Hyvitysmaksun ongelma ( 2 ): mitä direktiivi ja laki todella sanovat?
Hyvitysmaksu on maksu, jonka lisätään mm tyhjien DVD-levyjen
ja tallentavien digiboksien hintaan siitä syystä, että ostajat voivat käyttää
niitä yksityiseen kopiointiin. Usein kuulee väitettävän, että hyvitysmaksu
perustuu EU:n direktiiviin, mutta aivan näin yksinkertainen asia ei ole.
Euroopan suurin sisällöntuottajamaa Iso-Britannia ei peri mitään
hyvitysmaksuja.
Kaikilla oikeuksilla on rajoituksia. Jokamiehen oikeudet
rajoittavat maanomistajan oikeuksia. Suojattujen teosten yksityinen kopiointi
ja yksityinen esittäminen ovat perinteisesti olleet vapaita. Tilanne muuttui,
kun nauhurit alkoivat yleistyä 1970-luvulla. Musiikkiteollisuus käynnisti
maailmanlaajuisen kampanjan, jossa väitettiin kopioinnin uhkaavan tekijöiden
toimeentuloa. Äänilevyjen kansiin painettiin iskulause ”home taping is killing
music”. Suomessa hyvitysmaksu (kasettimaksu) tuli tekijänoikeuslakiin vuonna
1984.
Valmistajat ja maahantuojat velvoitettiin laissa suorittamaan
esitysajan mukaan määritelty maksu nauhasta tai laitteesta, ”johon ääni tai
kuva voidaan tallentaa ja joka soveltuu radiossa tai televisiossa lähetetyn
taikka ääni- tai kuvatallenteella olevan teoksen kappaleen valmistamiseen
yksityiseen käyttöön”. Maksun vahvisti opetusministeriö, ja sen tuli olla
”kohtuullinen korvaus teosten kappaleiden valmistamisesta yksityiseen
käyttöön”. Vaikka maksu oli ensisijaisesti tarkoitettu tekijöille ja
tuottajille, joiden teoksia todennäköisesti kopioitiin, osa tuotosta oli
käytettävä ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin”. Korvauksen suuruus, joka oli
määrättävä nauhan tai laitteen kokonaiskeston mukaan.
Tässä vaiheessa myös videonauhurit olivat yleistyneet ja
kasettimaksu ulotettiin saman tien koskemaan VHS-kasetteja. Videonauhureiden
tavallisin käyttötapa oli ”ajansiirto” eli tv-ohjelmien nauhoittaminen
myöhempää katselua varten. Televisio-ohjelmien nauhoittamisen mahdollisista haittavaikutuksista
ei juuri keskusteltu, ne pääsivät järjestelmään musiikkialan imussa.
Direktiivi tulee
Vastaava säännös otettiin käyttöön monissa Euroopan
maissa. Vuonna 2001 EU hyväksyi kaikkia
jäsenmaita velvoittavan tekijänoikeusdirektiivin, johon sisältyi hyvitysmaksu. Lakiteknisesti
se poikkesi olennaisesti Suomen laista. Suomen lain mukaan yksityinen kopiointi
oli periaatteessa sallittua pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta (rakennuksesta
ei saa tehdä kopiota luonnollisessa koossa), mutta nauhoista ja laitteista
perittiin korvaus. Direktiivissä yksityinen kopiointi kiellettiin kokonaan.
Jäsenmaksuille annettiin kuitenkin lupa säätää poikkeuksia sillä ehdolla, että
tekijöille maksetaan hyvitystä. Poikkeukset (siis yksityinen kopiointi) ovat
sallittuja, ”kun kyseessä ovat luonnollisten henkilöiden mille tahansa
välineelle valmistamat kappaleet, jotka on tehty yksityiseen käyttöön ja joiden
käyttötarkoitus ei ole välittömästi tai välillisesti kaupallinen” (…). Perusteluissa
todetaan tarkemmin, että ”tietyissä poikkeus- tai rajoitustapauksissa
oikeudenhaltijoiden olisi saatava sopiva hyvitys suojattujen teostensa tai muun
aineistonsa käytön korvaamiseksi heille riittävällä tavalla. Tällaisen sopivan
hyvityksen muotoa, yksityiskohtaisia järjestelyjä ja mahdollista tasoa
määritettäessä olisi otettava huomioon kunkin tapauksen erityisolosuhteet.
