keskiviikko 8. elokuuta 2012

Hyvitysmaksun ongelma ( 2 ): mitä direktiivi ja laki todella sanovat?

Hyvitysmaksu on maksu, jonka lisätään mm tyhjien DVD-levyjen ja tallentavien digiboksien hintaan siitä syystä, että ostajat voivat käyttää niitä yksityiseen kopiointiin. Usein kuulee väitettävän, että hyvitysmaksu perustuu EU:n direktiiviin, mutta aivan näin yksinkertainen asia ei ole. Euroopan suurin sisällöntuottajamaa Iso-Britannia ei peri mitään hyvitysmaksuja.
Kaikilla oikeuksilla on rajoituksia. Jokamiehen oikeudet rajoittavat maanomistajan oikeuksia. Suojattujen teosten yksityinen kopiointi ja yksityinen esittäminen ovat perinteisesti olleet vapaita. Tilanne muuttui, kun nauhurit alkoivat yleistyä 1970-luvulla. Musiikkiteollisuus käynnisti maailmanlaajuisen kampanjan, jossa väitettiin kopioinnin uhkaavan tekijöiden toimeentuloa. Äänilevyjen kansiin painettiin iskulause ”home taping is killing music”. Suomessa hyvitysmaksu (kasettimaksu) tuli tekijänoikeuslakiin vuonna 1984.
Valmistajat ja maahantuojat velvoitettiin laissa suorittamaan esitysajan mukaan määritelty maksu nauhasta tai laitteesta, ”johon ääni tai kuva voidaan tallentaa ja joka soveltuu radiossa tai televisiossa lähetetyn taikka ääni- tai kuvatallenteella olevan teoksen kappaleen valmistamiseen yksityiseen käyttöön”. Maksun vahvisti opetusministeriö, ja sen tuli olla ”kohtuullinen korvaus teosten kappaleiden valmistamisesta yksityiseen käyttöön”. Vaikka maksu oli ensisijaisesti tarkoitettu tekijöille ja tuottajille, joiden teoksia todennäköisesti kopioitiin, osa tuotosta oli käytettävä ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin”.  Korvauksen suuruus, joka oli määrättävä nauhan tai laitteen kokonaiskeston mukaan.
Tässä vaiheessa myös videonauhurit olivat yleistyneet ja kasettimaksu ulotettiin saman tien koskemaan VHS-kasetteja. Videonauhureiden tavallisin käyttötapa oli ”ajansiirto” eli tv-ohjelmien nauhoittaminen myöhempää katselua varten. Televisio-ohjelmien nauhoittamisen mahdollisista haittavaikutuksista ei juuri keskusteltu, ne pääsivät järjestelmään musiikkialan imussa.

