Uusi EU-komissio on aloittanut työnsä. Kunhan komissio on
saanut hoidetuksi talouskriisin ja Britannian jäsenyyden, pöydällä on pitkä
listä edelliseltä komissiolta kesken jääneitä tekijänoikeuskysymyksiä. Viime
vuosina uusien linjanvetojen luominen on käytännössä kuitenkin luisunut EU:n
tuomioistuimelle.
Syy tähän löytyy siitä, että EU:ssa
tekijänoikeuslainsäädäntö on harmonisoitu vain osittain. Tällä hetkellä on olemassa
kolmen tyyppisiä säännöksiä. Joissakin asioissa, esimerkiksi suoja-ajoissa, on
yksiselitteinen direktiivi. Kaikki EU-maat ovat sitoutuneet noudattamaan niitä,
eikä suoja-ajoissa ole tulkitsemisen varaa. Sitten on direktiivejä, jotka ovat
niin moniselitteisiä, että jäsenvaltioille on jätetty paljon tulkinnan varaa
niiden soveltamisessa. Hyvä esimerkki tästä on korvaus yksityisestä
kopioinnista. Jäsenmailla on velvollisuus luoda tekijöitä varten
korvausjärjestelmä, mikäli ne sallivat yksityisen kopioinnin. Käytännön
toteutus on kuitenkin jätetty kunkin valtion harkintaan, mistä on ollut
seurauksena pitkä rivi oikeusjuttuja EU:n tuomioistuimessa, kun osapuolet ovat
asettaneet kyseenalaiseksi kansallisten tuomioistuinten ratkaisut. Kolmanneksi
on asioita, jotka eivät lainkaan kuulu EU-tekijänoikeudet piiriin. Tällaisia
ovat esimerkiksi moraaliset oikeudet ja työsuhdetekijänoikeus.
Tekniikan nopean kehityksen vuoksi tekijänoikeusasioista on
tullut aidosti vaikeita. Kukaan ei viisitoista vuotta sitten olisi pystynyt
ennustamaan tarkasti kaikkea sitä, miten tekniikka on sen jälkeen muuttunut
(tietoyhteiskuntadirektiivi on vuodelta 2001). EU-tuomioistuimessa on ollut lukuisia
juttuja, joissa käsitellään piratismia, verkko-operaattorin vastuuta,
linkittämistä ja muita vastaavia asioita. Tuomioistuimen ratkaisut löytyvät netistä,
ja niitä on kommentoitu laajalti. Minua kiinnosti kuitenkin tapaus, jossa
tuomioistuin otti kantaa kirjastojen oikeuteen digitoida kirjoja ja tarjota digitoitua
aineistoa asiakkaittensa käyttöön kirjaston sisällä (C-117/13 Technische
Universität Darmstadt v Eugen Ulmer KG). Saksalainen kustantaja Ulmer oli
haastanut oikeuteen Darmstadtin teknillisen korkeakoulun kirjaston, joka oli digitoinut
sisäiseen verkkoon asiakkaittensa luettavaksi Ulmerin kustantaman kirjan.
Kustantajan mielestä kirjaston olisi pitänyt ostaa useampia kappaleita kirjaa. EU-tuomioistuin
totesi kuitenkin, että jäsenvaltiot voivat antaa kirjastoille oikeuden
digitoida kirjoja. Kirjasto voitti jutun.
Suomen näkökulmasta tässä ei ole mitään uutta. Tekijänoikeuslaissa
on jo yksityiskohtaiset säännökset kirjastojen ja arkistojen oikeudesta
digitoida kirjoja ja muita suojattuja teoksia. EU-tuomioistuin katsoi
kuitenkin, että kirjastot voivat myös tarjota asiakkailleen mahdollisuuden
tehdä digitoiduista teoksista kopioita muistitikulle ja tulostaa ne myöhemmin
paperille. Kyse on silloin yksityisestä kopioinnista, joka on sallittua, jos muistitikuista
peritään yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu – kuten esimerkiksi Suomessa. Vaikka
tässä tapauksessa kysymys oli kirjallisista teoksista, periaatteessa ratkaisu
näyttäisi koskevan kaikkia teoslajeja. Tämä herättää ajatuksia vaikkapa
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin palveluiden kehittämisestä.
Ratkaisua odottamassa on vielä useita juttuja, joilla on
merkitystä kaikille EU-maille. Copydan Båndkopi (C-463/12) on tanskalaisen
tuomioistuimen pyytämä ennakkoratkaisu, jossa pyritään täsmentämään yksityisen
kopioinnin hyvitysmaksun perusteita. Milloin kopioinnista aiheutuva haittaa on katsottava
niin pieneksi, ettei hyvitysmaksua tule periä? Miten on toimittava, jos laitteita
(esimerkiksi älypuhelimia) käytetään pääasiassa muihin tarkoituksiin kuin
kopiointiin? Tästä asiasta on jo EU:n julkisasiamiehen Cruz Villalonin lausunto,
mutta tuomioistuin ratkaisua joudutaan vielä odottamaan.
Tuomioistuimen käsittelyssä on myös toinen hyvitysmaksua
koskeva asia, jossa ovat vastakkain Espanjan valtio ja paikalliset
tekijänoikeusjärjestöt. Muutama vuosi sitten EU-tuomioistuin totesi Espanjan
silloisen hyvitysmaksujärjestelmän direktiivin vastaiseksi, koska maksuja perittiin myös
yrityskäyttöön myydyistä tallennusvälineistä. Espanjan valtio kyllästyi jatkuviin
riitoihin ja päätti ryhtyä maksamaan hyvitysmaksut valtion budjetista.
Tekijänoikeusjärjestöt eivät olleet tyytyväisiä, sillä niiden mielestä
hyvitysmaksuihin varattu summa oli liian pieni. Valituksen perusteena ei
kuitenkaan ole korvauksen suuruus, vaan muodolliset seikat: tuomioistuin joutuu
ratkaisemaan, onko hyvitysmaksujen korvaaminen suoraan jonkin valtion
budjetista sopusoinnussa direktiivin kanssa.
Käytännössä hyvitysmaksut muodostavat melko pienen osan
tekijänoikeuden rahavirroista. Tekniikan kehittyessä on tullut yhä
hankalammaksi päättää, mistä laitteista hyvitysmaksuja tulisi kerätä. Espanjan
päätös siirtää maksu kaikkien veronmaksajien maksettavaksi poistaa perinnästä ja maksujen palautuksista aiheutuvat hallinnolliset kulut. Se ei kuitenkaan poista kysymystä siitä, mikä
olisi hyvitysmaksun oikea taso.
Espanjan tapaus on jo yhdeksäs hyvitysmaksua koskeva
asia, joka on päätynyt Euroopan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Tämä osoittaa,
että nykyisen direktiivin sanamuoto on vanhentunut ja liian tulkinnanvarainen.
Jos hyvitysmaksujärjestelmää halutaan edelleen kehittää, uuden komission
pitäisi rohkeammin uudistaa sitä. Miten maksu voidaan käytännössä periä pilvipalveluista,
joihin talletetaan yhä enemmän aineistoa? Vai onko Espanjan ratkaisu
tulevaisuudessa sittenkin ainoa realistinen vaihtoehto, jonkinlainen tv-maksun
tapainen maksu, joka peritään kaikilta veronmaksajilta riippumatta siitä, tekevätkö
he kopioita muistitikulle, pilveen tai paperille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti