perjantai 23. marraskuuta 2012

Musiikin museo


Pomus ry eli Kevyen Musiikin Museon Kannatusyhdistys ylläpitää netissä toimivaa virtuaalista museota, jossa on paljon mielenkiintoista tietoa suomalaisen populaarimusiikin kehityksestä. Pari vuotta sitten Pomus pyysi minua selvittämään, voitaisiinko Suomeen perustaa oikea populaarimusiikin museo. Linkki selvitykseen löytyy tästä.

Selvityksen julkaisuajankohta osoittautui onnettomaksi. Heti sen jälkeen alkoi kohu Guggenheim-museosta, eikä muusta puhuttukaan. Sitten valtio ilmoitti museotoiminnan suurista säästöistä, mikä veti jalat alta kaikilta uudishankkeilta. Mutta ideaa ei silti kannata unohtaa.
Erilaisia populaarimusiikin museoita löytyy jo eri puolilta maailmaa, mutta suurin osa keskittyy yksittäisten taiteilijoiden tai bändien esittelyyn fani-pohjalta. Vuonna 2010 Trondheimissa avattu Rockheim toimii aivan eri tasolla. Se on yksi Norjan uuden kulttuuripolitiikan lippulaivoista, joka järjestää suuria näyttelyitä ja kerää norjalaista rock-historiaa yhteistyössä kansalliskirjaston kanssa. Rockheimillä on komea rakennus Atlantin rannalla ja kävijöitä riittää. Samassa kaupungissa on toinenkin musiikkimuseo, soittimiin keskittyvä Ringven museo, jota parhaillaan laajennetaan. Vaikka norjalainen populaarimusiikki ei ole maailmalla vielä kovin tunnettua, Norja itse uskoo siihen. Tulee mieleen keisari Franz Josef, joka vuonna 1864 perusti Wieniin taideteollisuusmuseon näyttääkseen maailmalle, mitä Itävallassa osataan. Sitten Wienissä syntyi Jugend-tyyli…
Jos Suomessa olisi öljyä, ehdottaisin erillisen populaarimusiikin rakentamista meillekin. Katajanokan rannassa olisi sopiva tonttikin. Tuntui kuitenkin viisaammalta edetä varovaisesti ja selvittää, miten uusi museo suhtautuisi jo olemassa oleviin museoihin. Alan kansainvälinen järjestö Cimcim tuntee Suomesta viisi musiikkimuseota: Turun Sibelius-museon, Turun maakuntamuseon, Kansallismuseon, Kansansoitinmuseon Kaustisella sekä Mekaanisen musiikin museon Varkaudessa. Muitakin musiikkikokoelmia löytyy, mutta yksikään niistä ei ole halunnut kansallisen musiikkimuseon roolia.
Törmäämme jälleen suomalaisen hajauttamiseen. Ruotsissa Statens musikverk kattaa kaikki tärkeimmät musiikkikokoelmat soittimista jazz- ja poparkistoon. Samassa kokonaisuudessa ovat myös teatteri ja ooppera. Suomessa on toista kymmentä musiikkialan kirjastoa, arkistoa ja museota, joista yhdelläkään ei ole kunnon resursseja eikä kukaan halua uusia tehtäviä. Uusien tarpeiden hoitamiseen on aina pitänyt perustaa uusi laitos. Näin ei voi jatkua loputtomiin. Päädyinkin siihen tulokseen, että Suomeen ei tarvita erillistä populaarimusiikin museota vaan hyvin toimiva kansallinen musiikkimuseo, joka huomioi kaikki musiikin alat.
Mitä kansallinen musiikkimuseo sitten tekisi? Itsestään selvää on, että sen pitäisi esitellä suomalaisen soitinrakennuksen historiaa kanteleista sähkökitaroihin. Harvat muistavat, että Suomessa on ollut myös merkittäviä pianotehtaita. Museon tulisi esitellä myös musiikkiin liittyviä tiloja treenikämpistä oopperataloon. Ainola voisi luontevasti olla museon haaraosasto.

Tärkeän osan musiikkimuseosta muodostaisi kansallisen äänilevyteollisuutemme nousu ja tuho. Sointu, Rytmi, Blue Master, Love, Eteenpäin, Finlandia, Poko ja Johanna ovat kaikki jo historiaa. Musiikkimuseoon kuuluu myös musiikkiteknologia. Museossa pitäisi olla toimiva analoginen äänitysstudio ja sen käyttöön tarvittava osaaminen vielä kun analoginen äänitystekniikka on muualta kadonnut.
Nykyaikainen musiikkimuseo ei ole vain esineiden museo, vaan sen pitää myös tallentaa ääntä. Hyvä esimerkki on Wienin Haus der Musik. Aivan keskustassa sijaitsevan viisikerroksisen museon alakerta on omistettu Wienin filharmonikoille, kävijä voi ihastella kuuluisan orkesterin historiaan liittyviä kuvia ja esineitä. Nähtävissä on myös orkesterin kapellimestareiden tahtipuikot. Karajan oli ensimmäinen, joka vaihtoi uudentyyppisen puikkoon. Toscanini oli huolimaton, hänen puikkonsa kärjestä on pala pois.
Ylemmissä kerroksissa on Klangmuseum, ”äänien museo”. Vierailija voi johtaa interaktiivisesti videolla soittavia filharmonikkoja Zubin Mehtan ohjeiden mukaisesti. Jos tempo menee metsään, orkesteri lopettaa soittamisen. Sitten siirrytään kuulon ominaisuuksiin alkaen äänistä, joita sikiö kuulee kohdussa. Loppu on lohduton: seuraamme Beethovenin kuulon asteittaista heikkenemistä. Viimeisistä kuulokkeista ei kuulu mitään.
Suomen olosuhteissa kansallisen musiikkimuseon perustaminen ei tarkoita sitä, että kaikki pitäisi kerätä uudestaan. Kansallinen musiikkimuseo voisi luontevasti syntyä Turkuun, jos Åbo Akademi haluaisi ryhtyä kehittämään omistamaansa Sibelius-museota yli kielirajojen sen sijaan että ajaa sitä alas. Museo voisi myös syntyä Pohjanmaalle, jossa Kaustisen kansansoitinmuseo odottaa uutta alkua musiikkijuhlien konkurssin jälkeen. Museon ei tarvitsisi kerätä kaikkia suomalaisia ääniteitä, vaan se voisi toimia yhteistyössä olemassa olevien arkistojen kanssa. Digitaalitekniikan aikakaudella Helsinkiin tallennettuja äänitteitä voitaisiin kuunnella myös Turussa tai Pohjanmaalla.
Mikä olisi Kansallisen musiikkimuseon ensimmäinen erikoisnäyttely? Odotammeko Sibeliuksen kuoleman 70-vuotispäivää, vai esittelemme Hanoi Rocksin visuaalista ilmettä? Ehkä sittenkin Nokian musiikkipuhelimen lyhyt historia…   miettikää itse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti