen teollis- jatekijänoikeuksien noudattamisen varmistamisesta”. Suomeksi ilmaistuna kysymys on piratismin vastaisesta taistelusta, mutta piratismi on tässä ymmärrettävä laajasti. Piraateilla ei niinkään tarkoiteta suosikkisävelmiä verkosta kopioivia koululaisia, vaan tuoteväärennöksiä kauppaavia liikemiehiä. Väistyvä komissaari Michel Barnier toteaa lehdistötiedotteessaan, että ”sen sijaan, että pyritään rankaisemaan yksityishenkilöitä, jotka usein tietämättään rikkovat tekijänoikeuksia, ehdotetuilla toimenpiteillä pyritään katkaisemaan kaupallisessa mittakaavassa laitonta aineistoa levittävien rahavirrat”.

Uusi politiikka, jotka kutsutaan nimellä ”follow the money”, on saanut kannatusta ainakin Britanniassa. Siellä on jo todettu, että suurin osa musiikkipiratismista häviäisi, jos kiellettäisiin mainosten myynti luvatonta aineistoa välittäville nettisivuille.

Viime talvena EU:n komissio yllätti kansalaiset järjestämällä laajan, kymmeniä kohtia käsittäneen kyselyn tekijänoikeuden uudistamistarpeista. Kysely oli suunnattu jäsenmaiden viranomaisille, etujärjestöille ja yksityisille kansalaisille, ja siihen tuli yli kymmenentuhatta vastausta. Kuten arvata saattaa, kyselyyn tuli monen suuntaisia kannanottoja; yhteenveto vastauksista löytyy komission sivuilta tästä. Kesän alussa EU:sta vuosi julkisuuteen valmisteilla oleva asiakirja, joka käsittelee vireillä olevaa tekijänoikeuslain uudistustyötä. “White paper” on nimeltään ”A copyright policy for creativity and innovation in the European Union”. Toistaiseksi dokumentista on saatavilla vain päiväämätön luonnos.

Asiakirjan virallista versiota on odotettu jo jonkin aikaa, mutta pari päivää sitten Brysselissä ilmestyvä, EU-asioista raportoiva sanomalehti European Voice kertoi, ettei se tule valmiiksi ainakaan ennen syyskuuta. Viivytyksen taustalla on (vanhojen) komissaarien Bernierin ja Kroesin riita siitä, miten EU:n pitäisi uudistaa tekijänoikeuslainsäädäntöä. Kroesin mielestä luonnos ei ole riittävän kunnianhimoinen. Tässä suhteessa Kroes on varmaankin oikeassa, luonnos on ympäripyöreä ja lähinnä vain muistilista vireillä olevista asioista. Nykytilanteessa sitä ei edes voi lukea vanhan komission tervehdyksenä uudella, kohta työnsä aloittavalle komissiolle. Odotamme siis mielenkiinnolla jatkoa.

Mitä tapahtuu yksityisen kopioinnin hyvitysmaksulle?

Olen seurannut tässä blogissani yksityisen kopioinnin hyvitysmaksusta käytyä kädenvääntöä. Se ei ole tekijänoikeuden tärkein asia, rahallisesti on kysymys suhteellisen pienistä summista, mutta se kuvastaa hyvin, miten vaikeaksi tekijänoikeuden uudistaminen on käynyt digitaalisella aikakaudella. Kun hyvitysmaksusta aikanaan päätettiin, maksun tärkeimpänä kohteena olivat c-kasetit. Vaikka kasettinauhureilla oli muutakin käyttöä, oli jokseenkin kiistatonta, että niitä käytettiin yleisesti musiikin kopioimiseen radiosta. Se, millaista musiikkia kaseteille kopioitiin, pystyttiin kohtuullisen luotettavasti arvioimaan radioasemien ohjelmatietojen perusteella.

C-kasetit ovat kauan sitten kadonneet markkinoilta, eikä kukaan enää kopioi radiosta yhtään mitään. Sen sijaan markkinoilla on lukuisia kopiointiin ja tallentamiseen soveltuvia laitteita tietokoneista älypuhelimiin. EU-kansalaiset tekevät tietokoneistaan varmuuskopioita pilvipalveluihin ja julkaisevat verkossa kännykkäkameroilla ottamiaan kuvia. Kopioidun aineiston joukossa on varmasti myös suojattua aineistoa entiseen tapaan, mutta sen erottaminen ja yksilöiminen alkaa olla yhä vaikeampaa.

Hyvitysmaksun uudistamista on vaikeuttanut vuodelta 2001 oleva EU-direktiivi, jonka logiikka saisi keskiajan skolastikotkin mykistymään. Direktiivin mukaan jäsenmailla on velvollisuus kieltää suojattujen teosten yksityinen kopiointi, lukuun ottamatta kopiointia, josta on vain vähäistä haittaa. Jos jäsenmaat päättävät kuitenkin sallia yksityisen kopioinnin, kuten useimmat ovat tehneet, niiden on hyvitettävä tästä aiheutuva haitta tekijöille. Hyvityksen suuruus ja toteutustapa on jätetty jäsenmaiden harkintaan.

Tästä on syntynyt on ollut lainsäädännöllinen tilkkutäkki, josta on postimyynnin aikana muodostunut jo kaupan este. Britanniassa ja Irlannissa hyvitysmaksuja ei peritä lainkaan. Televisio-ohjelmien ajansiirto (digiboksit) on sallittua, koska siitä ei katsota olevan haittaa. Muu yksityinen kopiointi taas on muodollisesti kiellettyä, joten maksuja ei tarvitse peritä. Espanjassa valtio maksaa hyvitysmaksut kansalaisten puolesta. Muut EU-maat perivät vaihtelevan suuruisia korvauksia vaihtelevasta laitevalikoimasta.

