Hyvitysmaksun ongelma ( 6 ) : Miten järjestelmä voitaisiin uudistaa

Kun hyvitysmaksua ryhdyttiin valmistelemaan 1980-luvulla, suhtauduin ajatukseen epäilevästi. Mielestäni väitteet kasettien aiheuttamasta levymyynnin romahtamisesta ja konserttien suosion laskusta olivat kyseenalaisia. Kasettimaksu otettiin kuitenkin tekijänoikeuslakiin vuonna 1984 ja sillä on ollut myönteisiä vaikutuksia, kun ESEK:in, LUSES:in ja AVEK:in apurahoilla on tuettu uusien levyjen ja filmien tuotantoa. Uuden, kokeilevan levytuotannon tukemiseksi Suomessa ei ole juuri muuta lähdettä kuin ESEKin apurahat. Useimmille kuluttajille lasku on ollut pieni. Maksetaanhan karkeistakin makeisveroa…

Tällä hetkellä valtaosa päättäjistä näyttää sitoutuneen hyvitysmaksun jatkamiseen. Opetusministeriö kannattaa sitä lämpimästi, koska se on kulttuurin tukijärjestelmä, johon ei tarvita budjettivaroja. Kataisen hallitus on luvannut, että ”hyvitysmaksujärjestelmää uudistetaan turvaamaan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa.” Jopa elektroniikkateollisuus suhtautuu hyvitysmaksuun periaatteessa myönteisesti, vaikka toivookin, että joku muu maksaisi laskun.

Järjestelmää on kuitenkin uudistettava, sillä nykyinen ei enää toimi. Dedikoitujen tallennusvälineiden kuten nauhureiden ja digiboksien myynti laskee. Nyt myydään laitteita, jotka välittävät sähköpostia, soittavat tilattua musiikkia, etsivät oikean reitin ja kaiken lisäksi pystyvät kopioimaan monenlaista aineistoa. Hallituksella on kaksi mahdollisuutta: jatketaan nykyistä järjestelmää mutta keksitään uusia rahanlähteitä, tai kehitetään aivan muuta.

Vaihtoehto 1: jatketaan nykyistä järjestelmää

Todennäköisintä on, että hallitus päättää jollakin tavoin jatkaa nykyistä järjestelmää. Vaihtoehtoina ovat hyvitysmaksun ulottaminen tietokoneisiin ja / tai matkapuhelimiin, budjettirahoitus tai uusi veronluonteinen maksu. Korvausten jakamisen hoitaisivat nykyiseen tapaan oikeudenomistajien järjestöt.

Jos tähän mennään, pitäisi ensin arvioida muutosten todennäköiset seuraukset. Tähän saakka on ollut helppoa jakaa varat eri alojen kesken, sillä osa hyvitysmaksun alaisista laitteista on tarkoitettu musiikin tallentamiseen, osa tv-ohjelmien ajansiirtoon. Muusikoiden osuus on jaettu radiosoittojen perusteella, vaikka kukaan ei ole vuosiin kopioinut mitään radiosta. Luultavasti tämä on kuitenkin vastannut kohtuullisen hyvin todellista kopiointia, ja ainakin muusikot ovat olleet tyytyväisiä.

Jos hyvitysmaksuja ryhdytään keräämään tietokoneista, maksu kohdistuu suurelta osin kuluttajiin, jotka eivät koskaan tee kopioita. Toisaalta uudet ryhmät tulevat esittämään vaatimuksia. Kirjailijat ja toimittajat ovat jo esittäneet tutkimuksia siitä, miten monta miljoonaa sivua tekstiä vuosittain kopioidaan. Valokuvaajillakin on perusteita vaatimuksilleen. Jokainen internetistä taustakuvaksi napsittu kuva on kopio yksityiseen käyttöön. Millä perusteella tietokoneista kerätyt hyvitysmaksut jaettaisiin? Nykyisissä tutkimuksissa ei kerätä tietoa siitä, mitä todella kopioidaan – puhumattakaan kopioinnin mahdollisista haitoista.

Ennen hyvitysmaksun laajentamista uusiin laitteisiin pitäisi myös selvittää, mitä kansalaiset sen jälkeen saisivat maksun vastikkeeksi. Vuoden 2010 tekijänoikeustoimikunnan mietinnöstä käy ilmi, että asiantuntijatkin ovat ymmällään, mikä on voimassa olevan lain tarkoittamaa yksityistä kopiointia. Hyvitysmaksun perusteena olevan laillisen yksityisen kopioinnin ohella on olemassa laitonta kopiointia, lisensoitua kopiointia, omien teosten kopiointia, vapaiden teosten kopiointia, cc-lisensoitua aineistoa, efemääristä tallentamista ja muita vaihtoehtoja, joista hyvitystä ei makseta. Olisi noloa, jos ensin laajennettaisiin hyvitysmaksu koskemaan tietokoneita ja sen jälkeen kerrottaisiin kuluttajille, että kaikki heidän internetistä kopioimansa aineisto onkin laitonta.

Jos hyvitysmaksussa siirrytään budjettirahoitukseen eikä korvauksen perusteita täsmennetä laissa, piikki on todella auki. Suomi sitoutuisi korvaamaan kaiken yksityisen kopioinnin riippumatta siitä, onko siitä haittaa. Jokainen EU:ssa toimiva äänilevyjen ja tv-ohjelmien tuottaja voisi lähettää laskun siitä, että suomalaisilla on ollut mahdollisuus tehdä kopioita heidän tuotteistaan. Yksityisen kopioinnin (oikeastaan ”kappaleen valmistuksen”) käsite on tekijänoikeudessa todella laaja. Kun otan valokuvan eduskuntatalosta, teen samalla kopion suojatusta rakennustaiteellisesta teoksesta toisessa teoslajissa – Johan Sirénin eduskuntatalo nauttii tekijänoikeuden suojaa vuoden 2031 loppuun. Jos samaan kuvaan osuu vielä Kyösti Kallion patsas, kolmosen ratikka (suojattu taideteollinen teos) ja pari Marimekkoon pukeutunutta kansanedustajaa, edunsaajia onkin monta.

Vaihtoehto 2: Nykyinen järjestelmä korvataan uudella

Samaan aikaan kun Suomi otti käyttöön hyvitysmaksun, Ruotsissa ja Norjassa otettiin käyttöön kasettivero. Ne toimivat samalla tavalla, mutta Suomen järjestelmä perustui tekijänoikeuteen, naapureiden kulttuuripolitiikkaan. Sittemmin Ruotsi ja Norja ovat liittyneet valtavirtaan, mutta ratkaisussa oli hyvät puolensa. Monet nykyisen järjestelmän ongelmista johtuvat siitä, että kulttuurin tukijärjestelmä on väkinäisesti ympätty tekijänoikeuteen. Tämä johtaa loputtomaan väittelyyn siitä, millainen kopiointi oikeuttaa korvauksiin ja ketkä ovat oikeita edunsaajia.

Aikaisemmin kirjojen lainaaminen kirjastoista ei kuulunut tekijänoikeuden piiriin. Kirjailijoille myönnettiin kuitenkin apurahoja, joita kutsuttiin kirjastokorvauksiksi. Korvauksia ei jaettu lainausmäärien perusteella vaan tarveharkinnan mukaan. EU:n aikana tekijänoikeutta on laajennettu – lain kielellä tekijän yksinoikeus on laajennettu koskemaan lainausta – ja kirjailijoille on ryhdytty maksamaan lainausmääriin perustuvia korvauksia. Suomi on ottanut EU:n vaatiman korvauksen käyttöön, mutta vanha ja uusi järjestelmä elävät rinnakkain ja täydentävät toisiaan.

Jotakin samantapaista voitaisiin ajatella yksityiseen kopiointiin, jos budjettirahoituksesta tulee vakavasti otettava vaihtoehto. Direktiivi ei vaadi hyvitysmaksulle tiettyä tasoa; kansainvälisen vertailun perusteella puolet nykyistä pienempi maksukin täyttäisi vaatimukset. Uusia laitteita ei otettaisi järjestelmän piiriin, vaan budjettirahoituksella luotaisiin rinnakkainen järjestelmä, joka olisi osa taiteen tukijärjestelmää. Kansainväliset tekijänoikeussopimukset eivät kiellä yksityistä kopiointia, ja myös EU voisi kehittää paremman järjestelmän kulttuurin tukemiseksi.

