Miksi vanhat Aku Ankat ovat verkossa, mutta Hesarit eivät?

Kaikki Ankka-fanit ovat varmaankin jo huomanneet, että vanhat Aku Ankan numerot vuodesta 1951 alkaen ovat nykyisin luettavissaverkossa. Pientä kuukausimaksua vastaan luettavaksi on nyt saatu satatuhatta (!) sivua vanhoja Akkareita. Aplodeja Sanoma-yhtiölle.

Mutta jos vanhat Aku Ankat ovat verkossa, miksi sinne ei ole saatu vanhoja Helsingin Sanomien numeroita? Olisi hienoa selata Karin piirroksia tai tarkistaa, millainen Erkon ja Kekkosen välinen riita oli. Helsingin Sanomien uudet numerot ovat saatavissa nettitilauksena, mutta historiallinen ulottuvuus puuttuu.

En tiedä, onko Sanomatalossa suunnitelmia vanhojen Hesareiden julkaisemiseksi verkossa. Kaikkien Helsingin Sanomien numeroiden yhteenlaskettu sivumäärä on monta kertaa suurempi kuin Aku Ankkojen. Ehkä hanke ei olisi kannattava. Mutta vanhojen sanomalehtien julkaisemiseen liittyy myös tekijänoikeudellisia ongelmia. Aku Ankkojen oikeudet voi saada yhdestä paikasta, Disney-yhtiöltä. Sen sijaan Sanomat eivät pääsääntöisesti omista Helsingin Sanomien vanhojen numeroiden verkko-oikeuksia. Ne kuuluvat tuhansille toimittajille, avustajille ja kuvaajille. Tekijänoikeuslain mukaan kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joiden luovutuksesta on sovittu. Kun Internetiä ei aikaisemmin ollut olemassa, siihen liittyvistä oikeuksista ei voitu sopia, vaan ne ovat jääneet tekijöille. Jokainen ymmärtää, että jos lehtiyhtiön on ensin solmittava uudet sopimukset kaikkien niiden tuhansien tekijöiden kanssa, jotka ovat avustaneet lehteä viimeisten 70 vuoden aikana, hanke ei ole käytännössä mahdollinen. Uusista verkko-oikeuksista sovitaan työehtosopimuksissa, mutta järjestöt eivät voi sopia taannehtivasti jäsentensä perikuntien tai ei-jäsenten puolesta.

Nyt tilanne saattaa muuttua, sillä eduskunta hyväksyi kuukausi sitten lain tekijänoikeuslain muuttamisesta. Uusi laki ehti jo tulla voimaan 15. marraskuuta. Lain 25g §:n otsikkona on ”Arkistoidun ohjelman ja lehden uudelleen käyttäminen”, ja sen mukaan ”Lehtikustantaja saa sopimuslisenssin nojalla, siten kuin 26 §:ssä säädetään, valmistaa teoksesta kappaleen ja käyttää sitä yleisölle välittämiseen, jos teos sisältyy lehtikustantajan ennen 1 päivää tammikuuta 1999 julkaisemaan sanoma- tai aikakauslehteen.” Yleisölle välittäminen on tässä ennen kaikkea teosten julkaisemista verkossa. Viittaus 26 §:ään tarkoittaa, että kustantajalla on ennen julkaisua oltava asiasta sopimus lukuisia tekijöitä edustavan järjestön, esimerkiksi Kopioston kanssa.

Vastaava säännös koskee radio- ja televisioyhtiöitä. Lehtien kustantajan ja tv-yhtiöden ei tarvitse hankkia vanhan aineistonsa verkko-oikeuksia yksilöllisesti, vaan asioista voidaan sopia kollektiivisesti. Järjestelyä kutsutaan ”laajennetuksi sopimuslisenssiksi”. Tekijöillä on oikeus saada korvaus teostensa käytöstä. Jos joku ei ehdottomasti halua vanhojen teostensa uudelleenjulkaisua, hänellä on oikeus kieltää se. Jos tämä kuulostaa monimutkaiselta, sama käytäntö on jo vuosikymmeniä ollut voimassa musiikin radiolähetysten osalta: Teostolla on oikeus solmia sopimuksia radiolähetyksistä myös sellaisten säveltäjien osalta, jotka eivät ole Teoston asiakkaita. Säveltäjillä on oikeus kieltää radiointi, mutta tietääkseni kukaan ei Suomessa ole koskaan käyttänyt kielto-oikeutta.