Tuloksena on ollut pitkä sarja EU:n tuomioistuimeen asti edenneitä juttuja, joissa osapuolina ovat olleet milloin laitevalmistajat, milloin tekijöitä edustavat järjestöt. Tähän mennessä tehdyistä ratkaisuista voidaan todeta ainakin seuraavaa:

-          -  Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksua ei voida periä ammattikäyttöön myydyistä laitteista

-          -  Haitan arvioinnissa ei voida laskea mukaan laittomista lähteistä tehtyjä kopioita (piraattikopioita), vaikka tämä voisi maallikosta tuntua oikeudenmukaiselta

-        -    Kerättyjä maksuja voidaan melko vapaasti käyttää myös tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin, jos ei voida selvittää, mitä teoksia on todella kopioitu (niinkuin yleensä on)

-          -  Rajojen yli tapahtuvassa myynnissä hyvitysmaksu voidaan periä myös ostajan kotimaassa

Sen sijaan tuomioistuimen käsiteltävänä ei ole ollut yhtään tapausta, jossa olisi jouduttu ottamaan kantaa ”vähäisen haitan” määritelmään tai haitan suuruuden arvioimiseen. Alkukesästä EU:n julkisasiamies Cruz Villalon antoi lausuntonsa tanskalaisen tuomioistuimen pyytämästä ennakkoratkaisusta. Cruz Villalonin mukaan ei ole estettä sille, että maksuja perittäisiin myös älypuhelimista. Sen sijaan hän ei sanonut, että jäsenmaiden olisi pakko periä niistä hyvitysmaksua. Tuomioistuimen ratkaisua asiasta ei vielä ole saatavissa, mutta vaikka hyvitysmaksuja ryhdyttäisiinkin perimään älypuhelimista, niitä ei voitaisi periä työkäytössä olevista laitteista.

Oltiinpa hyvitysmaksusta mitä mieltä tahansa, näyttää ilmeiseltä, ettei nykyinen direktiivi enää vastaa tekniikan kehitystä. Siitä ei ole paljoakaan apua, jos esimerkiksi pilvipalveluiden osuus yksityisessä kopioinnissa kasvaa merkittävästi - mikä näyttää todennäköiseltä. Mitä komissiosta vuotanut "white paper" sanoo hyvitysmaksusta? Kirjoittajat esittävät vain maksun kehittämistä EU:n tuomioistuimen päätösten pohjalta siten, että kaupan esteet vähenevät. Ei sanaakaan siitä, että koko direktiivi olisi uudistamisen tarpeessa. Tämäkin asia jää siis uuden komission työlistalle.

Britannia sallii tietokoneavusteisen tekstianalyysin

Britanniassa tuli viime sunnuntaina voimaan joukko tekijänoikeuslain muutoksia, joiden tarkoituksena on helpottaa teosten käyttöä ei-kaupallisiin tarkoituksiin. Tekijänoikeusasioista vastaava ministeri lordi Younger arvioi, että uudistukset hyödyttävät Britannian kansantaloutta seuraavien kymmenen vuoden aikana ainakin 250 miljoonalla punnalla poistaessaan turhaa byrokratiaa.

Osa muutoksista on sellaisia, jotka on jo toteutettu Suomessa. Britanniassakin voidaan nyt tehdä teoksista kopioita näkövammaisille ilman, että tekijältä tarvitsee erikseen pyytää siihen lupa. Kirjastoilla ja arkistoilla on nyt oikeus digitoida kaikkia aineistoja ja tietyin edellytyksin vaihtaa niitä keskenään. Vastaava säädös on olemassa Suomessakin, Britanniassa poikkeukset näyttäisivät olevan hieman laajempia. Suojattujen teosten käytöstä opetustoiminnassa on myös uusia säännöksiä.

Viime keväänä Suomessa keskusteltiin myös siitä, rajoittaako nykyinen tekijänoikeuslaki tieteellistä tutkimusta. Monien asiantuntijoiden mielestä Suomen laki estää tietokoneavusteisen tekstianalyysin kehittämistä. Jotta tutkija voisi esimerkiksi laskea, miten yleistä komparatiivimuotojen käyttö on suomenkielisessä sanomalehtitekstissä, hän on ensin kopioitava suuri määrä tekstejä tietokoneen muistiin. Nykyisen lain mukaan tämä ei ole sallittua ilman tekijöiden lupaa.

Lordi Yonger pitää tietokoneavusteisen tekstianalyysin ("text mining") sallimista tärkeänä askeleena tekijänoikeuslain uudistamisessa digitaalisen aikakauden vaatimusten mukaiseksi:

“The text and data mining exception is a particularly important step forward for researchers in the UK and will ensure they have the tools that they need to maintain their competitive edge in an increasingly global marketplace.”

Britanniassa on myös vireillä yksityistä kopiointia koskevien tekijänoikeuslain säännösten uusiminen. Näidenkin piti tulla voimaan jo viime sunnuntaina. mutta asia on sooittautunut odotettua hankalammaksi. Myös tekijänoikeuden ja parodian suhteita koskeva lainmuutos on toistaiseksi jäissä.

Saamelainen musiikki maailmankartalle

Tiesittekö, että Kautokeinossa järjestetään alkaa ensi keskiviikkona (16.4.) suuri kansainvälinen laulukilpailu, jonka voittaa taatusti jokin saamenkielinen laulu? Sami Grand Prix on järjestetty säännöllisesti vuodesta 1990 lähtien, ja monilla kilpailun voittajista on sen jälkeen alkanut näyttävä ura. Viime vuoden voittaja oli ruotsalainen Melina Kuhmunen.

Kiinnostuin tutustumaan tarkemmin uuteen saamelaiseseen musiikkiin pari kuukautta sitten, kun törmäsin kiinalaiseen tutkijaan, joka oli ollut kotimaassaan Wimme Saaren konsertissa ja innostunut niin paljon, että oli varta vasten tullut Suomeen. Suurin osa kilpailuvoittajista on vuosien mittaan tullut Norjasta, kuten toissavuotinen Inger Gaup, mutta ykkössijalla on ollut myös suomalaisia, muun muassa lahjakas Niko Valkeapää. Vuoden 2002 voittaja oli Venäjän kolttasaamelainen Elvira Galkina. Sami Grand Prix-kilpailussa on kaksi sarjaa: perinteisen joi’un ja uuden saamenkielisen musiikin sarjat.

