Hyvitysmaksun ongelma (4): Yksityisen kopioinnin haitat ja hyödyt

Helsingin Sanomat kertoi 13.8., että hallitus otti aikalisän hyvitysmaksun uudistamisessa. Hyvitysmaksujärjestelmä oli tarkoitus uusia vuoden 2013 alusta ja asiasta on tehty jo kaksi selvitystä. Ratkaisua ei kuitenkaan löytynyt. Vuonna 2013 toimitaan ilmeisesti nykyisellä tavalla, maksuja ehkä tarkistetaan, selvityksiä jatketaan. Uusi järjestelmä tulee ehkä käyttöön 2014.

Miksi hyvitysmaksu on niin vaikea? Kun hyvitysmaksusta alettiin 1970-luvulla keskustella, äänilevyteollisuus korosti haittoja, joita nauhureiden yleistyminen oli aiheuttanut. Kopioinnin väitettiin vähentäneen äänilevyjen myyntiä ja aiheuttaneen suuria taloudellisia vahinkoja. ”Home taping is killing music” oli usein toistettu iskulause.

Intuitiivisesti tämä tuntuu järkevältä. Jos äänilevyn sai radiosta kopioiduksi ilmaiseksi, moni varmaankin epäröi sen ostamista? Jos voitaisiin osoittaa, että äänitteiden myynti oli laskenut samaan aikaan kuin nauhurit ovat yleistyneet, se olisi vahva argumentti hyvitysmaksun puolesta – edellyttäen tietysti, ettei molempien trendien takana ole jokin kolmas tekijä. Kiinnostuin asiasta 1980-luvulla ja tein aiheesta tutkimuksen, jonka tulokset on julkaistu Tiedotustutkimus- lehden numerossa 1984:1.

Yllätyin, kun sain tulokseksi että äänitteiden myynti olikin noussut samassa tahdissa kuin tyhjien kasettien myynti. Vuosien 1970 ja 1980 välillä äänitteiden myynti oli kasvanut Suomessa 280 %. Tämä oli juuri se ajanjakso, jolloin kasettinauhurit olivat yleistyneet. Kotinauhoittaminen ei syönyt äänitteiden myyntiä vaan pikemminkin edisti sitä. Näiden tekijöiden välinen mekanismi näyttäisi olleen seuraava. Mahdollisuus tehdä omia nauhoituksia innosti monia, joilla ei aikaisemmin ollut levysoitinta, hankkimaan kotiinsa nauhurin. Kun heillä sitten oli nauhuri, he ryhtyivät myös ostamaan levy-yhtiöiden valmiiksi äänitettyjä kasetteja. Tulos ei välttämättä päde kaikissa maissa kaikkina aikoina, mutta vastaavanlaisia tutkimuksia ei ole juuri tehty. Yksityisen kopioinnin haittojen sijaan teollisuus on ryhtynyt korostamaan piratismin haittoja. Näitä ei kuitenkaan lain mukaan voida korvata hyvitysmaksuilla.

Kasettinauhureiden jälkeen tulivat kuvanauhurit, jotka tarjosivat kuluttajille mahdollisuuden nauhoittaa tv-ohjelmia. Hyvitysmaksun valmistelun yhteydessä ei tullut esiin, millaista haittaa kopioinnista oletettiin aiheutuneen tv-ohjelmien tuottajille ja tekijöille. Kotinauhoittaminen ei vähentänyt tv:n katselua vaan lisäsi sitä. Se ei vähentänyt tv-yhtiöiden tai ohjelmantekijöiden tuloja.

Osa television ohjelmistosta koostuu elokuvista, ja voidaan ajatella, että nauhoittamisella olisi vaikutuksia elokuvien markkinoihin. Kun elokuvia 1980-luvulla ryhdyttiin laajassa mittakaavassa vuokraamaan kotikatseluun, kotikopiointi ehkä vähensi vuokravideoiden kysyntää. Täysin järkevä hypoteesi, mutta kukaan ei ole yrittänyt testata sitä tilastojen valossa. On myös muistettava, että videovuokraamoja ei olisi syntynyt, elleivät kuluttajat olisi ensin innostuneet hankkimaan kuvanauhureita. Kysymys yksityisen kopioinnin vaikutuksista on monimutkainen, mutta periaatteessa tutkittavissa – malleja tähän löytyy esimerkiksi Stan Liebowitzin kaltaisilta tekijänoikeuden talouden tutkijoilta.  Oudointa on, ettei Suomesta löydy vakavasti otettavaa, akateemiset kriteerit täyttävää tutkimusta aiheesta. EU:n tekijänoikeusdirektiivin mukaan aiheutettu haitta on kuitenkin tärkeä peruste hyvitysmaksun määräämiselle – vähäisestä haitasta ei maksua saisi periä.

Kuluttajien saama hyöty?

Aiheutettu haitta ei ole hyvitysmaksun ainoa peruste. Hallituksen esityksessä vuonna 1984 maksuja perusteltiin hyödyllä, jonka kuluttajat saavat mahdollisuudesta tehdä kopioita suojatuista teoksista. Pidettiin kohtuullisena, että osa tyhjien kasettien myyntihinnasta tilitettäisiin tekijöille, joiden teoksia kopioitiin. Jos periaate hyväksytään, jäljelle jää kysymys, kuinka hyödyn arvo voidaan määritellä. Kaikkein mielikuvituksellisimman arvion on tehnyt Lyhty ry:n Lauri Kaira, joka kirjoittaa: ”Kansalaiset käyttävät laillista oikeuttaan kopioida ja he käyttävät sitä paljon. Yli puoli miljardia tiedostoa vuodessa merkitsee suunnatonta etua kuluttajille. Tuon määrän ostaminen maksaisi maltaita. Leffahan maksaa 10–20 euroa ja biisi euron kappaleelta.”

