Vuoden 2012 kuuluisat suomalaiset

Olen ottanut tavakseni seurata säännöllisesti kansainvälistä tekijänoikeuskeskustelua. Se on viime vuosina ollut paljon jännittävämpää kuin vaikkapa Formula-kisat. Molemmilla aloilla suomalaiset pääsevät ajoittain julkisuuden valokeilaan. Vuonna 2012 tekijänoikeuden alalla eniten palstatilaa saivat suomalais-saksalainen tietokoneyrittäjä Kim ”Dotcom” Schmitz, joka pidätettiin tammikuussa Uudessa Seelannissa, sekä nimettömäksi jäänyt yhdeksänvuotias helsinkiläistyttö, jonka läppärin poliisi takavarikoi marraskuussa.

Kim Schmitz tunnetaan maailmalla saksalaisena, mutta hänellä on tiettävästi sukujuuriensa perusteella myös Suomen passi. Nykyisin Uudessa Seelannissa asuvalla miehellä on tietokonealalla kirjava menneisyys, mutta viime vuosina hän on vaurastunut Hong Kongiin perustamansa MegaUpload-palvelun ansiosta. Pilvipalvelut eivät periaatteessa ole vastuussa asiakkaittensa mahdollisesti tallentamista laittomista tiedostoista, mutta Yhdysvaltain FBI:n mukaan MegaUpload on suunniteltu niin, että se tukee erityisesti laitonta musiikin ja elokuvien välittämistä. Lisäksi Schmitziä epäiltiin aikeista imuroida MegaUploadiin koko YouTuben sisältö, mikä on hieman huvittavaa, kun muistaa miten aineiston oikeudet on alun perin hoidettu.

Tammikuun 20. Uuden Seelannin poliisi pidätti FBI:n pyynnöstä Schmitzin ja hänen kolme avustajaansa näyttävässä operaatiossa, johon osallistui kaksi helikopteria ja kymmeniä poliiseja. Tapaus ylitti uutiskynnyksen myös Suomessa, mutta ”Dotcomin saagan” jatkovaiheet ovat jääneet meillä pimentoon.

Kerrataan siis. Helmikuussa Schmitz pääsi vapaalle jalalle takuita vastaa. Sitten maan suurimman kaupungin Aucklandin pormestari John Banks jäi kiinni vaalirahoitussotkuista, kun kävi ilmi, että Schmitz oli lahjoittanut hänen kampanjaansa 50 000 dollaria, joita pormestari ei ollut ilmoittanut lain vaatimalla tavalla. Banks puolusteli laiminlyöntiään sillä, ettei ehtinyt lukea allekirjoittamaansa ilmoitusta. Tapaus oli poliittinen isku Banksia tukeneelle pääministeri John Keylle, varsinkin kun kävi ilmi, että Uuden Seelannin poliisi oli FBI:n pyynnöstä käyttänyt laittomia keinoja Schmitzin vakoiluun. Lopulta maan korkein oikeus totesi, että Schmitzin kotiin tehty takavarikko oli sekin ollut lainvastainen.

Kim Schmitz odottaa edelleen oikeudenkäyntiä, jossa päätetään hänen mahdollisesta luovuttamisestaan Yhdysvaltoihin. Tällä välin hänestä on tullut Uudessa Seelannissa kansallissankari. Lokakuussa hän oli mielipidetutkimusten mukaan maassa suositumpi kuin John Banks, ja muutama viikko sitten hän sai kunnian avata Aucklandin joulukadun. Eilisessä pääkirjoituksessaan (27.12.) The New Zealand Herald kiitteli häntä esimerkillisenä yrittäjänä, joka on paljastanut poliitikkojen korruption.

Helsinkiläisen tytön tapauksessa oli vähemmän draamaa, mutta sekin nousi BBC:n uutisiin. Lehtitietojen mukaan yhdeksänvuotias tyttö oli yrittänyt ladata läppärilleen Pirate Bay-palvelusta suosikkilaulajansa Chisun levyn. Tyttö jäi kiinni Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen järjestämässä tehoiskussa, ja isältä vaadittiin 700 euron korvausta ja vaitiololupausta. Kun isä kiisti latauksen, poliisi kävi takavarikoimassa tytön läppärin.

Tytön isä kirjoitti tapauksesta Facebook-sivuilleen, ja tieto levisi vertaisverkoissa nopeasti kansainvälisiin uutistoimistoihin. Tytön nuoren iän lisäksi toimittajia on selvästikin hellyttänyt läppärissä ollut Nalle Puhin kuva, joka pääsi kaikkiin otsikkoihin. Pahennusta taas herätti poliisin tehoiskun varhainen ajankohta, kello kahdeksan aamulla, jolloin toimittajat ilmeisesti mieluiten nukkuisivat. Isä suostui maksamaan puolet vaaditusta korvauksesta, TTVK luopui kanteesta ja tyttö sai läppärinsä takaisin.

Tämäkin tapaus jättää ikävän maun. Jos musiikin lataus netistä on laitonta, on ymmärrettävää että sitä valvotaan. Valvonta on kuitenkin saanut omituisia piirteitä. Koska vain pieni osa syyllisistä saadaan kiinni, varoitukseksi muille vaaditaan mahdollisimman ankaria seuraamuksia. Useimmissa tapauksissa kysymys näyttäisi olevan lievistä tekijänoikeusrikkomuksista. Syyllisiltä vaaditaan kuitenkin viisinumeroisia korvauksia heidän aiheuttamistaan taloudellisista vahingoista, joita ei käytännössä pystytä mittaamaan objektiivisesti. Vaihtoehtona tarjotaan pienempää korvausta ja vaitiolovelvollisuutta. Syylliset tietävät, että oikeudenkäynnistä aiheutuisi joka tapauksessa mittavat kustannukset, joten on parasta myöntyä. Vaitiololupauksen vuoksi kukaan ulkopuolinen ei saa kokonaiskuvaa aiheutetuista vahingoista tai maksetuista korvauksista, eikä kiistanalaisissa tapauksissa saada tuomioistuimen ratkaisua esimerkiksi siitä, mikä on tällaisissa tapauksissa vanhempien vastuu lastensa tekemisistä.

Tässä tapauksessa omituinen lisämaku tulee myös siitä, että isän kertoman mukaan talousrikososaston poliisit olivat neuvoneet häntä maksamaan sovinnolla TTVK:n vaatimat korvaukset. Jos tämä pitää paikkansa, merkitseeko se että tekijänoikeusasioissa kaikki ovat syyllisiä kunnes toisin osoitetaan?

Monissa Euroopan maissa on jo löydetty sivistyneempiä ratkaisuja. Saksassa korvauksille on tällaisissa tapauksissa säädetty yläraja. Britanniassa tekijänoikeusrikkomuksia varten perustetaan erityinen ”small claims  court”, jossa osapuolten kustannukset jäävät huomattavasti pienemmiksi.

Piraatti-pallotuolit kuriin ?

Olen jo useiden vuosien ajan nauttinut aamupuuroni merkittävän taideteollisen teoksen päällä istuen. Kyseessä on Michael Thonet’n tuoli numero 14. Ei ihan alkuperäiskappale, vaikka tehdas valmistikin näitä yli 30 miljoonaa kappaletta – tämä on ostettu kehä kolmosen varrelta, josta useimmat muutkin suomalaiset ostavat tuolinsa. Kyseessä ei kuitenkaan ole piraattituote, sillä Thonet kuoli jo vuonna 1871, joten tuolin oikeudet ovat rauenneet ajat sitten.

Sen sijaan meillä kotona ei ole Eero Aarnion pallotuolia, vaikka niitä olisikin keväällä saanut edullisesti Designers Revolt –nimisen brittifirman jäljitelminä. Isossa-Britanniassa taideteollisten teosten suoja-aika on 25 vuotta, joten monet muutkin design-klassikot kuin Thonet’n tuolit ovat ehtineet tulla siellä vapaiksi. Designers Revoltin aggressiivinen markkinointi, johon kuului kokosivun ilmoituksia Hesarissa, sai suomalaisen design-väen liikkeelle. Poliisille tehtiin useiden muotoilujärjestöjen allekirjoittama tutkintapyyntö, jossa valmistajaa epäiltiin tekijänoikeus- ja tavaramerkkirikoksista. Samoihin aikoihin Gloriassa ja muissa sisustusalan lehdissä julkaistiin artikkeleita, joissa uhkailtiin postimyynnistä tilattujen tuolien jäävän tulliin. Tapahtuiko todella näin, siitä ei ollut uutisia.

EU on yrittänyt harmonisoida jäsenvaltioitten tekijänoikeuslainsäädäntöä 1980-luvulta lähtien. Tästä näkökulmasta tilanne oli outo. Britanniassa näiden tuolien valmistus ja myynti oli täysin laillista, koska design-tuotteita ei sikäläisessä lainsäädännössä suojata samalla tavoin kuin kirjallisia ja taiteellisia teoksia. Design-tuotteiden suoja on muistuttanut patentteja. Kyse ei siis ollut piraattituotteista. Suomessa ja useimmissa muissa EU-maissa tuolien myynti oli kuitenkin laitonta, vaikka muuten tuotteiden pitäisi liikkua EU:n sisällä vapaasti. Nolointa on, jos tällaisessa tilanteessa ruvetaan syyllistämään kuluttajia, kuten nyt tehtiin. Kuluttajilla kai pitäisi olla oikeus olettaa, että kaikissa EU-maissa laillisesti myytyjä tuotteita voi hankkia ainakin yksityiskäyttöön?

Tilanne ratkesi sivistyneellä tavalla, vaikka en olekaan löytänyt suomalaisista sanomalehdistä tai Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen sivuilta mainintaa tästä. Britannian Intellectual Property Office (IPO)  ilmoitti näet jo keväällä, että maassa valmistellaan tekijänoikeuden 70 vuoden suoja-ajan ulottamista taideteollisuuden tuotteisiin. Tämä ei ollut Suomen poliisin ansiota, vaan osa käynnissä olevaa suurempaa tekijänoikeuslain remonttia. Brittilehdistössä ilmoitus aiheutti suuren haloon, lainmuutoksen pelättiin uhkaavan sikäläistä huonekaluteollisuutta, mutta suomalaisten muotoilijoiden ongelma poistuu.

Tai sitten ei. IPO:n tiedotteessa kerrotaan, että tämän jälkeen EU-maista vielä Virossa ja Romaniassa design-tuotteilla on muita teoksia lyhyempi suoja-aika. Siirtyykö piraatti-pallotuolien myynti Mustamäen torille? Ryhtyvätkö suomalaiset kärräämään Tallinnan laivoilla votkamäyräkoirien sijasta tuoleja? Tämä jää nähtäväksi.

