Hyvitysmaksu työllistää tuomareita

Kiitos kaikille, jotka antoivat palautetta hyvitysmaksun ongelmia käsittelevästä kirjoitussarjastani. Päätin omistaa vielä muutaman päivän asian tutkimiselle. Hyvitysmaksusta löytyy yllättävän paljon aineistoa, se työllistää eri maissa tuomareita ja Euroopassa on ainakin yksi lakiasiantoimisto, lontoolainen Bird and Bird, jolla on jo hyvitysmaksujuttuihin erikoistunut osasto.

Hyvitysmaksu peritään kopiointiin soveltuvien laitteiden ja välineiden ostajilta sillä perusteella, että heidän oletetaan tekevän yksityiseen käyttöönsä kopioita suojatusta aineistosta. Tämän taas oletetaan aiheuttavan vahinkoa tekijöille. Vaikka hyvitysmaksun logiikkaa voidaan arvostella, se toimi selkeästi silloin kun maksun pääkohteina olivat äänikasetit, joille tallennettiin musiikkia radiosta.

Tekniikan kehittyessä hyvitysmaksun rajat ovat hämärtyneet. Ongelmat johtuvat ainakin osittain siitä, että maksua koskeva direktiivi on moniselkoinen. Maksun kohteet ja taso vaihtelevat eri maissa.  Maksujen jakoperusteista on vaikea löytää tietoa. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuoreet ratkaisut täsmentävät kuitenkin direktiiviä, ja huomaan että minun olisi pitänyt tukia ne tarkemmin. Suomessa  1984 käyttöön otettu kasettikorvaus oli tekijänoikeuslakiin liitetty apurahajärjestelmä. Ratkaisuista selviää, että vuoden 2001 direktiivi on aivan muuta. Vaikka Suomen tekijänoikeuslain hyvitysmaksua koskevat kohdat ovatkin pääosin samat kuin vuonna 1984, niiden merkitys on täysin muuttunut. Nykyinen hyvitysmaksu on tekijän yksinoikeuden laajennus. Hyvitysmaksujen jakamisesta ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin” ei puhuta mitään.

Tuomioistuimen ennakkoratkaisu asiassa Padewan v. SGEA koski espanjalaisen tekijänoikeusjärjestön oikeutta periä myyjältä hyvitysmaksu laitteista, jotka oli tarkoitettu yritysten käyttöön. Thuiskopie v. Opus Supplies koski alankomaalaisen oikeusjärjestön oikeutta periä maksu Saksassa toimivalta yritykseltä, joka harjoitti postimyyntiä Alankomaihin. Kysymykset olivat näennäisesti suppeita, mutta perusteluissa tuomioistuin esittää selkeän tulkinnan hyvitysmaksun tarkoituksesta.

Tuomioistuimen mukaan vuoden 2001 direktiivi laajensi tekijöiden, esiintyvien taiteilijoiden ja tuottajien yksinoikeutta koskemaan yksityistä kopiointia. Oikeudenomistajilla on yksinoikeus sopia kopioinnista. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin sallia kopioinnin, jos ottavat käyttöön hyvitysmaksun. Se on korvaus vahingosta, joka tekijöille aiheutuu suojattujen teosten kopioimisesta yksityisiin tarkoituksiin. Käyttäjien saamasta hyödystä, joka oli vanhan kasettikorvauksen tärkein peruste, ei direktiivissä tai tuomioissa sanota mitään.

Hyvitysmaksu näyttäisi olevan samantapainen tekijänoikeudellinen pakkolisenssi kuin korvaus äänitteiden julkisesta esittämisestä. Tekijät eivät voi kieltää kopiointia, mutta heillä on oikeus korvaukseen. Järjestelmät eroavat kuitenkin siinä suhteessa, että hyvitysmaksu peritään myyjiltä, joiden oletetaan vyöryttävän maksu edelleen laitteiden käyttäjien maksettavaksi. Näin toteutuu tuomioistuimen mukaan tasapaino tekijöiden ja käyttäjien intressien välillä: ne jotka käyttävät teoksia, maksavat niille, joiden teoksia he käyttävät. Hyvityksen oikeutettuja ovat kaikki, joilla on lain mukaan oikeus teoksiin tai tallenteisiin,  mukaan luettuina tuottajat ja yleisradioyhtiöt. Korvauksia ei voi rajoittaa vain oman maan tekijöille.

Direktiivissä tai tuomioissa ei oteta kantaa siihen, minkä suuruinen maksun tulisi olla. Sama koskee myös julkisesta esittämisestä maksettavia korvauksia, jotka nekin vaihtelevat suuresti. Suomessa äänilevyjen radioinnista maksettavista korvauksista on väännetty kättä korkeimmassa oikeudessa asti. Ei näistä tuomiostakaan löydy mitään sääntöä korvauksen suuruudelle. Tuomioistuin on kuullut molempia osapuolia ja päätynyt sitten johonkin summaan, jonka laskuperusteita ei ilmoiteta.

Jos hyvitysmaksu on tekijänoikeuden laajennus, tästä seuraa mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Maksu on ”itsenäinen unionin oikeuden käsite”, se koskee unionissa tuotettuja teoksia ja tallenteita. Vastavuoroisuussääntöjen mukaan se ei koske unionin ulkopuolella, esimerkiksi Yhdysvalloissa tuotettua aineistoa. Eivät suomalaiset radioasematkaan maksa korvauksia amerikkalaisten levyjen soittamisesta, koska Yhdysvallat ei anna meille vastaavaa suojaa. Jos hyvitysmaksun perusteena on kopioiden määrä tai kopioinnin aiheuttama vahinkoa, laskelmista on vähennettävä EU:n ulkopuolella tuotettu aineisto.

Padawan-ratkaisu nostaa myös esiin kysymyksen, miten realistinen Markus Leikolan ehdotus ”kolmen korin” hyvitysmaksusta oli. Maksun laajentaminen tallennuspalveluihin mahtuu selvästi direktiivin raameihin. Sen sijaan Leikolan ehdottama sisällöntuottajilta perittävä maksu tuskin menisi läpi yhteisöjen tuomioistuimessa, ellei direktiiviä muuteta. Eiväthän sisällöntuottajat tuota  kappaleen valmistamiseen tarkoitettuja koneita, laitteita tai tarvikkeita. Opetusministeriö on jo ilmoittanut, ettei Leikolan ehdotusta toteuteta, joten kysymys jää retoriseksi.

Espanja siirtyy budjettirahoitukseen

Padewan-ratkaisussa Euroopan yhteisöjen tuomioistuin totesi, että Espanjan hyvitysmaksu oli direktiivin vastainen, koska se perittiin myös yrityskäyttöön myydyistä laitteista. Ratkaisu on täysin yksiselitteinen. Maksun periminen laitteista, koneista ja tarvikkeista, jotka on selvästi varattu muuhun tarkoitukseen kuin yksityiskäyttöön tapahtuvaan kopiointiin ei ole yhteensopivaa direktiivin kanssa. Tuomioistuin palautti asian takaisin Barcelonan alueoikeuteen, mutta Espanjan hallitus teki omat johtopäätöksensä. Hyvitysmaksujen periminen lopetettiin Espanjassa vuoden 2012 alusta ja hallitus lupasi hoitaa hyvityksen budjetista tarkoitukseen osoitettavalla määrärahalla.

(Suomessa yrityksillä on jo lain mukaan oikeus saada hankkimistaan laitteista takaisin maksamansa hyvitysmaksu. Järjestelmää on pidetty kankeana, mutta se täyttää direktiivin vaatimukset ja toimii niin kauan, kun palautuksen hakijoiden määrä on pieni. Harva pienyritys viitsii hakea palautusta muutamasta DVD-levystä. Mutta jos hyvitysmaksu ulotetaan koskemaan tietokoneita ja puhelimia, palautuksen hakijoita tulee olemaan lähes miljoona, siihen on oikeutettu jokainen taksimies ja kampaamo, joka maksaa laskunsa verkkopankissa.)

Nyt Espanjasta on saatu tietoja siitä, miten budjettirahoitus käytännössä toimii. Hallitus on osoittanut tarkoitukseen viisi miljoonaa euroa. Se on huomattavasti vähemmän kuin Suomen vuotuinen hyvitysmaksukertymä, ja Espanja on sentään huomattavasti suurempi maa. Riippumattomia tuottajia edustavat EUROCINEMA ja IMPALA pitävät summaa ”naurettavana” ja vaativat palaamista entiseen järjestelmään. Keskustelu hyvitysmaksusta jatkuu siis Espanjassakin.