Vaihtoehto 3: laajempi järjestelmä

Tämän vuoden toukokuussa Nokia, Sanoma Oy, Teosto ja Gramex esittivät opetusministeriölle, että hyvitysmaksu perittäisiin YLE-veron yhteydessä. Esitys jäi unohduksiin, kun eduskunta hyväksyi veron alkuperäisessä muodossaan, mutta siinä oli muita piirteitä, jotka olivat kiinnostavia. Avainkohta oli seuraava: ”Suomen on uudistettava digitaalisten sisältöjen ja palveluiden toimintaympäristö noustakseen Euroopan johtavaksi maaksi digitaalisilla markkinoilla. (…) Tämä vaatii kokonaisratkaisua, jossa uudistetaan ja kehitetään digitaalisen arvoketjun kaikkia keskeisiä osa-alueita mukaan lukien piratismin vastaiset toimet, hyvitysmaksujärjestelmän uudistaminen (nykyisen laitteet kattavan maksun rinnalle tulisi luoda YLE-maksun ohessa kerättävä yksityisen kopioinnin maksu, joka asteittain voisi korvata nykyisen laitemaksun) sekä erilaisten arkistojen saatavuuden parantaminen lisensoimalla.”

Mitä tämä voisi tarkoittaa? Tässä yksi esimerkki: Suomessa on jo valtava määrä digitoitua aineistoa, joka olisi teknisesti mahdollista saada heti kaikkien suomalaisten ulottuville verkossa. Pelkästään Yleisradion arkistossa on puoli miljoonaa vanhaa radio- ja televisio-ohjelmaa. Tällä hetkellä niistä on verkossa vain muutama prosentti. Kansalliskirjastossa on miljoonia kirjoja ja lehtiä, joita ei enää voi ostaa mistään. Kansallisen digitaalisensanomalehtiarkiston avaaminen verkkoon on pysähtynyt vuoteen 1910, koska vuonna 1911 julkaistussa sanomalehden numerossakin voi olla suojattua aineistoa. Yritykset sopia aineiston avaamisesta korvausta vastaan kollektiivisesti ovat kaatuneet vaatimuksiin siitä, että kaikesta on sovittava yksilöllisesti. Kun oikeudenomistajia on kymmeniä tuhansia ja osaa ei edes pystytä jäljittämään, asia on jäänyt siihen. Jos järjestöt nyt ehdottavat kollektiivista menettelyä, joka ehkä sidottaisiin hyvitysmaksuun, keskustelua on syytä jatkaa. Maksaisin mielelläni muutaman euron, jos saisin kuultavakseni kaikki vanhat radiokuunnelmat. Tähän pottiin voitaisiin myös kierrättää Ylelle tuottajana kuuluva osuus hyvitysmaksuista…

Samanlaisia ajatuksia on muuallakin. Professori Martin Kretschmer on todennut, että nykyinen ”syvästi epärationaalinen” hyvitysmaksu tulisi mielekkäämmäksi, jos se laajenisi kattamaan yleisemmin aineiston käyttöä verkossa. Nykyisen maksun ongelma on, että kuluttaja ei koe saavansa rahalleen vastiketta. Jos hyvitysmaksu olisi rajattu koskemaan kopiointia, jonka on osoitettu aiheuttavan todellista haittaa, kuluttajat varmasti ymmärtäisivät. Heidän on vaikeampi käsittää, miksi korvausta on maksettava  ”Housen” seuraavan jakson katsomisesta päivää myöhemmin. Asia olisi toinen, jos maksun vastikkeeksi saataisiin jotakin uutta.

Pallo on sekä järjestöillä että ministeriöllä. Tekijänoikeustyöryhmä nosti jo vuonna 2010 esiin hankalia kysymyksiä kopiointitutkimuksista, mutta asialle ei ole tapahtunut mitään. Ministeriön on raukkamaista vetäytyä uudistuksessa EU:n selän taakse ja todeta, että unioni on luvannut valmistella asiaa. Suomi on EU:n jäsen, jonka asiantuntemusta tekijänoikeusasioissa arvostetaan. Nyt tarvittaisiin uusia aloitteita.

Hyvistysmaksun ongelma ( 5 ): Kuka saa rahat ?

Sillä, joka on luonut teoksen, on siihen tekijänoikeus. Se merkitsee muun ohella oikeutta sopia teoksen käytöstä ja saada siitä korvaus. Samanlainen oikeus on esiintyvillä taiteilijoilla sekä äänilevyjen, elokuvien ja tv-ohjelmien tuottajilla. Vaikka suomalaisilla radiokanavilla soitetaan vuosittain musiikkia miljoonia kertoja, radioasemat raportoivat säveltäjiä edustavalle Teostolle tunnontarkasti jokaisen soittamansa kappaleen. Teosto tilittää jokaiselle säveltäjälle korvauksen jokaisesta soittotapahtumasta. Vain ne, joiden korvaukset jäisivät pienemmiksi kuin pankin kulut, saavat odottaa tuleviin vuosiin. Tekijänoikeuden perusteella Suomessa tilitetään vuosittain kymmenille tuhansille ihmisille korvauksia miljoonista käyttötapahtumista.

Yksityisessä kopioinnissa on saksalaisen oikeustieteilijän Adolf Dietzin mukaan kysymys ”tunnistamattomien teosten todennäköisestä käytöstä”. Tiedämme tutkimusten perusteella, että noin kolmasosa suomalaisista tekee omaan käyttöönsä kopioita suojatuista teoksista. Sen sijaan emme tiedä, mitä teoksia he todella ovat kodeissaan kopioineet. Miten siis tyhjistä dvd-levyistä ja tallentavista digibokseista kerätyt maksut voidaan jakaa oikeudenmukaisesti? EU:n tekijänoikeusdirektiivi ei sano hyvitysmaksujen jakotavasta mitään. Ilmeisesti oletetaan, että noudatetaan tekijänoikeuden yleisiä periaatteita. Käytännössä jako näyttää tapahtuvan joka maassa eri tavalla, mutta tästä on vaikea saada täsmällisiä tietoja.

Yhteiset tarkoitukset ja henkilökohtaiset korvaukset

Suomessa hyvitysmaksujen jako tapahtuu useassa eri vaiheessa. Ensin opetusministeriö tekee vuosittain päätöksen siitä, miten kertyneet varat jaetaan pääryhmittäin. Ministeriö ei perustele, miksi jako tapahtuu juuri näin, mutta pääperiaatteena näyttää olevan jako musiikin ja av-tuotannon kesken sen mukaan, mistä laitteista rahat on kerätty. Noin 40 % varoista osoitetaan yhteisiin tarkoituksiin, lähinnä tuotantotukeen. Yhteisten tarkoitusten osuus hyvitysmaksuista vaihtelee EU-maissa suuresti, Itävallassa niihin käytetään yli puolet kertymästä.

Kulttuuripoliittisesti ajatus hyvitysmaksujen kohdistamisesta uuden tuotannon tukemiseen on erinomainen, mutta se on poikkeus tekijänoikeuden periaatteista. Jos 40 % kirjailijoiden tekijänpalkkioista osoitettaisiin apurahoiksi, asiasta nousisi hirveä haloo ja Suomi haastettaisiin kansainvälisen kauppajärjestön tuomioistuimeen. 

Vuoden 2011 jakopäätös oli kokonaisuudessaan seuraava (1000 euroa):

Henkilökohtaiset tilitykset oikeudenomistajille:
Jakava järjestö
Kopiosto ry	1 264
Gramex ry	1 039
Teosto ry	968
Tuotos ry	186
Yhteensä:	3 457
Tilitykset tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin
Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus (AVEK)	1 195
Esittävän Säveltaiteen Edistämiskeskus (ESEK)	388
Luovan säveltaiteen edistämiskeskus (LUSES)	365
LUSES ja ESEK yhteisesti AV-varoja	256
Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus	150
Suomen Tekijänoikeudellinen Yhdistys	64,5
Kirjallisuuden edistämiskeskus	58
Kuvasto/Visuaalisen taiteen edistämiskeskus (VISEK)	17
Kuurojen Liitto	3,5
Yhteensä	2 497
Opetusministeriö päättää myöhemmin	146
Kaikki yhteensä	6 100

Noin 60 % hyvitysmaksuista ohjataan Kopiostolle, Teostolle, Gramexille ja Tuotokselle edelleen jaettavaksi ”henkilökohtaisiin korvauksiin”. Sana ”henkilökohtainen” on tässä hieman harhaanjohtava, koska huomattava osa korvauksista menee yrityksille, niin kuin kuuluukin – ne ovat myös oikeudenomistajia. Korvauksia saavat levy-yhtiöt (puolet Gramexin osuudesta), musiikkikustantajat (noin kolmasosa Teoston osuudesta) sekä elokuva- ja tv-tuotantoyhtiöt (Tuotoksen osuus). Av-puolella yritysten osuus on pienempi kuin musiikissa.