Yksi asia tästä tuoli-piraattikampanjasta jäi kuitenkin askarruttamaan. Kampanjassa vedottiin vahvasti kuluttajiin kertomalla, että näiden (Britanniassa laillisten) tuotteiden ostaminen on pois suomalaisten muotoilijoiden tuloista. Sattuuko kukaan tuntemaan design-alan sopimuskäytäntöjä? Saavatko suunnittelijat todella rojalteja jokaisesta myydystä tuotteesta, vai ovatko oikeudet siirtyneet valmistajille?

Hyvitysmaksu työllistää tuomareita (2)

Kun hyvitysmaksu alun perin otettiin käyttöön 1980-luvulla, puhuttiin vielä kasettikorvauksesta. C-kasetteja käytettiin pääasiassa musiikin kopioimiseen radiosta. Tyhjien kasettien ostajilta perittiin pieni korvaus, joka joka jaettiin perusteella musiikin tekijöille radion soittolistojen. Kopioinnin väitetystä haitallisesta vaikutuksesta levymyyntiin ei löytynyt todisteita, mutta järjestelmä oli selkeä: maksu perittiin (pääasiassa) niiltä, jotka tekivät kopioita, ja menivät niille, joiden teoksia kopioitiin. Vuonna 2001 hyvitysmaksu otettiin myös EU:n tekijänoikeusdirektiiviin.

C-kasetit ovat kadonneet kauan sitten, ja on tullut yhä vaikeammaksi päättää, mistä kaikesta hyvitysmaksua pitäisi periä. Vaikka järjestelmä perustuu direktiiviin, jokainen EU-maa määrittelee hyvitysmaksut omalla tavallaan. Viime vuosina Suomessa on taitettu peistä sekä korvausten tasosta että siitä, pitäisikö ne ulottaa tietokoneisiin ja älypuhelimiin, joita voidaan kaiken muun ohella käyttää myös kopiointiin.

Samoista asioista keskustellaan muuallakin. Syyskuussa kirjoitin jo muutamista vireillä olevista tapauksista. Sen jälkeen kun EU:n tuomioistuin oli todennut Espanjan hyvitysmaksun direktiivin vastaiseksi, maan hallitus päätti luopua laitekohtaisista maksuista ja korvata ne budjetista rahoitetulla korvauksella. Korvausten jakoperusteista ei kuitenkaan silloin vielä ollut tietoja. Alankomaiden hallitus puolestaan ilmoitti aikovansa luopua maksuista kokonaan, mutta tekijöitä edustavat järjestöt haastoivat hallituksen oikeuteen. Hieman myöhemmin hallitus julkaisi uudet tariffit, jossa maksun piiriin oli otettu myös läppärit ja tabletit – laitekohtainen hyvitysmaksu on viisi euroa.

Sen jälkeen hyvitysmaksun piirissä on jo tapahtunut paljon. Alankomaiden elektroniikkateollisuus, joka pitää uusia maksuja direktiivin vastaisina, on myös ilmoittanut haastavansa hallituksen oikeuteen. Espanjalainen tuomioistuin on hiljattain päättänyt perusteista, joiden mukaan korvaukset on jaettava eri tekijäryhmille. Päätöksessä herättää huomiota, että tuomioistuimen mukaan jakoperusteissa on myös huomioitava kopioinnista eri tekijäryhmille syntynyt haitta – miten se sitten mitataankin.

Tällä välin EU:n tuomioistuin on saanut ratkaistavakseen mielenkiintoisen ennakkoratkaisun, jota on pyytänyt Tanskan Vestre landsret. Hovioikeutta vastaava tuomioistuin on toimittanut EU:n tuomioistuimelle pitkän kirjelmän, jossa se käy läpi kopioinnin eri variaatioita ja pyytää tuomioistuimen tulkintaa, mitkä niistä oikeuttavat direktiivin mukaiseen hyvitysmaksuun. Listassa on kopioiden tekeminen verkkokaupasta ostetuista äänitteistä, Internetissä julkaistusta pr-materiaalista,  kopiosuojatuista ja suojaamattomista dvd-levyistä ja kaikki muutkin variaatiot, joista viime aikoina on keskusteltu. Sen sijaan kirjelmässä ei kysytä, miten kopioinnin mahdolliset haitat tulisi arvioida.

Ratkaisupyynnön teksti löytyy toistaiseksi vasta Britannian Intellectual Property Officen verkkosivuilta, eikä julkaistusta aineistosta käy ilmi, ketkä ovat jutun osapuolet tai aikaisemmat käsittelyvaiheet. Asian on ilmeisesti pannut vireille Copydan Båndkopi, meidän Kopiostoamme vastaava järjestö. Yllättäen en ole löytänyt tanskalaisista tiedotusvälineistä viittauksia tapaukseen.

Tällä välin Brysselissä…

Kun Luxemburgista muutaman vuoden kuluttua saadaan ratkaisu, se ainakin valottaa sitä, miten direktiiviä pitäisi nykytekniikan valossa tulkita. Siihen mennessä koko direktiivi on tosin jo saattanut muuttua. Jo lokakuussa Brysselistä vuodatettiin ulos muistio, jossa pohdittiin, pitäisikö hyvitysmaksu ulottaa koskemaan myös ns pilvipalveluita. Tästähän keskusteltiin Suomessakin, mutta nykyisen direktiivin puitteissa se tuskin olisi mahdollista. Mutta direktiivejähän on ennenkin muutettu.

Kiinnostavampaa on kuitenkin EU:ssa Brysselissä eilen (5.12.) puheenjohtaja Barroson kutsusta järjestetty ”orientoiva keskustelutilaisuus”, jossa valotettiin komission ajatuksia tekijänoikeuden kehittämisestä nykyiseen digitaaliseen ympäristöön sopivaksi. Siteeraan lehdistötiedotteen ensimmäisen kohdan lähiaikojen tavoitteista kokonaan:

“A structured stakeholder dialogue will be launched at the start of 2013 to work to address six issues where rapid progress is needed: cross-border portability of content, user-generated content, data- and text-mining, private copy levies, access to audiovisual works and cultural heritage. The discussions will explore the potential and limits of innovative licensing and technological solutions in making EU copyright law and practice fit for the digital age.

This process will be jointly led by Michel Barnier, Neelie Kroes and Androulla Vassiliou. By December 2013 the College will take stock of the outcome of this dialogue which is intended to deliver effective market-led solutions to the issues identified, but does not prejudge the possible need for public policy action, including legislative reform.”

Hyvitysmaksun ja muiden jo vireillä olevien asioiden rinnalle on selvästi nousemassa uusia kysymyksiä. ”Text mining” viittaa Googlen tapaisiin palveluihin, jotka hyödyntävät esimerkiksi sanomalehtien verkkosivuja. Kulttuuriperintö nousee myös uudella tavalla esiin. Kannattaa myös huomata, että tekijänoikeusasiat eivät enää ole yksinomaan sisämarkkinakomissaari Barlierin vastuulla, vaan hänen rinnalleen on nostettu huomattavasti radikaalimpia näkemyksiä esittänyt komissaari Neelie Kroes.

Ei siis tarvitse surra Kotikadun päättymistä: tekijänoikeuskysymysten seuraamisessa tulee olemaan aivan riittävästi jännitystä.

Lainauskorvaukset – tekijänoikeutta vai kulttuuripolitiikkaa?

Lainauskorvaukset ovat EU:n tekijänoikeusdirektiivin mukaisia korvauksia, joita kirjailijoille maksetaan heidän kirjojensa lainauksesta. Korvauksen suuruus perustuu lainojen määrään. Lainauskorvaukset korvasivat vanhemman kirjastokorvausjärjestelmän, jossa kirjailijoille maksettiin harkinnanvaraisesti apurahoja ”sillä perusteella, että heidän teoksiaan on kirjastoissa lainattavissa”. Vanha järjestelmä elää uuden rinnalla, mutta sitä kutsutaan nykyisin kirjastoapurahaksi.

Sanasto on hiljattain vaatinut lainauskorvauksiin huomattavaa korvausta. Vastapuolena on valtio, joka osoittaa tähän varat budjetissaan. Kulttuuriministeri on suhtautunut pidättyvästi korotuksiin ja vihjannut että siinä tapauksessa ne pitäisi ehkä siirtää kuntien maksettavaksi kuten pääosa muistakin kirjastojen menoista. Laki ei sinänsä anna tarkempia ohjeita siitä, miten suuria korvausten tulisi olla.

Helsingin Sanomissa on viime päivinä käyty mielenkiintoista keskustelua lainauskorvauksista. Kirjailija Fredrik Lång (30.11.) hyökkäsi voimakkaasti järjestelmää vastaan ja piti siihen käytettävien varojen korottamista huonona kulttuuripolitiikkana. Lainojen määrään perustuva järjestelmä tukee muutenkin parhaiten menestyviä kirjailijoita. Långin mielestä tuki pitäisi suunnata tarpeen mukaan.

Tänään (4.12.) Sanaston puheenjohtaja Virpi Hämeen-Anttila ja toiminnanjohtaja Anne Salomaa vastasivat Långille. Heidän mukaansa lainauskorvaus on nimenomaan tekijänoikeuskorvaus, jonka tulee perustua lainojen määrään. Korvauksen nykyinen taso ei kuitenkaan ole riittävä: 35 prosenttia korvauksen saajista saa alle 50 euroa vuodessa, yli tuhat euroa sai alle 10 %.

Molempia näkökantoja voidaan puolustaa. Kukaan ei tule nykyisillä korvauksilla miljonääriksi. Täysin harkinnanvarainen järjestelmä voi sekin johtaa vinoutumiin: tietokirjailijat ovat pitkään kritisoineet kirjastoapurahoja kaunokirjallisuuden suosimisesta. Kirjastot voivat ostopolitiikallaan varmistaa sen, etteivät menestysteokset saa ylivaltaa. Keskustelu avaa kuitenkin mielenkiintoisen näköalan tekijänoikeuden ja kulttuuripolitiikan suhteeseen. Julkisuudessahan asia esitetään usein siten, että vahvat tekijänoikeudet ovat keskeinen osa kulttuuripolitiikkaa. Näin ei välttämättä ole. Tekijänoikeuden tarkoituksena on turvata, että tekijät ja kustantajat saavat heille kuuluvan osuuden teostensa tuotosta. Se varmistaa, että markkinatalous toimii myös aineettomassa taloudessa. Tekijänoikeus suojaa yhtä lailla hyvää ja huonoa; pornofilmien ja väkivaltaviihteen tekijät ovat tekijänoikeuden näkökulmasta yhtä arvokkaita kuin Finlandia-voittajat.