Tällä laskutavalla saadaan yksityisen kopioinnin arvoksi Suomessa 5 - 10 miljardia euroa. Se on yhtä suuri kuin opetusministeriön hallinnonalan budjetti ja sata kertaa suurempi kuin äänilevylevyteollisuuden liikevaihto. Laskelma on yhtä realistinen kuin laskelmat metsissä kasvavien mustikoiden arvosta. Arvio mustikoiden kokonaismäärästä kerrotaan marjojen torihinnalla. Laskelmissa ei oteta huomioon, että jonkun pitää ensin poimia marjat, eikä sitä, että miljoonien lisäkilojen ilmestyminen kauppaan pudottaisi hintoja.

Vuoden 2010 tekijänoikeustoimikunnan mietinnössä esitettiin hieman varovaisempi laskelma, jossa yhden kopioidun musiikkitiedoston arvoksi saatiin 0,43 euroa:

”Jos äänitteen arvonlisäverollinen hinta on 20 EUR, on sen arvonlisäveroton hinta 15,60

EUR. 7,4 % (Teosto/NCB:n kopiointihinta kun myydään suoraan kuluttajalle) tästä hinnasta

on n. 1,15 EUR. Jos oletetaan, että äänite sisältää 10 uraa, tulee uran yksikköhinnaksi 0,115

EUR. Kun tähän lisätään Gramex-lisenssinä 0,315 EUR/ura saadaan musiikkitiedoston ksikköhinnaksi 0,43 EUR/ura. Jos CD-levylle tallennetaan keskimäärin 10 musiikkitiedostoa, tulisi

kopioinnin markkinahintaiseksi korvaukseksi 4,30 EUR/levy.”

Toimikunta ei ottanut laskelmaan kantaa vaan esitti sen vain esimerkkinä siitä, miten vaikea oli laskea kopioinnin arvo kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. 

Todellisessa elämässä tekijänoikeuksien arvo muodostuu kysynnän ja tarjonnan mukaan. Tekijänoikeuksilla ei ole samanlaisia maailmanmarkkinahintoja kuin vehnällä tai öljyllä. Kun lisensoidaan suuria määriä jo olemassa olevia teoksia, niitä voidaan myydä rajattomalle määrälle ostajia. Teokset eivät lopu samalla tavoin kuin öljy. Kun ostajat vastaavat kopioinnin tai levityksen kustannuksista, myyjän rajakustannus kaupasta lähenee nollaa. Samoja oikeuksia myydäänkin eri maissa eri tarkoituksiin hyvin erilaisiin hintoihin, ja EU-maiden käsitys kopioinnin kohtuullisesta korvauksesta vaihtelee yhden suhteessa sataan.

Eräs tapa arvioida kopioinnin hyötyä olisi tarkastella hintaa, jonka kuluttajat ovat valmiita maksamaan kopiointiin tarvittavista laitteista. Näyttää kuitenkin siltä, että ekonomistitkaan eivät ole tästä yksimielisiä. Kaikki teokset eivät varmaankaan ole samanarvoisia, eivätkä kaikki kuluttajat ole valmiita maksamaan samaa hintaa. Osa kopioi vain itse tuottamaansa materiaalia tai ei käytä kopiointimahdollisuutta lainkaan. Bournemouthin yliopiston tekijänoikeuden professori Martin Kretschmer on Britannian tekijänoikeusvirastolle laatimassaan selvityksessä arvioinut erilaisia tapoja mitata tätä hyötyä. Viime kädessä yksityisen kopioinnin arvo perustuu kehäpäätelmään. Vuoteen 1984 saakka yksityinen kopiointi oli Suomessakin vapaata. Kun hyvitysmaksu otettiin lakiin, kopioinnille syntyi hinta. Samalla tavalla voitaisiin arvioida esimerkiksi jokamiehen oikeuksien arvo: moni olisi niistäkin valmis maksamaan, jos luonnossa ei muuten saisi liikkua.

Todellinen kopiointi vai kopioinnin mahdollisuus?

Tekniikan kehittyessä hyvitysmaksun määrittäminen on tullut entistä vaikeammaksi. Kun maksu peritään tallentavista digivirittimistä, tiedetään että useimmat laitteen ostajat ovat hankkineet sen kopiointimahdollisuuden takia. Jos hyvitysmaksua ryhdytään perimään myös tietokoneista ja matkapuhelimista, kuten on vaadittu, asia kääntyy toisin päin. Maksu ei enää kohdistu ensisijaisesti niille, jotka tekevät kopioita. Vaikka laitteita käytetään myös kopiointiin, niiden päätarkoitus on toinen. Hyvitysmaksutoimiston tutkimusten mukaan suurin osa tietokoneen omistajista ei ole koskaan käyttänyt sitä lain tarkoittamaan yksityiseen kopiointiin.

Viime aikoina maksun kannattajat ovatkin ryhtyneet korostamaan, ettei hyvitysmaksua peritä kopioinnista vaan kopioinnin mahdollisuudesta. Tästä on vain lyhyt matka siihen, että hyvitysmaksu perittäisiinkin jonkinlaisen veron tai maksun muodossa kaikilta kansalaisilta. Se olisi teknisesti helppo ratkaisu, mutta periaatteessa hankala. Miten maksun taso voitaisiin määritellä oikeudenmukaisesti? Jos tähän mennään, täytyisi ensin arvioida uudelleen, miten kertyneet rahat jaetaan. Hyvitysmaksujen jakaminenkaan ei ole ongelmatonta.