Direktiivi tulee

Vastaava säännös otettiin käyttöön monissa Euroopan maissa.  Vuonna 2001 EU hyväksyi kaikkia jäsenmaita velvoittavan tekijänoikeusdirektiivin, johon sisältyi hyvitysmaksu. Lakiteknisesti se poikkesi olennaisesti Suomen laista. Suomen lain mukaan yksityinen kopiointi oli periaatteessa sallittua pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta (rakennuksesta ei saa tehdä kopiota luonnollisessa koossa), mutta nauhoista ja laitteista perittiin korvaus. Direktiivissä yksityinen kopiointi kiellettiin kokonaan. Jäsenmaksuille annettiin kuitenkin lupa säätää poikkeuksia sillä ehdolla, että tekijöille maksetaan hyvitystä. Poikkeukset (siis yksityinen kopiointi) ovat sallittuja, ”kun kyseessä ovat luonnollisten henkilöiden mille tahansa välineelle valmistamat kappaleet, jotka on tehty yksityiseen käyttöön ja joiden käyttötarkoitus ei ole välittömästi tai välillisesti kaupallinen” (…). Perusteluissa todetaan tarkemmin, että ”tietyissä poikkeus- tai rajoitustapauksissa oikeudenhaltijoiden olisi saatava sopiva hyvitys suojattujen teostensa tai muun aineistonsa käytön korvaamiseksi heille riittävällä tavalla. Tällaisen sopivan hyvityksen muotoa, yksityiskohtaisia järjestelyjä ja mahdollista tasoa määritettäessä olisi otettava huomioon kunkin tapauksen erityisolosuhteet. Näitä olosuhteita arvioitaessa käyttökelpoinen peruste voi olla kyseisestä toimesta oikeudenhaltijoille mahdollisesti aiheutuva haitta. (…). Tietyissä tilanteissa, joissa oikeudenhaltijalle koituva haitta on vähäinen, ei velvoitetta maksun suorittamiseen voi syntyä.” Kerättyjen maksujen jakotavasta direktiivi ei sano mitään.
En ole ehtinyt käydä läpi vuoden 2001 direktiivin valmisteluaineistoa, enkä siis voi sanoa, miten kopiointikielto perusteltiin. Tekijänoikeudessa kopiointi eli kappaleen valmistaminen on erittäin laaja käsite. Jos kirjoitan lyijykynällä ulkomuistista runon paperille, teen siitä kopion. Esineen valokuvaaminen voi samalla merkitä kappaleen valmistamista toisessa teoslajissa. Alvar Aallon Finlandia-talostakin on vuosien mittaan tehty valokuvaamalla satoja tuhansia yksityisiä kopioita.
Direktiivin mukaan suojattujen teosten kopioiminen yksityiseen käyttöön on periaatteessa kiellettyä, ellei sitä hyvitetä tekijöille. Maksun suuruudesta sanotaan, että sen on oltava ”sopiva hyvitys” (saksankielisen alkutekstin ”gerechter Ausgleich”), mutta direktiivistä ei saa konkreettisia suuntaviivoja maksun määrittämiseksi. Tässä voidaan huomioida oikeudenhaltijoille syntyvä haitta, mutta viime kädessä maksu määräytyy kunkin tapauksen ”erityisolosuhteiden” mukaan. On tärkeä huomata perusteluihin sisältyvä kohta, jonka mukaan maksua ei voida periä silloin, kun haitta on vähäinen. Laajamittainen kopiointikaan ei aiheuta maksuvelvollisuutta, jos sen aiheuttama haitta on vähäinen.
Suomessa direktiivi ei heti aiheuttanut muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön, koska voimassa olevan lain katsottiin vastaavan direktiiviä. Keston mukaan määräytyvä maksu ei enää ollut ajankohtainen ja vuonna 2005 sananmuoto muutettiin seuraavasti: ”Laitteen esitysajan tai tallennuskapasiteetin perusteella vahvistettava maksu käytettäväksi suorana hyvityksenä teosten tekijöille sekä välillisenä hyvityksenä tekijöille heidän yhteisiin tarkoituksiinsa”.  Edelleen säädettiin direktiivin sananmuotoa seuraten, että ”maksu tulee vahvistaa suuruudeltaan sellaiseksi, että sitä voidaan pitää sopivana hyvityksenä teosten kappaleiden valmistamisesta yksityiseen käyttöön (…) Maksun suuruutta vahvistettaessa tulee ottaa huomioon saatavilla oleva tutkimustieto yksityisen kappaleen valmistamisen yleisyydestä”. Haittojen arvioimisesta ei puhuta.
Direktiivissä ja laissa säädetään myös, että korvauksista päätettäessä tulee ottaa huomioon, missä määrin kappaleen valmistamisen estäviä teknisiä toimenpiteitä on käytetty teosten suojana. Ideana on se, että jos tallenteissa on suojaus, oikeudenomistajat voivat määrätä käyttötavoista eikä korvauksia tarvita. Suomessa on vielä erikseen säädetty, että kopion saa tehdä vain ”laillisesta lähteestä”. Tämä on osoittautunut umpikujaksi, ja säädöksellä on yllättäviä vaikutuksia korvausten jakovaiheessa. Ovatko videot YouTubessa laillisia vai laittomia? Käytännössä monet kopiointijärjestelmät ovat niin heikkoja, että ne on helppo kiertää. Miten toimitaan, jos kuluttajat kuitenkin tekevät kopioita aineistosta, jonka kopioinnin pitäisi olla mahdotonta? Pitääkö tekijöitä rangaista pidättämältä heiltä korvaus, vai maksaa tavallista suurempi korvaus?