Alankomaat ei pääse eroon hyvitysmaksusta

Alankomaat on Ruotsin ja Saksan ohella yksi niistä maista, joissa tekijänoikeusasiat ovat nousseet päivänpolitiikkaan. Alankomaiden hallitus jäädytti vuonna 2007 hyvitysmaksut sen aikaiselle tasolle, ja myöhemmin oikeusministeri ilmoitti, että maa aikoo kokonaan luopua hyvitysmaksusta. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Hyvitysmaksuja kannattava euroedustaja Emine Bozkurt tiedusteli EU:n komissiolta, onko suunnitelma direktiivin vastainen. Sisämarkkinakomissaari Michael Barnier ilmoitti, että EU harkitsee toimenpiteitä, jos Alankomaat ryhtyy poistamaan hyvitysmaksua.

Tällä välin esittäviä taiteilijoita edustava NORMA haastoi Alankomaiden valtion oikeuteen tuloista, jotka se on menettänyt, kun hyvitysmaksuja ei ole peritty mp3-soittimista ja ulkoisista kovalevyistä. Maaliskuussa haagilainen tuomioistuin katsoi, että nämä laitteet kuuluvat direktiivin mukaan hyvitysmaksun piiriin ja määräsi valtion maksamaan NORMAlle korvauksia. Valtio on valittanut korkeimpaan oikeuteen, mutta päätöstä odotetaan aikaisintaan ensi vuonna. Oikeusministeriö on nyt ilmoittanut, että järjestelmä uudistetaan vuoden 2013 alusta.

En ymmärrä hollantia niin paljon, että voisin seurata maassa käytyä tekijänoikeusdebattia. Olisi mielenkiintoista tietää, mihin seikkoihin Alankomaiden valtio vetosi oikeudessa puolustaessaan kantaansa. Katsoiko se, ettei direktiiviä tarvitse noudattaa, vai väittikö se, etteivät uudet laitteet aiheuta vahinkoa? Millaista näyttöä väitteiden tueksi esitettiin?

Britannia ei edes harkitse hyvitysmaksua

Iso-Britannia ei ole koskaan ottanut hyvitysmaksua käyttöön. Alankomaiden ratkaisun jälkeen jotkut kommentoijat ihmettelivätkin, voisivatko maan tekijänoikeusjärjestöt haastaa samalla tavalla kruunun oikeuteen.

Eivät voi, sillä Britannia noudattaa direktiiviä kirjaimellisesti. Direktiivin pääsääntö on, että kaikki yksityinen kopiointi edellyttää oikeudenomistajien lupaa – paitsi sellainen, josta on vain vähäistä haittaa. Britanniassa yksityinen kopiointi on kiellettyä, joten asia on järjestyksessä. Jos oikeudenomistajat haluavat, ne voivat ryhtyä myymään kopiointiin oikeuttavia lisenssejä tai haastaa lain rikkojia oikeuteen. Lakiasiantoimisto Bird & Bird toteaa näin:  ”UK copyright law does not provide for private copying and similar end-user copying exceptions and there is no levy system in the UK. Therefore, acts such as copying music onto an MP3 player for private purposes infringe copyright, although right holders have not taken any action to prevent such infringement.”

Kaikesta päätellen maksuja ei edes suunnitella. Hallitus on ilmoittanut Hargreavesin komitean ehdotusten mukaisesti, että se aikoo laajentaa oikeutta yksityiseen kopiointiin ilman maksuja: ”We will ensure that such an exception is sufficiently narrow so that any harm caused to copyright owners through private copying is minimised, and therefore do not intend to introduce a levy on electronic devices or blank media, such as exists in some other countries.”

Minulle ei ole täysin selvinnyt, miten britit aikovat tehdä tämän joutumatta ristiriitaan Brysselin kanssa. Todennäköisesti tässä aiotaan vedota periaatteeseen, jonka mukaan vähäistä haittaa ei tarvitse korvata. Brittiläisen politiikan tyyliin kuuluu, että mannermaalla toimivasta EU:sta ja sen direktiiveistä ei puhuta mitään hyvää. 

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tutkia Britannian roolia direktiivin syntyvaiheissa. Miten Britannian hallitus ja brittiläisen mepit toimivatr kun tietoyhteiskuntadirektiiviä valmisteltiin? Vaikka direktiivi onkin tekijänoikeuden logiikan kannalta kristallinkirkas (ensin kielletään yksityinen kopiointi ja sitten sallitaan se määrätyin ehdoin), oli outoa tarjota jäsenmaille mahdollisuus jättäytyä Britannian tavoin järjestelmän ulkopuolelle. Jokainen ymmärtää, ettei yksityisen kopioinnin kieltämisellä ole mitään käytännön merkitystä. Oliko tämä porsaanreikä Britannian ehto direktiivin läpimenolle?

Britannian musiikkiteollisuus on ollut varsin taitava lobbaamaan tekijänoikeuslakiin haluamiaan muutoksia.  Lex Beatles eli suoja-aikojen pidentäminen 70 vuoteen palveli ennen kaikkea suurten brittiyhtiöiden etuja. Miksi musiikkiteollisuus ei ole saanut läpi hyvitysmaksua Britanniassa? Onko elektroniikkateollisuus vaikutusvaltaisempi, vai haaveileeko musiikkiteollisuus jo ajasta, jolloin kopionestojärjestelmät estävät kaiken yksityisen kopioinnin?

Varmaa kuitenkin on, että keskustelu hyvitysmaksusta jatkuu Euroopassa. En kadehdi suomalaisia päättäjiä, jotka ovat jo lykänneet järjestelmän uudistamista vuodella. Miten kehittää hyvitysmaksua siten, ettei kasvava osa kerätyistä maksuista valu ajan mittaan suurille eurooppalaisille tuotantoyhtiöille, kuten direktiivi näyttäisi vaativan?

Löytävätkö orvot teokset vihdoin kodin?

Euroopan parlamentti hyväksyi kesäkuussa direktiivin ”orpoteosten tietyistä sallituista käyttötavoista”. Jos otsikko tuntuu hämärältä, ei ole ihme. Virallisessa ruotsinkielisessä käännöksessä orpoteosten nimeksi on muuttunut ”anonyma verk”, joka tarkoittaa aivan eri asiaa. Kun keskustelin vuosi sitten direktiivistä Brysselissä muutamien euroedustajien ja heidän avustajiensa kanssa, asia näytti olevan heillekin outo. Asia konkretisoitui vasta kun kerroin että Hiski Salomaan tunnettu laulu Lännen lokari on orpoteos, jonka esittäminen on Suomessa teoriassa tekijänoikeuslain vastaista, koska sen nykyistä omistajaa ei ole pystytty selvittämään.

Kuten direktiivin johdannossa todetaan, ”tekijänoikeuden suojaamien teosten asettamiseen yleisön saataville digitaalisessa verkkokirjastossa tai -arkistossa tarvitaan ennakkolupa. Jos tekijänoikeuden haltijaa ei voida määrittää tai paikantaa, kyseisiä teoksia kutsutaan orpoteoksiksi. Tällöin tekijänoikeuden haltijalta ei myöskään saada teosten verkkoon viemiseksi tarvittavia lupia. Kirjastot tai muut laitokset, jotka julkaisevat teoksia verkossa yleisölle ilman ennakkolupaa, ovat vaarassa rikkoa tekijänoikeuksia.”

Orpoteokset eli orvot teokset ovat normaalin oikeustajun vastainen asia. Irtaimen omaisuuden voi helposti menettää. Jos löydän puiston penkiltä kultakellon, saan sen omakseni, jos omistaja ei ole kolmen kuukauden kuluessa lunastanut sitä löytötavaratoimistosta. Tekijänoikeus ei häviä, vaikka oikeudenomístajat eivät millään tavoin huolehtisi siitä. Teoksilla ei ole löytötavaratoimistoa. Vuonna 1912 julkaistu sanomalehtikirjoitus voi olla edelleen suojattu, jos sen kirjoittaja on ollut pitkäikäinen. Jos kirjoittaja ei ole ollut ammattilainen ja hänellä on lisäksi ollut tavallinen nimi, nykyisten omistajien selvittäminen voi olla täysin mahdotonta.

Orpoteokset ovat tekijänoikeudellinen umpikuja, josta ei aikaisemmin ollut suurta haittaa. Kukaan ei ole joutunut vankilaan Lännen lokarin esittämisestä. Hiski Salomaa oli poikkeus, hän kuoli New Yorkissa lapsettomana ja varattomana vuonna 1957, eikä hänen pesäänsä koskaan selvitetty. Taloudellisesti merkittävien teosten perijät pitävät huolta oikeuksistaan, tiedot löytyvät tekijänoikeusjärjestöjen rekistereistä. Tilanne on kuitenkin muuttunut. Kun suoja-aikoja on pidennetty, unohdettujen teosten määrä on kasvanut. Samaan aikaan suurten historiallisten kokoelmien digitoiminen on tullut mahdolliseksi. Vaikka laki antaa kirjastoille tiettyjä oikeuksia kopioiden tekoon, julkaiseminen vaatii aina oikeudenomistajan luvan. Rangaistukset ovat koventuneet: ennen tekijänoikeusrikokset olivat asianomistajarikoksia, nyt yleisen syytteen alaisia.