Saamelaisen musiikin noususta kertoo myös laaja levytuotanto. Yllätyin, kun huomasin että vuodesta 1990 lähtien viisikymmentätuhatta saamelaista on saanut aikaiseksi pari sataa CD-levyä, joiden skaala ulottuu joikaamisesta saamenkieliseen rockiin. Tuotanto on vilkkainta Norjassa, jossa on useita saamelaiseen musiikkiin erikoistuneita levy-yhtiöitä. Työ on tuottanut myös näkyviä hedelmiä: maailmalla tunnetaan muitakin saamelaisia tähtiä kuin Mari Boine. Kovin montahan heitä ei ole, mutta suhteessa väkilukuun saamelainen musiikki on jo maailmalla tunnetumpaa kuin suomalainen.

En yritä arvata, kuka voittaa tämän vuoden Sami Grand Prixin, mutta onnea etukäteen voittajalle. Täytyy seurata saamenkielisiä uutislähetyksiä. Suomessa laulukilpailua ei muistaakseni ole koskaan nähty televisiossa, voittajaa tuskin edes mainitaan etelän lehdissä.

Lailliset ja laittomat tallennukset

Kirjoitin vuosi sitten oikeusjutusta, jossa tekijänoikeusjärjestöt ja tv-kanavat vaativat Tvkaista Oy -nimistä yritystä lopettamaan tallennuspalvelunsa. Tvkaistan mukaan palvelu oli yksityistä kopiointia, kun taas vastapuolen mielestä ohjelmien tallentamiseen piti hankkia lupa. Syyttäjä epäili Tvkaistan syyllistyneen tekijänoikeusrikokseen, teollisuusrikokseen ja petokseen.

Tvkaista tarjosi television katsojille mahdollisuuden tallentaa netissä haluamansa tv-ohjelmat myöhempää katselua varten. Suunnilleen samanlaista palvelua tarjoavat nykyisin kaikki suuret teleoperaattorit. Epäilin silloin, että Tvkaista oli uutena yrityksenä nostettu esiin varottavana esimerkkinä. Syytettynä oli myös yrityksen lainopillinen neuvonantaja, mikä on aika poikkeuksellista. Tänä keväänä Tvkaistan toiminnasta on kuitenkin tullut esiin lisätietoja, jotka ovat aika noloja. Yhtiö oli puolustanut toimintaansa sillä, että jokaisella asiakkaalla oli yksityistä kopiointia varten oma tallennin. Poliisi löysi Tvkaistan konesalista 2996 kytkintä, joita ei ollut liitetty sähköverkkoon. Kyseessä oli pelkkä kulissi, tallentaminen tapahtui muualla. Sitten yhtiö asetettiin konkurssiin ja toimitusjohtaja katosi ulkomaille.

Viime aikoina on vuoroviikkoina ilmoitettu palvelun päättyneen ja sitten taas jatkuvan. Toimintaa jatkaa uusi Tvkaista, jolla ei oman ilmoituksensa mukaan ole mitään tekemistä vanhan yhtiön kanssa. Sillä ei myöskään ole osoitetta, vaan se toimii ulkomailta käsin syvällä Internetissä samoilla vesillä kuin Pirate Bay.

Tällä välin ammattilehdissä on kerrottu, että teleoperaattorit ovat päässeet tekijänoikeusjärjestöjen ja tv-kanavien kanssa sopuun tallennuspalvelujen jatkamisesta. Siis samasta toiminnasta, jota Tvkaistakin harjoitti. Sopimuksen ehdot ovat liikesalaisuus, rahaakin maksetaan, mutta tv-kanavien kannalta tärkeimmät myönnytykset ovat se että asiakkaiden on tulevaisuudessa pakko katsoa ohjelmien lomaan sijoitetut mainokset (!), ja ohjelmia saadaan säilyttää vain tietty aika.

Totesin jo vuosi sitten, että nykyisen tekijänoikeuslain näkökulmasta tallennuspalveluiden toiminta näyttäisi kyllä olleen laitonta. Kuten opetusministeriön tekijänoikeustoimikunnan mietinnössä 2012 todettiin, ”ilman palvelun tarjoajaa ei asiakkaalle valmistuisi kappaletta teoksesta”. Lain mukaan elokuvateoksen yksityistä kopiointia (joka itse tehtynä olisi laillista) ei saa antaa toisen tehtäväksi. Ilman lainmuutosta ei säännöstä voi ulottaa näitä teoksia käyttäviin verkkotallennuspalveluihin, totesi toimikunta.

Tv-kanavien ja teleoperaattoreiden sopimukseen liittyy kuitenkin ongelma. Nykyisen lain mukaan mikään organisaatio ei voi myöntää yhdeltä luukulta oikeuksia televisio-ohjelmien tallentamiseen. Jokainen tv-ohjelma pitää sisällään satoja erilaisia oikeuksia: taustamusiikin tekijät, käsikirjoittajat, tuottajat, näyttelijät, lavastajat, tuottajat. On tv-yhtiöiden itse tuottamia ohjelmia, teatterilevityksessä olleita elokuvia, ulkomaisten tv-yhtiöiden ohjelmia ja niin edespäin. Kaikkien oikeudet kulkevat eri reittejä. Tallennussopimuksen uutisoinnin yhteydessä todettiinkin, että sitä varten tarvitaan vielä lainmuutos, uusi sopimuslisenssipykälä. Siihen saakka kunnes lainmuutos saadaan aikaan, tallennuspalvelut ovat periaatteessa laittomia, koska kukaan ei kaikkia tarvittavia oikeuksia pysty myöntämään. Mutta ilmeisesti tähän pitää suhtautua samalla tavalla kuin Putinin toimiin Krimillä. Ei se ihan oikein mennyt, mutta ei sen takia nyt voi rikkoa välejä tärkeään kauppakumppaniin….