Kukin järjestö on kehittänyt omat periaatteensa hyvitysmaksujen jakamiseksi. On merkittävää, ettei säännöllisesti tehtävissä kopiointitutkimuksissa lainkaan kysytä, mitä teoksia kuluttajat ovat kopioineet. Sen sijaan järjestöt käyttävät jaon perusteena muissa yhteyksissä kerättyä tietoa. Gramex jakaa tuottajille kuuluvan osuuden hyvitysmaksuista levy-yhtiöiden markkinaosuuksien mukaan. Muusikoiden osuus korvauksista jaetaan radiosoittojen perusteella. Teosto tilittää hyvitysmaksut säveltäjille ja musiikkikustantajille pääasiassa levymyynnin mukaan, mutta aineistopohja on toinen kuin Gramexilla. Mikä näistä vastaa parhaiten todellista kopiointia? Emme tiedä, koska asiaa ei ole tutkittu. Mutta kun jaosta päättävät oikeudenomistajien järjestöt itse, ulkopuolisen on vaikea mennä arvostelemaan tätä. Nykyinen menettely on ainakin kustannustehokas, kun jakoa varten tarvittavat tiedot saadaan valmiina.

Eräissä tapauksissa todellisesta kopioinnista on hyvinkin tarkkaa tietoa. Tv-katselututkimuksissa on jo pitkään seurattu ”viivästettyä katselua”. Noin kahdeksan prosenttia kaikesta television katselusta on viivästettyä ja tiedämme tarkkaan, kuinka monet katsojat ovat tehneet mistäkin ohjelmasta ”yksityiseen käyttöön tarkoitetun kopion”. Kansallisen tv-paneelin mukaan vuoden 2010 eniten kopioidut ohjelmat olivat ”Salatut elämät”, ”House” ja ”Puumanainen”. ”Henkilökohtaisisten tilitysten” perusteena käytetäänkin tärkeimpien televisiokanavien ohjelmatietoja ja kanavilta saatuja tietoja ohjelmien tekijöistä. Yhdessä ”Salattujen elämien” jaksossa saattaa olla mukana kymmeniä tekijöitä ja esiintyjiä – käsikirjoittajat, näyttelijät, ohjaaja, kuvaaja, lavastaja, musiikin säveltäjät ja esittäjät jne. Kullekin ohjelmalle laskettu osuus hyvitysmaksuista jaetaan edelleen mukana olleiden henkilöiden kesken Kopioston sopiman kaavan mukaan. Myös tuotantoyhtiöille kuuluu osuus hyvitysmaksuista, sen jaosta vastaa Tuotos ry.

”Audiovisuaalisten kopioiden” hyvitysmaksun jako näyttäisi siis tapahtuvan tarkasti tekijänoikeuden periaatteiden mukaan. Näin ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin jako tehdään yksinomaan televisio-ohjelmien tekijöiden kesken, vaikka kopiointitutkimusten mukaan jonkin verran kopioita tehdään myös kaupallisilta dvd-levyiltä ja internetistä. Niitä ei oteta huomioon, koska niiden ei katsota olevan ”laillisia lähteitä”. Laskennallisesti kyse on pienistä summista. Jos hyvitysmaksu tulevaisuudessa ulotetaan koskemaan myös tietokoneita, tällaisen aineiston merkitys kasvaa, mutta sen jäljittäminen tulee olemaan huomattavasti vaikeampaa.

Toiseksi jaosta on suljettu pois kaksi tärkeää oikeudenomistajien ryhmää: televisioyhtiöt ja mainosfilmien tekijät. MTV ja Nelonen ovat ulkoistaneet suurimman osan ohjelmatuotannostaan riippumattomille tuotantoyhtiöille, mutta Yleisradio tuottaa suuren osan itse. Tekijänoikeuden näkökulmasta Yleisradio on  omien ohjelmiensa tuottajana täysin samassa asemassa kuin elokuvayhtiötkin, mutta sille ei tilitetä hyvitysmaksuja. Yleisradion talous on järjestetty erin tavalla kuin itsenäisten tuotantoyhtiöiden, eikä se varmaankaan itse koskaan nosta asiasta meteliä, mutta jos se halutaan sulkea pois hyvitysmaksun saajien piiristä, tätä koskeva rajoitus pitäisi kirjoittaa lakiin. Mainosfilmien sulkeminen korvausten ulkopuolelle on myös outoa: tekijänoikeuden kannalta ne ovat suojattuja teoksia kuten (muutkin) tv-ohjelmat. Joka kerta kun joku tallentaa ”Salatut elämät”, hän tulee myös tehneeksi yksityisen kopion ohjelman lomassa lähetetyistä mainoksista. On vaikea todistaa, että mainosten kopioimisesta aiheutuisi vähemmän hyötyä tai haittaa.

Saavatko ulkomaiset tekijät kopiointikorvauksia?

Myös ulkomaisten tv-ohjelmien tekijät jäävät ilman korvauksia. ”Puumanaisen” ja ”Housen” tekijät eivät saa Suomesta penniäkään, vaikka sarjojen jokainen jakso kopioitiin yli satatuhatta kertaa. Musiikin osalta Gramex maksoi vuonna 2011 ulkomaille 180 000 euroa, Teostossa ulkomaisten tilitysten osuus on runsaat kymmenen prosenttia. Vastavuoroisesti Suomeen saatiin jonkin verran tilityksiä ulkomailta. Musiikissa ja av-tuotannossa lakia siis tulkitaan eri tavoin.

Kansainvälisyys kuuluu tekijänoikeuden keskeisiin periaatteisiin. Useimmat maailman maat ovat sitoutuneet antamaan toisten kansalaisille saman suojan kuin omille kansalaisilleen. Tätä kutsutaan ”kansalliseksi kohteluksi”. Kun Tangomarkkinoilla soitetaan argentiinalaisia tangoja, esityskorvaukset tilitetään Argentiinaan. Jos Buenos Airesissa soitetaan Sibeliusta, rahaa palaa Suomeen. Kansallisesta kohtelusta poiketaan, jos toisessa maassa on heikompi suoja kuin Suomessa. Suomalaiset radioasemat eivät maksa korvauksia amerikkalaisten levyjen soitosta, koska Yhdysvallat ei tunnista taiteilijoiden oikeutta korvaukseen radiolähetyksistä. Myös Housen ja Puumanaisen tekijät voidaan siis jättää ilman korvauksia, koska Yhdysvalloissa ei ole hyvitysmaksua. Mutta voidaanko EU:ssa tuotetut ohjelmat jättää ulkopuolelle?

Kopioston ja Tuotoksen mielestä hyvitysmaksu on kansallinen järjestelmä, joka ei koske ulkomaisia tekijöitä. Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään tätä vastaan, mutta kun hyvitysmaksu perustuu EU:n direktiiviin ja unionin lähtökohtana on kaikkien kansalaisten samanlainen kohtelu, tulkinta voi muuttua. Tekijänoikeusasioissa tulkinnat ovat muuttuneet oikeustapausten kautta, esimerkiksi kuuluisa Phil Collins-tapaus aikanaan. EU:n uusi direktiiviehdotus tekijänoikeuksien hallinnoinnista pyrkii nimenomaan parantamaan rahan liikkumista maasta toiseen. Jos ulkomaisella näyttelijällä on Suomesta saatavana vain kymppi tai satanen, hänen ei kannata ryhtyä riitelemään asiasta. Suurimmilla tuotantoyhtiöillä saattaa kuitenkin olla odotettavissa vuosittain kymmeniä tuhansia – ehkä jopa satoja tuhansia, jos maksujen taso nousee. Siitä kannattaisi jo käräjöidä.

On korostettava, ettei hyvitysmaksujen jaossa ole mitään hämärää. Rahat eivät katoa mustaan aukkoon, vaan menevät hyvään tarkoitukseen tekijöille ja tuotantoyhtiöille. Jakoperusteet vaihtelevat, mutta ne ovat oikeudenomistajien keskenään sopimia. Kulttuurielämän kokonaisuudessa kyse on pikkusummista.

Hyvitysmaksusta päätettäessä lainsäätäjiltä on kuitenkin jäänyt määrittelemättä, millainen oikeus hyvitysmaksu on. Jos kyse on normaalista tekijänoikeudesta, jokaisella oikeudenomistajalla on oikeus saada hänelle kuuluva osuus hyvitysmaksuista, mikäli hän pystyy osoittamaan, että hänen teoksistaan on tehty merkittävä määrä yksityisiä kopioita. Haittoja ei ilmeisesti tarvitsisi osoittaa. Television puolella näytön kerääminen olisi helppoa, koska kopioinnista on riippumattomia tutkimuksia. Laissa ei edes edellytetä, että korvauksen saajan on oltava suomalaisen järjestön jäsen – ilmeisesti riittäisi, että kyseessä on EU:ssa toimiva yhtiö. Tällä periaatteella kasvava osa Suomessa kerätyistä hyvitysmaksuista, kuten muistakin tekijänoikeuskorvauksista, menee ajan mittaan väistämättä ulkomaille.

Jos hyvitysmaksu onkin valtion määrättävissä oleva maksu tai tekijöiden järjestöille kollektiivisesti kuuluva oikeus, sekin olisi hyvä määritellä tarkemmin. Tekijänoikeuden rakennelmassa ne olisivat uusia käsitteitä.