Kulttuuripolitiikalla voi olla monia tavoitteita, mutta yksi niistä on moninaisuuden turvaaminen. Kulttuuripolitiikkaa tarvitaan, jotta myös pienilevikkiset ja laadukkaat tuotteet saisivat elintilaa. Jos lainauskorvaukset tuplataan, runoilijan vuotuiset korvaukset kasvavat ehkä viidestäkympistä sataseen. Jos apurahat tuplataan, hänen mahdollisuutensa saada useamman tuhannen euron apuraha tuplaantuvat.

Ongelmia syntyy, kun tekijänoikeutta ja kulttuuripolitiikkaa yhdistetään. Teostossa oli aikanaan järjestelmä, jossa ”kevyen” musiikin säveltäjät subventoivat ”vakavia”. Kaiken musiikin esittämisestä perittiin sama maksu, mutta taidemusiikin tekijöille tilitykset laskettiin suuremman kertoimen mukaan. Järjestelmä toimi niin kauan kun enemmistö äänivaltaisista jäsenistä oli ”vakavia” säveltäjiä. Tästä on jo luovuttu kauan sitten. Nykyisin pieni osa Teoston keräämistä varoista kootaan rahastoon, josta tuetaan uuden musiikin tekemistä lajista riippumatta. Tätäkin kohtaan on esitetty arvostelua: suuret ulkomaiset oikeudenomistajat näkevät, että kansalliset apurahat ovat heidän osuudestaan poissa.

 Suomessa on viime vuosina luotu useita järjestelmiä, joita voisi kutsua ”kvasi-tekijänoikeudeksi”. Hyvitysmaksut ja lainauskorvaukset perustuvat tekijänoikeuteen, mutta tekijänoikeuden periaatteita noudatetaan vain joiltakin osin. Jos lainauskorvaukset perustuisivat puhtaasti tekijänoikeuteen, suuri osa jouduttaisiin maksamaan ulkomaisille kirjailijoille, joiden teoksia on lainattu (kääntäjät toki saisivat oman siivunsa). Tekijänoikeushan on kansainvälistä, ja EU:ssa kaikkien jäsenmaiden kansalaisilla on samat oikeudet. Nykyinen systeemi on käytännössä rajattu kotimaisiin tekijöihin. Hyvä näin, mutta ei tämä ole tekijänoikeutta. Hyvää kulttuuripolitiikkaa se voi kyllä olla.

Sanaston edustajat ovat myös esittäneet, että jos lainauskorvauksiin osoitettaisiin enemmän varoja, järjestelmä voitaisiin muuttaa degressiivisiksi siten että paljon lainatuille kirjoille maksettaisiin suhteessa vähemmän. Kulttuuripoliittisesti erinomainen ajatus, mutta en ole varma kestäisikö se oikeudessa, jos suosikkikirjailija lähtisi hakemaan hänelle kuuluvaa osuutta. EU:ssa parhaillaan vireillä oleva direktiivi tekijänoikeuksien kollektiivisesta hallinnosta tähtää täsmälleen päinvastaiseen suuntaan, siihen että rahat tilitetään sujuvasti yli rajojen käytön perusteella. Alkuvaiheessa se koskisi lähinnä musiikkia, mutta suunta on selvä.

Tekijänoikeuden laajennuksia on tapana perustella kulttuuripolitiikalla: vahvemmat oikeudet merkitsevät vahvempaa tukea (kotimaisille) tekijöille. Mutta jos näin ei kävisikään, tekijänoikeutta on lähes mahdotonta supistaa jälkeenpäin ja luoda sen tilalle muita tukijärjestelmiä, koska se on niin vahvasti ankkuroitu kansainvälisiin sopimuksiin. Tästä syystä myös Långin argumentit on syytä ottaa vakavasti.

Perustetaanko esittävien taiteiden museo?

Kirjoitin viime kerralle musiikkimuseon perustamisesta. Monien mielestä Suomeenkin tarvittaisiin uusi kansallinen musiikkimuseo, joka kattaisi kaikki musiikin alat ja alueet. Useimmilla taiteen aloilla on jo omat valtakunnalliset erikoismuseonsa, ja musiikin museokin on ollut mukana opetusministeriön suunnitelmissa 1980-luvulta lähtien. Tällä hetkellä sen syntyminen ei kuitenkaan näytä kovin todennäköiseltä. Mikään jo olemassa olevista musiikkikokoelmista tai –museoista ei ole ilmoittautunut vetäjän rooliin, eikä valtiokaan ole avosylin tyrkyttämässä tukeaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriöstä on kuitenkin tullut mielenkiintoinen uusi avaus. 7.9.2012 julkaistu muistio Valtakunnalliset erikoismuseot; Selvitys erikoismuseojärjestelmän tilasta ja tulevaisuudesta esittää uuden esittävien taiteiden museon perustamista Suomeen. Selvityksen mukaan ”esittävien taiteiden kenttä kattaa useita taiteen aloja, kuten teatterin, musiikin, elokuvan, sirkuksen, tanssin, performanssin ja viihteen, joilla on myös runsaasti keskinäisiä yhtymäkohtia. Vuoden 1985 työryhmä esitti erillisiä valtakunnallisia erikoismuseoita musiikin ja näyttämötaiteiden kentälle, vaikka kansainvälisesti näitä teemoja tarkastellaan usein samoissa instituutioissa. Myös elokuvan voidaan museotoiminnan näkökulmasta katsoa kuuluvan esittäviin taiteisiin. Esittävät taiteet on riittävän laaja teema, joka mahdollistaa harkitun kokoelmatyön sekä laajan, suurta yleisöä kiinnostavan näyttelytoiminnan.”

Uusi ehdotus ei välttämättä nouse niinkään huolesta musiikkia kohtaan kuin tarpeesta rationalisoida entisestäänkin valtion tukea museoalalle. Selvityksessä ehdotetaan muitakin vastaavia toimenpiteitä, esimerkiksi lasimuseon ja designmuseon yhdistämistä. Kansainvälisesti katsoen kaikkien esittävän taiteen lajien yhdistäminen samaan museoon ei ole kovinkaan yleistä. Ruotsissa on onnistuneesti yhdistetty musiikki, ooppera ja teatteri, mutta ainoa yhdistetty musiikki-, teatteri- ja elokuvamuseo, joka tulee mieleeni, löytyy Vilnasta. Sinänsä tutustumisen arvoinen pieni museo, voin suositella. Sen sijaan erillisiä musiikkimuseoita on maailmalla paljon, jopa Burkina Fasossa.

Suomen oloissa esittävien taiteiden museon perustaminen voisi kuitenkin olla realistista. Tällä alueella on Suomessa tällä hetkellä vain yksi toimiva erikoismuseo, Teatterimuseo. Se on hyvin hoidettu pieni museo, jonka erikoisnäyttelyt ovat saaneet kiitosta, mutta suuria yleisömääriä se ei ole vetänyt. Vuonna 2011 Teatterimuseossa oli 10,578 maksanutta kävijää, Kiasmassa lähes 90,000. Museolla ei ole riittänyt resursseja uusiin avauksiin, esimerkiksi sirkusaineiston keräämiseen.

Elokuvalle on pitkään puuhattu omaa museota. Suomen elokuva-arkisto alkoi jo aikanaan kerätä elokuvien lisäksi myös erilaista elokuviin liittyvää esineistöä, joka on nykyisin Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa eli Kavassa. Toistaiseksi Elävän kuvan museon kokoelmat eivät ole avoinna yleisölle. Kavan toimiala on kuitenkin paljon elokuvaa laajempi, siihen kuuluu myös radio- ja televisio-ohjelmien arkistoiminen. Radio- ja televisiomuseo on jo olemassa Lahden vanhalla radioasemalla, ja Elävän kuvan museo tarvitsisi ilmeisesti uuden kodin.

Musiikin tilannetta käsittelin jo edellisessä kirjoituksessani. Kansallista musiikkimuseota ei ole eikä ihan heti ilmeisesti tulekaan, ja olemassa olevien kokoelmien väliin jää mittavia aukkoja, joista suurin on moderni populaarimusiikki. Tyhjästä ei kuitenkaan tarvitse aloittaa. Jos vaikkapa Teatterimuseo, Elävän kuvan museo, Kansansoitinmuseo ja Sibelius-museo innostuisivat yhdistämään voimansa, tuloksena olisivat jo varsin mittavat kokoelmat. Jos museolle saataisiin riittävät tilat, se voisi ottaa suojiinsa myös uusia alueita.

Tämä kaikki tietysti vain ajatusleikkinä. Teatterimuseo on esittänyt mietinnöstä oman kantansa, jossa se suhtautuu varsin epäilevästi ehdotukseen, ellei alalle saada merkittäviä uusia resursseja. Tämä on realismia. Ministeriö ei vielä ole esittänyt omaa kantaansa ehdotukseen, kyseessä on vain selvitysmiehen paperi. Kuntaliitoksissakin tarvitaan sekä keppiä että porkkanaa, toistaiseksi tarjolla ei ole kumpaakaan.

Esittävien taiteiden museo tuntuu kuitenkin niin houkuttelevalta ajatukselta, että jokin suurempi kaupunkikin voisi innostua siitä. Esittävien taiteiden yhdistämisestä löytyisi paljon synergiaa, samat henkilöt ovat usein toimineet monilla aloilla. ETM:ään pitäisi tietysti myös saada digitaalinen yhteys olemassa oleviin esittävien taiteiden ääni- ja kuva-arkistoihin, mukaan luettuna Yleisradion arkistot. Hyvin suunnitellut erikoisnäyttelyt vetäisivät museoon taatusti yleisöä, kuka tietää vaikka pääsisimme Guggenheim-museolle luvattuihin kävijämääriin….

 

 

Musiikin museo

Pomus ry eli Kevyen Musiikin Museon Kannatusyhdistys ylläpitää netissä toimivaa virtuaalista museota, jossa on paljon mielenkiintoista tietoa suomalaisen populaarimusiikin kehityksestä. Pari vuotta sitten Pomus pyysi minua selvittämään, voitaisiinko Suomeen perustaa oikea populaarimusiikin museo. Linkki selvitykseen löytyy tästä.

Selvityksen julkaisuajankohta osoittautui onnettomaksi. Heti sen jälkeen alkoi kohu Guggenheim-museosta, eikä muusta puhuttukaan. Sitten valtio ilmoitti museotoiminnan suurista säästöistä, mikä veti jalat alta kaikilta uudishankkeilta. Mutta ideaa ei silti kannata unohtaa.