Olisiko lakia voitu muuttaa niin, että tallentamispalvelut olisi sallittu? Tämä olisi toteutettu esimerkiksi muuttamalla yksityistä kopiointia koskevaa lain kohtaa siten, että kopioinnin saisi antaa toisen tehtäväksi. Tv-ohjelmien samanaikainen uudelleenlähettäminen kaapeliverkostossa on periaatteessa samanlaista teosten uutta käyttöä kuin ohjelmien tallentaminen myöhempää katselua varten. Vasta vuonna 1995 tekijänoikeuslakia muutettiin niin, että televisio-ohjelmien samanaikainen edelleen lähettäminen kaapeliverkossa oli sallittua ilman oikeudenomistajien lupaa. Tätä ennen toimintaa harjoitettiin periaatteessa luvatta, samalla tavalla kuin tallennuspalveluita nykyisin. Tosin opetusministeriö muistaa vieläkin silloin tällöin muistuttaa, ettei poikkeus ole ihan sopusoinnussa Bernin tekijänoikeussopimuksen kanssa.

Helsingissä televisiota ei käytännössä voi katsoa muuten kuin kaapeliverkon kautta. Omia antenneja ei saa katolle viritellä. Kaapelitelevisio on vakiintunut osa tv-toimintaa ja kaapelioperaattoreilla on velvollisuus välittää samanaikaisesti kaikki vapaasti etenevillä aalloilla saatavissa olevat kanavat. Sanoi Bern mitä tahansa, en usko että suomalaiset äänestäjät olisivat hyväksyneet tilannetta, jossa kaapelialueilla asuvilta katsojilta olisi peritty ohjelmien vastaanottamisesta erillinen tekijänoikeudellinen lisämaksu.

Mitä kuluttajan käteen jää?

Taloudellisesta näkökulmasta kaapelijakelussa ja tallennuspalveluissa on toki eroja. Kaapelijakelu on antennijakelun tekninen vaihtoehto, kuluttajan näkökulmasta niillä ei ole eroa. Tallennuspalvelut tarjoavat samanlaista lisäarvoa kuin tallentavat digivirittimet. Teleoperaattorit haluavat lisätä viihdepalveluihinsa mahdollisuuden tallentaa vapaasti katsottavia tv-ohjelmia, koska tilaajat voivat näin ajatella säästävänsä digiboksin hinnan. Digibokseista taas maksetaan hyvitysmaksua, joka käytetään kulttuurin tuotantoon.

En kuitenkaan niele väitettä, jonka mukaan tallentamisesta tehty sopimus on liikesalaisuus, jonka yksityiskohtia ei tarvitse kertoa ulkopuolisille. Sopimuksen aikaansaamiseen tarvitaan lainmuutos, ja eduskunnan olisi kohtuullista tietää, mitä sillä saadaan aikaan. Osapuolena on myös tv-verolla rahoitettu Yleisradio.

Kun tallentamisesta aletaan maksaa korvauksia, oletan että järjestöt jakavat sen suunnilleen samalla tavalla kuin hyvitysmaksut ja muut vastaavat korvaukset. Suuri osa menee apurahoina uuteen tuotantoon, mikä on hyvä asia. Mutta kuinka suuri osa rahoista lopulta jää Suomeen, kuinka paljon menee ulkomaille? Ainakin puolet tallennetuista tv-ohjelmista on ulkomaisia.

Täytyy muistaa, että tekijänoikeuden näkökulmasta tuotantoyhtiöt ja tv-yhtiöt ovat oikeudenomistajia siinä missä yksityiset taiteilijatkin. Miten rahat jaetaan tekijöiden ja tuottajien kesken? Pitäisikö Yleisradion antaa tv-verolla tuotetut ohjelmat tallennettavaksi ilmaiseksi (siltä osin kuin Ylellä on tuottajan oikeudet), vai pitäisikö osa korvauksista päinvastoin suunnata Ylen toimintaan?

Voidaan myös sanoa, että tallennuskorvaus koskee samoja oikeuksia kuin tallentavista digivirittimistä perittävä hyvitysmaksu. Hyvitysmaksun suuruuden määrää valtioneuvosto. Nyt sille saadaan markkinoilla sovittu vertailukohde, mutta mikä se on? Onko se suurempi vai pienempi? 

Miten käy tallentavien digivirittimien?

Ajastimella varustetut vhs-nauhurit mullistivat aikanaan television katselun. Kotikatsojat eivät enää olleet ohjelmapäälliköiden laatimien aikataulujen orjia, ohjelman saattoi tallentaa katsottavaksi itse kullekin parhaiten sopivana ajankohtana. Tv-kanavat reagoivat lisäämällä ohjelmatarjontaa hankalina vuorokauden aikoina. Tuskin monikaan katsoo telkkaria kolmelta aamuyöstä, mutta jos silloin tulee mielenkiintoinen uusinta, sen voi katsoa myöhemmin.

Kun analogisesta televisiosta siirryttiin digitaaliseen, tallentavat digivirittimet tarjosivat uusia palveluita. Parhailla laitteilla saattoi tallentaa useampia kanavia samanaikaisesti. Tv-yhtiöt vastasivat haasteeseen kehittämällä omia verkkopalveluitaan (esimerkiksi Ylen Areena). Niissä oli se etu, että verkosta saattoi jälkikäteen löytää myös ohjelmia, joita ei ole muistanut tallentaa, mutta toisaalta ohjelma säilyvät palvelussa vain muutaman viikon ajan. Omalla digiboksilla ohjelmia voi säilyttää niin kauan kunnes kovalevy hajoaa (normaalisti noin kahden vuoden kuluttua).

Tallennuspalvelut syövät ajan mittaan tallentavat digivirittimet pois markkinoilta. Digibokseille käy samalla tavoin kuin kasettinauhureille, cd-soittimille, Nokian mallille 1110 ja monille muille hyville laitteille, joita ei vain enää saa mistään. Digiboksien tuotekehittely näyttää lakanneen joitakin vuosia sitten, Anttilan hyllyssä seisovat samat mallit. Jonakin päivänä digibokseja ei saa kuin tilaamalla Internetin kautta Kiinasta.