Hyvitysmaksun ongelma (4): Yksityisen kopioinnin haitat ja hyödyt

Helsingin Sanomat kertoi 13.8., että hallitus otti aikalisän hyvitysmaksun uudistamisessa. Hyvitysmaksujärjestelmä oli tarkoitus uusia vuoden 2013 alusta ja asiasta on tehty jo kaksi selvitystä. Ratkaisua ei kuitenkaan löytynyt. Vuonna 2013 toimitaan ilmeisesti nykyisellä tavalla, maksuja ehkä tarkistetaan, selvityksiä jatketaan. Uusi järjestelmä tulee ehkä käyttöön 2014.

Miksi hyvitysmaksu on niin vaikea? Kun hyvitysmaksusta alettiin 1970-luvulla keskustella, äänilevyteollisuus korosti haittoja, joita nauhureiden yleistyminen oli aiheuttanut. Kopioinnin väitettiin vähentäneen äänilevyjen myyntiä ja aiheuttaneen suuria taloudellisia vahinkoja. ”Home taping is killing music” oli usein toistettu iskulause.

Intuitiivisesti tämä tuntuu järkevältä. Jos äänilevyn sai radiosta kopioiduksi ilmaiseksi, moni varmaankin epäröi sen ostamista? Jos voitaisiin osoittaa, että äänitteiden myynti oli laskenut samaan aikaan kuin nauhurit ovat yleistyneet, se olisi vahva argumentti hyvitysmaksun puolesta – edellyttäen tietysti, ettei molempien trendien takana ole jokin kolmas tekijä. Kiinnostuin asiasta 1980-luvulla ja tein aiheesta tutkimuksen, jonka tulokset on julkaistu Tiedotustutkimus- lehden numerossa 1984:1.

Yllätyin, kun sain tulokseksi että äänitteiden myynti olikin noussut samassa tahdissa kuin tyhjien kasettien myynti. Vuosien 1970 ja 1980 välillä äänitteiden myynti oli kasvanut Suomessa 280 %. Tämä oli juuri se ajanjakso, jolloin kasettinauhurit olivat yleistyneet. Kotinauhoittaminen ei syönyt äänitteiden myyntiä vaan pikemminkin edisti sitä. Näiden tekijöiden välinen mekanismi näyttäisi olleen seuraava. Mahdollisuus tehdä omia nauhoituksia innosti monia, joilla ei aikaisemmin ollut levysoitinta, hankkimaan kotiinsa nauhurin. Kun heillä sitten oli nauhuri, he ryhtyivät myös ostamaan levy-yhtiöiden valmiiksi äänitettyjä kasetteja. Tulos ei välttämättä päde kaikissa maissa kaikkina aikoina, mutta vastaavanlaisia tutkimuksia ei ole juuri tehty. Yksityisen kopioinnin haittojen sijaan teollisuus on ryhtynyt korostamaan piratismin haittoja. Näitä ei kuitenkaan lain mukaan voida korvata hyvitysmaksuilla.

Kasettinauhureiden jälkeen tulivat kuvanauhurit, jotka tarjosivat kuluttajille mahdollisuuden nauhoittaa tv-ohjelmia. Hyvitysmaksun valmistelun yhteydessä ei tullut esiin, millaista haittaa kopioinnista oletettiin aiheutuneen tv-ohjelmien tuottajille ja tekijöille. Kotinauhoittaminen ei vähentänyt tv:n katselua vaan lisäsi sitä. Se ei vähentänyt tv-yhtiöiden tai ohjelmantekijöiden tuloja.

Osa television ohjelmistosta koostuu elokuvista, ja voidaan ajatella, että nauhoittamisella olisi vaikutuksia elokuvien markkinoihin. Kun elokuvia 1980-luvulla ryhdyttiin laajassa mittakaavassa vuokraamaan kotikatseluun, kotikopiointi ehkä vähensi vuokravideoiden kysyntää. Täysin järkevä hypoteesi, mutta kukaan ei ole yrittänyt testata sitä tilastojen valossa. On myös muistettava, että videovuokraamoja ei olisi syntynyt, elleivät kuluttajat olisi ensin innostuneet hankkimaan kuvanauhureita. Kysymys yksityisen kopioinnin vaikutuksista on monimutkainen, mutta periaatteessa tutkittavissa – malleja tähän löytyy esimerkiksi Stan Liebowitzin kaltaisilta tekijänoikeuden talouden tutkijoilta.  Oudointa on, ettei Suomesta löydy vakavasti otettavaa, akateemiset kriteerit täyttävää tutkimusta aiheesta. EU:n tekijänoikeusdirektiivin mukaan aiheutettu haitta on kuitenkin tärkeä peruste hyvitysmaksun määräämiselle – vähäisestä haitasta ei maksua saisi periä.

Kuluttajien saama hyöty?

Aiheutettu haitta ei ole hyvitysmaksun ainoa peruste. Hallituksen esityksessä vuonna 1984 maksuja perusteltiin hyödyllä, jonka kuluttajat saavat mahdollisuudesta tehdä kopioita suojatuista teoksista. Pidettiin kohtuullisena, että osa tyhjien kasettien myyntihinnasta tilitettäisiin tekijöille, joiden teoksia kopioitiin. Jos periaate hyväksytään, jäljelle jää kysymys, kuinka hyödyn arvo voidaan määritellä. Kaikkein mielikuvituksellisimman arvion on tehnyt Lyhty ry:n Lauri Kaira, joka kirjoittaa: ”Kansalaiset käyttävät laillista oikeuttaan kopioida ja he käyttävät sitä paljon. Yli puoli miljardia tiedostoa vuodessa merkitsee suunnatonta etua kuluttajille. Tuon määrän ostaminen maksaisi maltaita. Leffahan maksaa 10–20 euroa ja biisi euron kappaleelta.”

Tällä laskutavalla saadaan yksityisen kopioinnin arvoksi Suomessa 5 - 10 miljardia euroa. Se on yhtä suuri kuin opetusministeriön hallinnonalan budjetti ja sata kertaa suurempi kuin äänilevylevyteollisuuden liikevaihto. Laskelma on yhtä realistinen kuin laskelmat metsissä kasvavien mustikoiden arvosta. Arvio mustikoiden kokonaismäärästä kerrotaan marjojen torihinnalla. Laskelmissa ei oteta huomioon, että jonkun pitää ensin poimia marjat, eikä sitä, että miljoonien lisäkilojen ilmestyminen kauppaan pudottaisi hintoja.

Vuoden 2010 tekijänoikeustoimikunnan mietinnössä esitettiin hieman varovaisempi laskelma, jossa yhden kopioidun musiikkitiedoston arvoksi saatiin 0,43 euroa:

”Jos äänitteen arvonlisäverollinen hinta on 20 EUR, on sen arvonlisäveroton hinta 15,60

EUR. 7,4 % (Teosto/NCB:n kopiointihinta kun myydään suoraan kuluttajalle) tästä hinnasta

on n. 1,15 EUR. Jos oletetaan, että äänite sisältää 10 uraa, tulee uran yksikköhinnaksi 0,115

EUR. Kun tähän lisätään Gramex-lisenssinä 0,315 EUR/ura saadaan musiikkitiedoston ksikköhinnaksi 0,43 EUR/ura. Jos CD-levylle tallennetaan keskimäärin 10 musiikkitiedostoa, tulisi

kopioinnin markkinahintaiseksi korvaukseksi 4,30 EUR/levy.”

Toimikunta ei ottanut laskelmaan kantaa vaan esitti sen vain esimerkkinä siitä, miten vaikea oli laskea kopioinnin arvo kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. 

Todellisessa elämässä tekijänoikeuksien arvo muodostuu kysynnän ja tarjonnan mukaan. Tekijänoikeuksilla ei ole samanlaisia maailmanmarkkinahintoja kuin vehnällä tai öljyllä. Kun lisensoidaan suuria määriä jo olemassa olevia teoksia, niitä voidaan myydä rajattomalle määrälle ostajia. Teokset eivät lopu samalla tavoin kuin öljy. Kun ostajat vastaavat kopioinnin tai levityksen kustannuksista, myyjän rajakustannus kaupasta lähenee nollaa. Samoja oikeuksia myydäänkin eri maissa eri tarkoituksiin hyvin erilaisiin hintoihin, ja EU-maiden käsitys kopioinnin kohtuullisesta korvauksesta vaihtelee yhden suhteessa sataan.

