Löytävätkö orvot teokset vihdoin kodin?

Euroopan parlamentti hyväksyi kesäkuussa direktiivin ”orpoteosten tietyistä sallituista käyttötavoista”. Jos otsikko tuntuu hämärältä, ei ole ihme. Virallisessa ruotsinkielisessä käännöksessä orpoteosten nimeksi on muuttunut ”anonyma verk”, joka tarkoittaa aivan eri asiaa. Kun keskustelin vuosi sitten direktiivistä Brysselissä muutamien euroedustajien ja heidän avustajiensa kanssa, asia näytti olevan heillekin outo. Asia konkretisoitui vasta kun kerroin että Hiski Salomaan tunnettu laulu Lännen lokari on orpoteos, jonka esittäminen on Suomessa teoriassa tekijänoikeuslain vastaista, koska sen nykyistä omistajaa ei ole pystytty selvittämään.

Kuten direktiivin johdannossa todetaan, ”tekijänoikeuden suojaamien teosten asettamiseen yleisön saataville digitaalisessa verkkokirjastossa tai -arkistossa tarvitaan ennakkolupa. Jos tekijänoikeuden haltijaa ei voida määrittää tai paikantaa, kyseisiä teoksia kutsutaan orpoteoksiksi. Tällöin tekijänoikeuden haltijalta ei myöskään saada teosten verkkoon viemiseksi tarvittavia lupia. Kirjastot tai muut laitokset, jotka julkaisevat teoksia verkossa yleisölle ilman ennakkolupaa, ovat vaarassa rikkoa tekijänoikeuksia.”

Orpoteokset eli orvot teokset ovat normaalin oikeustajun vastainen asia. Irtaimen omaisuuden voi helposti menettää. Jos löydän puiston penkiltä kultakellon, saan sen omakseni, jos omistaja ei ole kolmen kuukauden kuluessa lunastanut sitä löytötavaratoimistosta. Tekijänoikeus ei häviä, vaikka oikeudenomístajat eivät millään tavoin huolehtisi siitä. Teoksilla ei ole löytötavaratoimistoa. Vuonna 1912 julkaistu sanomalehtikirjoitus voi olla edelleen suojattu, jos sen kirjoittaja on ollut pitkäikäinen. Jos kirjoittaja ei ole ollut ammattilainen ja hänellä on lisäksi ollut tavallinen nimi, nykyisten omistajien selvittäminen voi olla täysin mahdotonta.

Orpoteokset ovat tekijänoikeudellinen umpikuja, josta ei aikaisemmin ollut suurta haittaa. Kukaan ei ole joutunut vankilaan Lännen lokarin esittämisestä. Hiski Salomaa oli poikkeus, hän kuoli New Yorkissa lapsettomana ja varattomana vuonna 1957, eikä hänen pesäänsä koskaan selvitetty. Taloudellisesti merkittävien teosten perijät pitävät huolta oikeuksistaan, tiedot löytyvät tekijänoikeusjärjestöjen rekistereistä. Tilanne on kuitenkin muuttunut. Kun suoja-aikoja on pidennetty, unohdettujen teosten määrä on kasvanut. Samaan aikaan suurten historiallisten kokoelmien digitoiminen on tullut mahdolliseksi. Vaikka laki antaa kirjastoille tiettyjä oikeuksia kopioiden tekoon, julkaiseminen vaatii aina oikeudenomistajan luvan. Rangaistukset ovat koventuneet: ennen tekijänoikeusrikokset olivat asianomistajarikoksia, nyt yleisen syytteen alaisia.

Yhdysvalloissa orpoteosten määrää on tutkittu systemaattisesti, ja kirjastojärjestöjen tutkimuksissa on todettu yli 30 % ennen vuotta 1964 julkaistuista teksteistä ”orvoiksi”. Pohjana on otos kaikesta kirjastoaineistosta lehtiartikkelit mukaan luettuina; luvussa ei ole aineisto, jonka suoja-ajan on todettu päättyneen. Suomessa tällaisia selvityksiä ei ole koskaan uskallettu tehdä. Ongelma on suurin Itä-Euroopan maissa, joissa miljoonia ihmisiä kuoli tai katosi maailmansodassa ja sen jälkeen. Heidän joukossaan oli tekijöitä, joiden perunkirjoitukset jäivät tekemättä.