Mitä tapahtuu, jos tallennuspalvelut korvaavat kokonaan tallentavat digiboksit? Kuluttajan kannalta molemmat tarjoavat mahdollisuuden tv-ohjelmien ajansiirtoon. Kustannuksia on vaikea verrata, tallennuspalveluissa tulee laitekustannusten lisäksi laajakaistayhteyden hinta. Mutta kustannuksia tärkeämpää on, että siirryttäessä digibokseista tallennuspalveluihin tv-katsojan autonomia kaventuu. Jos olen ymmärtänyt oikein, nyt solmitun sopimuksen mukaan tallennuspalveluiden tekniikkaa muutetaan niin, että tallennettuja ohjelmia ei voi säilyttää niin kauan kuin haluaa. Mainoksia ei enää voi pikakelata. Eduskunta voisi miettiä, haluaako se välttämättä siunata lainmuutoksen, joka tekee käytännössä mainosten katselusta pakollista.

Yksityinen kopiointi tulee Britanniaan, korvaukset eivät

Hyvitysmaksu on tekijänoikeudellinen maksu, joka peritään mm tallentavien digiboksien ja ulkoisten kovalevyjen ostajilta korvauksena haitasta, jota laitteille tehtyjen kopioiden oletetaan aiheuttavan tekijöille. Maksu perustuu EU:n direktiiviin, mutta direktiivin sananmuoto on osoittautunut niin vaikeasti tulkittavaksi, että asiasta on vireillä useita oikeusjuttuja EU:n tuomioistuimessa. Suomen hallituskin näyttää viivyttelevän luvattua hyvitysmaksu-uudistusta, kunnes tuomioistuimesta saadaan tarkempia suuntaviivoja siitä mikä on direktiivin mukaista ja mikä ei.

Yksi hyvitysmaksujärjestelmän erikoisuuksista on, että Isossa Britanniassa ei koskaan ole peritty hyvitysmaksuja, vaikka maa on EU:n jäsen - ainakin toistaiseksi. Direktiivin mukaan maksu on hyvitys tekijöille siitä, että tekijänoikeuslaki sallii yksityisen kopioinnin. Britanniassa yksityinen kopiointi on ollut kiellettyä, joten hyvitysmaksuja ei peritä. Britit tekevät varmasti yhtä paljon kopioita kuin muutkin eurooppalaiset, mutta siitä direktiivi ei sano mitään.

Viime viikolla Britannian hallitus käynnisti mittavan tekijänoikeuslain uudistuksen. Parlamentille annettujen lakiesitysten joukossa on säännöksiä mm sitaattioikeudesta, kirjastoissa ja arkistoissa tapahtuvasta kopioinnista sekä ”yksityiseen käyttöön tehdyistä henkilökohtaisista kopioista”.

Lakiesityksen mukaan yksityiseen käyttöön tehdyt kopiot suojatuista teoksista olisivat tulevaisuudessa sallittuja. Laki poikkeaa kuitenkin useimpien muiden EU-maiden laeista. ”Henkilökohtaisia kopioita” saisi tehdä ainoastaan teoksista, jotka kopion tekijä jo omistaa pysyvästi. Omista levyistä ja kirjoista saisi tehdä kopioita esimerkiksi sen takia, että niitä voitaisiin käyttää eri laitteilla ja vaihtaa uuteen formaattiin. Tämä oikeus on niin vahva, että jopa kopioinninestojärjestelmien kiertäminen näyttäisi määrätyin edellytyksin olevan sallittua. Ideana on, että laillisesti hankittua aineistoa pitää voida käyttää pysyvästi kaikilla laitteilla. Sen sijaan oikeus ei koskisi kirjastosta ja kavereilta lainattuja levyjä tai streaming-palveluissa soivaa musiikkia. Televisio-ohjelmien ajansiirto on Britanniassa ennestään laillista, sitä ei katsota ”kopioinniksi”.

Esityksen toinen erikoispiirre on se, ettei ”henkilökohtaisesta kopioinnista” ilmeisesti perittäisi hyvitysmaksua. Britannian hallitus ajattelee, ettei tällä tavoin rajoitetusta kopioinnista ole haittaa eikä direktiivin mukaista hyvitysmaksua siis tarvitse periä. Mielenkiintoista nähdä, millainen keskustelu asiasta syntyy. Tässä on Arhinmäen seuraajallekin miettimistä.

Venäjä hyökkää Ukrainaan, tuhotaan kaikki immateriaalioikeudet

Mikä olisi varmin tapa mahdollisen sodan syttyessä estää vihollista käyttämästä Suomen rautateitä? Tietysti se, että poltetaan asemilla kaikki matkaliput.

Tämä vanha sotilasfarssissa kerrottu vitsi tuli mieleeni, kun pohdin EU:n Venäjälle asettamia taloudellisia pakotteita, joihin Venäjä tietysti on jo vastannut omilla sanktioillaan. Eivät ne tehottomia ole: osa oligarkeista on jo huomannut että Visa-kortti on lakannut toimimasta, koska kortin myöntänyt pankki on pakotelistalla. Tavaran kaupassa pakotteita on helppo asettaa, vientitulot vain jäävät saamatta.

Nykyisin kasvava osa kaupasta koskee kuitenkin aineettomia hyödykkeitä: tekijänoikeuksia, patentteja ja tavaramerkkejä. Mitä tapahtuisi, jos EU ja USA kieltäisivät aineettomien hyödykkeiden viennin Venäjälle ja Venäjä vastaisi samalla mitalla? Siis Beyoncen levyjä ja Versacen laukkuja ei saisi enää viedä Venäjälle. Venäläiset ilahtuisivat ja ryhtyisivät monistamaan niitä paikan päällä, Simferopoliin perustettaisiin välittömästi laukkutehdas. Vastaiskuna EU poistaisi venäläisten tuotteiden suojan, Alla Pugatshovan levyjä ja Matrjosha-nukkeja ryhdyttäisiin kopioimaan EU:ssa. Uhkana suunnilleen yhtä tehokasta kuin matkalippujen polttaminen.