Eräs tapa arvioida kopioinnin hyötyä olisi tarkastella hintaa, jonka kuluttajat ovat valmiita maksamaan kopiointiin tarvittavista laitteista. Näyttää kuitenkin siltä, että ekonomistitkaan eivät ole tästä yksimielisiä. Kaikki teokset eivät varmaankaan ole samanarvoisia, eivätkä kaikki kuluttajat ole valmiita maksamaan samaa hintaa. Osa kopioi vain itse tuottamaansa materiaalia tai ei käytä kopiointimahdollisuutta lainkaan. Bournemouthin yliopiston tekijänoikeuden professori Martin Kretschmer on Britannian tekijänoikeusvirastolle laatimassaan selvityksessä arvioinut erilaisia tapoja mitata tätä hyötyä. Viime kädessä yksityisen kopioinnin arvo perustuu kehäpäätelmään. Vuoteen 1984 saakka yksityinen kopiointi oli Suomessakin vapaata. Kun hyvitysmaksu otettiin lakiin, kopioinnille syntyi hinta. Samalla tavalla voitaisiin arvioida esimerkiksi jokamiehen oikeuksien arvo: moni olisi niistäkin valmis maksamaan, jos luonnossa ei muuten saisi liikkua.

Todellinen kopiointi vai kopioinnin mahdollisuus?

Tekniikan kehittyessä hyvitysmaksun määrittäminen on tullut entistä vaikeammaksi. Kun maksu peritään tallentavista digivirittimistä, tiedetään että useimmat laitteen ostajat ovat hankkineet sen kopiointimahdollisuuden takia. Jos hyvitysmaksua ryhdytään perimään myös tietokoneista ja matkapuhelimista, kuten on vaadittu, asia kääntyy toisin päin. Maksu ei enää kohdistu ensisijaisesti niille, jotka tekevät kopioita. Vaikka laitteita käytetään myös kopiointiin, niiden päätarkoitus on toinen. Hyvitysmaksutoimiston tutkimusten mukaan suurin osa tietokoneen omistajista ei ole koskaan käyttänyt sitä lain tarkoittamaan yksityiseen kopiointiin.

Viime aikoina maksun kannattajat ovatkin ryhtyneet korostamaan, ettei hyvitysmaksua peritä kopioinnista vaan kopioinnin mahdollisuudesta. Tästä on vain lyhyt matka siihen, että hyvitysmaksu perittäisiinkin jonkinlaisen veron tai maksun muodossa kaikilta kansalaisilta. Se olisi teknisesti helppo ratkaisu, mutta periaatteessa hankala. Miten maksun taso voitaisiin määritellä oikeudenmukaisesti? Jos tähän mennään, täytyisi ensin arvioida uudelleen, miten kertyneet rahat jaetaan. Hyvitysmaksujen jakaminenkaan ei ole ongelmatonta.

Hyvitysmaksun ongelma ( 3 ): mitä kopiointitutkimukset kertovat?

Tutkimustoiminta on näytellyt hyvitysmaksun historiassa merkittävää roolia. Kun kasettinauhurit yleistyivät 1970-luvulla, tyhjien kasettien myynti ylitti ajoittain äänitteiden (levyt ja äänitetyt kasetit) myynnin. Vuonna 1977 tehdyn tutkimuksen mukaan kasettien yleisin käyttötapa oli musiikin kopiointi radiosta. Äänilevytuottajat ry esitti valtiovallalle, että ”yksityisen kopioinnin saavutettua nämä mittasuhteet on syytä vakavasti harkita mahdollisuuksia saada estetyksi tämä luoville tekijöille, esittäville taiteilijoille ja äänitteiden tuottajille kohtuutonta haittaa aiheuttava toiminta, tai ainakin luoda sen haitat korvaava järjestelmä.”

Lainsäätäjät ryhtyivät valmistelemaan asiaa. Pirkko-Liisa Haarmannin mukaan ”pidettiin selvänä, että nauhoitus rajoitti valmiiden tuotteiden menekkiä ja elävien esitysten kannattavuutta”  (Tekijänoikeus, lähioikeudet ja oikeus valokuvaan, 1992, s.132). Yritän myöhemmin arvioida, mihin tutkimuksiin väite perustui. Vuonna 1984 annetun lakiesityksen perusteluissa ei kuitenkaan puhuttu kopioinnin haitoista, vaan korostettiin kuluttajien saamaa hyötyä. Laissa ei määritelty maksun suuruutta, vaan se jäi vuosittain opetusministeriön (nykyisin valtioneuvoston) harkittavaksi. Tekniikan muuttuessa on myös jouduttu päättämään uusien laitteiden ottamisesta hyvitysmaksun piiriin. Tämä on synnyttänyt tarpeen tutkia säännöllisesti kopioinnissa tapahtuneita muutoksia. Laissa sanotaankin, että ”maksun suuruutta vahvistettaessa tulee ottaa huomioon saatavilla oleva tutkimustieto yksityisen kappaleen valmistamisen yleisyydestä”. Toistaiseksi tutkimuksesta on vastannut Teoston yhteydessä toimiva Hyvitysmaksutoimisto.

Tällainen asetelma on jo lähtökohdiltaan ongelmallinen. Pitäisimme kummallisena, jos kaikki tupakan vaikutuksia koskevat tutkimukset olisivat tupakkateollisuuden teettämiä. Kaikilla on oikeus tehdä tutkimuksia, mutta tuloksia parantaa, jos ilmiöitä tutkitaan eri lähtökohdista. Kopiointitutkimuksesta nämä näkökulmat puuttuvat.

Miten se tulee esiin tehdyistä tutkimuksista? Alkuvuosina kopiointitutkimukset olivat niin tarkoitushakuisia, että vuonna 2010 tekijänoikeustoimikunta kiinnitti huomiota tutkimusten laatuun ja ehdotti niiden auditointia. Arviointia ei tietääkseni ole tehty, mutta viime vuosina menetelmät ovat parantuneet ja otokset ovat edustavia. Tutkimuksista ja niiden raportoinnista näkyy kuitenkin yhä selvästi tilaajan kädenjälki.

Jokainen tutkimustyötä opettanut henkilö tietää, että ongelman määrittely on tutkimustyön kriittisin vaihe. Jos asia jätetty kysymyksenasettelun ulkopuolelle, siihen ei myöskään voi odottaa vastausta. Jos haluaa pelkästään tietää, miten paljon suomalaisilla on kopiointiin soveltuvia laitteita ja miten paljon niitä käytetään. tutkimuksista löytää kohtuullisen hyvin vastauksia. Tulosten lukemista vaikeuttaa, että vastauksista on yleensä esitetty vain suorat jakautumat. Niitä ei ole ristiintaulukoitu eikä niiden välisiä korrelaatioita ole laskettu, mikä olisi tämän tapaisessa survey-tutkimuksessa normaalia. Kysymysten muotoilu jättää ajoittain toivomisen varaa eikä kontrollikysymyksiä ole esitetty. Trendien seuraaminen on vaikeaa, koska kysymykset ovat vuosien mittaan muuttuneet.

Ongelmallisinta on kuitenkin tulosten esittämistapa. Mitä merkitsee tieto, että suomalaiset tekevät vuosittain vaikkapa 150 miljoonaa ”videokopiota”, jos lukua ei ole suhteutettu mihinkään? Jos luku suhteutettaisiin muuhun saatavissa olevaan tutkimustietoon, sama asia voitaisiin todeta kertomalla, että noin kahdeksan prosenttia suomalaisten televisionkatselusta on viivästettyä. Molemmat ovat lain edellyttämiä tietoja ”yksityisen kappaleen valmistamisen yleisyydestä”, mutta antavat lainsäätäjälle asiasta aivan erilaisen vaikutelman. Hyvitysmaksutoimiston tutkimuksissa on järjestelmällisesti pyritty luomaan sellaista kuvaa, että ainoa merkittävä tieto kopioinnista on valmistettujen kopioiden lukumäärä. Hyvitysmaksututkimuksista puuttuvat kokonaan normaaliin tutkimustoimintaan kuuluvat raportit, joissa kuvataan tutkimusasetelma, esitetään yhteenveto tuloksista ja verrataan niitä muiden tutkimusten tuloksiin, perustellaan omat johtopäätökset ja esitetään tarvittaessa luvuille vaihtoehtoisia tulkintoja.

Mitä muuta kopioinnista sitten pitäisi tutkia? Joitakin suuntaviivoja löytyy jo direktiivistä. Direktiivi ei sano, että kopiointimaksu on määrättävä tehtyjen kappaleiden lukumäärän mukaan. Sen sijaan direktiivissä todetaan, että ”maksun tasoa määritettäessä olisi otettava huomioon kunkin tapauksen erityisolosuhteet. Näitä olosuhteita arvioitaessa käyttökelpoinen peruste voi olla kyseisestä toimesta oikeudenhaltijoille mahdollisesti aiheutuva haitta. (…). Tietyissä tilanteissa, joissa oikeudenhaltijalle koituva haitta on vähäinen, ei velvoitetta maksun suorittamiseen voi syntyä.”