Yhdysvalloissa orpoteosten määrää on tutkittu systemaattisesti, ja kirjastojärjestöjen tutkimuksissa on todettu yli 30 % ennen vuotta 1964 julkaistuista teksteistä ”orvoiksi”. Pohjana on otos kaikesta kirjastoaineistosta lehtiartikkelit mukaan luettuina; luvussa ei ole aineisto, jonka suoja-ajan on todettu päättyneen. Suomessa tällaisia selvityksiä ei ole koskaan uskallettu tehdä. Ongelma on suurin Itä-Euroopan maissa, joissa miljoonia ihmisiä kuoli tai katosi maailmansodassa ja sen jälkeen. Heidän joukossaan oli tekijöitä, joiden perunkirjoitukset jäivät tekemättä.

Orpoteosdirektiivi ei ole löytötavaralaki, joka mitätöisi unohtuneiden teosten oikeudet. Direktiivi koskee vain kirjastoja ja arkistoja. Kotiseutuyhdistys, joka julkaisee uutena painoksena paikkakunnan historiasta kertovia orpoja kirjoituksia, saattaa edelleenkin syyllistyä rikokseen. Kirjastoilta vaaditaan, että ne ovat huolellisesti yrittäneet löytää teosten oikeat omistajat. Tietyt teoslajit jäävät kokonaan direktiivin ulkopuolelle. Jos oikeudenomistajat myöhemmin tulevat esiin, orpoteosstatus peruuntuu. komission alkuperäinen ehdotus oli vielä suppeampi, mutta parlamentti sai direktiiviin mukaan pieniä laajennuksia. Kyseessä on siis pieni askel, mutta kuitenkin alku.

Suomen hallitus on suhtautunut orpoteosdirektiiviin varauksellisesti ja eduskunta tyrmäsi sen kokonaan. Tähän on myös asiallisia syitä. Orpoteosdirektiivi ei ratkaise sitä ongelmaa, miten suuria määriä loppuunmyytyjä mutta edelleen suojattuja teoksia voidaan julkaista verkossa järkevällä tavalla. Suomessa on jo kollektiivisopimuksilla laajennettu kirjastojen oikeuksia tietyissä tapauksissa, ja hallitus pelkäsi, että direktiivi rajoittaisi jäsenvaltioiden oikeuksia kansallisiin ratkaisuihin.

Sivistysvaliokunnan kannanotto on kuitenkin fundamentalistisuudessaan raju: ”Valiokunta ei voi hyväksyä myöskään sitä, että tunnetun mutta tavoittamattomissa olevan henkilön teokset voitaisiin ottaa käyttöön lupaa hankkimatta ja korvauksetta. Tätä ei mahdollista myöskään vuoden 2001 tietoyhteiskunnan tekijänoikeusdirektiivi, jossa määritellään tekijän yksinoikeuteen sallitut rajoitukset. Ehdotetun direktiivin soveltamisala tulisikin rajata vain teoksiin, joiden tekijä on tuntematon.” Miksi tavoittamattomissa olevat tekijät tarvitsevat näin vahvan suojan, kun direktiivi palauttaisi oikeudet jos he vain astuvat esiin? Onko parempi, jos luvan myöntää tekijänoikeusjärjestö, joka ei edusta tekijää eikä voi tilittää hänelle senttiäkään?

Orpoteosdirektiivi elää nyt omaa elämäänsä. Komission ja parlamentin jälkeen se tulee vielä ministerineuvoston hyväksyttäväksi. Jos Suomi kaataa siellä direktiivin eduskunnan tahdon mukaisesti, teemme ikävän tempun Itä-Euroopan maille, jotka tarvitsevat sitä ihan oikeasti. Suomi tekisi myös karhunpalveluksen eurooppalaisille tutkijoille, sillä kansallisten lakien perusteella avattuja nettiarkistoja ei voi näyttää naapurimaissa, joissa laki on toinen.

Erikoisinta orpoteosten historiassa onkin se, miten vaikeaksi ne ovat osoittautuneet. Orpoteosten ”vapauttaminen” palvelisi ainoastaan informaation vapautta, on vaikea kuvitella miten kukaan pystyisi tekemään niillä bisnestä.Yhdysvalloissa orpoteospoikkeusta on yritetty saada aikaan vuosikaudet. Suomen hallitus ehdotti jo parikymmentä vuonna sitten tekijänoikeuslakiin vastaavaa pykälää, mutta se kaatui eduskunnassa kustantajien vastalobbaukseen. Orpoteosten ongelmaa on vähätelty ja tekijänoikeusjärjestöt ovat silmät kirkkaina ilmoittaneet, ettei niiden tiedossa ole mitään orpoja teoksia. Rakentavia ratkaisuja ei ole esitetty.

 

 

 

Hyvitysmaksun ongelma ( 6 ) : Miten järjestelmä voitaisiin uudistaa

Kun hyvitysmaksua ryhdyttiin valmistelemaan 1980-luvulla, suhtauduin ajatukseen epäilevästi. Mielestäni väitteet kasettien aiheuttamasta levymyynnin romahtamisesta ja konserttien suosion laskusta olivat kyseenalaisia. Kasettimaksu otettiin kuitenkin tekijänoikeuslakiin vuonna 1984 ja sillä on ollut myönteisiä vaikutuksia, kun ESEK:in, LUSES:in ja AVEK:in apurahoilla on tuettu uusien levyjen ja filmien tuotantoa. Uuden, kokeilevan levytuotannon tukemiseksi Suomessa ei ole juuri muuta lähdettä kuin ESEKin apurahat. Useimmille kuluttajille lasku on ollut pieni. Maksetaanhan karkeistakin makeisveroa…

Tällä hetkellä valtaosa päättäjistä näyttää sitoutuneen hyvitysmaksun jatkamiseen. Opetusministeriö kannattaa sitä lämpimästi, koska se on kulttuurin tukijärjestelmä, johon ei tarvita budjettivaroja. Kataisen hallitus on luvannut, että ”hyvitysmaksujärjestelmää uudistetaan turvaamaan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa.” Jopa elektroniikkateollisuus suhtautuu hyvitysmaksuun periaatteessa myönteisesti, vaikka toivookin, että joku muu maksaisi laskun.

Järjestelmää on kuitenkin uudistettava, sillä nykyinen ei enää toimi. Dedikoitujen tallennusvälineiden kuten nauhureiden ja digiboksien myynti laskee. Nyt myydään laitteita, jotka välittävät sähköpostia, soittavat tilattua musiikkia, etsivät oikean reitin ja kaiken lisäksi pystyvät kopioimaan monenlaista aineistoa. Hallituksella on kaksi mahdollisuutta: jatketaan nykyistä järjestelmää mutta keksitään uusia rahanlähteitä, tai kehitetään aivan muuta.

Vaihtoehto 1: jatketaan nykyistä järjestelmää

Todennäköisintä on, että hallitus päättää jollakin tavoin jatkaa nykyistä järjestelmää. Vaihtoehtoina ovat hyvitysmaksun ulottaminen tietokoneisiin ja / tai matkapuhelimiin, budjettirahoitus tai uusi veronluonteinen maksu. Korvausten jakamisen hoitaisivat nykyiseen tapaan oikeudenomistajien järjestöt.

Jos tähän mennään, pitäisi ensin arvioida muutosten todennäköiset seuraukset. Tähän saakka on ollut helppoa jakaa varat eri alojen kesken, sillä osa hyvitysmaksun alaisista laitteista on tarkoitettu musiikin tallentamiseen, osa tv-ohjelmien ajansiirtoon. Muusikoiden osuus on jaettu radiosoittojen perusteella, vaikka kukaan ei ole vuosiin kopioinut mitään radiosta. Luultavasti tämä on kuitenkin vastannut kohtuullisen hyvin todellista kopiointia, ja ainakin muusikot ovat olleet tyytyväisiä.

Jos hyvitysmaksuja ryhdytään keräämään tietokoneista, maksu kohdistuu suurelta osin kuluttajiin, jotka eivät koskaan tee kopioita. Toisaalta uudet ryhmät tulevat esittämään vaatimuksia. Kirjailijat ja toimittajat ovat jo esittäneet tutkimuksia siitä, miten monta miljoonaa sivua tekstiä vuosittain kopioidaan. Valokuvaajillakin on perusteita vaatimuksilleen. Jokainen internetistä taustakuvaksi napsittu kuva on kopio yksityiseen käyttöön. Millä perusteella tietokoneista kerätyt hyvitysmaksut jaettaisiin? Nykyisissä tutkimuksissa ei kerätä tietoa siitä, mitä todella kopioidaan – puhumattakaan kopioinnin mahdollisista haitoista.