Tekijänoikeudet, patentit ja tavaramerkit toimivat kansainvälisesti, koska kauhun tasapaino pakottaa valtiot kunnioittamaan toistensa oikeuksia. Jos valtio A ei kunnioita B:n oikeuksia, B maksaa potut pottuina. Oikeuksien hallinnointia varten on luotu kansainvälisiä organisaatioita, joiden hallinnoiminen on sekin hankalaa. Luin juuri immateriaalioikeuksiin keskittyvästä IPKAT-blogista, että Euroopan patenttiviraston EPO:n työntekijät Münchenissa olivat viime viikolla lakossa protestina pääjohtaja Benoit Battistellin ”diktatorisia otteita” vastaan. Puolet järjestön 3000 työntekijästä marssi ulos, vielä tiistaina lakkolaisia oli lähes tuhat.

En edes yritä selittää työriidan taustoja. Työpaikat patenttiviraston kaltaisissa kansainvälisissä järjestöissä ovat hyvin palkattuja ja haluttuja. Toisaalta monista eri maista ja työkulttuureista lähtöisin olevaa asiantuntijaorganisaatiota on vaikeampi johtaa kuin suomalaista ammattiliittoa. Nytkään ei ole kysymys palkoista vaan työpaikan ilmapiiristä. Erimielisyyttä on siitäkin, voivatko työntekijät ylipäänsä mennä lakkoon. Pääjohtajan mukaan vain pääjohtajalla on oikeus järjestää tätä asiaa koskeva äänestys. Asia muuttui mielenkiintoiseksi siinä vaiheessa kun kävi ilmi, ettei Saksan työlainsäädäntö koske patenttivirastoa, vaikka se sijaitsee Saksassa. Valtioiden välisellä sopimuksella perustettu EPO on ”valtio valtiossa” samaan tapaan kuin Vatikaani, jossa ylintä valtaa päättää paavi. Jos patenttiviraston työntekijä kokee tulleensa työpaikallaan kaltoin kohdelluksi, hän ei voi viedä asiaa saksalaiseen tuomioistuimeen. EPO:n perustamista koskevan sopimuksen mukaan työriidat käsitellään kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa, jossa käsittelyaikataulu on noin kymmenen vuotta. Eikä siitä voi valittaa ihmisoikeustuomioistuimeen.

Olisipa Kafka kuullut tästä. Toistaiseksi lakko ei kuitenkaan uhkaa patenttien myöntämistä, niiden käsittely jatkui lakon aikanakin.

Miten uusi direktiivi vaikuttaa suomalaisiin tekijänoikeusjärjestöihin?

Euroopan unionin lehdessä julkaistiin eilen (20.3.) direktiivi ”Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista sekä musikkkiteoksien oikeuksien lisensoinnista verkkokäyttöä vartensisämarkkinoille”. Direktiivi tulee voiman 20 päivän kuluessa julkaisemisesta ja jäsenvaltioilla on kaksi vuotta aikaa saattaa se voimaan kansallisessa lainsäädännössään.

”Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivinen hallinnointi” viittaa Teoston, Gramexin ja Kopioston kaltaisiin järjestöihin, jotka edustavat suurta määrää tekijänoikeuksia ja välittävät lupia niiden käyttöön. Teoston ansiosta konserttien järjestäjien ei tarvitse neuvotella erikseen kaikkien konsertissa esitettävien sävellysten tekijöiden kanssa, vaan oikeudet voi hankkia yhdeltä luukulta. Oikeuksien hinnasta on erimielisyyksiä, se on normaalia, mutta yleisesti ottaen tekijänoikeusjärjestöt Suomessa nauttivat sekä jäsentensä että asiakkaidensa luottamusta.

Näin ei ole kaikkialla Euroopassa. Lähihistoriasta löytyy jopa tapauksia, joissa järjestöjen johtoa on tuomittu jäsenten varojen pimittämisestä. Kuten direktiivin perusteluissa todetaan, ”yhteishallinnointiorganisaatioiden toimintaan sovellettavat kansalliset säännöt eroavat merkittävästi toisistaan, erityisesti mitä tulee niiden avoimuuteen ja selontekovelvollisuuteen jäseniään ja oikeudenhaltijoita kohtaan. Tämä on aiheuttanut usein vaikeuksia erityisesti ulkomaisille oikeudenhaltijoille niiden pyrkiessä käyttämään oikeuksiaan ja johtanut kerättyjen tulojen huonoon hallintaan. Yhteishallinnointiorganisaatioiden toimintaan, mistä koituu ongelmia yhteishallinnointiorganisaatioiden jäsenille, oikeudenhaltijoille ja käyttäjille.”

Tämän voi tiivistää esimerkiksi siten, että vaikka suomalaisen artistin levy olisi suuri hitti kaukaisemmassa EU-maassa, hän ei voi olla varma, saako hän koskaan rahojaan – eikä hänellä ole käytännössä mahdollisuutta selvittää, mihin rahat ovat menneet. Tällaiset ongelmat direktiivin pitäisi nyt poistaa.

Direktiivin toinen tavoite on varmistaa, että musiikin tekijänoikeusjärjestöt voivat tulevaisuudessa lisensoida ohjelmistoaan verkkojakelua varten koko unionin alueelle. EU:n komissio on aikaisemmin yrittänyt hoitaa asian erillisellä määräyksellä, joka kaatui tuomioistuimissanolosti nenälleen. Tältä osin direktiivi vaikuttaa lähinnä tekijänoikeusjärjestöjen sekä YouTuben, iTunesin ja Spotifyn kaltaisten toimijoiden suhteisiin. Keskityn seuraavassa tarkastelemaan, mitä direktiivi sanoo järjestöjen hallinnasta.

Direktiivi sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä järjestöjen jäsenkriteereistä, hallinnosta ja varojen käytöstä. Tulevaisuudessa tekijänoikeusjärjestöiltä edellytetään samantapaista avoimuutta kuin pörssiyhtiöiltä. Suurin osa jäsenyyttä ja hallintoa koskevista säännöksistä on tuttuja suomalaisesta yhdistyskäytännöstä. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä, miten direktiivin teksti siirretään kansalliseen lainsäädäntöön.