Erilaisia populaarimusiikin museoita löytyy jo eri puolilta maailmaa, mutta suurin osa keskittyy yksittäisten taiteilijoiden tai bändien esittelyyn fani-pohjalta. Vuonna 2010 Trondheimissa avattu Rockheim toimii aivan eri tasolla. Se on yksi Norjan uuden kulttuuripolitiikan lippulaivoista, joka järjestää suuria näyttelyitä ja kerää norjalaista rock-historiaa yhteistyössä kansalliskirjaston kanssa. Rockheimillä on komea rakennus Atlantin rannalla ja kävijöitä riittää. Samassa kaupungissa on toinenkin musiikkimuseo, soittimiin keskittyvä Ringven museo, jota parhaillaan laajennetaan. Vaikka norjalainen populaarimusiikki ei ole maailmalla vielä kovin tunnettua, Norja itse uskoo siihen. Tulee mieleen keisari Franz Josef, joka vuonna 1864 perusti Wieniin taideteollisuusmuseon näyttääkseen maailmalle, mitä Itävallassa osataan. Sitten Wienissä syntyi Jugend-tyyli…

Jos Suomessa olisi öljyä, ehdottaisin erillisen populaarimusiikin rakentamista meillekin. Katajanokan rannassa olisi sopiva tonttikin. Tuntui kuitenkin viisaammalta edetä varovaisesti ja selvittää, miten uusi museo suhtautuisi jo olemassa oleviin museoihin. Alan kansainvälinen järjestö Cimcim tuntee Suomesta viisi musiikkimuseota: Turun Sibelius-museon, Turun maakuntamuseon, Kansallismuseon, Kansansoitinmuseon Kaustisella sekä Mekaanisen musiikin museon Varkaudessa. Muitakin musiikkikokoelmia löytyy, mutta yksikään niistä ei ole halunnut kansallisen musiikkimuseon roolia.

Törmäämme jälleen suomalaisen hajauttamiseen. Ruotsissa Statens musikverk kattaa kaikki tärkeimmät musiikkikokoelmat soittimista jazz- ja poparkistoon. Samassa kokonaisuudessa ovat myös teatteri ja ooppera. Suomessa on toista kymmentä musiikkialan kirjastoa, arkistoa ja museota, joista yhdelläkään ei ole kunnon resursseja eikä kukaan halua uusia tehtäviä. Uusien tarpeiden hoitamiseen on aina pitänyt perustaa uusi laitos. Näin ei voi jatkua loputtomiin. Päädyinkin siihen tulokseen, että Suomeen ei tarvita erillistä populaarimusiikin museota vaan hyvin toimiva kansallinen musiikkimuseo, joka huomioi kaikki musiikin alat.

Mitä kansallinen musiikkimuseo sitten tekisi? Itsestään selvää on, että sen pitäisi esitellä suomalaisen soitinrakennuksen historiaa kanteleista sähkökitaroihin. Harvat muistavat, että Suomessa on ollut myös merkittäviä pianotehtaita. Museon tulisi esitellä myös musiikkiin liittyviä tiloja treenikämpistä oopperataloon. Ainola voisi luontevasti olla museon haaraosasto.

Tärkeän osan musiikkimuseosta muodostaisi kansallisen äänilevyteollisuutemme nousu ja tuho. Sointu, Rytmi, Blue Master, Love, Eteenpäin, Finlandia, Poko ja Johanna ovat kaikki jo historiaa. Musiikkimuseoon kuuluu myös musiikkiteknologia. Museossa pitäisi olla toimiva analoginen äänitysstudio ja sen käyttöön tarvittava osaaminen vielä kun analoginen äänitystekniikka on muualta kadonnut.

Nykyaikainen musiikkimuseo ei ole vain esineiden museo, vaan sen pitää myös tallentaa ääntä. Hyvä esimerkki on Wienin Haus der Musik. Aivan keskustassa sijaitsevan viisikerroksisen museon alakerta on omistettu Wienin filharmonikoille, kävijä voi ihastella kuuluisan orkesterin historiaan liittyviä kuvia ja esineitä. Nähtävissä on myös orkesterin kapellimestareiden tahtipuikot. Karajan oli ensimmäinen, joka vaihtoi uudentyyppisen puikkoon. Toscanini oli huolimaton, hänen puikkonsa kärjestä on pala pois.

Ylemmissä kerroksissa on Klangmuseum, ”äänien museo”. Vierailija voi johtaa interaktiivisesti videolla soittavia filharmonikkoja Zubin Mehtan ohjeiden mukaisesti. Jos tempo menee metsään, orkesteri lopettaa soittamisen. Sitten siirrytään kuulon ominaisuuksiin alkaen äänistä, joita sikiö kuulee kohdussa. Loppu on lohduton: seuraamme Beethovenin kuulon asteittaista heikkenemistä. Viimeisistä kuulokkeista ei kuulu mitään.

Suomen olosuhteissa kansallisen musiikkimuseon perustaminen ei tarkoita sitä, että kaikki pitäisi kerätä uudestaan. Kansallinen musiikkimuseo voisi luontevasti syntyä Turkuun, jos Åbo Akademi haluaisi ryhtyä kehittämään omistamaansa Sibelius-museota yli kielirajojen sen sijaan että ajaa sitä alas. Museo voisi myös syntyä Pohjanmaalle, jossa Kaustisen kansansoitinmuseo odottaa uutta alkua musiikkijuhlien konkurssin jälkeen. Museon ei tarvitsisi kerätä kaikkia suomalaisia ääniteitä, vaan se voisi toimia yhteistyössä olemassa olevien arkistojen kanssa. Digitaalitekniikan aikakaudella Helsinkiin tallennettuja äänitteitä voitaisiin kuunnella myös Turussa tai Pohjanmaalla.

Mikä olisi Kansallisen musiikkimuseon ensimmäinen erikoisnäyttely? Odotammeko Sibeliuksen kuoleman 70-vuotispäivää, vai esittelemme Hanoi Rocksin visuaalista ilmettä? Ehkä sittenkin Nokian musiikkipuhelimen lyhyt historia…   miettikää itse.

Onko vitamiinipillereissä vitamiineja?

Viime viikon puheenaihe oli Itä-Suomen yliopiston vitamiinitutkimus. Julkisuuteen tuotujen tutkimustulosten mukaan osassa myynnissä olevista d-vitamiinivalmisteista oli huomattavasti vähemmän vitamiineja kuin tuoteselostuksessa annettiin ymmärtää. Huonoimmat tulokset saaneet valmisteet vedettiin pois apteekin hyllyiltä. Sitten valmistajat toivat esiin omia tutkimuksiaan, joiden mukaan tuotteissa olikin luvattu määrä vitamiinia. Tutkijoita uhattiin korvausvaatimuksella.

Viime torstaina (1.11.) TV1:ssä oli suuri vitamiinikeskustelu jossa tutkimuksen tehnyt biokemisti puolusti tuloksiaan. Tulokset olivat alustavia, eri menetelmillä voi saada erilaisia tuloksia, jatkoa seuraa. Valmistajien edustajat kritisoivat tutkijoita epätieteellisyydestä: tutkimusmenetelmät olivat vääriä, tuloksia ei ollut alistettu vertaisarviointiin eikä niitä julkaistu tieteellisessä aikakausjulkaisussa. Yliopisto ilmoitti tutkivansa jatkossa samoja valmisteita useammilla eri menetelmillä.

Keskustelun taustalla oli joitakin vuosia sitten toteutettu lainmuutos, jossa vitamiinivalmisteet muuttivat lääkevalmisteista elintarvikkeiksi. Viranomaiset eivät enää valvo tuotteita, vaan tuottajien itse odotetaan valvovat niiden tasoa. Hieno juttu, että jokin ulkopuolinen taso tekee vitamiinivalmisteista tutkimuksia. Se takaa, etteivät valmistajat lepsuile tulevaisuudessakaan.

En tiedä biokemiasta mitään, syön jatkossakin joka päivä kiltisti suositusten mukaisen määrän d-vitamiinia. Mutta tutkijana ihastuin suuresti keskusteluun. Näin asioiden pitääkin mennä. Asioita tutkitaan eri menetelmillä ja eri tutkijoiden tuloksia verrataan keskenään. Tuloksista vaaditaan vertaisarviointia; sen takuuna on esimerkiksi se, että tulokset on hyväksytty julkaistavaksi jossakin tieteellisessä aikakauslehdessä. Ei näyttäisi hyvältä, jos kaikki vitamiinipillereitä koskeva tieto olisi valmistajien itse julkaisemaa.

Tekijänoikeuden alallakin lainmuutoksia perustellaan usein tutkimuksilla. Suoja-aikojen pidennys, hyvitysmaksut ja piratismin vastainen lainsäädäntö ovat esimerkkejä uudistuksista, joita on perusteltu tutkimustuloksilla. Kuinka monet näistä on julkaistu vertaisarvioinnin jälkeen tieteellisissä julkaisuissa? En muista ainoatakaan. Tulokset voivat tästä huolimatta olla aivan oikeita, mutta olisin huomattavasti iloisempi, jos niille voitaisiin asettaa samat vaatimukset kuin d-vitamiinipitoisuuksia koskeville tutkimuksille.

Ajansiirron ongelma

TVkaista Oy on yritys, joka tarjoaa kuluttajille televisio-ohjelmien tallennuspalveluja. Käytän itse ajansiirtoon digiboksia, mutta idea on näppärä. Voisin palvelun avulla tallentaa valitsemiltani kanavilta kaikki neljän viikon ohjelmat eikä tarvitsisi jälkikäteen murehtia, että tuokin ohjelma jäi tallentamatta. Näin yhtiö mainostaa palveluaan: ”Katso mitä haluat, milloin haluat – vihdoinkin televisiosta tulee hyvää ohjelmaa silloin kun Sinä haluat! Voit tallentaa kotimaiset tv-kanavat neljäksi viikoksi omaan käyttöösi.”

Palvelu ei kuitenkaan välttämättä ole laillinen. Verkkotallennuspalveluiden tarjoajat ja tv-yhtiöt ovat jo kauan vääntäneet kättä asiasta, ja asiaa on selvitetty myös opetus- jka kulttuuriministeriön asettamassa tekijänoikeustoimikunnassa.  Syyttäjä on 22.10. ilmoittanut nostaneensa syytteet TVkaista Oy:n toimitusjohtajaa ja teknistä johtajaa vastaan tekijänoikeusrikoksesta, teollisoikeusrikoksesta sekä törkeästä petoksesta. Syytteen mukaan TVkaista Oy on Internetissä tarjonnut käyttäjilleen tilausvideopalveluna (Video on Demand, VOD) kahdeksan televisiokanavan koko ohjelmatarjonnan, pitämällä verkkosivullaan televisiolähetykset käyttäjiensä katsottavissa ja tallennettavissa vähintään kahden viikon ajan televisiolähetyksen jälkeen.