Ennen hyvitysmaksun laajentamista uusiin laitteisiin pitäisi myös selvittää, mitä kansalaiset sen jälkeen saisivat maksun vastikkeeksi. Vuoden 2010 tekijänoikeustoimikunnan mietinnöstä käy ilmi, että asiantuntijatkin ovat ymmällään, mikä on voimassa olevan lain tarkoittamaa yksityistä kopiointia. Hyvitysmaksun perusteena olevan laillisen yksityisen kopioinnin ohella on olemassa laitonta kopiointia, lisensoitua kopiointia, omien teosten kopiointia, vapaiden teosten kopiointia, cc-lisensoitua aineistoa, efemääristä tallentamista ja muita vaihtoehtoja, joista hyvitystä ei makseta. Olisi noloa, jos ensin laajennettaisiin hyvitysmaksu koskemaan tietokoneita ja sen jälkeen kerrottaisiin kuluttajille, että kaikki heidän internetistä kopioimansa aineisto onkin laitonta.

Jos hyvitysmaksussa siirrytään budjettirahoitukseen eikä korvauksen perusteita täsmennetä laissa, piikki on todella auki. Suomi sitoutuisi korvaamaan kaiken yksityisen kopioinnin riippumatta siitä, onko siitä haittaa. Jokainen EU:ssa toimiva äänilevyjen ja tv-ohjelmien tuottaja voisi lähettää laskun siitä, että suomalaisilla on ollut mahdollisuus tehdä kopioita heidän tuotteistaan. Yksityisen kopioinnin (oikeastaan ”kappaleen valmistuksen”) käsite on tekijänoikeudessa todella laaja. Kun otan valokuvan eduskuntatalosta, teen samalla kopion suojatusta rakennustaiteellisesta teoksesta toisessa teoslajissa – Johan Sirénin eduskuntatalo nauttii tekijänoikeuden suojaa vuoden 2031 loppuun. Jos samaan kuvaan osuu vielä Kyösti Kallion patsas, kolmosen ratikka (suojattu taideteollinen teos) ja pari Marimekkoon pukeutunutta kansanedustajaa, edunsaajia onkin monta.

Vaihtoehto 2: Nykyinen järjestelmä korvataan uudella

Samaan aikaan kun Suomi otti käyttöön hyvitysmaksun, Ruotsissa ja Norjassa otettiin käyttöön kasettivero. Ne toimivat samalla tavalla, mutta Suomen järjestelmä perustui tekijänoikeuteen, naapureiden kulttuuripolitiikkaan. Sittemmin Ruotsi ja Norja ovat liittyneet valtavirtaan, mutta ratkaisussa oli hyvät puolensa. Monet nykyisen järjestelmän ongelmista johtuvat siitä, että kulttuurin tukijärjestelmä on väkinäisesti ympätty tekijänoikeuteen. Tämä johtaa loputtomaan väittelyyn siitä, millainen kopiointi oikeuttaa korvauksiin ja ketkä ovat oikeita edunsaajia.

Aikaisemmin kirjojen lainaaminen kirjastoista ei kuulunut tekijänoikeuden piiriin. Kirjailijoille myönnettiin kuitenkin apurahoja, joita kutsuttiin kirjastokorvauksiksi. Korvauksia ei jaettu lainausmäärien perusteella vaan tarveharkinnan mukaan. EU:n aikana tekijänoikeutta on laajennettu – lain kielellä tekijän yksinoikeus on laajennettu koskemaan lainausta – ja kirjailijoille on ryhdytty maksamaan lainausmääriin perustuvia korvauksia. Suomi on ottanut EU:n vaatiman korvauksen käyttöön, mutta vanha ja uusi järjestelmä elävät rinnakkain ja täydentävät toisiaan.

Jotakin samantapaista voitaisiin ajatella yksityiseen kopiointiin, jos budjettirahoituksesta tulee vakavasti otettava vaihtoehto. Direktiivi ei vaadi hyvitysmaksulle tiettyä tasoa; kansainvälisen vertailun perusteella puolet nykyistä pienempi maksukin täyttäisi vaatimukset. Uusia laitteita ei otettaisi järjestelmän piiriin, vaan budjettirahoituksella luotaisiin rinnakkainen järjestelmä, joka olisi osa taiteen tukijärjestelmää. Kansainväliset tekijänoikeussopimukset eivät kiellä yksityistä kopiointia, ja myös EU voisi kehittää paremman järjestelmän kulttuurin tukemiseksi.

Vaihtoehto 3: laajempi järjestelmä

Tämän vuoden toukokuussa Nokia, Sanoma Oy, Teosto ja Gramex esittivät opetusministeriölle, että hyvitysmaksu perittäisiin YLE-veron yhteydessä. Esitys jäi unohduksiin, kun eduskunta hyväksyi veron alkuperäisessä muodossaan, mutta siinä oli muita piirteitä, jotka olivat kiinnostavia. Avainkohta oli seuraava: ”Suomen on uudistettava digitaalisten sisältöjen ja palveluiden toimintaympäristö noustakseen Euroopan johtavaksi maaksi digitaalisilla markkinoilla. (…) Tämä vaatii kokonaisratkaisua, jossa uudistetaan ja kehitetään digitaalisen arvoketjun kaikkia keskeisiä osa-alueita mukaan lukien piratismin vastaiset toimet, hyvitysmaksujärjestelmän uudistaminen (nykyisen laitteet kattavan maksun rinnalle tulisi luoda YLE-maksun ohessa kerättävä yksityisen kopioinnin maksu, joka asteittain voisi korvata nykyisen laitemaksun) sekä erilaisten arkistojen saatavuuden parantaminen lisensoimalla.”

Mitä tämä voisi tarkoittaa? Tässä yksi esimerkki: Suomessa on jo valtava määrä digitoitua aineistoa, joka olisi teknisesti mahdollista saada heti kaikkien suomalaisten ulottuville verkossa. Pelkästään Yleisradion arkistossa on puoli miljoonaa vanhaa radio- ja televisio-ohjelmaa. Tällä hetkellä niistä on verkossa vain muutama prosentti. Kansalliskirjastossa on miljoonia kirjoja ja lehtiä, joita ei enää voi ostaa mistään. Kansallisen digitaalisensanomalehtiarkiston avaaminen verkkoon on pysähtynyt vuoteen 1910, koska vuonna 1911 julkaistussa sanomalehden numerossakin voi olla suojattua aineistoa. Yritykset sopia aineiston avaamisesta korvausta vastaan kollektiivisesti ovat kaatuneet vaatimuksiin siitä, että kaikesta on sovittava yksilöllisesti. Kun oikeudenomistajia on kymmeniä tuhansia ja osaa ei edes pystytä jäljittämään, asia on jäänyt siihen. Jos järjestöt nyt ehdottavat kollektiivista menettelyä, joka ehkä sidottaisiin hyvitysmaksuun, keskustelua on syytä jatkaa. Maksaisin mielelläni muutaman euron, jos saisin kuultavakseni kaikki vanhat radiokuunnelmat. Tähän pottiin voitaisiin myös kierrättää Ylelle tuottajana kuuluva osuus hyvitysmaksuista…

Samanlaisia ajatuksia on muuallakin. Professori Martin Kretschmer on todennut, että nykyinen ”syvästi epärationaalinen” hyvitysmaksu tulisi mielekkäämmäksi, jos se laajenisi kattamaan yleisemmin aineiston käyttöä verkossa. Nykyisen maksun ongelma on, että kuluttaja ei koe saavansa rahalleen vastiketta. Jos hyvitysmaksu olisi rajattu koskemaan kopiointia, jonka on osoitettu aiheuttavan todellista haittaa, kuluttajat varmasti ymmärtäisivät. Heidän on vaikeampi käsittää, miksi korvausta on maksettava  ”Housen” seuraavan jakson katsomisesta päivää myöhemmin. Asia olisi toinen, jos maksun vastikkeeksi saataisiin jotakin uutta.

Pallo on sekä järjestöillä että ministeriöllä. Tekijänoikeustyöryhmä nosti jo vuonna 2010 esiin hankalia kysymyksiä kopiointitutkimuksista, mutta asialle ei ole tapahtunut mitään. Ministeriön on raukkamaista vetäytyä uudistuksessa EU:n selän taakse ja todeta, että unioni on luvannut valmistella asiaa. Suomi on EU:n jäsen, jonka asiantuntemusta tekijänoikeusasioissa arvostetaan. Nyt tarvittaisiin uusia aloitteita.

Hyvistysmaksun ongelma ( 5 ): Kuka saa rahat ?