Direktiivin mukaan päätösvalta järjestöissä kuuluu jäsenten yleiskokoukselle, joka vastannee suomalaisen yhdistyksen vuosikokousta. 6 artiklan 2 kohdan mukaan järjestön on ”hyväksyttävä jäseniksi oikeudenhaltijat ja oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöt (…), jos nämä täyttävät jäsenyysvaatimukset, joiden on perustuttava objektiivisiin, avoimiin ja syrjimättömiin kriteereihin.”

Otetaan Suomesta tarkastelun kohteeksi Teosto ja Gramex. Teoston jäsenet ovat säveltäjiä, sanoittajia ja musiikkikustantajia, siis direktiivissä mainittuja ”oikeudenhaltijoita”. Jokainen yhden laulun tekijä ei pääse Teoston jäseneksi, mutta jäsenyyden ehdoista on olemassa kriteerit. Nykyisin Teostolla on yli 700 jäsentä. Teoston hallinto perustuu siis suoraan jäsendemokratiaan. Ei-jäsenet voivat solmia solmimaan Teoston kanssa asiakkuussopimuksen, mutta asiakkailla ei ole äänivaltaa yhdistyksessä.

Gramexilla on vain kolme jäsentä, Muusikkojen liitto ry, Musikkituottajat ry sekä Solo ry. Kaksi ensimmäistä edustavat muusikoita ja äänitteiden tuottajia. Solo ry on laulusolisteja edustava yhdistys, jolla ei näytä olevan toimintaa Gramexin ulkopuolella. Yksittäiset musiikin esittäjät ja tuottajat ovat Gramexissa asiakkaita, jotka voivat osallistua yhdistyksen päätöksentekoon vain jonkin jäsenjärjestön kautta. Gramex uskoo edustukselliseen demokratiaan.

Gramexin jäsenet ovat direktiivissä tarkoitettuja ”oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöjä”, mutta tällä hetkellä yksittäiset muusikot ja äänitetuottajat eivät voi olla suoraan Gramexin äänivaltaisia jäseniä. Samanlainen tilanne näyttäisi olevan useimmissa muissakin suomalaisissa yhteishallinnointiorganisaatioissa, kuten Kopiostossa. Ne ovat järjestöjen järjestöjä, yksittäiset tekijät eivät ole äänivaltaisia jäseniä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, aiheuttaako direktiivi muutoksia suomalaisten tekijänoikeusjärjestöjen sääntöihin. Nykyinen "edustuksellinen demokratia" näyttää toimivan, en ole kuullut kenenkään olleen erityisen tyytymätön.  Direktiivin mukaan järjestöjen äänivaltaisiksi jäseniksi on kuitenkin vastaisuudessa hyväksyttävä ”oikeudenhaltijat ja oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöt, jos nämä täyttävät jäsenyysvaatimukset”. Kaikkia ei ole pakko hyväksyä, mutta voiko yhteisvalvontajärjestö ottaa sääntöjensä mukaan jäsenikseen pelkästään ”oikeudenhaltijoita edustavia yhteisöjä” ja sulkea yksittäiset oikeudenomistajat jäsenyyskriteerien ulkopuolelle? Mitä tapahtuu, jos vaikkapa suurasiakkaat Anssi Kela ja Paula Koivuniemi haluavat vuonna 2016 Gramexin äänivaltaisiksi jäseniksi, kun direktiivi tulee voimaan? Sama tilanne on Kopiostossa, joka on myös järjestöjen järjestö. Direktiivin sananmuoto näyttäsi kuitenkin edellyttävän jonkinlaista suoraa demokratiaa.

Spotify: kuka saa rahat?

Musiikin verkkopalvelut ovat vakiinnuttaneet asemansa. Suomen äänitetuottajat ottavat suoratoistopalvelut huomioon albumilistoja laadittaessa. Spotify kertoo jakaneensa oikeudenomistajille korvauksia jo miljardin dollarin (720 miljoonan euron) arvosta.

Samaan aikaan monet artistit maailmalla ja Suomessa valittavat, että palveluiden maksamat korvaukset ovat liian pieniä. Muutamat ovat vetäneet levynsä kokonaan pois palvelusta. Anssi Kela kertoi marraskuussa blogissaan, että hän oli tienannut Levoton tyttö -  kappaleen striimauksesta Spotifyssa vain runsaat 2300 euroa, vaikka sitä oli kuunneltu yli miljoona kertaa. Yhdestä kuuntelusta korvaus oli siis vain 0,0002 euroa (kaksi sentin sadasosaa). Toisaalta Kela totesi, että hänen muistakin kappaleistaan kertyy Spotifyn kautta jatkuvasti tuloa, Nummelakin on saanut jo puoli miljoonaa kuuntelukertaa. Mutta suurin osa taiteilijoista saa toistaiseksi suoratoistopalveluista niin pieniä tuloja, ettei niillä ole mitään käytännön merkitystä. Tuhat soittokertaa on vain 20 senttiä. (Artisti Anssi Kela ei kerro blogissaan, onko 2300 euroon laskettu mukaan myös säveltäjä Anssi Kelalle Teoston kautta tulevat korvaukset – luultavasti ei. Se olisi hyvä tietää kun arvioidaan korvauksen kohtuullisuutta).

Onko miljoona kuuntelukertaa ja 2300 euroa paljon vai vähän? Ryhdyin pohtimaan tätä ja yritin selvittää suoratoistopalveluiden korvauksia verrattuna äänitteiden muuhun käyttöön. Se ei ole aivan yksinkertaista.

Musiikin tekijät saavat levyistään (nykyisin pitäisi jo sanoa äänitteistä) tuloja kolmella tavalla. Se, miten korvaukset määritetään ja kenelle niitä jaetaan, vaihtelee kuitenkin suuresti.