Nyt voimaan tulleet uudet pykälät on rajattu erittäin ahtaasti. Laajennettua sopimuslisenssiä voi hyödyntää ainoastaan aineiston alun perin tuottanut lehtiyhtiö tai radio- ja televisioyhtiö. Se ei koske kirjojen kustantajia. Jos julkaisijaa ei enää ole olemassa, kukaan muu ei voi aineistoa julkaista, vaikka solmisikin sopimuksen Kopioston kanssa. Kirjastot eivät uusien säännösten perusteella voi ryhtyä julkaisemaan vanhaa aineistoa netissä. Lainmuutos ei mitenkään auta kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämistä. Viipurin Sanomia on turha odottaa. Nähtäväksi jää, miten nopeasti sopimuksia Kopioston kanssa alkaa syntyä ja missä laajuudessa lehtitalot todella ryhtyvät avaamaan arkistojaan nettiin.

Laajennettu sopimuslisenssi

Radio- ja televisioarkistoja koskeva laajennettu sopimuslisenssi oli Suomessa valmisteilla jo vuonna 2002. Asiasta oli hallituksen esitys, mutta kustantajien lobbarit kaatoivat sen eduskunnassa. Muissa pohjoismaissa järjestely on ollut voimassa jo pitkään. EU:ssa laajennettua sopimuslisenssiä on kuitenkin vastustettu. Jarrutuksen takana ovat olleet suuret kansainväliset tuotantoyhtiöt, jotka uskovat pystyvänsä omin voimin neuvottelemaan edullisempia sopimuksia. Nyt suomalaiset lehtikustantajatkin ovat huomanneet, ettei nettipalveluita synny ilman lainmuutoksia.

Internetin kehitys on osoittanut, että jos verkossa pystytään tarjoamaan kohtuuhintaan suuria aineistomääriä, tästä voi syntyä uutta liiketoimintaa, joka hyödyttää palvelun tarjoajia, tekijöitä ja yleisöä. Google Books ja Spotify ovat hyviä esimerkkejä. Vaikka niiden toimintaan liittyy ongelmia, ne ovat luoneet liiketoimintaa aineistosta, joka olisi muuten täysin kuollutta. Tuoreet raportit kertovat, että musiikin piratismi on dramaattisesti vähentynyt kaikkialla, missä Spotifyn kaltaiset lailliset ja helposti käytettävät streaming-palvelut ovat yleistyneet.

Uuden lainsäädännön tarve tunnustetaan laajalti. Wolters Kluwer on tunnettu hollantilainen oikeustieteellisen kirjallisuuden kustantaja. Monien kustantajien tavoin yhtiö ylläpitää blogia, jolla ilmestyy juttuja alan ajankohtaisista kysymyksistä. Kuukausi sitten blogissa kysyttiin, kuinka moni uskoo, että EU:n vastustama laajennettu sopimuslisenssi (extended collective licensing, ECL) olisi paras tapa ratkaista massadigitointiin liittyvät tekijänoikeudelliset ongelmat. Kyselyyn vastasi 2076 lukijaa, joista 96 % kannatti laajennettua sopimuslisenssiä.

Tällaisia verkkokyselyitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Kuka tahansa voi vastata, äänestäjät valikoituvat sattumanvaraisesti. Kluwerin verkkosivuilla tuskin kuitenkaan käy muita kuin lukijoita, jotka jo tuntevat eurooppalaista lainsäädäntöä. Kustantajan edustajat toteavatkin, että vastaajien suuri määrä ja lähes yksimielinen näkemys vaikuttavat varmasti myös päättäjiin. Isossa-Britanniassa ja Unkarissa laajennettu sopimuslisenssi on jo toteutettu. Saksassa on vireillä vastaavanlainen, Suomen ratkaisua huomattavasti laajempi uudistus. Kluwerissa ei tiedetä, että Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on ollut laajennettu sopimuslisenssi jo useita vuosia ja siitä on saatu hyviä kokemuksia.

Kun uusi europarlamentti kohta aloittaa toimintansa ja Suomikin on astunut mukaan ECL-rintamaan, pohjoismaiden kannattaisi ryhtyä ajamaan EU:n laajuista sopimuslisenssiä komission ohjelmaan. Ilman EU-lainsäädäntöä ratkaisut jäävät kansallisiksi, emmekä me suomalaiset koskaan pääse lukemaan verkosta vanhoja ruotsalaisia sanomalehtiä, vaikka molemmissa maissa olisikin omat sopimuslisenssijärjestelyt.

Palataan lopuksi vielä Ankkoihin. Niille, jotka ovat jo tilanneet Ankkalataamon katseluoikeudet, voi suositella oheislukemiseksi PaTrick Bahnersin uutta tutkimusta Entenhausen. Die ganze Wahrheit. Kirjasta selviää muun muassa, miksi Aku Ankalla on ollut vuosien mittaan useita erilaisia maapalloja.