Sillä, joka on luonut teoksen, on siihen tekijänoikeus. Se merkitsee muun ohella oikeutta sopia teoksen käytöstä ja saada siitä korvaus. Samanlainen oikeus on esiintyvillä taiteilijoilla sekä äänilevyjen, elokuvien ja tv-ohjelmien tuottajilla. Vaikka suomalaisilla radiokanavilla soitetaan vuosittain musiikkia miljoonia kertoja, radioasemat raportoivat säveltäjiä edustavalle Teostolle tunnontarkasti jokaisen soittamansa kappaleen. Teosto tilittää jokaiselle säveltäjälle korvauksen jokaisesta soittotapahtumasta. Vain ne, joiden korvaukset jäisivät pienemmiksi kuin pankin kulut, saavat odottaa tuleviin vuosiin. Tekijänoikeuden perusteella Suomessa tilitetään vuosittain kymmenille tuhansille ihmisille korvauksia miljoonista käyttötapahtumista.

Yksityisessä kopioinnissa on saksalaisen oikeustieteilijän Adolf Dietzin mukaan kysymys ”tunnistamattomien teosten todennäköisestä käytöstä”. Tiedämme tutkimusten perusteella, että noin kolmasosa suomalaisista tekee omaan käyttöönsä kopioita suojatuista teoksista. Sen sijaan emme tiedä, mitä teoksia he todella ovat kodeissaan kopioineet. Miten siis tyhjistä dvd-levyistä ja tallentavista digibokseista kerätyt maksut voidaan jakaa oikeudenmukaisesti? EU:n tekijänoikeusdirektiivi ei sano hyvitysmaksujen jakotavasta mitään. Ilmeisesti oletetaan, että noudatetaan tekijänoikeuden yleisiä periaatteita. Käytännössä jako näyttää tapahtuvan joka maassa eri tavalla, mutta tästä on vaikea saada täsmällisiä tietoja.

Yhteiset tarkoitukset ja henkilökohtaiset korvaukset

Suomessa hyvitysmaksujen jako tapahtuu useassa eri vaiheessa. Ensin opetusministeriö tekee vuosittain päätöksen siitä, miten kertyneet varat jaetaan pääryhmittäin. Ministeriö ei perustele, miksi jako tapahtuu juuri näin, mutta pääperiaatteena näyttää olevan jako musiikin ja av-tuotannon kesken sen mukaan, mistä laitteista rahat on kerätty. Noin 40 % varoista osoitetaan yhteisiin tarkoituksiin, lähinnä tuotantotukeen. Yhteisten tarkoitusten osuus hyvitysmaksuista vaihtelee EU-maissa suuresti, Itävallassa niihin käytetään yli puolet kertymästä.

Kulttuuripoliittisesti ajatus hyvitysmaksujen kohdistamisesta uuden tuotannon tukemiseen on erinomainen, mutta se on poikkeus tekijänoikeuden periaatteista. Jos 40 % kirjailijoiden tekijänpalkkioista osoitettaisiin apurahoiksi, asiasta nousisi hirveä haloo ja Suomi haastettaisiin kansainvälisen kauppajärjestön tuomioistuimeen. 

Vuoden 2011 jakopäätös oli kokonaisuudessaan seuraava (1000 euroa):

Henkilökohtaiset tilitykset oikeudenomistajille:
Jakava järjestö
Kopiosto ry	1 264
Gramex ry	1 039
Teosto ry	968
Tuotos ry	186
Yhteensä:	3 457
Tilitykset tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin
Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus (AVEK)	1 195
Esittävän Säveltaiteen Edistämiskeskus (ESEK)	388
Luovan säveltaiteen edistämiskeskus (LUSES)	365
LUSES ja ESEK yhteisesti AV-varoja	256
Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus	150
Suomen Tekijänoikeudellinen Yhdistys	64,5
Kirjallisuuden edistämiskeskus	58
Kuvasto/Visuaalisen taiteen edistämiskeskus (VISEK)	17
Kuurojen Liitto	3,5
Yhteensä	2 497
Opetusministeriö päättää myöhemmin	146
Kaikki yhteensä	6 100

Noin 60 % hyvitysmaksuista ohjataan Kopiostolle, Teostolle, Gramexille ja Tuotokselle edelleen jaettavaksi ”henkilökohtaisiin korvauksiin”. Sana ”henkilökohtainen” on tässä hieman harhaanjohtava, koska huomattava osa korvauksista menee yrityksille, niin kuin kuuluukin – ne ovat myös oikeudenomistajia. Korvauksia saavat levy-yhtiöt (puolet Gramexin osuudesta), musiikkikustantajat (noin kolmasosa Teoston osuudesta) sekä elokuva- ja tv-tuotantoyhtiöt (Tuotoksen osuus). Av-puolella yritysten osuus on pienempi kuin musiikissa.

Kukin järjestö on kehittänyt omat periaatteensa hyvitysmaksujen jakamiseksi. On merkittävää, ettei säännöllisesti tehtävissä kopiointitutkimuksissa lainkaan kysytä, mitä teoksia kuluttajat ovat kopioineet. Sen sijaan järjestöt käyttävät jaon perusteena muissa yhteyksissä kerättyä tietoa. Gramex jakaa tuottajille kuuluvan osuuden hyvitysmaksuista levy-yhtiöiden markkinaosuuksien mukaan. Muusikoiden osuus korvauksista jaetaan radiosoittojen perusteella. Teosto tilittää hyvitysmaksut säveltäjille ja musiikkikustantajille pääasiassa levymyynnin mukaan, mutta aineistopohja on toinen kuin Gramexilla. Mikä näistä vastaa parhaiten todellista kopiointia? Emme tiedä, koska asiaa ei ole tutkittu. Mutta kun jaosta päättävät oikeudenomistajien järjestöt itse, ulkopuolisen on vaikea mennä arvostelemaan tätä. Nykyinen menettely on ainakin kustannustehokas, kun jakoa varten tarvittavat tiedot saadaan valmiina.

Eräissä tapauksissa todellisesta kopioinnista on hyvinkin tarkkaa tietoa. Tv-katselututkimuksissa on jo pitkään seurattu ”viivästettyä katselua”. Noin kahdeksan prosenttia kaikesta television katselusta on viivästettyä ja tiedämme tarkkaan, kuinka monet katsojat ovat tehneet mistäkin ohjelmasta ”yksityiseen käyttöön tarkoitetun kopion”. Kansallisen tv-paneelin mukaan vuoden 2010 eniten kopioidut ohjelmat olivat ”Salatut elämät”, ”House” ja ”Puumanainen”. ”Henkilökohtaisisten tilitysten” perusteena käytetäänkin tärkeimpien televisiokanavien ohjelmatietoja ja kanavilta saatuja tietoja ohjelmien tekijöistä. Yhdessä ”Salattujen elämien” jaksossa saattaa olla mukana kymmeniä tekijöitä ja esiintyjiä – käsikirjoittajat, näyttelijät, ohjaaja, kuvaaja, lavastaja, musiikin säveltäjät ja esittäjät jne. Kullekin ohjelmalle laskettu osuus hyvitysmaksuista jaetaan edelleen mukana olleiden henkilöiden kesken Kopioston sopiman kaavan mukaan. Myös tuotantoyhtiöille kuuluu osuus hyvitysmaksuista, sen jaosta vastaa Tuotos ry.

”Audiovisuaalisten kopioiden” hyvitysmaksun jako näyttäisi siis tapahtuvan tarkasti tekijänoikeuden periaatteiden mukaan. Näin ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin jako tehdään yksinomaan televisio-ohjelmien tekijöiden kesken, vaikka kopiointitutkimusten mukaan jonkin verran kopioita tehdään myös kaupallisilta dvd-levyiltä ja internetistä. Niitä ei oteta huomioon, koska niiden ei katsota olevan ”laillisia lähteitä”. Laskennallisesti kyse on pienistä summista. Jos hyvitysmaksu tulevaisuudessa ulotetaan koskemaan myös tietokoneita, tällaisen aineiston merkitys kasvaa, mutta sen jäljittäminen tulee olemaan huomattavasti vaikeampaa.

Toiseksi jaosta on suljettu pois kaksi tärkeää oikeudenomistajien ryhmää: televisioyhtiöt ja mainosfilmien tekijät. MTV ja Nelonen ovat ulkoistaneet suurimman osan ohjelmatuotannostaan riippumattomille tuotantoyhtiöille, mutta Yleisradio tuottaa suuren osan itse. Tekijänoikeuden näkökulmasta Yleisradio on  omien ohjelmiensa tuottajana täysin samassa asemassa kuin elokuvayhtiötkin, mutta sille ei tilitetä hyvitysmaksuja. Yleisradion talous on järjestetty erin tavalla kuin itsenäisten tuotantoyhtiöiden, eikä se varmaankaan itse koskaan nosta asiasta meteliä, mutta jos se halutaan sulkea pois hyvitysmaksun saajien piiristä, tätä koskeva rajoitus pitäisi kirjoittaa lakiin. Mainosfilmien sulkeminen korvausten ulkopuolelle on myös outoa: tekijänoikeuden kannalta ne ovat suojattuja teoksia kuten (muutkin) tv-ohjelmat. Joka kerta kun joku tallentaa ”Salatut elämät”, hän tulee myös tehneeksi yksityisen kopion ohjelman lomassa lähetetyistä mainoksista. On vaikea todistaa, että mainosten kopioimisesta aiheutuisi vähemmän hyötyä tai haittaa.