Levottoman tytön myyntilukuja ei vielä ole julkaistu, mutta Anssi Kelan edellistä menestyslevyä Nummela myytiin yli 150 000 kappaletta. Artistien korvaukset levymyynnistä jakaantuvat kahteen pääryhmään. Levyn pääesiintyjä (”featured artist”) saa yleensä prosenttikorvauksen myynnistä. Sen suuruus sovitaan tapauskohtaisesti ja riippuu artistin valovoimaisuudesta; se on yleensä kahden ja kymmenen prosentin välillä (liikevaihtoverottomasta tukkuhinnasta, ei kaupan hinnasta). Taustamuusikot (”accompanying musicians”) sen sijaan saavat studiotyöstä kertakorvauksena Muusikkojen liiton sopiman tuntipalkan. Jos levyä myydään satatuhatta kappaletta, päätähti saa mukavan potin, säestäjät vain tuntipalkan. Jos levyä myydään kolmesataa kappaletta, mikä on sekin mahdollista, säestäjät tienaavat enemmän kuin tähti.

Lisäksi levyn myynnistä maksetaan Teosto/NCB:n kautta korvaus levytettyjen kappaleiden tekijöille. Korvaus on sovittu kollektiivisesti eikä siitä neuvotella yksilölisesti. En tiedä nykyistä tasoa, mutta se on jossakin kymmenen prosentin alapuolella myytyä levyä kohti. Korvaus jaetaan suunnilleen tasan säveltäjän, sanoittajan ja musiikkikustantajan kesken. Jos pääesiintyjä on samalla levyn kaikkien kappaleiden säveltäjä ja sanoittaja, hän saa siis tuplapotin. Jos hän tulkitsee muiden lauluja, rahankin menevät muualle.

Jos levyä on myyty paljon, se soi varmasti myös radiossa. Musiikin tekijät saavat radiosoitoista korvauksia Gramexin ja Teoston kautta. Korvaukset ovat suunnilleen samaa tasoa, ja tilitysten perusteena ovat sekä soittokerrat että kanavan kuulijamäärä. Suurimmat korvaukset maksaa Radio Suomi, koska se on suosituin kanava. Parhaimmillaan Gramex- ja Teosto-korvaus voivat olla yhteensä muutaman kympin minuutilta, pienillä paikallisilla kanavilla paljon vähemmän. Jos levyä soitetaan radiossa yli sata kertaa vuodessa, siitä kertyy ihan mukavat korvaukset. Lisäksi niihin kertyy mukavasti lisäkertoimia äänitteiden julkisesta esittämisestä, hyvitysmaksuista jne. Jos levy toisaalta soi vain kerran vuodessa, korvaus menee pankin kuluihin.

Radiosoitosta Teoston kautta säveltäjille maksettavat korvaukset jakautuvat suunnilleen samalla tavalla kuin levyjen myynnistä, mutta Gramexin puolella toimitaan eri logiikalla. Äänitteiden oikeudenomistajia ovat sekä tuottajayhtiöt että levyllä soittavat muusikot – ei siis vain se, jonka nimi on levyn kannessa. Esiintyjien puolikas jaetaan Gramexissa sovitun kaavan mukaan siten, että solisti saa kakusta isomman siivun kuin basisti, mutta kaikille kertyy jotakin. Minäkin olen monena vuotena saanut Gramexista kympin siitä hyvästä. että soitin kitaraa M. A. Nummisen levyllä ”Ajokortti ja kuulokyky”.

Onko miljoona kuuntelukertaa Spotifyssä paljon? Luku tuntuu suurelta, mutta täytyy muistaa että kyse on yksittäisistä kuuntelukerroista. Jos sama levy soi Radio Suomessa viisi kertaa, se on myös saanut miljoona kuuntelijaa (edellyttäen että kanavan kuulijamäärä oli 200 000). Voidaan toki sanoa, että soittokerrat Spotifyssa ovat arvokkaampia, sillä kuulija on saanut toivomansa musiikin toivomallaan hetkellä, kun taas Radio Suomen ohjelmistoa ei voi itse valita. Jos vaihtoehtona on levyn ostaminen, Spotify on edullisempi. Ostamaansa cd-levyä voi kuitenkin kuunnella rajattoman monta kertaa eri soittimilla, ja sillä on jonkinlainen jälleenmyyntiarvo. Jos haluan kuunnella Levottoman tytön joka päivä vuoden ajan, siitä kertyy jo 365 soittotapahtumaa.

En yritä arvioida, ovatko Spotifyn maksamat korvaukset kohtuullisia. Se on monimutkaisempi kysymys. Täytyy muistaa että Spotifyllä on oman ilmoituksen mukaan vasta noin kuusi miljoonaa maksavaa tilaajaa koko maailmassa. Se ei ole hirveän paljon. Suomen Yleisradio on vielä melkein yhtä suuri kuin koko maailmassa toimiva suoratoistopalvelu. (Tilaajien määrää Suomessa ei ole julkistettu). Spotifylla ja sen kilpailijoilla on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet kasvaa moninkertaisiksi, ja silloin korvaustenkin pitää kasvaa.

Ainakin levy-yhtiöt näyttävät olevan tyytyväisiä Spotifyn maksamiin korvauksiin. Kaikki suuret levy-yhtiöt (jotka ovat myös Spotifyn suuromistajia) ovat jo syöttäneet ohjelmistonsa palveluun, niin monet pienetkin. Samalla tavoin ne ovat aina lähettäneet uudet levynsä radioasemille, vaikka korvausten suuruudesta on kiistelty. Myös säveltäjät saavat oman osuutensa

Muusikkojen osalta tilanne on ongelmallisempi. Radiosoitosta rahat jaetaan tasan levy-yhtiön ja soittajien kesken, kaikille soittajille tulee jotakin. Spotify-soitosta muusikot saavat korvauksia samassa suhteessa, kuin levysopimuksessa on sovittu. Säestävät muusikot eivät ilmeisesti saa mitään, solistit yleensä muutaman prosentin. Jos suoratoistopalvelut jonakin päivänä syövät soittolistaradion  - mitä voisi jopa toivoa – taustamuusikot eivät voi enää luottaa Gramex-tilityksistä kertyvään ”pitkään häntään”, joka tuottaa keikkapalkkioihin korkoa vielä vuosien kuluttua.