Näitä olosuhteita arvioitaessa käyttökelpoinen peruste voi olla kyseisestä
toimesta oikeudenhaltijoille mahdollisesti aiheutuva haitta. (…). Tietyissä
tilanteissa, joissa oikeudenhaltijalle koituva haitta on vähäinen, ei
velvoitetta maksun suorittamiseen voi syntyä.” Kerättyjen maksujen jakotavasta
direktiivi ei sano mitään.
En ole ehtinyt käydä läpi vuoden 2001 direktiivin valmisteluaineistoa,
enkä siis voi sanoa, miten kopiointikielto perusteltiin. Tekijänoikeudessa
kopiointi eli kappaleen valmistaminen on erittäin laaja käsite. Jos kirjoitan lyijykynällä
ulkomuistista runon paperille, teen siitä kopion. Esineen valokuvaaminen voi
samalla merkitä kappaleen valmistamista toisessa teoslajissa. Alvar Aallon
Finlandia-talostakin on vuosien mittaan tehty valokuvaamalla satoja tuhansia
yksityisiä kopioita.
Direktiivin mukaan suojattujen teosten kopioiminen yksityiseen
käyttöön on periaatteessa kiellettyä, ellei sitä hyvitetä tekijöille. Maksun
suuruudesta sanotaan, että sen on oltava ”sopiva hyvitys” (saksankielisen alkutekstin
”gerechter Ausgleich”), mutta direktiivistä ei saa konkreettisia suuntaviivoja
maksun määrittämiseksi. Tässä voidaan huomioida oikeudenhaltijoille syntyvä
haitta, mutta viime kädessä maksu määräytyy kunkin tapauksen
”erityisolosuhteiden” mukaan. On tärkeä huomata perusteluihin sisältyvä kohta,
jonka mukaan maksua ei voida periä silloin, kun haitta on vähäinen. Laajamittainen
kopiointikaan ei aiheuta maksuvelvollisuutta, jos sen aiheuttama haitta on
vähäinen.
Suomessa direktiivi ei heti aiheuttanut muutoksia
kansalliseen lainsäädäntöön, koska voimassa olevan lain katsottiin vastaavan
direktiiviä. Keston mukaan määräytyvä maksu ei enää ollut ajankohtainen ja
vuonna 2005 sananmuoto muutettiin seuraavasti: ”Laitteen esitysajan tai
tallennuskapasiteetin perusteella vahvistettava maksu käytettäväksi suorana
hyvityksenä teosten tekijöille sekä välillisenä hyvityksenä tekijöille heidän
yhteisiin tarkoituksiinsa”. Edelleen
säädettiin direktiivin sananmuotoa seuraten, että ”maksu tulee vahvistaa
suuruudeltaan sellaiseksi, että sitä voidaan pitää sopivana hyvityksenä teosten
kappaleiden valmistamisesta yksityiseen käyttöön (…) Maksun suuruutta
vahvistettaessa tulee ottaa huomioon saatavilla oleva tutkimustieto yksityisen
kappaleen valmistamisen yleisyydestä”. Haittojen arvioimisesta ei puhuta.