Miten EU-maat soveltavat direktiiviä?

Monissa asioissa EU:n direktiivit ovat tarkkoja, mutta hyvitysmaksua koskeva säädös ei kuulu niihin. Direktiivi jättää jäsenvaltioille suuren harkintavallan.  Kolme maata, Iso-Britannia, Irlanti ja Kypros ovat direktiivin pääperiaatteen mukaisesti kieltäneet yksityisen kopioinnin kokonaan, joten näissä maissa hyvitysmaksuja ei peritä. Avoin kysymys on, kopioidaanko siellä vähemmän kuin muissa EU-maissa. Britannia on kuitenkin sallinut televisio-ohjelmien ajansiirron, koska sen haitat katsotaan vähäisiksi. Luxemburgissa ja Maltalla ei ole hyvitysmaksua. Bulgariassa on hyvitysmaksu, mutta toistaiseksi se ei ole tuottanut yhtään euroa. Pieni Luxemburg on merkittävä teollisuusmaa, jossa on suuria postimyyntiliikkeitä. Toistaiseksi EU ei ole nähnyt sen toiminnassa mitään moitittavaa.
Suurimmassa osassa EU-maita on siis hyvitysmaksu, mutta sen kohteissa on suuria eroja. Kaikki järjestelmän toteuttaneet maat perivät maksuja tallentavista CD- ja DVD-levyistä, useimmat myös mp3-soittimista. Kymmenkunta maata perii maksuja tulostimista (”printtereistä”), mikä laajentaa maksun graafiselle puolelle - Suomi ei. Neljä maata, Ranska, Saksa, Italia ja Tšekki, perivät hyvitysmaksuja tietokoneista. Yksikään maa ei peri hyvitysmaksua matkapuhelimista, vaikka niillä voisi tallentaa kuvaa ja ääntä. Myös valokuvauskoneet, lyijykynät ja paperi ovat maksun ulkopuolella.
Hyvitysmaksun taso vaihtelee myös suuresti. Korkeimman tason maassa Ranskassa hyvitysmaksuja perittiin vuonna 2009 kaikkiaan 2,6 euroa asukasta kohti. Suomen luku oli 1,6 euroa, selvästi keskitason yläpuolella. Liettuassa maksu asukasta kohti on 0,2 euroa, Puolassa 0,07 ja Romaniassa vain 0,02 euroa. Eroihin vaikuttavat hintataso ja laitteiden myyntimäärät, mutta EU ei selvästikään ole onnistunut ”sopivan hyvityksen” tason määrittämisessä. Jos Suomi haluaisi luopua kokonaan hyvitysmaksusta, se voisi koska tahansa valita Britannian ratkaisun. En kannata tätä, mutta esimerkki osoittaa, ettei yksinomaan direktiiviin vetoamalla voi perustella maksun korotuksia tai maksun laajentamista uusiin laitteisiin.  
Seuraavissa jaksoissa osassa yritän selvittää, mitä tiedetään yksityisen kopioinnin laajuudesta ja sen väitetyistä haittavaikutuksista. Lähtökohtanani on mm Hyvitysmaksutoimiston uusin kopiointitukimus.

1 kommentti:

  1. Jos Suomi haluaisi luopua kokonaan hyvitysmaksuista, se voisi koska tahansa julistaa, ettei yksityisestä kopioinnista ole pitävästi osoitettu olevan mitään merkittävää haittaa.

    VastaaPoista