Millaisia nämä ”erityisolosuhteet” voisivat olla? Oletetaan kolme erilaista tilannetta, joissa kaikissa on tehty yhtä monta kopiota. Ensimmäisessä tapauksessa suomalainen laulaja-lauluntekijä on juuri julkaissut uuden levyn. Siitä on tehty eri välineillä yksityiseen käyttöön satatuhatta kopiota. Oletetaan edelleen, että meillä olisi vahvaa näyttöä siitä, että kopiointi on vähentänyt levyn myyntiä (tämä ei ole itsestään selvää, mutta sitäkin voidaan tutkia).

Toisessa tapauksessa satatuhatta suomalaista on tallentanut uuden tv-sarjan koejakson digivirittimelle ja katsonut sen seuraavana viikonloppuna. Ohjelman tuottanut yhtiö on itsekin tutkinut asiaa (näin tapahtuu) ja päättänyt tiedon perusteella käynnistää sarjan tuotannon.

Kolmannessa tapauksessa satatuhatta suomalaista on tallentanut tietokoneelleen Internetistä amerikkalaisen musiikkivideon, jonka yhtye on julkaissut verkossa tehdäkseen tulevaa Euroopan kiertuettaan tunnetuksi. Yhdysvalloissa ei ole hyvitysmaksua, eivätkä muusikot saisi Suomesta korvauksia, jos sellaisia perittäisiin. Aivan ilmeisesti olosuhteet näissä tapauksissa ovat erilaiset, mutta nykyisistä tutkimuksista ei löydy tietoja kopiointiin liittyvistä olosuhteista.

Yksipuolinen kysymyksenasettelu näkyy erityisen selvästi, kun tutkimusten pohjalta on vaadittu maksujen ulottamista uusiin laitteisiin. On todennäköistä, että tekniikan muuttuessa kuluttajat eivät tallenna aineistoa nimenomaan tähän tarkoitukseen suunnitelluilla laitteilla, vaan monikäyttöisillä laitteilla kuten tietokoneilla. Jos hyvitysmaksun periaate hyväksytään, tällöin voisi olla perusteltua syytä ulottaa hyvitysmaksu myös tällaisiin laitteisiin. Maksun kohdistaminen ja sen tason määritteleminen voi kuitenkin olla vaikeaa. C-kasettien pääasiallinen käyttötarkoitus oli musiikin kopiointi. Suurin osa suomalaisista ei hyvitysmaksutoimiston tutkimusten mukaan koskaan käytä tietokonetta kopiointiin. Kopioijistakin suuri osa tallentaa koneelle vain omia lomavideoitaan.

Kopioinnin juridiikkakin on tullut yhä monimutkaisemmaksi. Jos ostaa verkkokaupasta äänitiedostoja ja tallentaa ne tietokoneelleen, kysymys ei ole lain tarkoittamasta yksityisestä kopioinnista. Ostettujen tiedostojen mukana tulee tietysti lupa tallentaa ne, muutenhan ostaja ei lainkaan saa tiedostoja. Hyvitysmaksu ei myöskään koske ”piraattikopioita”, koska ne ovat laittomia. Niitä ei voida laskea mukaan yksityisen kopioinnin määrään. Teknisten suojausten käyttö pitäisi lain mukaan jollakin tavoin ottaa huomioon, mutta kukaan ei ole tutkinut asiaa. Internetissä on valtava määrä tiedostoja, joiden oikeudellinen asema jää hämäräksi asiantuntijallekin. Tässä tilanteessa nykyisen kaltainen tutkimustoiminta ei riitä, tarvittaisiin monipuolisempiamenetelmiä. Pallo pitäisi nyt heittää opetusministeriölle. Monilla valtionhallinnon aloilla tehdään tutkimustoimintaa lainsäädännön ja päätöksenteon tueksi, mutta tekijänoikeus taitaa olla ainoa ala, jolla se on jätetty kokonaan intressiryhmien vastuulle. Ensimmäisenä vaiheena voisi olla olemassa olevien tutkimusten akateeminen arviointi.

Seuraavassa jaksossa pyrin arvioimaan yksityisen kopioinnin hyötyjä ja haittoja. Mitä tiedetään kopioinnin tekijöille mahdollisesti aiheuttamista haitoista? Voidaanko mitata rahallisesti hyöty, jonka kuluttajat saavat tekemistään kopioista?

Hyvitysmaksun ongelma ( 2 ): mitä direktiivi ja laki todella sanovat?

Hyvitysmaksu on maksu, jonka lisätään mm tyhjien DVD-levyjen ja tallentavien digiboksien hintaan siitä syystä, että ostajat voivat käyttää niitä yksityiseen kopiointiin. Usein kuulee väitettävän, että hyvitysmaksu perustuu EU:n direktiiviin, mutta aivan näin yksinkertainen asia ei ole. Euroopan suurin sisällöntuottajamaa Iso-Britannia ei peri mitään hyvitysmaksuja.

Kaikilla oikeuksilla on rajoituksia. Jokamiehen oikeudet rajoittavat maanomistajan oikeuksia. Suojattujen teosten yksityinen kopiointi ja yksityinen esittäminen ovat perinteisesti olleet vapaita. Tilanne muuttui, kun nauhurit alkoivat yleistyä 1970-luvulla. Musiikkiteollisuus käynnisti maailmanlaajuisen kampanjan, jossa väitettiin kopioinnin uhkaavan tekijöiden toimeentuloa. Äänilevyjen kansiin painettiin iskulause ”home taping is killing music”. Suomessa hyvitysmaksu (kasettimaksu) tuli tekijänoikeuslakiin vuonna 1984.

Valmistajat ja maahantuojat velvoitettiin laissa suorittamaan esitysajan mukaan määritelty maksu nauhasta tai laitteesta, ”johon ääni tai kuva voidaan tallentaa ja joka soveltuu radiossa tai televisiossa lähetetyn taikka ääni- tai kuvatallenteella olevan teoksen kappaleen valmistamiseen yksityiseen käyttöön”. Maksun vahvisti opetusministeriö, ja sen tuli olla ”kohtuullinen korvaus teosten kappaleiden valmistamisesta yksityiseen käyttöön”. Vaikka maksu oli ensisijaisesti tarkoitettu tekijöille ja tuottajille, joiden teoksia todennäköisesti kopioitiin, osa tuotosta oli käytettävä ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin”.  Korvauksen suuruus, joka oli määrättävä nauhan tai laitteen kokonaiskeston mukaan.

Tässä vaiheessa myös videonauhurit olivat yleistyneet ja kasettimaksu ulotettiin saman tien koskemaan VHS-kasetteja. Videonauhureiden tavallisin käyttötapa oli ”ajansiirto” eli tv-ohjelmien nauhoittaminen myöhempää katselua varten. Televisio-ohjelmien nauhoittamisen mahdollisista haittavaikutuksista ei juuri keskusteltu, ne pääsivät järjestelmään musiikkialan imussa.

Direktiivi tulee

Vastaava säännös otettiin käyttöön monissa Euroopan maissa.  Vuonna 2001 EU hyväksyi kaikkia jäsenmaita velvoittavan tekijänoikeusdirektiivin, johon sisältyi hyvitysmaksu. Lakiteknisesti se poikkesi olennaisesti Suomen laista. Suomen lain mukaan yksityinen kopiointi oli periaatteessa sallittua pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta (rakennuksesta ei saa tehdä kopiota luonnollisessa koossa), mutta nauhoista ja laitteista perittiin korvaus. Direktiivissä yksityinen kopiointi kiellettiin kokonaan. Jäsenmaksuille annettiin kuitenkin lupa säätää poikkeuksia sillä ehdolla, että tekijöille maksetaan hyvitystä. Poikkeukset (siis yksityinen kopiointi) ovat sallittuja, ”kun kyseessä ovat luonnollisten henkilöiden mille tahansa välineelle valmistamat kappaleet, jotka on tehty yksityiseen käyttöön ja joiden käyttötarkoitus ei ole välittömästi tai välillisesti kaupallinen” (…). Perusteluissa todetaan tarkemmin, että ”tietyissä poikkeus- tai rajoitustapauksissa oikeudenhaltijoiden olisi saatava sopiva hyvitys suojattujen teostensa tai muun aineistonsa käytön korvaamiseksi heille riittävällä tavalla. Tällaisen sopivan hyvityksen muotoa, yksityiskohtaisia järjestelyjä ja mahdollista tasoa määritettäessä olisi otettava huomioon kunkin tapauksen erityisolosuhteet. Näitä olosuhteita arvioitaessa käyttökelpoinen peruste voi olla kyseisestä toimesta oikeudenhaltijoille mahdollisesti aiheutuva haitta. (…). Tietyissä tilanteissa, joissa oikeudenhaltijalle koituva haitta on vähäinen, ei velvoitetta maksun suorittamiseen voi syntyä.” Kerättyjen maksujen jakotavasta direktiivi ei sano mitään.