Jutun asiakirjat eivät toistaiseksi ole julkisia, joten tietoni perustuvat pelkästään sanomalehtiin. Asian tekijänoikeudellinen puoli näyttäisi melko selvältä. Syyttäjän käsityksen mukaan syytetyt ovat tallentaneet ja myyneet tv-ohjelmia ilman oikeudenomistajien lupaa. Asianomistajina ovat Yleisradio, MTV, muut suuret tv-yhtiöt ja tekijänoikeusjärjestöt. TVkaista taas katsoo tarjonneensa asiakkailleen vain palveluja, joiden avulla asiakkaat ovat tehneet kopioita yksityiseen käyttöönsä tekijänoikeuslain sallimissa puitteissa.

Vuoden 2012 tekijänoikeustoimikunta selvitti omassa mietinnössääm verkkotallennuspalveluiden juridiikkaa ja päätyi seuraavaan näkemykseen:

"Verkkotallennuspalveluiden voitaisiin toisaalta katsoa muistuttavan palveluja, jossa ulkopuolinen taho tallentaa TV-ohjelmia yksityisen henkilön puolesta. Kappaleen valmistamista valmistuttajan yksityistä käyttöä varten säädetään tekijänoikeuslain 12 § 2 momentissa. Ilman palveluntarjoajaa, ei asiakkaalle valmistuisi kappaletta teoksesta. Kuitenkin, koska tekijänoikeuslain 12 § 3 momentissa todetaan, ettei pykälän 2 momenttikoske sävellysteoksen ja elokuvateoksen valmistuttamista, ei säännöstä ilman lainmuutosta voitaisi ulottaa näitä teoksia laajasti käyttäviin verkkotallennuspalveluihin."

 

Toimikunta siis katsoi, ettei yksityistä kopiointia koskeva tekijänoikeuslain kohta sovellu verkkitallennuspalveluihin. Tuomioistuin ratkaisee aikanaan, kummasta asiassa oli kysymys.

Teollisuusoikeusrikoksessa on kysymys siitä, että TVkaista on syyttäjän mukaan käyttänyt toiminnassaan tv-kanavien tavaramerkkejä ilman lupaa. On mielenkiintoista nähdä, millaisesta käytöstä tässä on kyse. Riittääkö rikokseksi se, että kanavien nimet on mainittu? Petossyyte on vielä mielenkiintoisempi. Syytetyt ovat syyttäjän mukaan esittäneet palvelusta ”totuudenvastaisia kuvauksia ja väitteitä, jotta asianomistajille ja niiden puolesta toimiville henkilöille syntyisi virheellinen kuva TVkaistan palvelun teknisestä luonteesta ja laillisuudesta.” Onko kyse ollut lain tulkinnasta vai jostakin muusta?

Erikoisinta asiassa on se, että syytettynä on myös yhtiön neuvonantajana toiminut lakimies. Tässä tulevat jo mieleen Scott Turowin oikeussalidekkarit, joissa tuomareita ja syyttäjiäkin epäillään murhista. Jos kyse olisi amerikkalaisesta romaanista, voisin kuvitellaa syyttäjän päättäneen "throw the book at them" eli syytetään heitä samalla kertaa kaikesta mahdollisesta. Kun asiakirjat eivät vielä ole julkisia, on vaikea arvioida mistä todella on kysymys, mutta ainakin on varmaa, että jutun etenemistä kannattaa seurata. ?

Mitä sitten tapahtuu, jos tuomioistuin toteaa etteivät verkkotallennuspalvelut mahdu yksityisen kopioinnin rajoihin? Loppuuko toiminta siihen?

Kuluttajien kannalta verkkotallennuspalveluissa on kysymys aivan hyödyllisestä toiminnasta. Minultakin on hajonnut jo viisi digiboksia sen jälkeen kun digitelevisio syrjäytti analogisen. Verkkotallennus saattaisi olla taloudellisempi ratkaisu. Tv-kanavat itse eivät tarjoa kuluttajille vastaavaa palvelua, niiden verkkosivuilta vanhat ohjelmat katoavat liian nopeasti. Miksi ihmeessä tv-ohjelmien yksityisessä kopioinnissa ei nykyisen lain mukaan saa käyttää apuna ulkopuolista palvelua? Olisiko vastaavan palvelun järjestäminen mahdollista edes sopimalla oikeuksista asianomistajien kanssa?

Tekijänoikeustoimikunta pohti tätäkin vaihtoehtoa, mutta tulokset olivat laihoja. Nykyisen lain puitteissa se ei näyttäisi olevan mahdollista, kun kellään ei ole käsissään kaikkia niitä oikeuksia joista pitäisi néuvotella. Toisaalta verkkopalveluja tarjoavat yhtiöt eivät ilmeisesti ole edes pyrkineet neuvottelemaan asiasta. Pattitilanne.

Yleisemmällä tasolla asia tuo mieleen kaapelitelevision tulon Suomeen kauan sitten. Minäkin katson kotonani televisiota kaapeliverkon välityksellä. Kaapeliyhtiö harjoittaa televisio-ohjelmien jälleenlähettämistä ilman oikeudenomistajien lupaa. Nykyisin tekijänoikeuslaissa on rajoitus, joka sallii tällaisen toiminnan, mutta kaapelitelevision alkuvuosina sitä ei vielä ollut. Sen sijaan kaapeliyhtiöillä on muun lainsäädännön perusteella velvollisuus välittää edelleen valtakunnallisten tv-kanavien ohjelmat.

Miksi Yleisradio, MTV ja tekijänoikeusjärjestöt eivät silloin haastaneet kaapeliyhtiöitä oikeuteen?  Jos kaapelitelevision leviäminen olisi pysäytetty tekijänoikeudellisin perustein, se olisi tuskin mullistanut maailmaa. Katselisimme edelleen televisio-ohjelmia antennin avulla, tarjontaa olisi jonkin verran nykyistä vähemmän.

Poliittisesti tuskin olisi kuitenkaan ollut viisasta, jos televisioyhtiöt olisivat ryhtyneet rajoittamaan lupamaksunmaksajien oikeuksia katsoa ohjelmia haluamallaan tavalla. Niille jakeluvelvoite oli mieluisampi ratkaisu. Tekijänoikeusjärjestötkään eivät ilmeisesti halunneet yksin ryhtyä toimenpiteisiin, vaikka siihen olisi ehkä olisim löytynyt perusteita.

Nyt ajat ovat muuttuneet. Yleisradioyhtiöt joutuvat kilpailemaan katsojista muiden nettipalveluiden kanssa ja haluavat houkutella katsojat omille nettisivuilleen, joilla on mahdollista nähdä osa ohjelmistosta jälkikäteen. Kuka tietää, vaikka kaapelijakelua koskeva rajoituskin nousisi vielä uuteen harkintaan – ainakin asia on edelleen mukana opetus- ja kulttuuriministeriön papereissa.

EMI häviää historiaan

EU:n komissio antoi viime kuussa Universal Musicille luvan ostaa EMI:n levytuotanto. Yhdysvaltain Federal Trade Commission oli jo aikaisemmin kesällä hyväksynyt kaupan, joten vuonna 1931 perustettu Electric & Musical Industries Ltd. siirtyy ilmeisesti lähiaikoina historiaan.

Kauppa on osoitus kansainvälisen äänilevyalan jatkuvasta keskittymisestä. Vuonna 2000 Suomessa oli vielä kuusi suurta levy-yhtiötä, joiden markkinaosuudet olivat 11 ja 16 % välillä. Vuonna 2012 suuria oli vain neljä ja niiden yhteenlaskettu osuus myynnistä oli 81 %. Tällä välin kaksi niistä (BMG ja Sony) on jo sulautunut yhteen ja yksi (Edel) on poistunut markkinoilta. Menestyneet pienemmät suomalaisyhtiöt kuten Poko, Spinefarm, Siboney ja Johanna ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet monikansallisten omistukseen. Universalin markkinaosuus Suomessa vuonna 2011 oli 22,1 % ja EMI:n 14,4 %, yhteenlaskettuna 36,5 %.

Nyt jäljellä on enää ain kolme suurta. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, EMI Finland lopettaa toimintansa muutaman vuoden kuluessa. Yhtiön toimitusjohtaja ehti jo vaihtaa työpaikkaa.

EMIn taiteilijoiden lista ulottui Carusosta Beatlesiin, ja se on pitkään ollut yksi maailman suurimmista levy-yhtiöistä. Vuosien mittaan se on kuitenkin vaihtanut omistajaa moneen kertaan. Viimeksi sen omisti suursijoittaja Guy Hands, joka ei kuitenkaan pystynyt suoriutumaan lainoistaan. Hands on muuttanut Guernseyn veroparatiisiin ja EMI siirtyi Citybankin omistukseen. Pankki ei halunnut ryhtyä pyörittämään kohtuullisen hyvin sujunutta levybisnestä vaan halusi mahdollisimman pian siitä eroon. Potentiaalisia ostajia ei kuitenkaan ollut monia. Kauppaa kommentoineen brittitoimittajat eivät ole innostuneita. The Guardian kirjoitti, että maailman vanhin levy-yhtiö kaatui ”kahlehtimattoman kapitalismin uhrina”.

Euroopan komissiokaan ei ollut innostunut, koska se pelkäsi uuden jättiyhtiön saavan liian hallitsevan markkina-aseman musiikkialalla. Kaupan hyväksymisen ehtona oli, että Universal joutuu myymään osan EMI:n levymerkeistä muille levy-yhtiöille, muuten uudella yhtiöllä olisi liian hallitseva markkina-asema. Myynnissä ovat mm Coldplay, David Guetta ja Pink Floyd sekä koko Parlophone-levymerkki, tosin ilman  Beatlesien tuotantoa.

Samoja epäilyjä oli myös Federal Trade Comissionilla Yhdysvalloissa. Se pelkäst, että Universal pystyisi tulevaisuudessa sanelemaan musiikin verkkokaupan ehdot ja panemaan tien poikki kilpailijoilta. Senaatin lakivaliokunnalle antamassaan lausunnossa Universalin pääjohtaja Lucian Grainge pystyi kuitenkin vakuuttamaan viranomaiset siitä, että pelot liiallisesta keskittymisestä ovat turhia. Piraatit ovat hänen mukaansa huolehtineet siitä, että alalla on kilpailua. Piraatit osoittautuivat jälleen hyödylliseksi viholliseksi.

Miten arkistojen käy?