Saavatko ulkomaiset tekijät kopiointikorvauksia?

Myös ulkomaisten tv-ohjelmien tekijät jäävät ilman korvauksia. ”Puumanaisen” ja ”Housen” tekijät eivät saa Suomesta penniäkään, vaikka sarjojen jokainen jakso kopioitiin yli satatuhatta kertaa. Musiikin osalta Gramex maksoi vuonna 2011 ulkomaille 180 000 euroa, Teostossa ulkomaisten tilitysten osuus on runsaat kymmenen prosenttia. Vastavuoroisesti Suomeen saatiin jonkin verran tilityksiä ulkomailta. Musiikissa ja av-tuotannossa lakia siis tulkitaan eri tavoin.

Kansainvälisyys kuuluu tekijänoikeuden keskeisiin periaatteisiin. Useimmat maailman maat ovat sitoutuneet antamaan toisten kansalaisille saman suojan kuin omille kansalaisilleen. Tätä kutsutaan ”kansalliseksi kohteluksi”. Kun Tangomarkkinoilla soitetaan argentiinalaisia tangoja, esityskorvaukset tilitetään Argentiinaan. Jos Buenos Airesissa soitetaan Sibeliusta, rahaa palaa Suomeen. Kansallisesta kohtelusta poiketaan, jos toisessa maassa on heikompi suoja kuin Suomessa. Suomalaiset radioasemat eivät maksa korvauksia amerikkalaisten levyjen soitosta, koska Yhdysvallat ei tunnista taiteilijoiden oikeutta korvaukseen radiolähetyksistä. Myös Housen ja Puumanaisen tekijät voidaan siis jättää ilman korvauksia, koska Yhdysvalloissa ei ole hyvitysmaksua. Mutta voidaanko EU:ssa tuotetut ohjelmat jättää ulkopuolelle?

Kopioston ja Tuotoksen mielestä hyvitysmaksu on kansallinen järjestelmä, joka ei koske ulkomaisia tekijöitä. Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään tätä vastaan, mutta kun hyvitysmaksu perustuu EU:n direktiiviin ja unionin lähtökohtana on kaikkien kansalaisten samanlainen kohtelu, tulkinta voi muuttua. Tekijänoikeusasioissa tulkinnat ovat muuttuneet oikeustapausten kautta, esimerkiksi kuuluisa Phil Collins-tapaus aikanaan. EU:n uusi direktiiviehdotus tekijänoikeuksien hallinnoinnista pyrkii nimenomaan parantamaan rahan liikkumista maasta toiseen. Jos ulkomaisella näyttelijällä on Suomesta saatavana vain kymppi tai satanen, hänen ei kannata ryhtyä riitelemään asiasta. Suurimmilla tuotantoyhtiöillä saattaa kuitenkin olla odotettavissa vuosittain kymmeniä tuhansia – ehkä jopa satoja tuhansia, jos maksujen taso nousee. Siitä kannattaisi jo käräjöidä.

On korostettava, ettei hyvitysmaksujen jaossa ole mitään hämärää. Rahat eivät katoa mustaan aukkoon, vaan menevät hyvään tarkoitukseen tekijöille ja tuotantoyhtiöille. Jakoperusteet vaihtelevat, mutta ne ovat oikeudenomistajien keskenään sopimia. Kulttuurielämän kokonaisuudessa kyse on pikkusummista.

Hyvitysmaksusta päätettäessä lainsäätäjiltä on kuitenkin jäänyt määrittelemättä, millainen oikeus hyvitysmaksu on. Jos kyse on normaalista tekijänoikeudesta, jokaisella oikeudenomistajalla on oikeus saada hänelle kuuluva osuus hyvitysmaksuista, mikäli hän pystyy osoittamaan, että hänen teoksistaan on tehty merkittävä määrä yksityisiä kopioita. Haittoja ei ilmeisesti tarvitsisi osoittaa. Television puolella näytön kerääminen olisi helppoa, koska kopioinnista on riippumattomia tutkimuksia. Laissa ei edes edellytetä, että korvauksen saajan on oltava suomalaisen järjestön jäsen – ilmeisesti riittäisi, että kyseessä on EU:ssa toimiva yhtiö. Tällä periaatteella kasvava osa Suomessa kerätyistä hyvitysmaksuista, kuten muistakin tekijänoikeuskorvauksista, menee ajan mittaan väistämättä ulkomaille.

Jos hyvitysmaksu onkin valtion määrättävissä oleva maksu tai tekijöiden järjestöille kollektiivisesti kuuluva oikeus, sekin olisi hyvä määritellä tarkemmin. Tekijänoikeuden rakennelmassa ne olisivat uusia käsitteitä.

Hyvitysmaksun ongelma (4): Yksityisen kopioinnin haitat ja hyödyt

Helsingin Sanomat kertoi 13.8., että hallitus otti aikalisän hyvitysmaksun uudistamisessa. Hyvitysmaksujärjestelmä oli tarkoitus uusia vuoden 2013 alusta ja asiasta on tehty jo kaksi selvitystä. Ratkaisua ei kuitenkaan löytynyt. Vuonna 2013 toimitaan ilmeisesti nykyisellä tavalla, maksuja ehkä tarkistetaan, selvityksiä jatketaan. Uusi järjestelmä tulee ehkä käyttöön 2014.

Miksi hyvitysmaksu on niin vaikea? Kun hyvitysmaksusta alettiin 1970-luvulla keskustella, äänilevyteollisuus korosti haittoja, joita nauhureiden yleistyminen oli aiheuttanut. Kopioinnin väitettiin vähentäneen äänilevyjen myyntiä ja aiheuttaneen suuria taloudellisia vahinkoja. ”Home taping is killing music” oli usein toistettu iskulause.

Intuitiivisesti tämä tuntuu järkevältä. Jos äänilevyn sai radiosta kopioiduksi ilmaiseksi, moni varmaankin epäröi sen ostamista? Jos voitaisiin osoittaa, että äänitteiden myynti oli laskenut samaan aikaan kuin nauhurit ovat yleistyneet, se olisi vahva argumentti hyvitysmaksun puolesta – edellyttäen tietysti, ettei molempien trendien takana ole jokin kolmas tekijä. Kiinnostuin asiasta 1980-luvulla ja tein aiheesta tutkimuksen, jonka tulokset on julkaistu Tiedotustutkimus- lehden numerossa 1984:1.

Yllätyin, kun sain tulokseksi että äänitteiden myynti olikin noussut samassa tahdissa kuin tyhjien kasettien myynti. Vuosien 1970 ja 1980 välillä äänitteiden myynti oli kasvanut Suomessa 280 %. Tämä oli juuri se ajanjakso, jolloin kasettinauhurit olivat yleistyneet. Kotinauhoittaminen ei syönyt äänitteiden myyntiä vaan pikemminkin edisti sitä. Näiden tekijöiden välinen mekanismi näyttäisi olleen seuraava. Mahdollisuus tehdä omia nauhoituksia innosti monia, joilla ei aikaisemmin ollut levysoitinta, hankkimaan kotiinsa nauhurin. Kun heillä sitten oli nauhuri, he ryhtyivät myös ostamaan levy-yhtiöiden valmiiksi äänitettyjä kasetteja. Tulos ei välttämättä päde kaikissa maissa kaikkina aikoina, mutta vastaavanlaisia tutkimuksia ei ole juuri tehty. Yksityisen kopioinnin haittojen sijaan teollisuus on ryhtynyt korostamaan piratismin haittoja. Näitä ei kuitenkaan lain mukaan voida korvata hyvitysmaksuilla.

Kasettinauhureiden jälkeen tulivat kuvanauhurit, jotka tarjosivat kuluttajille mahdollisuuden nauhoittaa tv-ohjelmia. Hyvitysmaksun valmistelun yhteydessä ei tullut esiin, millaista haittaa kopioinnista oletettiin aiheutuneen tv-ohjelmien tuottajille ja tekijöille. Kotinauhoittaminen ei vähentänyt tv:n katselua vaan lisäsi sitä. Se ei vähentänyt tv-yhtiöiden tai ohjelmantekijöiden tuloja.

Osa television ohjelmistosta koostuu elokuvista, ja voidaan ajatella, että nauhoittamisella olisi vaikutuksia elokuvien markkinoihin. Kun elokuvia 1980-luvulla ryhdyttiin laajassa mittakaavassa vuokraamaan kotikatseluun, kotikopiointi ehkä vähensi vuokravideoiden kysyntää. Täysin järkevä hypoteesi, mutta kukaan ei ole yrittänyt testata sitä tilastojen valossa. On myös muistettava, että videovuokraamoja ei olisi syntynyt, elleivät kuluttajat olisi ensin innostuneet hankkimaan kuvanauhureita. Kysymys yksityisen kopioinnin vaikutuksista on monimutkainen, mutta periaatteessa tutkittavissa – malleja tähän löytyy esimerkiksi Stan Liebowitzin kaltaisilta tekijänoikeuden talouden tutkijoilta.  Oudointa on, ettei Suomesta löydy vakavasti otettavaa, akateemiset kriteerit täyttävää tutkimusta aiheesta. EU:n tekijänoikeusdirektiivin mukaan aiheutettu haitta on kuitenkin tärkeä peruste hyvitysmaksun määräämiselle – vähäisestä haitasta ei maksua saisi periä.

Kuluttajien saama hyöty?

Aiheutettu haitta ei ole hyvitysmaksun ainoa peruste. Hallituksen esityksessä vuonna 1984 maksuja perusteltiin hyödyllä, jonka kuluttajat saavat mahdollisuudesta tehdä kopioita suojatuista teoksista. Pidettiin kohtuullisena, että osa tyhjien kasettien myyntihinnasta tilitettäisiin tekijöille, joiden teoksia kopioitiin. Jos periaate hyväksytään, jäljelle jää kysymys, kuinka hyödyn arvo voidaan määritellä. Kaikkein mielikuvituksellisimman arvion on tehnyt Lyhty ry:n Lauri Kaira, joka kirjoittaa: ”Kansalaiset käyttävät laillista oikeuttaan kopioida ja he käyttävät sitä paljon. Yli puoli miljardia tiedostoa vuodessa merkitsee suunnatonta etua kuluttajille. Tuon määrän ostaminen maksaisi maltaita. Leffahan maksaa 10–20 euroa ja biisi euron kappaleelta.”

Tällä laskutavalla saadaan yksityisen kopioinnin arvoksi Suomessa 5 - 10 miljardia euroa. Se on yhtä suuri kuin opetusministeriön hallinnonalan budjetti ja sata kertaa suurempi kuin äänilevylevyteollisuuden liikevaihto. Laskelma on yhtä realistinen kuin laskelmat metsissä kasvavien mustikoiden arvosta. Arvio mustikoiden kokonaismäärästä kerrotaan marjojen torihinnalla. Laskelmissa ei oteta huomioon, että jonkun pitää ensin poimia marjat, eikä sitä, että miljoonien lisäkilojen ilmestyminen kauppaan pudottaisi hintoja.

Vuoden 2010 tekijänoikeustoimikunnan mietinnössä esitettiin hieman varovaisempi laskelma, jossa yhden kopioidun musiikkitiedoston arvoksi saatiin 0,43 euroa:

”Jos äänitteen arvonlisäverollinen hinta on 20 EUR, on sen arvonlisäveroton hinta 15,60

EUR. 7,4 % (Teosto/NCB:n kopiointihinta kun myydään suoraan kuluttajalle) tästä hinnasta

on n. 1,15 EUR. Jos oletetaan, että äänite sisältää 10 uraa, tulee uran yksikköhinnaksi 0,115

EUR. Kun tähän lisätään Gramex-lisenssinä 0,315 EUR/ura saadaan musiikkitiedoston ksikköhinnaksi 0,43 EUR/ura. Jos CD-levylle tallennetaan keskimäärin 10 musiikkitiedostoa, tulisi

kopioinnin markkinahintaiseksi korvaukseksi 4,30 EUR/levy.”

Toimikunta ei ottanut laskelmaan kantaa vaan esitti sen vain esimerkkinä siitä, miten vaikea oli laskea kopioinnin arvo kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. 

Todellisessa elämässä tekijänoikeuksien arvo muodostuu kysynnän ja tarjonnan mukaan. Tekijänoikeuksilla ei ole samanlaisia maailmanmarkkinahintoja kuin vehnällä tai öljyllä. Kun lisensoidaan suuria määriä jo olemassa olevia teoksia, niitä voidaan myydä rajattomalle määrälle ostajia. Teokset eivät lopu samalla tavoin kuin öljy. Kun ostajat vastaavat kopioinnin tai levityksen kustannuksista, myyjän rajakustannus kaupasta lähenee nollaa. Samoja oikeuksia myydäänkin eri maissa eri tarkoituksiin hyvin erilaisiin hintoihin, ja EU-maiden käsitys kopioinnin kohtuullisesta korvauksesta vaihtelee yhden suhteessa sataan.

Eräs tapa arvioida kopioinnin hyötyä olisi tarkastella hintaa, jonka kuluttajat ovat valmiita maksamaan kopiointiin tarvittavista laitteista. Näyttää kuitenkin siltä, että ekonomistitkaan eivät ole tästä yksimielisiä. Kaikki teokset eivät varmaankaan ole samanarvoisia, eivätkä kaikki kuluttajat ole valmiita maksamaan samaa hintaa. Osa kopioi vain itse tuottamaansa materiaalia tai ei käytä kopiointimahdollisuutta lainkaan. Bournemouthin yliopiston tekijänoikeuden professori Martin Kretschmer on Britannian tekijänoikeusvirastolle laatimassaan selvityksessä arvioinut erilaisia tapoja mitata tätä hyötyä. Viime kädessä yksityisen kopioinnin arvo perustuu kehäpäätelmään. Vuoteen 1984 saakka yksityinen kopiointi oli Suomessakin vapaata. Kun hyvitysmaksu otettiin lakiin, kopioinnille syntyi hinta. Samalla tavalla voitaisiin arvioida esimerkiksi jokamiehen oikeuksien arvo: moni olisi niistäkin valmis maksamaan, jos luonnossa ei muuten saisi liikkua.

Todellinen kopiointi vai kopioinnin mahdollisuus?

Tekniikan kehittyessä hyvitysmaksun määrittäminen on tullut entistä vaikeammaksi. Kun maksu peritään tallentavista digivirittimistä, tiedetään että useimmat laitteen ostajat ovat hankkineet sen kopiointimahdollisuuden takia. Jos hyvitysmaksua ryhdytään perimään myös tietokoneista ja matkapuhelimista, kuten on vaadittu, asia kääntyy toisin päin. Maksu ei enää kohdistu ensisijaisesti niille, jotka tekevät kopioita. Vaikka laitteita käytetään myös kopiointiin, niiden päätarkoitus on toinen. Hyvitysmaksutoimiston tutkimusten mukaan suurin osa tietokoneen omistajista ei ole koskaan käyttänyt sitä lain tarkoittamaan yksityiseen kopiointiin.

Viime aikoina maksun kannattajat ovatkin ryhtyneet korostamaan, ettei hyvitysmaksua peritä kopioinnista vaan kopioinnin mahdollisuudesta. Tästä on vain lyhyt matka siihen, että hyvitysmaksu perittäisiinkin jonkinlaisen veron tai maksun muodossa kaikilta kansalaisilta. Se olisi teknisesti helppo ratkaisu, mutta periaatteessa hankala. Miten maksun taso voitaisiin määritellä oikeudenmukaisesti? Jos tähän mennään, täytyisi ensin arvioida uudelleen, miten kertyneet rahat jaetaan. Hyvitysmaksujen jakaminenkaan ei ole ongelmatonta.

Hyvitysmaksun ongelma ( 3 ): mitä kopiointitutkimukset kertovat?

Tutkimustoiminta on näytellyt hyvitysmaksun historiassa merkittävää roolia. Kun kasettinauhurit yleistyivät 1970-luvulla, tyhjien kasettien myynti ylitti ajoittain äänitteiden (levyt ja äänitetyt kasetit) myynnin. Vuonna 1977 tehdyn tutkimuksen mukaan kasettien yleisin käyttötapa oli musiikin kopiointi radiosta. Äänilevytuottajat ry esitti valtiovallalle, että ”yksityisen kopioinnin saavutettua nämä mittasuhteet on syytä vakavasti harkita mahdollisuuksia saada estetyksi tämä luoville tekijöille, esittäville taiteilijoille ja äänitteiden tuottajille kohtuutonta haittaa aiheuttava toiminta, tai ainakin luoda sen haitat korvaava järjestelmä.”

Lainsäätäjät ryhtyivät valmistelemaan asiaa. Pirkko-Liisa Haarmannin mukaan ”pidettiin selvänä, että nauhoitus rajoitti valmiiden tuotteiden menekkiä ja elävien esitysten kannattavuutta”  (Tekijänoikeus, lähioikeudet ja oikeus valokuvaan, 1992, s.132). Yritän myöhemmin arvioida, mihin tutkimuksiin väite perustui. Vuonna 1984 annetun lakiesityksen perusteluissa ei kuitenkaan puhuttu kopioinnin haitoista, vaan korostettiin kuluttajien saamaa hyötyä. Laissa ei määritelty maksun suuruutta, vaan se jäi vuosittain opetusministeriön (nykyisin valtioneuvoston) harkittavaksi. Tekniikan muuttuessa on myös jouduttu päättämään uusien laitteiden ottamisesta hyvitysmaksun piiriin. Tämä on synnyttänyt tarpeen tutkia säännöllisesti kopioinnissa tapahtuneita muutoksia. Laissa sanotaankin, että ”maksun suuruutta vahvistettaessa tulee ottaa huomioon saatavilla oleva tutkimustieto yksityisen kappaleen valmistamisen yleisyydestä”. Toistaiseksi tutkimuksesta on vastannut Teoston yhteydessä toimiva Hyvitysmaksutoimisto.