En ole ehtinyt käydä läpi vuoden 2001 direktiivin valmisteluaineistoa, enkä siis voi sanoa, miten kopiointikielto perusteltiin. Tekijänoikeudessa kopiointi eli kappaleen valmistaminen on erittäin laaja käsite. Jos kirjoitan lyijykynällä ulkomuistista runon paperille, teen siitä kopion. Esineen valokuvaaminen voi samalla merkitä kappaleen valmistamista toisessa teoslajissa. Alvar Aallon Finlandia-talostakin on vuosien mittaan tehty valokuvaamalla satoja tuhansia yksityisiä kopioita.

Direktiivin mukaan suojattujen teosten kopioiminen yksityiseen käyttöön on periaatteessa kiellettyä, ellei sitä hyvitetä tekijöille. Maksun suuruudesta sanotaan, että sen on oltava ”sopiva hyvitys” (saksankielisen alkutekstin ”gerechter Ausgleich”), mutta direktiivistä ei saa konkreettisia suuntaviivoja maksun määrittämiseksi. Tässä voidaan huomioida oikeudenhaltijoille syntyvä haitta, mutta viime kädessä maksu määräytyy kunkin tapauksen ”erityisolosuhteiden” mukaan. On tärkeä huomata perusteluihin sisältyvä kohta, jonka mukaan maksua ei voida periä silloin, kun haitta on vähäinen. Laajamittainen kopiointikaan ei aiheuta maksuvelvollisuutta, jos sen aiheuttama haitta on vähäinen.

Suomessa direktiivi ei heti aiheuttanut muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön, koska voimassa olevan lain katsottiin vastaavan direktiiviä. Keston mukaan määräytyvä maksu ei enää ollut ajankohtainen ja vuonna 2005 sananmuoto muutettiin seuraavasti: ”Laitteen esitysajan tai tallennuskapasiteetin perusteella vahvistettava maksu käytettäväksi suorana hyvityksenä teosten tekijöille sekä välillisenä hyvityksenä tekijöille heidän yhteisiin tarkoituksiinsa”.  Edelleen säädettiin direktiivin sananmuotoa seuraten, että ”maksu tulee vahvistaa suuruudeltaan sellaiseksi, että sitä voidaan pitää sopivana hyvityksenä teosten kappaleiden valmistamisesta yksityiseen käyttöön (…) Maksun suuruutta vahvistettaessa tulee ottaa huomioon saatavilla oleva tutkimustieto yksityisen kappaleen valmistamisen yleisyydestä”. Haittojen arvioimisesta ei puhuta.

Direktiivissä ja laissa säädetään myös, että korvauksista päätettäessä tulee ottaa huomioon, missä määrin kappaleen valmistamisen estäviä teknisiä toimenpiteitä on käytetty teosten suojana. Ideana on se, että jos tallenteissa on suojaus, oikeudenomistajat voivat määrätä käyttötavoista eikä korvauksia tarvita. Suomessa on vielä erikseen säädetty, että kopion saa tehdä vain ”laillisesta lähteestä”. Tämä on osoittautunut umpikujaksi, ja säädöksellä on yllättäviä vaikutuksia korvausten jakovaiheessa. Ovatko videot YouTubessa laillisia vai laittomia? Käytännössä monet kopiointijärjestelmät ovat niin heikkoja, että ne on helppo kiertää. Miten toimitaan, jos kuluttajat kuitenkin tekevät kopioita aineistosta, jonka kopioinnin pitäisi olla mahdotonta? Pitääkö tekijöitä rangaista pidättämältä heiltä korvaus, vai maksaa tavallista suurempi korvaus?

Miten EU-maat soveltavat direktiiviä?

Monissa asioissa EU:n direktiivit ovat tarkkoja, mutta hyvitysmaksua koskeva säädös ei kuulu niihin. Direktiivi jättää jäsenvaltioille suuren harkintavallan.  Kolme maata, Iso-Britannia, Irlanti ja Kypros ovat direktiivin pääperiaatteen mukaisesti kieltäneet yksityisen kopioinnin kokonaan, joten näissä maissa hyvitysmaksuja ei peritä. Avoin kysymys on, kopioidaanko siellä vähemmän kuin muissa EU-maissa. Britannia on kuitenkin sallinut televisio-ohjelmien ajansiirron, koska sen haitat katsotaan vähäisiksi. Luxemburgissa ja Maltalla ei ole hyvitysmaksua. Bulgariassa on hyvitysmaksu, mutta toistaiseksi se ei ole tuottanut yhtään euroa. Pieni Luxemburg on merkittävä teollisuusmaa, jossa on suuria postimyyntiliikkeitä. Toistaiseksi EU ei ole nähnyt sen toiminnassa mitään moitittavaa.

Suurimmassa osassa EU-maita on siis hyvitysmaksu, mutta sen kohteissa on suuria eroja. Kaikki järjestelmän toteuttaneet maat perivät maksuja tallentavista CD- ja DVD-levyistä, useimmat myös mp3-soittimista. Kymmenkunta maata perii maksuja tulostimista (”printtereistä”), mikä laajentaa maksun graafiselle puolelle - Suomi ei. Neljä maata, Ranska, Saksa, Italia ja Tšekki, perivät hyvitysmaksuja tietokoneista. Yksikään maa ei peri hyvitysmaksua matkapuhelimista, vaikka niillä voisi tallentaa kuvaa ja ääntä. Myös valokuvauskoneet, lyijykynät ja paperi ovat maksun ulkopuolella.

Hyvitysmaksun taso vaihtelee myös suuresti. Korkeimman tason maassa Ranskassa hyvitysmaksuja perittiin vuonna 2009 kaikkiaan 2,6 euroa asukasta kohti. Suomen luku oli 1,6 euroa, selvästi keskitason yläpuolella. Liettuassa maksu asukasta kohti on 0,2 euroa, Puolassa 0,07 ja Romaniassa vain 0,02 euroa. Eroihin vaikuttavat hintataso ja laitteiden myyntimäärät, mutta EU ei selvästikään ole onnistunut ”sopivan hyvityksen” tason määrittämisessä. Jos Suomi haluaisi luopua kokonaan hyvitysmaksusta, se voisi koska tahansa valita Britannian ratkaisun. En kannata tätä, mutta esimerkki osoittaa, ettei yksinomaan direktiiviin vetoamalla voi perustella maksun korotuksia tai maksun laajentamista uusiin laitteisiin.  

Seuraavissa jaksoissa osassa yritän selvittää, mitä tiedetään yksityisen kopioinnin laajuudesta ja sen väitetyistä haittavaikutuksista. Lähtökohtanani on mm Hyvitysmaksutoimiston uusin kopiointitukimus.

Hycivitysmaksun ongelma

Hyvitysmaksu on maksu, jota peritään eräistä laitteista hyvitykseksi siitä, että niiden omistajat voivat tallentaa musiikkia, elokuvia ja tv-ohjelmia. Maksun tuotto jaetaan tekijöille ja tuotantoyhtiöille. Suomessa maksua on peritty vuodesta 1985, aikaisemmin puhuttiin kasettimaksusta.

Seurasin kiinnostuneena kasettimaksun valmistelua 1980-luvulla. Suhtauduin alkuvaiheessa siihen epäillen, koska perusteena esitetyt väitteet kopioinnin haittavaikutuksista tuntuivat liioitelluilta. Järjestelmä on kuitenkin toiminut sujuvasti ja kerätyillä rahoilla on saatu paljon hyvää aikaan. Nyt järjestelmä näyttää tulleen jonkinlaiseen käännekohtaan.

Hyvitysmaksun kertymä saavutti huippunsa vuonna 2007, kun kaikki suomalaiset joutuivat analogisten tv-lähetysten loppuessa hankkimaan uudet digiboksit. Jaettavaa rahaa kertyi reilusti. Sen jälkeen maksujen määrä on laskenut, kun boksien kysyntä on tasoittunut. Samalla keskustelu hyvitysmaksusta on vilkastunut. Tekijöitä ja tuottajia edustavat järjestöt ovat vaatineet, että maksun tuotto on nostettava ainakin entiselle tasolle ja laajennettava koskemaan myös muita kopiointiin soveltuvia laitteita, kuten tietokoneita, älypuhelimia, kopiokoneita ja skannereita. Laitteiden valmistajat ja maahantuojat ovat vastustaneet korotuksia muun muassa sillä perusteella, että jos laitteet kallistuvat Suomessa, ne ostetaan postimyynnin kautta EU-maista, joissa maksut ovat pienempiä ja Suomi menettää sekä verotulot että hyvitysmaksut. Siis sama asetelma kuin alkoholiverossa.

Valtiovallalle hyvitysmaksusta onkin tullut ongelma. Opetusministeriön näkökulmasta hyvitysmaksu on hyödyllinen osa kulttuurin tukijärjestelmää, johon ei tarvitse osoittaa budjettivaroja. Tekniikan muuttuessa sen kerääminen näyttää kuitenkin tulevan yhä hankalammaksi. Kasettinauhureita käytettiin pääasiassa kopiointiin. Kenenkään ei ollut pakko ostaa kasetteja. Ilman tietokonetta ei enää voi edes maksaa laskujaan. Miten saadaan kansalaiset vakuuttumaan siitä, että myös tietokoneen ostajan on maksettava hyvitysmaksu, vaikka enemmistö suomalaista ei kopioi muuta kuin veroilmoituksensa liitteet?