Aika näyttää, miten nopeasti EMIn nimi katoaa markkinoilta. Tutkijat ovat myös olleet huolestuneita siitä, miten EMI:n arkistojen käy. Yhtiöön vuosien mittaan sulautuneiden levymerkkien joukossa oli vuonna 1898 perustettu Gramophone Co, joten sitä voidaan pitää maailman vanhimpana jatkuvasti toimineena levy-yhtiönä. Gramophone teki ensimmäiset suomalaiset äänilevyt jo vuonna 1901, ja yhtiön taiteilijoita olivat myös Aino Ackté ja Alfred Tanner. EMI:n arkisto Hayesissa, Lontoon lähellä on yksi maailman merkittävimmistä musiikkiarkistoista, joka hyvinkin ansaitsisi tulla nimetyksi Unescon maailmanperintökohteeksi.

Kävin Hayesissa siellä menneinä vuosina useita kertoja, kun pääsy arkistoon oli vielä helpompaa. Suomalaisten levyjen kokoelma ei ollut täydellinen, mutta monista varhaisista harvinaisuuksista siellä on ainoa tunnettu kopio. Onneksi saimme jo vuosia sitten Roger Lindbergin ystävällisellä avulla Suomeen nauhakopiot kaikista täältä puuttuneista levyistä, mutta arkistossa on yhä mittaamaton määrä äänityksiä joka puolelta maailmaa. Harvat edes tietävät, että Hayesista löytyy kaiken muun ohella hieno sarja tshetsheniläisiä sotatansseja, jotka Gramophonen teknikot äänittivät Vladikavkazissa vuonna 1912. Kaukasiassa niitä tuskin on tallella yhtään kappaletta, eikä kukaan ole kuunnellut niitä sataan vuoteen.

Brittiläiset tutkijat ovatkin olleet huolestuneita siitä, mitä EMI:n historialliselle arkistolle (ennen vuotta 1946 tehdyt äänitteet) nyt tapahtuu. Kaupallista merkitystä sillä ei juuri ole, EMI ei vuosikausiin ole sanottavasti julkaissut ennen toista maailmansotaa tekemiään äänitteitä. Muodollisesti arkisto ei edes ole osa levy-yhtiötä vaan sitä ylläpitää itsenäinen säätiö, EMI Group Archive Trust. EMI on ilmeisesti kuitenkin ollut säätiön päärahoittaja. Viime vuosina henkilökunta on supistunut ja pääsy arkistoon on vaikeutunut. Toivon mukaan se jossakin vaiheessa päätyy osaksi Britannian kansalliskirjastoa, minne se kuuluisi.

Syövätkö piraatit vuosittain 185,000 työpaikkaa?

”Piratismin vaikutuksia EU:ssa selvitti maaliskuussa 2010 Brysselissä julkaistu tutkimus, jonka mukaan vuonna 2008 eurooppalaisilta luovan teollisuuden aloilta hävisi yli 185 000 työpaikkaa. Alan taloudellisten menetysten arvioidaan olleen 10 miljardia euroa. Pääsyyksi tutkimus löysi laittoman nettipiratismin. Vuoteen 2015 mennessä piratismin ennustetaan vievän luovilta aloilta 1,2 miljoona työpaikkaa. Piratismi uhkaa luovia aloja Euroopassa, vuoteen 2015 mennessä arvioidaan menetettävän tuloja 240 miljardia euroa.”

Tämä uutinen löytyy Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen nettisivuilta. Sen lähteenä on ranskalaisen Tera Consultants – yhtiön julkaisema tutkimus Building a Digital Economy: the Importance of Saving Jobs in the EU's Creative Industries, jossa arvioidaan piratismin taloudellisia vaikutuksia Euroopassa. Linkki tutkimukseen löytyy monien organisaatioiden, mm Unescon sivuilta. Tutkimuksen tilaaja oli kansainvälinen kauppakamari ICC.

Tutkimuksen asetelma on kiinnostava. Tutkijat (joiden nimiä ei mainita) ovat ensin arvioineet ”luovan teollisuuden” taloudellista merkitystä Euroopassa ja päätyneet tulokseen, jonka mukaan ala edustaa 6,9 prosenttia Euroopan taloudesta ja 6,5 % työvoimasta. ”Luova teollisuus” tarkoittaa samaa kuin WIPO:n käyttämä termi ”copyright-based industries”. WIPO on vuonna 2003 julkaissut ohjekirjan ”Guide on Surveying theEconomic Contribution of the Copyright-Based Industries”, jota on käytetty Suomessakin.

Sen jälkeen tutkijat ovat keränneet tietoja äänilevy- ja elokuva-alan liikevaihdosta ja laittomasta kopioinnista viidessä suurimmassa EU-maassa vuosina 2004 – 2008. Liikevaihdon todetaan laskeneen. ”Vaikka piratismi ei olekaan ainoa syy myynnin laskuun, se on epäilemättä tärkein syy”, raportissa arvioidaan. Seuraavaksi tutkijat ovat laskeneet, kuinka paljon työntekijöitä on näillä aloilla ja arvioineet, millaisen laskun piratismi on aiheuttanut työpaikkojen määrässä. Luvut on yleistetty koskemaan kaikkia EU-maita käyttäen kertoimena bruttokansantuloa. Näin on päädytty kymmenen miljardin euron ja 185 000 työpaikan menetykseen. Kun näin laskettu trendi on ekstrapoloitu vuoteen 2015, päädytään 1,2 miljoonan työpaikan menetykseen, mikäli EU:n politiikassa ei tapahdu mitään ”merkittäviä käänteitä” (tutkijoiden ilmaisu).

Jos lautojen kysyntä laskee, sahoja suljetaan ja työntekijät joutuvat työttömiksi. Hypoteesi on kiinnostava ja tulokset saattavat olla oikeita, mikäli laskelmien perustana käytetyt luvut ja kertoimet voidaan todentaa. Olen yrittänyt lukea raporttia samalla tavalla kuin tieteelliseen lehteen tarjottua artikkelia, josta toimitus on pyytänyt lausuntoa. Onko hypoteesi uskottava, voidaanko käytetyt lähteet varmentaa, onko laskelmat tehty oikein, perustuvatko päätelmät faktoihin?

 

Faktoja, olettamuksia ja epäselvyyksiä

 

Myyntilukuja ja niiden laskua koskevat tiedot ovat sinänsä melko selviä. Samoja tietoja löytyy eri maiden kansallisista tilastoista. Tapa, jolla TERA:n tutkijat esittävät luvut, on kuitenkin monissa tapauksissa epäselvä. Esimerkiksi Italiaa koskevissa luvuissa sivulla 27 todetaan, että italialaiset käyttivät vuonna 2008 1,700 miljoonaa euroa audiovisuaalisiin tuotteisiin ja ”viidessä vuodessa audiovisuaalisten tuotteiden kysyntä putosi 15  %”. Samalla sivulla olevasta taulukosta ilmenee kuitenkin, että myynti oli 3,983 miljoonaa euroa ja laskua vuodesta 2004 on ollut 10 %. Alaviitteessä 14 samalla sivulla todetaan, että ”paikallisten markkinoiden pudotus vuoden 2004 jälkeen on ollut 41 % ”. Tietojen arviointia vaikeuttaa, että ainoa viite on toisen konsulttiyhtiön (Price, Waterhouse and Cooper) vuonna 2009 laatima selvitys. Muutos ei voi olla samanaikaisesti 10, 15 ja 41 %. Kysyin TERA:lta sähköpostitse selitystä, mutta en saanut vastausta.

Seuraavaksi on arvioitu, että Italiassa menetettiin vuonna 2008 791 miljoonaa euroa audiovisuaalisten tuotteiden piratismin vuoksi. Luku on suurempi kuin viidessä vuodessa tapahtunut myynnin lasku (423 M€). Tämä edellyttää, että piratismi on aiheuttanut laskua jo vuonna 2004, mutta vertailulukuja piratismin kehityksestä ei esitetä. Tutkijat eivät myöskään pohdi, olisiko jokin muu ilmiö – esimerkiksi lama tai rakennemuutos - voinut vaikuttaa laskuun. Liitteessä 1 ilmoitetaan, että Italiassa tehdään vuosittain 147,990,000 laitonta tiedostonlatausta (s. 51), mutta mistään ei käy ilmi, mitä vuotta tieto koskee. Poikkeuksellisen tarkan luvun lähteeksi ilmoitetaan Federazione Anti - Pirateria Audiovisiva, joka on suunnilleen TTVK:ta vastaava italialainen järjestö. En löytänyt järjestön sivuilta vastaavia tietoja.

Piratismin vaikutusten arvioimiseksi on kehitetty monimutkainen laskennallinen malli. Tutkijat ovat aivan oikein todenneet, että piratismi ei vaikuta kaikkien tuotteiden kysyntään samalla lailla. TERA on arvioinut sen vähentävän DVD-levyjen myyntiä 8 % ja elokuvissa käyntiä 4 % latausten määrään verrattuna. Näin saatu luku on kerrottu tuotteiden keskimääräisellä hinnalla ja oletettu, että kärsitty menetys on tämän suuruinen.

Malli tuntuu uskottavalta, kunnes lukija huomaa, että TERA on arvioinut myös piratismin vaikutuksia television talouteen. Yhden tv-ohjelman hinnaksi (unit retail price) on ilmoitettu 0.055 € ja kertoimeksi 25 %. Siitä, miten lukuihin ja kertoimiin on päädytty tai mitä empiiristä näyttöä niiden tueksi löytyy, ei sanota mitään. Lukujen lähteeksi on ilmoitettu vain ”TERA Consultants estimate”. Miksi DVD-levyjen kerroin on 8, eikä 4 tai 16 tai jokin muu? Avoimeksi jää myös, millaisen mekanismin kautta laittoman latauksen oletetaan vaikuttavan television talouteen.

 

Negatiiviset ja positiiviset vaikutukset

 

Tutkimuksen keskeisenä tuloksena on pidetty laskelmaa piratismin vaikutuksesta työpaikkoihin. TERAn mukaan eurooppalaisilta luovan teollisuuden aloilta hävisi vuonna 2008 yli 185 000 työpaikkaa. Pääsyyksi tutkimus löysi nettipiratismin. Vuoteen 2015 mennessä piratismin ennustetaan vievän luovilta aloilta 1,2 miljoona työpaikkaa. Tämä on ymmärrettävästi herättänyt huolestumista.

Työpaikkoja koskeva osa tutkimuksesta mahtuu puoleen sivuun. Koko tulos perustuu olettamukseen, jonka mukaan työpaikkojen määrä vaihtelee lineaarisessa suhteessa piratismin määrään. Ensin on arvioitu eri lähteiden perusteella audiovisuaalisten alojen työvoiman määrän suhde kokonaismyyntiin viidessä maassa (vuotta ei ilmoiteta). Saatu suhdeluku on kerrottu TERAn arvioimalla piratismin aiheuttamien tappioiden määrällä ja näin päädytty laskelmaan menetetyistä työpaikoista.

