Lainauskorvaukset – tekijänoikeutta vai kulttuuripolitiikkaa?

Lainauskorvaukset ovat EU:n tekijänoikeusdirektiivin mukaisia korvauksia, joita kirjailijoille maksetaan heidän kirjojensa lainauksesta. Korvauksen suuruus perustuu lainojen määrään. Lainauskorvaukset korvasivat vanhemman kirjastokorvausjärjestelmän, jossa kirjailijoille maksettiin harkinnanvaraisesti apurahoja ”sillä perusteella, että heidän teoksiaan on kirjastoissa lainattavissa”. Vanha järjestelmä elää uuden rinnalla, mutta sitä kutsutaan nykyisin kirjastoapurahaksi.

Sanasto on hiljattain vaatinut lainauskorvauksiin huomattavaa korvausta. Vastapuolena on valtio, joka osoittaa tähän varat budjetissaan. Kulttuuriministeri on suhtautunut pidättyvästi korotuksiin ja vihjannut että siinä tapauksessa ne pitäisi ehkä siirtää kuntien maksettavaksi kuten pääosa muistakin kirjastojen menoista. Laki ei sinänsä anna tarkempia ohjeita siitä, miten suuria korvausten tulisi olla.

Helsingin Sanomissa on viime päivinä käyty mielenkiintoista keskustelua lainauskorvauksista. Kirjailija Fredrik Lång (30.11.) hyökkäsi voimakkaasti järjestelmää vastaan ja piti siihen käytettävien varojen korottamista huonona kulttuuripolitiikkana. Lainojen määrään perustuva järjestelmä tukee muutenkin parhaiten menestyviä kirjailijoita. Långin mielestä tuki pitäisi suunnata tarpeen mukaan.

Tänään (4.12.) Sanaston puheenjohtaja Virpi Hämeen-Anttila ja toiminnanjohtaja Anne Salomaa vastasivat Långille. Heidän mukaansa lainauskorvaus on nimenomaan tekijänoikeuskorvaus, jonka tulee perustua lainojen määrään. Korvauksen nykyinen taso ei kuitenkaan ole riittävä: 35 prosenttia korvauksen saajista saa alle 50 euroa vuodessa, yli tuhat euroa sai alle 10 %.

Molempia näkökantoja voidaan puolustaa. Kukaan ei tule nykyisillä korvauksilla miljonääriksi. Täysin harkinnanvarainen järjestelmä voi sekin johtaa vinoutumiin: tietokirjailijat ovat pitkään kritisoineet kirjastoapurahoja kaunokirjallisuuden suosimisesta. Kirjastot voivat ostopolitiikallaan varmistaa sen, etteivät menestysteokset saa ylivaltaa. Keskustelu avaa kuitenkin mielenkiintoisen näköalan tekijänoikeuden ja kulttuuripolitiikan suhteeseen. Julkisuudessahan asia esitetään usein siten, että vahvat tekijänoikeudet ovat keskeinen osa kulttuuripolitiikkaa. Näin ei välttämättä ole. Tekijänoikeuden tarkoituksena on turvata, että tekijät ja kustantajat saavat heille kuuluvan osuuden teostensa tuotosta. Se varmistaa, että markkinatalous toimii myös aineettomassa taloudessa. Tekijänoikeus suojaa yhtä lailla hyvää ja huonoa; pornofilmien ja väkivaltaviihteen tekijät ovat tekijänoikeuden näkökulmasta yhtä arvokkaita kuin Finlandia-voittajat.

Kulttuuripolitiikalla voi olla monia tavoitteita, mutta yksi niistä on moninaisuuden turvaaminen. Kulttuuripolitiikkaa tarvitaan, jotta myös pienilevikkiset ja laadukkaat tuotteet saisivat elintilaa. Jos lainauskorvaukset tuplataan, runoilijan vuotuiset korvaukset kasvavat ehkä viidestäkympistä sataseen. Jos apurahat tuplataan, hänen mahdollisuutensa saada useamman tuhannen euron apuraha tuplaantuvat.

Ongelmia syntyy, kun tekijänoikeutta ja kulttuuripolitiikkaa yhdistetään. Teostossa oli aikanaan järjestelmä, jossa ”kevyen” musiikin säveltäjät subventoivat ”vakavia”. Kaiken musiikin esittämisestä perittiin sama maksu, mutta taidemusiikin tekijöille tilitykset laskettiin suuremman kertoimen mukaan. Järjestelmä toimi niin kauan kun enemmistö äänivaltaisista jäsenistä oli ”vakavia” säveltäjiä. Tästä on jo luovuttu kauan sitten. Nykyisin pieni osa Teoston keräämistä varoista kootaan rahastoon, josta tuetaan uuden musiikin tekemistä lajista riippumatta. Tätäkin kohtaan on esitetty arvostelua: suuret ulkomaiset oikeudenomistajat näkevät, että kansalliset apurahat ovat heidän osuudestaan poissa.

 Suomessa on viime vuosina luotu useita järjestelmiä, joita voisi kutsua ”kvasi-tekijänoikeudeksi”. Hyvitysmaksut ja lainauskorvaukset perustuvat tekijänoikeuteen, mutta tekijänoikeuden periaatteita noudatetaan vain joiltakin osin. Jos lainauskorvaukset perustuisivat puhtaasti tekijänoikeuteen, suuri osa jouduttaisiin maksamaan ulkomaisille kirjailijoille, joiden teoksia on lainattu (kääntäjät toki saisivat oman siivunsa). Tekijänoikeushan on kansainvälistä, ja EU:ssa kaikkien jäsenmaiden kansalaisilla on samat oikeudet. Nykyinen systeemi on käytännössä rajattu kotimaisiin tekijöihin. Hyvä näin, mutta ei tämä ole tekijänoikeutta. Hyvää kulttuuripolitiikkaa se voi kyllä olla.

Sanaston edustajat ovat myös esittäneet, että jos lainauskorvauksiin osoitettaisiin enemmän varoja, järjestelmä voitaisiin muuttaa degressiivisiksi siten että paljon lainatuille kirjoille maksettaisiin suhteessa vähemmän. Kulttuuripoliittisesti erinomainen ajatus, mutta en ole varma kestäisikö se oikeudessa, jos suosikkikirjailija lähtisi hakemaan hänelle kuuluvaa osuutta. EU:ssa parhaillaan vireillä oleva direktiivi tekijänoikeuksien kollektiivisesta hallinnosta tähtää täsmälleen päinvastaiseen suuntaan, siihen että rahat tilitetään sujuvasti yli rajojen käytön perusteella. Alkuvaiheessa se koskisi lähinnä musiikkia, mutta suunta on selvä.

Tekijänoikeuden laajennuksia on tapana perustella kulttuuripolitiikalla: vahvemmat oikeudet merkitsevät vahvempaa tukea (kotimaisille) tekijöille. Mutta jos näin ei kävisikään, tekijänoikeutta on lähes mahdotonta supistaa jälkeenpäin ja luoda sen tilalle muita tukijärjestelmiä, koska se on niin vahvasti ankkuroitu kansainvälisiin sopimuksiin. Tästä syystä myös Långin argumentit on syytä ottaa vakavasti.