Tällainen asetelma on jo lähtökohdiltaan ongelmallinen. Pitäisimme kummallisena, jos kaikki tupakan vaikutuksia koskevat tutkimukset olisivat tupakkateollisuuden teettämiä. Kaikilla on oikeus tehdä tutkimuksia, mutta tuloksia parantaa, jos ilmiöitä tutkitaan eri lähtökohdista. Kopiointitutkimuksesta nämä näkökulmat puuttuvat.

Miten se tulee esiin tehdyistä tutkimuksista? Alkuvuosina kopiointitutkimukset olivat niin tarkoitushakuisia, että vuonna 2010 tekijänoikeustoimikunta kiinnitti huomiota tutkimusten laatuun ja ehdotti niiden auditointia. Arviointia ei tietääkseni ole tehty, mutta viime vuosina menetelmät ovat parantuneet ja otokset ovat edustavia. Tutkimuksista ja niiden raportoinnista näkyy kuitenkin yhä selvästi tilaajan kädenjälki.

Jokainen tutkimustyötä opettanut henkilö tietää, että ongelman määrittely on tutkimustyön kriittisin vaihe. Jos asia jätetty kysymyksenasettelun ulkopuolelle, siihen ei myöskään voi odottaa vastausta. Jos haluaa pelkästään tietää, miten paljon suomalaisilla on kopiointiin soveltuvia laitteita ja miten paljon niitä käytetään. tutkimuksista löytää kohtuullisen hyvin vastauksia. Tulosten lukemista vaikeuttaa, että vastauksista on yleensä esitetty vain suorat jakautumat. Niitä ei ole ristiintaulukoitu eikä niiden välisiä korrelaatioita ole laskettu, mikä olisi tämän tapaisessa survey-tutkimuksessa normaalia. Kysymysten muotoilu jättää ajoittain toivomisen varaa eikä kontrollikysymyksiä ole esitetty. Trendien seuraaminen on vaikeaa, koska kysymykset ovat vuosien mittaan muuttuneet.

Ongelmallisinta on kuitenkin tulosten esittämistapa. Mitä merkitsee tieto, että suomalaiset tekevät vuosittain vaikkapa 150 miljoonaa ”videokopiota”, jos lukua ei ole suhteutettu mihinkään? Jos luku suhteutettaisiin muuhun saatavissa olevaan tutkimustietoon, sama asia voitaisiin todeta kertomalla, että noin kahdeksan prosenttia suomalaisten televisionkatselusta on viivästettyä. Molemmat ovat lain edellyttämiä tietoja ”yksityisen kappaleen valmistamisen yleisyydestä”, mutta antavat lainsäätäjälle asiasta aivan erilaisen vaikutelman. Hyvitysmaksutoimiston tutkimuksissa on järjestelmällisesti pyritty luomaan sellaista kuvaa, että ainoa merkittävä tieto kopioinnista on valmistettujen kopioiden lukumäärä. Hyvitysmaksututkimuksista puuttuvat kokonaan normaaliin tutkimustoimintaan kuuluvat raportit, joissa kuvataan tutkimusasetelma, esitetään yhteenveto tuloksista ja verrataan niitä muiden tutkimusten tuloksiin, perustellaan omat johtopäätökset ja esitetään tarvittaessa luvuille vaihtoehtoisia tulkintoja.

Mitä muuta kopioinnista sitten pitäisi tutkia? Joitakin suuntaviivoja löytyy jo direktiivistä. Direktiivi ei sano, että kopiointimaksu on määrättävä tehtyjen kappaleiden lukumäärän mukaan. Sen sijaan direktiivissä todetaan, että ”maksun tasoa määritettäessä olisi otettava huomioon kunkin tapauksen erityisolosuhteet. Näitä olosuhteita arvioitaessa käyttökelpoinen peruste voi olla kyseisestä toimesta oikeudenhaltijoille mahdollisesti aiheutuva haitta. (…). Tietyissä tilanteissa, joissa oikeudenhaltijalle koituva haitta on vähäinen, ei velvoitetta maksun suorittamiseen voi syntyä.”

Millaisia nämä ”erityisolosuhteet” voisivat olla? Oletetaan kolme erilaista tilannetta, joissa kaikissa on tehty yhtä monta kopiota. Ensimmäisessä tapauksessa suomalainen laulaja-lauluntekijä on juuri julkaissut uuden levyn. Siitä on tehty eri välineillä yksityiseen käyttöön satatuhatta kopiota. Oletetaan edelleen, että meillä olisi vahvaa näyttöä siitä, että kopiointi on vähentänyt levyn myyntiä (tämä ei ole itsestään selvää, mutta sitäkin voidaan tutkia).

Toisessa tapauksessa satatuhatta suomalaista on tallentanut uuden tv-sarjan koejakson digivirittimelle ja katsonut sen seuraavana viikonloppuna. Ohjelman tuottanut yhtiö on itsekin tutkinut asiaa (näin tapahtuu) ja päättänyt tiedon perusteella käynnistää sarjan tuotannon.

Kolmannessa tapauksessa satatuhatta suomalaista on tallentanut tietokoneelleen Internetistä amerikkalaisen musiikkivideon, jonka yhtye on julkaissut verkossa tehdäkseen tulevaa Euroopan kiertuettaan tunnetuksi. Yhdysvalloissa ei ole hyvitysmaksua, eivätkä muusikot saisi Suomesta korvauksia, jos sellaisia perittäisiin. Aivan ilmeisesti olosuhteet näissä tapauksissa ovat erilaiset, mutta nykyisistä tutkimuksista ei löydy tietoja kopiointiin liittyvistä olosuhteista.

Yksipuolinen kysymyksenasettelu näkyy erityisen selvästi, kun tutkimusten pohjalta on vaadittu maksujen ulottamista uusiin laitteisiin. On todennäköistä, että tekniikan muuttuessa kuluttajat eivät tallenna aineistoa nimenomaan tähän tarkoitukseen suunnitelluilla laitteilla, vaan monikäyttöisillä laitteilla kuten tietokoneilla. Jos hyvitysmaksun periaate hyväksytään, tällöin voisi olla perusteltua syytä ulottaa hyvitysmaksu myös tällaisiin laitteisiin. Maksun kohdistaminen ja sen tason määritteleminen voi kuitenkin olla vaikeaa. C-kasettien pääasiallinen käyttötarkoitus oli musiikin kopiointi. Suurin osa suomalaisista ei hyvitysmaksutoimiston tutkimusten mukaan koskaan käytä tietokonetta kopiointiin. Kopioijistakin suuri osa tallentaa koneelle vain omia lomavideoitaan.

Kopioinnin juridiikkakin on tullut yhä monimutkaisemmaksi. Jos ostaa verkkokaupasta äänitiedostoja ja tallentaa ne tietokoneelleen, kysymys ei ole lain tarkoittamasta yksityisestä kopioinnista. Ostettujen tiedostojen mukana tulee tietysti lupa tallentaa ne, muutenhan ostaja ei lainkaan saa tiedostoja. Hyvitysmaksu ei myöskään koske ”piraattikopioita”, koska ne ovat laittomia. Niitä ei voida laskea mukaan yksityisen kopioinnin määrään. Teknisten suojausten käyttö pitäisi lain mukaan jollakin tavoin ottaa huomioon, mutta kukaan ei ole tutkinut asiaa. Internetissä on valtava määrä tiedostoja, joiden oikeudellinen asema jää hämäräksi asiantuntijallekin. Tässä tilanteessa nykyisen kaltainen tutkimustoiminta ei riitä, tarvittaisiin monipuolisempiamenetelmiä. Pallo pitäisi nyt heittää opetusministeriölle. Monilla valtionhallinnon aloilla tehdään tutkimustoimintaa lainsäädännön ja päätöksenteon tueksi, mutta tekijänoikeus taitaa olla ainoa ala, jolla se on jätetty kokonaan intressiryhmien vastuulle. Ensimmäisenä vaiheena voisi olla olemassa olevien tutkimusten akateeminen arviointi.

Seuraavassa jaksossa pyrin arvioimaan yksityisen kopioinnin hyötyjä ja haittoja. Mitä tiedetään kopioinnin tekijöille mahdollisesti aiheuttamista haitoista? Voidaanko mitata rahallisesti hyöty, jonka kuluttajat saavat tekemistään kopioista?