Hämmästyttävää kyllä, laskelmissa ei ole lainkaan huomioitu työpaikkojen määrän todellista kehitystä vuosina 2004 – 2008 eikä niitä ole verrattu toteutuneeseen myyntiin. Lukujen pitäisi olla helposti saatavissa, mutta niitä ei lainkaan esitetä. Tiedot 185 000 ja 1,2 miljoonan työpaikan menetyksestä perustuvat siis ainoastaan matemaattisiin malleihin, eikä tutkijoita kiinnosta, miten työpaikkojen määrä on oikeasti muuttunut tutkimusajanjaksolla.

Tekijänoikeuden taloudellisten vaikutusten tarkastelussa käytetään yleisesti kansainvälisen tekijänoikeusjärjestön WIPOn mallia, johon myös TERAn tutkijat viittaavat. WIPO jakaa ”tekijänoikeusteollisuuden” neljään sektoriin. Ydinalueen muodostavat alat, kuten äänilevy- ja elokuvateollisuus, joiden tuotanto on kokonaisuudessaan tekijänoikeuden alaista. Lisäksi laskelmissa otetaan huomioon ”tekijänoikeudesta riippuvainen teollisuus” (interdependent  copyright industries), ”osittain tekijänoikeudesta riippuvainen teollisuus” (partially dependent copyright industries) sekä tukialat (non-dedicated support industries). Musiikin alalla ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat esimerkiksi muusikot, levy-yhtiöt ja konserttien järjestäjät, toiseen soittimet ja studiolaitteet, kolmanteen tyhjien cd-levyjen valmistajat ja neljänteen vaikkapa autoilijat, jotka muun ohella kuljettavat levyjä ja muusikoita. Laskettaessa tekijänoikeuden taloudellisia vaikutuksia ydinalueiden liikevaihto huomioidaan sataprosenttisesti, muut alat portaittain alenevilla kertoimilla.

Jos käytetään WIPOn mallia, joudutaan ottamaan huomioon se mahdollisuus, että piratismilla on saattanut olla myös positiivisia vaikutuksia talouteen. Vaikka muusikot ja levy-yhtiöt jäisivät ilman rahojaan, piratismi voi hyvinkin lisätä tyhjien dvd-levyjen, laajakaistaliittymien ja tietokoneiden myyntiä. Työpaikkojakin saattaa syntyä lisää. Vaihtoehtoisena hypoteesina voitaisiin jopa esittää, että piratismilla on ollut merkittävä vaikutus laajakaistaliittymien nopeaan leviämiseen Euroopassa ja tätä kautta kokonaistyöllisyyteen. Helposti saatavissa oleva sisältö houkutteli useampia hankkimaan uutta tekniikkaa.

TERAn arviossa kokonaisvaikutukset on sivuutettu. Ongelma on ratkaistu siten, että TERA ei käytä laskelmiensa pohjana WIPOn mallia vaan itse kehittämäänsä suppeampaa mallia, jossa huomioidaan ainoastaan ydinalat. TERAn mukaan tällä tavoin saadaan ensi kertaa ”tarkempi arvio luovan teollisuuden todellisesta panoksesta Euroopassa” (s. 14) kuin WIPOn mallissa. Muuten ratkaisua ei perustella.

Vaikka piratismilla olisi myös positiivisia vaikutuksia EU:n taloudelliseen kehitykseen, se ei ole puolustus ilmiölle. Tekijänoikeus on olemassa juuri siksi, että rahat ohjautuisivat sisällön tuottajille. Mutta jos tutkimuksessa löytyisi negatiivisten vaikutusten lisäksi merkittäviä positiivisia vaikutuksia, tämä pakottaisi ehkä arvioimaan uudelleen nykyisen tekijänoikeuslain toimivuutta. Nyt kysymys on tietoisesti suljettu tutkimuksen ulkopuolelle.

 

Konsultti vai tutkija?

 

Vaikka olenkin suhtautunut TERAn tutkimukseen kriittisesti, se tarjoaa mielenkiintoisen matemaattisen mallin piratismin taloudellisten vaikutusten tutkimukselle. Jos TERAn laskelmille saataisiin empiiristä tukea, tietäisimme paljon enemmän. Nyt luvut ovat vain arvauksia.

Tutkimus herättää yleisempiä kysymyksiä. Tekijänoikeuden taloudesta ja piratismista on tullut Euroopassa merkittävä poliittinen kysymys. Kuitenkin siitä on vähän riippumatonta tieteellistä tutkimusta. Päätöksentekijät joutuvat luottamaan lähes yksinomaan etujärjestöjen ja konsulttien kokoamaan tietoon. Miksi näin on?

Akateeminen tutkimus ei ole kallista, ja siihen on usein saatavissa riippumatonta rahoitusta esimerkiksi Suomen Akatemialta. Tutkimuksen taso varmistetaan moneen kertaan vertaisarvioinnissa. Tutkijoiden edellytetään noudattavat tiukkoja eettisiä sääntöjä ja ilmoittavan käyttämänsä lähteet niin, että toiset tutkijat voivat myöhemmin seurata päättelyketjua ja varmistaa tulokset – tai osoittaa ne vääriksi. Haittapuolena voi olla työn hitaus sekä se, ettei tutkija useinkaan pysty tarjoamaan varmoja vastauksia. Kokonaiskuva syntyy vasta useiden tutkijoiden työn tuloksena.

Usein on helpompi käyttää tutkimustyötä tarjoavia konsulttifirmoja. Niissäkin on pitkälle koulutettuja työntekijöitä, mutta akateemisen lähdekritiikin tai vertaisarvioinnin paine ei häiritse työtä. Poliitikoilla ja virkamiehillä ei ole sellaiseen aikaa. Tutkimukset valmistuvat nopeasti ja tulokset ovat vakuuttavia, kun tutkijat eivät pohdi liian monia vaihtoehtoja. Kun kysyy konsultilta, ei tarvitse pelätä epämiellyttäviä vastauksia.

Piraatit - hyödyllinen vihollinen

Turun hovioikeus tuomitsi heinäkuussa 35-vuotiaan helsinkiläisnaisen ja 21-vuotiaan helsinkiläismiehen tekijänoikeusrikoksesta ehdollisiin neljän ja kolmen kuukauden vankeusrangaistuksiin. Lisäksi vastaajat tuomittiin maksamaan hyvityksiä ja korvauksia yhteensä yli 800 000 euroa.

Tämä uutinen löytyy Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen (TTVK) ylläpitämiltä Antipiracy-sivuilta, joilta saa hyvän katsauksen piratismin vastaisesta kampanjasta sekä viime vuosina annetuista tuomioista. TVVK arvioi, että ”Internet-piratismi on merkittävä ongelma suomalaiselle kulttuurialalle; laittomasta nettilataamisesta aiheutuvat tappiot yhteiskunnalle ovat yli 350 miljoonaa euroa vuodessa. Suomessa on arviolta 125 000 aktiivista, luvatta aineistoja vertaisverkossa jakavaa nettipiraattia.”

Piratismi voi tarkoittaa monta eri asiaa, ja itse rajoittaisin mieluiten sanan käytön Somalian merirosvoihin. Piratismi voi tarkoittaa väärennettyjä lääkkeitä, Venäjältä salakuljetettuja savukkeita tai kiinalaisia Nikejä. Suomalaisessa julkisuudessa se tarkoittaa tavallisesti tekijänoikeusrikkomuksia ja ennen kaikkea luvatta kopioitujen tiedostojen jakelua verkossa. Kaikki osapuolet tuntuvat käyttävän termiä (vrt ”Pirate Bay”), joten tyydyn siihen.

Piraattien demonisointi

 

Piratismin vastaisessa kampanjassa on hyödynnetty vahvasti piratismi-termin laajaa tulkintaa. Koululaisille suunnatussa sarjakuvalehdessä Seikkailu yöjunassa sankareilla on hengen lähtö hiuskarvan varassa. Mukana on konnia huumeparonista DVD-elokuvia kauppaavaan myymälävarkaaseen sekä piraattinetti-sivuja pyörittävään tanskalaiseen veronkiertäjään. Tarinassa kuljetetaan myös mafian huumerahoja.

Tällaistakin maailmassa tapahtuu, mutta suomalaisista oikeudenkäynneistä nousee esiin aivan toisenlainen kuva piraateista. Useimmat kiinnijääneet näyttävät olleen tietotekniikka-alan ammattilaisia tai opiskelijoita. Kukaan heistä ei ole ansainnut rahaa toiminnallaan, joten pestävää rahaa ei ole syntynyt: korvaukset on tuomittu aiheutetusta haitasta. Mafiayhteyksistä ei ole näyttöä, viimeisin piraattipalvelin Suomessa löytyi teleyhtiö Elisan konesalista (Elisa yhtiönä ei ole epäiltyjen joukossa).

Suomalainen piratismi on aivan muuta kuin kampanjassa maalattu kuva. Useimmiten kysymyksessä näyttäisi enemmän olevan laittomiin mittasuhteisiin riistäytynyt keräilyharrastus kuin vaarallinen mafia. Nörteistä ei kuitenkaan ole helppoa tehdä vauhdikkaita sarjakuvia (Robert Crumb ehkä pystyisi tähän).   Ilman pelottavia vihollisia ei synny tehokasta kampanjaa. 

Viisikymmentä vuotta kylmää sotaa

 

Äänilevy- ja elokuva-ala ovat aina kokeneet olevansa uhattuina. Kuusikymmenluvulla radion ja television väitettiin vaarantavan niiden olemassaolon ja molempien pelättiin olevan jo kuoleman porteilla. Pian äänilevyteollisuus aloitti historiansa nopeimman kasvun ja elokuva-ala oppi työskentelemään television kanssa. Radion vaaroista ei julkisuudessa enää puhuta, mutta vanhat uhkat kaivetaan kaapista kun levytuottajat ja radioyhtiöt neuvottelevat radiosoitosta maksettavista korvauksista.  

Seitsemänkymmenluvulla esiin nousi yksityisen kopioinnin uhka: ”Home taping is killing music”. Kasvu jatkui. Nyt on piratismin vuoro.

Ulkoisia uhkia vastaan taistelemisesta on tullut vakiintunut osa äänilevy- ja elokuva-alojen toimintastrategiaa. Se tuo vahvasti mieleen kylmän sodan. Atomisodan uhka taisi ajoittain olla ihan todellinen, mutta kumpikin osapuoli myös hyötyi vihollisen olemassaolosta. Kylmä sota oli hyvä perustelu aseteollisuuden laajentamiselle ja naapureiden alistamiselle. Kun Neuvostoliitto romahti, lännen oli löydettävä uusia uhkia. Keksittiin Irakin kemialliset aseet, joita ei tainnut koskaan olla olemassa.