Vuonna 2010 opetusministeriö asetti työryhmän pohtimaan hyvitysmaksun kehittämistarpeita. Työryhmä totesi olosuhteiden monessa suhteessa muuttuneen, mutta ehdotti kuitenkin järjestelmän säilyttämistä toistaiseksi entisellään. Mietinnössään Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun kehittämistarpeet (Opetusministeriö 2010) ryhmä toi esiin avoimia kysymyksiä, mutta ei ehdottanut konkreettisia ratkaisuja.

Ministeriö ryhtyi nyt tutkimaan, voitaisiinko maksuja kerätä jollakin uudella tavalla. Yleisradion entinen toimitusjohtaja Arne Wessberg teki vuonna 2011 opetusministeriön toimeksiannosta selvityksen, jossa hän ehdotti hyvitysmaksujen kattamista perustettavasta Valtion viestintärahastosta, rahastosta, joka toimisi tv-maksun tapaan. Tuloja rahastoon saataisiin mm taajuusmaksuista (Hyvitysmaksujärjestelmän vaihtoehtoinen järjestely, Wessberg 2011). Ehdotuksesta ei tullut mitään.

Kataisen hallituksen ohjelmassa 22.6.2011 luvattiin, että ”hyvitysmaksujärjestelmää uudistetaan turvaamaan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa.” Tarkkaan lukien hallitus ei luvannut mitään konkreettista, mutta kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki asetti nyt uuden ”ratkaisuneuvottelijan” Markus Leikolan selvittämään asiaa. Leikolan mietintö, joka valmistui keväällä 2012, ehdotti uudenlaista ”kolmen korin” hyvitysmaksua, jossa laitteiden ja tallennuspalveluiden lisäksi maksu perittäisiin verkkoon maksullista sisältöä tuottavilta yhtiöiltä.

Hyvitysmaksun periminen sisältöpalveluja tuottavilta yrityksiltä olisi täysin uudentyyppinen ratkaisu, jollaista ei ole toteutettu missään muussa EU-maassa. Ei myöskään ole varmaa, mahtuisiko se direktiivin raameihin. Kaikkia näitä selvityksiä seurasi vilkas keskustelu, joka ulottui etujärjestöjen nettisivuilta sanomalehtien yleisön osastoihin. Toukokuussa Nokia, Sanoma Oy, Teosto ja Gramex esittivät opetusministeriölle omana ratkaisunaan, että hyvitysmaksu perittäisiin YLE-veron yhteydessä. Ehdotus jäi unohduksiin, kun eduskunta hyväksyi YLE-lain ilman hyvitysmaksua. Ehdotuksessa oli kuitenkin muita kiinnostavia piirteitä, joihin on syytä palata.

Tässä vaiheessa aloin itsekin kiinnostua asiasta. Tutkijana minua vaivasi se, että monilta julkisuudessa esitetyltä väitteiltä puuttui faktapohja tai ainakin tosiasioita esitettiin tarkoitushakuisesti. Mihin perustuu esimerkiksi Lyhty ry:n sivuilla esitetty väite, jonka mukaan suomalaiset tekevät vuosittain kahden miljardin euron edestä kopioita? Tuore hyvitysmaksututkimus kertoo, että suomalaiset kopioivat vuosittain 548 - 678 miljoonaa ”musiikki- ja videotiedostoa”. Miten lukuun on päädytty? Puolet tästä määrästä on tutkijoiden mukaan tallennettu televisiosta. Oletetaan, että Suomessa on miljoona tallentavaa digiboksia. Kansallisen tv-paneelin mukaan vuoden 2010 eniten tallennetut ohjelmat olivat Salatut elämät, House ja Puumanainen. Jos jokainen boksin omistaja tallensi ne katsellakseen ne vasta seuraavana päivänä, tulokseksi saadaan 150 miljoonaa kopiota vuodessa (1 000 000 digiboksia x 50 viikkoa x 3 ohjelmaa). Jos tähän lisätään vielä Huvila ja huussi, Maajussille morsian ja Pikku Kakkonen, ollaankin pian kolmessasadassa miljoonassa. Ja jos tämä luku kerrotaan elokuvalipun hinnalla, kuten Lyhty ehdottaa, päästään miljardeihin euroihin.

678 miljoonaa kopiota kuulostaa hurjalta määrältä, ja tarkan numeroarvon ilmoittaminen lisää vielä sen uskottavuutta (jos menee taulukoihin asti, huomaa ettei tarkkuudelle ole laskennallisia perusteita). Television katselun tutkijat ovat kuvanneet samaa ilmiötä toteamalla, että noin kahdeksan prosenttia television katselusta Suomessa on viivästettyä. Tällä tavoin kerrottuna asia ei tunnu lainkaan dramaattiselta. Näin ilmaisten olisi huomattavasti vaikeampaa selittää, miksi yleisön pitää maksaa lisämaksu siitä, että he katsovat osan tv-tarjonnasta vasta viikkoa myöhemmin.

Esimerkkini on kärjistetty, mutta se kertoo, millaisilla argumenteilla keskustelua käydään. (Musiikin puolelta löytyy paljon konkreettisempia esimerkkejä kopioinnin mittasuhteista). Eniten minua on vaivannut se, että keskustelussa viitataan toistuvasti kopioinnin haittoihin, mutta niistä ei ole uskottavia selvityksiä. Markus Leikolan tuoreessa selvityksessä koko ongelma on lakaistu pois. Leikolan mielestä kopioinnin määrällä on vain ”viitteellinen” merkitys maksun suuruudesta päätettäessä. Kuitenkin konkreettista tietoa kopioinnista tarvitaan ainakin siinä vaiheessa, kun ryhdytään jakamaan kertyneitä rahoja. Vuoden 2010 työryhmä ehdottikin jo tehtyjen kopiointitutkimusten auditointia ja tutkimustoiminnan kehittämistä.

Tässä vaiheessa päätin selvittää tarkemmin, miten hyvitysmaksujärjestelmä käytännössä toimii. Hyvitysmaksutoimiston sivuille on talletettu paljon hyödyllistä tietoa, mutta se pitää lukea suurennuslasin kanssa. Eniten minua auttoi eteenpäin Martin Kretschmerin Ison-Britannian tekijänoikeusviranomaisille hiljattain laatima selvitys Private copying and fair compensation, jonka lukemista suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille. Kretschmer on Bournemouthin yliopiston tekijänoikeuden professori. Huomasin etten ole ainoa epäilijä: hänen mielestään hyvitysmaksu on ”syvästi irrationaalinen”.

Seuraavassa kirjoitussarjassa tarkastelen erikseen mm seuraavia asioita:

-          Mitä laki ja direktiivi tarkkaan ottaen sanovat hyvitysmaksusta?

-          Miten hyvitysmaksu on toteut ettu eri EU-maissa?

-          Miten laajaa yksityinen kopiointi on?

-           Mitä haittaa tai hyötyä kopioinnista on?

-          Kuka saa hyvitysmaksuista kertyneet rahat?

Joitakin yllätyksiä tuli tietojen keruun yhteydessä vastaan. EU:n direktiivi ei velvoita jäsenmaita perimään hyvitysmaksua, kuten usein väitetään. Direktiivi tarjoaa muitakin vaihtoehtoja, eikä Euroopan suurin sisällöntuottajamaa Britannia peri maksuja. En myöskään onnistunut löytämään yhteenvetoa siitä, miten kertyneet maksut jaetaan eri maissa. Suomen tiedot löytyivät kysymällä. Yllätyin, kun totesin että merkittävä osa Suomessa kerätyistä hyvitysmaksuista menee ulkomaille. Tässä ei ole mitään hämärää: tekijänoikeuden mukaan sen joka on tekijä saa myös rahat. Suomessa kopioidaan myös ulkomaista aineistoa, mutta tämä yleensä unohtuu keskustelussa.

Tämän vuoden aikana Kataisen hallitus päättää, miten hyvitysmaksu ensi vuonna toteutetaan. Samaan aikaan EU on ryhtynyt selvittämään hyvitysmaksun vaihtoehtoja pitemmällä tähtäimellä. Asia tulee siis olemaan ajankohtainen pitkään, ja toivon että näistä tiedoista on keskustelussa hyötyä. Myöhemmin pyrin julkaisemaan aineiston laajemman artikkelin muodossa. Tarkoitukseni ei ole aloittaa hyvitysmaksu-aiheista keskustelupalstaa, mutta mahdollisesti löytyvät virheet pyydän kyllä oikaisemaan. Tekstiä saa mielellään käyttää cc-lisenssin puitteissa.