Orpoteosdirektiivi ei ole löytötavaralaki, joka mitätöisi unohtuneiden teosten oikeudet. Direktiivi koskee vain kirjastoja ja arkistoja. Kotiseutuyhdistys, joka julkaisee uutena painoksena paikkakunnan historiasta kertovia orpoja kirjoituksia, saattaa edelleenkin syyllistyä rikokseen. Kirjastoilta vaaditaan, että ne ovat huolellisesti yrittäneet löytää teosten oikeat omistajat. Tietyt teoslajit jäävät kokonaan direktiivin ulkopuolelle. Jos oikeudenomistajat myöhemmin tulevat esiin, orpoteosstatus peruuntuu. komission alkuperäinen ehdotus oli vielä suppeampi, mutta parlamentti sai direktiiviin mukaan pieniä laajennuksia. Kyseessä on siis pieni askel, mutta kuitenkin alku.

Suomen hallitus on suhtautunut orpoteosdirektiiviin varauksellisesti ja eduskunta tyrmäsi sen kokonaan. Tähän on myös asiallisia syitä. Orpoteosdirektiivi ei ratkaise sitä ongelmaa, miten suuria määriä loppuunmyytyjä mutta edelleen suojattuja teoksia voidaan julkaista verkossa järkevällä tavalla. Suomessa on jo kollektiivisopimuksilla laajennettu kirjastojen oikeuksia tietyissä tapauksissa, ja hallitus pelkäsi, että direktiivi rajoittaisi jäsenvaltioiden oikeuksia kansallisiin ratkaisuihin.

Sivistysvaliokunnan kannanotto on kuitenkin fundamentalistisuudessaan raju: ”Valiokunta ei voi hyväksyä myöskään sitä, että tunnetun mutta tavoittamattomissa olevan henkilön teokset voitaisiin ottaa käyttöön lupaa hankkimatta ja korvauksetta. Tätä ei mahdollista myöskään vuoden 2001 tietoyhteiskunnan tekijänoikeusdirektiivi, jossa määritellään tekijän yksinoikeuteen sallitut rajoitukset. Ehdotetun direktiivin soveltamisala tulisikin rajata vain teoksiin, joiden tekijä on tuntematon.” Miksi tavoittamattomissa olevat tekijät tarvitsevat näin vahvan suojan, kun direktiivi palauttaisi oikeudet jos he vain astuvat esiin? Onko parempi, jos luvan myöntää tekijänoikeusjärjestö, joka ei edusta tekijää eikä voi tilittää hänelle senttiäkään?

Orpoteosdirektiivi elää nyt omaa elämäänsä. Komission ja parlamentin jälkeen se tulee vielä ministerineuvoston hyväksyttäväksi. Jos Suomi kaataa siellä direktiivin eduskunnan tahdon mukaisesti, teemme ikävän tempun Itä-Euroopan maille, jotka tarvitsevat sitä ihan oikeasti. Suomi tekisi myös karhunpalveluksen eurooppalaisille tutkijoille, sillä kansallisten lakien perusteella avattuja nettiarkistoja ei voi näyttää naapurimaissa, joissa laki on toinen.

Erikoisinta orpoteosten historiassa onkin se, miten vaikeaksi ne ovat osoittautuneet. Orpoteosten ”vapauttaminen” palvelisi ainoastaan informaation vapautta, on vaikea kuvitella miten kukaan pystyisi tekemään niillä bisnestä.Yhdysvalloissa orpoteospoikkeusta on yritetty saada aikaan vuosikaudet. Suomen hallitus ehdotti jo parikymmentä vuonna sitten tekijänoikeuslakiin vastaavaa pykälää, mutta se kaatui eduskunnassa kustantajien vastalobbaukseen. Orpoteosten ongelmaa on vähätelty ja tekijänoikeusjärjestöt ovat silmät kirkkaina ilmoittaneet, ettei niiden tiedossa ole mitään orpoja teoksia. Rakentavia ratkaisuja ei ole esitetty.