Monet media-alan uhkista olivat todellisia. Oli kohtuullista, että radioasemat pantiin lainmuutoksilla maksamaan korvauksia levyjen soitosta (Yhdysvalloissa tämä ei ole toteutunut vieläkään). Mutta uhkiin voitiin aina vedota kun tarvittiin lainmuutoksia tai uusia tukijärjestelmiä. Kukaan ei ole pystynyt osoittamaan, mitä haittaa televisio-ohjelmien viivästetty katselu kodeissa aiheuttaa oikeudenomistajille, mutta tästäkin maksetaan hyvitystä. EU:n asiakirjoista näkyy, että suoja-aikojen pidentämistä perusteltiin piratismin aiheuttamilla tulonmenetyksillä, vaikka asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Piraateista on tullut hyödyllinen vihollinen.

 Piratismin todelliset vaikutukset

 

Laittoman nettilataamisen laajuutta ei sinänsä voi kiistää. Skaala ulottuu täysin näkyvästä toiminnasta (YouTube) internetin syvimpiin loukkoihin. Kysymys piratismin taloudellisista vaikutuksista on hankalampi, ja arviota 350 miljoonan euron tappioista vuodessa kannattaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Miten tällaisiin lukuihin on päädytty?

Intuitiivisesti vaikuttaa uskottavalta, että musiikin ja elokuvien laajamittainen lataaminen netistä voisi vähentää tuotteiden myyntiä. Tiedetään, että luvaton aineiston levittäminen verkossa (”piratismi”) on yleistynyt internetin myötä. Toisaalta taas tiedetään, että äänilevyjen ja elokuvien myynti on laskenut.

Filosofit ovat kuitenkin varoittaneet, ettei kahden ilmiön samanaikainen esiintyminen ole todistus kausaalisuhteesta. Muistan tilastotieteen alkeiskirjasta esimerkin, jonka mukaan lapsiluvun ja haikaroiden määrän välillä Euroopan eri alueilla on positiivinen korrelaatio. Haikarat eivät kuitenkaan tuo lapsia, vaan taustalla on kolmas tekijä: molemmat luvut ovat suurimpia maaseudulla. Voisiko äänilevy- ja elokuvateollisuuden vaikeuksien taustalla olla muitakin tekijöitä?

Äänitteiden myynti on laskenut vuoden 2000 jälkeen. Mutta myös ne mediat, jotka eivät ole kärsineet piratismista, ovat menettäneet yleisöään. Kaarle Nordenstrengin ja Osmo Wiion juuri ilmestyneessä kirjassa Suomen mediamaisema on paljon puhuva taulukko viestintävälineiden päivätavoittavuudesta 1992 – 2010. Sanomalehdet ja radio ovat menneet alaspäin, televisio on hädin tuskin pysytellyt paikoillaan, internetin tavoittavuus on ponkaissut nollasta seitsemäänkymmeneen prosenttiin. Äänilevyteollisuus voi olla vaikeuksissa, mutta Sanoma Oy:n osakkeiden kurssi on muutamassa vuodessa tippunut puoleen. Kun lukee levy-yhtiöiden tilinpäätöksiä kaupparekisterissä, niillä menee itse asiassa paremmin.

Kun kuuntelee äänilevy- ja elokuva-alan edustajia julkisuudessa, piratismi on ainoa syy alojen vaikeuksiin. Kun lukee taloustieteellisiä aikakauslehtiä, kuva on epäselvempi. Monet tutkijat ovat löytäneet näyttöä piratismin haitallisista vaikutuksista, mutta esimerkiksi Oberholzer-Gee ja Strumpf (2007) päätyivät oman aineistonsa perusteella päinvastaiseen tulokseen: piratismilla ei ollut tilastollisesti merkittävää vaikutusta toteutuneeseen myyntiin.

Piratismin vaikutuksista tarvittaisiinkin parempia tutkimuksia. Riippuvuussuhteita käsittelevässä tutkimuksessa tarvitaan vaihtoehtoinen hypoteesi, jonka mukaan riippuvuussuhdetta ei ole. Entä jos äänilevyjen myynnin lasku ei johdukaan piraateista, vaan kuluttajien käyttäytymisen muutoksista? Samaan aikaan kun äänitteiden myynti on laskenut, pelialasta on kasvanut kolme kertaa äänilevyteollisuuden kokoinen. Entä jos entiset äänitteiden ostajat käyttävätkin nyt aikansa pelaamiseen? Äänilevyjen soitto radiossakin on entisestään kasvanut. Eikö se enää vaikuta äänitteiden myyntiin?

Piratismin todellisten vaikutusten on toki haastavaa. Seuraavalla kerralla ajattelin vielä käydä tarkemmin läpi joitakin tunnettuja tutkimuksia aiheesta.

Tarua ja totta piratismista

Sain hiljattain käsiini amerikkalaisen virallisjulkaisun Observations on Efforts to Quantify the Economic Effects of Counterfeit andPirated Goods. suomeksi suunnilleen Havaintoja yrityksistä mitata tuoteväärennösten ja piratismin taloudellisia vaikutuksia. Raportin on tuottanut United States Government Accountability Office (GAO), joka vastaa suunnilleen Valtiontalouden tarkastusvirastoa Suomessa. Kuivan tuntuinen raportti osoittautui varsinaiseksi salapoliisikertomukseksi. GAO:n tarkastajat ovat selvittäneet, miten luotettavia virallisissa raporteissa esitetyt arviot piratismin taloudellisista vaikutuksista ovat. Osalle ei löytynyt minkäänlaista todellisuuspohjaa, mutta ne kiertävät virallisissa raporteissa ja lehdistössä täytenä totena.

Hyvä esimerkki tästä on arvio, jonka mukaan amerikkalaiset yritykset menettäisivät vuosittain 200 - 250 miljardia dollaria piratismin vuoksi. Tiedon lähteeksi on ilmoitettu liittovaltion poliisi FBI, mutta FBI ilmoitti GAO:lle, ettei sillä ole mitään tietoa luvun lähteistä tai laskutavasta, eikä se voi vahvistaa sitä. Kansainvälisen kauppakamari (ICC) on puolestaan esittänyt arvion, jonka mukaan 5 – 7 prosenttia maailmankaupasta muodostuisi piraattituotteista. Muistan nähneeni luvun myös suomalaisessa lehdistössä. Luku päätyi jopa OECD:n raporttiin, vaikka sen lähteitä ei ole voitu selvittää. Vuonna 2007 OECD sanoutuikin irti luvusta ja arvioi sen sijaan, että piraattituotteiden osuus on alle 2 prosenttia.

Kaksi prosenttia maailmankaupasta on suuri summa, mutta jos joku olettaa, että se koostuu suosikkielokuvista ja musiikista, hän on väärässä. Yhdysvaltain tullin GAO:lle esittämien laskelmien perusteella piraattituotteiden kärjessä ovat kengät ja merkkivaatteet, joiden osuus oli yli puolet. Sitten seurasivat elektroniikka, lääkkeet ja savukkeet. Median osuus kaikista piraattituotteista oli tässä arviossa vain kolme prosenttia. GAO muistuttaakin, että piratismin vaikutus eri maissa ja eri aloilla vaihtelee suuresti ja kaikkien tietojen yleistämiseen on suhtauduttava varovaisesti.

Piratismi on lainvastaista ja sen määrän arvioiminen on jo lähtökohtaisesti haastavaa. Tähän on kuitenkin olemassa erilaisia menetelmiä, alkaen tiettyjen raaka-aineiden kulutuksesta ja päätyen takavarikkojen tilastoimiseen ja kuluttajakyselyihin. Jos tutkijat ilmoittavat arvioiden pohjana käyttämiensä lukujen lähteet sekä laskutavat, käyttäjä voi itse arvioida lukujen luotettavuutta. GAO valittaa kuitenkin, etteivät teollisuuden intressijärjestöt useinkaan voi tai halua esittää näitä tietoja esittämistään luvuista.

Vaikka piratismin laajuus tunnettaisiinkin, sen taloudellisten vaikutusten arvioiminen on toinen ongelma. Julkisuudessa näkee usein arvioita, joissa piraattituotteiden (enemmän tai vähemmän luotettavasti arvioitu) määrä on kerrottu tuotteiden vähittäiskauppahinnalla ja sen jälkeen todetaan tuottajien menettäneen vastaava summa. Suomessa jopa tuomioistuimet näyttävät käyttäneen tätä menetelmää. GAO huomauttaa kuitenkin, että taloustieteen näkökulmasta on erittäin epätodennäköistä, että kaikki piraattituotteita ostaneet kuluttajat olisivat hankkineet vastaavan laillisen tuotteen. Empiiristen tutkimusten perusteella on yleensä päädytty kertoimiin, jotka ovat huomattavasti alhaisempia. Jos suhde on 0,1, kymmenen piraattituotetta syrjäyttää yhden laillisen.

Vielä hankalampaa on arvioida piratismin kokonaisvaikutuksia talouteen ja työllisyyteen. Useimmat GAO:n haastattelemat asiantuntijat valittivat, ettei tähän ole luotettavia menetelmiä. GAO muistuttaa myös, että taloustieteen näkökulmasta piratismilla voi olla myös myönteisiä vaikutuksia. ”Jos halutaan arvioida piratismin nettovaikutuksia, negatiivisten vaikutusten ohella on otettava huomioon positiiviset. Vaikka yksi haastattelemamme asiantuntija katsoikin, ettei piratismilla ole talouteen mitään myönteisiä vaikutuksia, toiset asiantuntijat totesivat, että myönteisiä vaikutuksia on olemassa ja ne olisi myös otettava huomioon. Positiivisista vaikutuksista on kuitenkin vähän tutkimuksia…”

Jos ajatus piratismin myönteisistä vaikutuksista kokonaistalouteen tuntuu yllättävältä, voidaan esimerkiksi ajatella, että väärennettyjen cd-levyjen suosio kasvattaisi laillisten cd-soitinten kysyntää.

Piratismi ja tuoteväärennökset ovat vakava ongelma. Jos Suomessa tilaa internetistä Viagraa, voi syyttää pelkästään itseään, mutta on maita, joissa väärennettyjä lääkkeitä löytyy apteekistakin. Piratismi on kuitenkin niin monimutkainen asia, että päätöksenteon pohjana pitäisi olla mahdollisimman luotettavaa tietoa sen laajuudesta ja vaikutuksista. On huolestuttavaa, jos jopa virallisiin tilastoihin päätyy lukuja, jotka tarkemmin tutkittaessa osoittautuvat tuulesta temmatuiksi. Jos se on näin helppoa, alan ymmärtää, miksi Eurokriisi syntyi…