Direktiivissä ja laissa säädetään myös, että korvauksista
päätettäessä tulee ottaa huomioon, missä määrin kappaleen valmistamisen estäviä
teknisiä toimenpiteitä on käytetty teosten suojana. Ideana on se, että jos
tallenteissa on suojaus, oikeudenomistajat voivat määrätä käyttötavoista eikä
korvauksia tarvita. Suomessa on vielä erikseen säädetty, että kopion saa tehdä
vain ”laillisesta lähteestä”. Tämä on osoittautunut umpikujaksi, ja säädöksellä
on yllättäviä vaikutuksia korvausten jakovaiheessa. Ovatko videot YouTubessa
laillisia vai laittomia? Käytännössä monet kopiointijärjestelmät ovat niin
heikkoja, että ne on helppo kiertää. Miten toimitaan, jos kuluttajat kuitenkin
tekevät kopioita aineistosta, jonka kopioinnin pitäisi olla mahdotonta? Pitääkö
tekijöitä rangaista pidättämältä heiltä korvaus, vai maksaa tavallista suurempi
korvaus?
Miten EU-maat soveltavat direktiiviä?
Monissa asioissa EU:n direktiivit ovat tarkkoja, mutta
hyvitysmaksua koskeva säädös ei kuulu niihin. Direktiivi jättää jäsenvaltioille suuren
harkintavallan. Kolme maata,
Iso-Britannia, Irlanti ja Kypros ovat direktiivin pääperiaatteen mukaisesti kieltäneet
yksityisen kopioinnin kokonaan, joten näissä maissa hyvitysmaksuja ei peritä.
Avoin kysymys on, kopioidaanko siellä vähemmän kuin muissa EU-maissa. Britannia
on kuitenkin sallinut televisio-ohjelmien ajansiirron, koska sen haitat
katsotaan vähäisiksi. Luxemburgissa ja Maltalla ei ole hyvitysmaksua.
Bulgariassa on hyvitysmaksu, mutta toistaiseksi se ei ole tuottanut yhtään euroa.
Pieni Luxemburg on merkittävä teollisuusmaa, jossa on suuria
postimyyntiliikkeitä. Toistaiseksi EU ei ole nähnyt sen toiminnassa mitään
moitittavaa.
Suurimmassa osassa EU-maita on siis hyvitysmaksu, mutta sen kohteissa
on suuria eroja. Kaikki järjestelmän toteuttaneet maat perivät maksuja
tallentavista CD- ja DVD-levyistä, useimmat myös mp3-soittimista. Kymmenkunta
maata perii maksuja tulostimista (”printtereistä”), mikä laajentaa maksun
graafiselle puolelle - Suomi ei. Neljä maata, Ranska, Saksa, Italia ja Tšekki,
perivät hyvitysmaksuja tietokoneista. Yksikään maa ei peri hyvitysmaksua
matkapuhelimista, vaikka niillä voisi tallentaa kuvaa ja ääntä. Myös
valokuvauskoneet, lyijykynät ja paperi ovat maksun ulkopuolella.
Hyvitysmaksun taso vaihtelee myös suuresti. Korkeimman tason
maassa Ranskassa hyvitysmaksuja perittiin vuonna 2009 kaikkiaan 2,6 euroa
asukasta kohti. Suomen luku oli 1,6 euroa, selvästi keskitason yläpuolella.
Liettuassa maksu asukasta kohti on 0,2 euroa, Puolassa 0,07 ja Romaniassa vain
0,02 euroa. Eroihin vaikuttavat hintataso ja laitteiden myyntimäärät, mutta EU ei
selvästikään ole onnistunut ”sopivan hyvityksen” tason määrittämisessä. Jos
Suomi haluaisi luopua kokonaan hyvitysmaksusta, se voisi koska tahansa valita
Britannian ratkaisun. En kannata tätä, mutta esimerkki osoittaa, ettei yksinomaan
direktiiviin vetoamalla voi perustella maksun korotuksia tai maksun
laajentamista uusiin laitteisiin.
Seuraavissa jaksoissa osassa yritän selvittää, mitä tiedetään
yksityisen kopioinnin laajuudesta ja sen väitetyistä haittavaikutuksista.
Lähtökohtanani on mm Hyvitysmaksutoimiston uusin kopiointitukimus.
Jos Suomi haluaisi luopua kokonaan hyvitysmaksuista, se voisi koska tahansa julistaa, ettei yksityisestä kopioinnista ole pitävästi osoitettu olevan mitään merkittävää haittaa.
VastaaPoista