Vuoden 2012 kuuluisat suomalaiset

Olen ottanut tavakseni seurata säännöllisesti kansainvälistä tekijänoikeuskeskustelua. Se on viime vuosina ollut paljon jännittävämpää kuin vaikkapa Formula-kisat. Molemmilla aloilla suomalaiset pääsevät ajoittain julkisuuden valokeilaan. Vuonna 2012 tekijänoikeuden alalla eniten palstatilaa saivat suomalais-saksalainen tietokoneyrittäjä Kim ”Dotcom” Schmitz, joka pidätettiin tammikuussa Uudessa Seelannissa, sekä nimettömäksi jäänyt yhdeksänvuotias helsinkiläistyttö, jonka läppärin poliisi takavarikoi marraskuussa.

Kim Schmitz tunnetaan maailmalla saksalaisena, mutta hänellä on tiettävästi sukujuuriensa perusteella myös Suomen passi. Nykyisin Uudessa Seelannissa asuvalla miehellä on tietokonealalla kirjava menneisyys, mutta viime vuosina hän on vaurastunut Hong Kongiin perustamansa MegaUpload-palvelun ansiosta. Pilvipalvelut eivät periaatteessa ole vastuussa asiakkaittensa mahdollisesti tallentamista laittomista tiedostoista, mutta Yhdysvaltain FBI:n mukaan MegaUpload on suunniteltu niin, että se tukee erityisesti laitonta musiikin ja elokuvien välittämistä. Lisäksi Schmitziä epäiltiin aikeista imuroida MegaUploadiin koko YouTuben sisältö, mikä on hieman huvittavaa, kun muistaa miten aineiston oikeudet on alun perin hoidettu.

Tammikuun 20. Uuden Seelannin poliisi pidätti FBI:n pyynnöstä Schmitzin ja hänen kolme avustajaansa näyttävässä operaatiossa, johon osallistui kaksi helikopteria ja kymmeniä poliiseja. Tapaus ylitti uutiskynnyksen myös Suomessa, mutta ”Dotcomin saagan” jatkovaiheet ovat jääneet meillä pimentoon.

Kerrataan siis. Helmikuussa Schmitz pääsi vapaalle jalalle takuita vastaa. Sitten maan suurimman kaupungin Aucklandin pormestari John Banks jäi kiinni vaalirahoitussotkuista, kun kävi ilmi, että Schmitz oli lahjoittanut hänen kampanjaansa 50 000 dollaria, joita pormestari ei ollut ilmoittanut lain vaatimalla tavalla. Banks puolusteli laiminlyöntiään sillä, ettei ehtinyt lukea allekirjoittamaansa ilmoitusta. Tapaus oli poliittinen isku Banksia tukeneelle pääministeri John Keylle, varsinkin kun kävi ilmi, että Uuden Seelannin poliisi oli FBI:n pyynnöstä käyttänyt laittomia keinoja Schmitzin vakoiluun. Lopulta maan korkein oikeus totesi, että Schmitzin kotiin tehty takavarikko oli sekin ollut lainvastainen.

Kim Schmitz odottaa edelleen oikeudenkäyntiä, jossa päätetään hänen mahdollisesta luovuttamisestaan Yhdysvaltoihin. Tällä välin hänestä on tullut Uudessa Seelannissa kansallissankari. Lokakuussa hän oli mielipidetutkimusten mukaan maassa suositumpi kuin John Banks, ja muutama viikko sitten hän sai kunnian avata Aucklandin joulukadun. Eilisessä pääkirjoituksessaan (27.12.) The New Zealand Herald kiitteli häntä esimerkillisenä yrittäjänä, joka on paljastanut poliitikkojen korruption.

Helsinkiläisen tytön tapauksessa oli vähemmän draamaa, mutta sekin nousi BBC:n uutisiin. Lehtitietojen mukaan yhdeksänvuotias tyttö oli yrittänyt ladata läppärilleen Pirate Bay-palvelusta suosikkilaulajansa Chisun levyn. Tyttö jäi kiinni Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen järjestämässä tehoiskussa, ja isältä vaadittiin 700 euron korvausta ja vaitiololupausta. Kun isä kiisti latauksen, poliisi kävi takavarikoimassa tytön läppärin.

Tytön isä kirjoitti tapauksesta Facebook-sivuilleen, ja tieto levisi vertaisverkoissa nopeasti kansainvälisiin uutistoimistoihin. Tytön nuoren iän lisäksi toimittajia on selvästikin hellyttänyt läppärissä ollut Nalle Puhin kuva, joka pääsi kaikkiin otsikkoihin. Pahennusta taas herätti poliisin tehoiskun varhainen ajankohta, kello kahdeksan aamulla, jolloin toimittajat ilmeisesti mieluiten nukkuisivat. Isä suostui maksamaan puolet vaaditusta korvauksesta, TTVK luopui kanteesta ja tyttö sai läppärinsä takaisin.

Tämäkin tapaus jättää ikävän maun. Jos musiikin lataus netistä on laitonta, on ymmärrettävää että sitä valvotaan. Valvonta on kuitenkin saanut omituisia piirteitä. Koska vain pieni osa syyllisistä saadaan kiinni, varoitukseksi muille vaaditaan mahdollisimman ankaria seuraamuksia. Useimmissa tapauksissa kysymys näyttäisi olevan lievistä tekijänoikeusrikkomuksista. Syyllisiltä vaaditaan kuitenkin viisinumeroisia korvauksia heidän aiheuttamistaan taloudellisista vahingoista, joita ei käytännössä pystytä mittaamaan objektiivisesti. Vaihtoehtona tarjotaan pienempää korvausta ja vaitiolovelvollisuutta. Syylliset tietävät, että oikeudenkäynnistä aiheutuisi joka tapauksessa mittavat kustannukset, joten on parasta myöntyä. Vaitiololupauksen vuoksi kukaan ulkopuolinen ei saa kokonaiskuvaa aiheutetuista vahingoista tai maksetuista korvauksista, eikä kiistanalaisissa tapauksissa saada tuomioistuimen ratkaisua esimerkiksi siitä, mikä on tällaisissa tapauksissa vanhempien vastuu lastensa tekemisistä.

Tässä tapauksessa omituinen lisämaku tulee myös siitä, että isän kertoman mukaan talousrikososaston poliisit olivat neuvoneet häntä maksamaan sovinnolla TTVK:n vaatimat korvaukset. Jos tämä pitää paikkansa, merkitseeko se että tekijänoikeusasioissa kaikki ovat syyllisiä kunnes toisin osoitetaan?

Monissa Euroopan maissa on jo löydetty sivistyneempiä ratkaisuja. Saksassa korvauksille on tällaisissa tapauksissa säädetty yläraja. Britanniassa tekijänoikeusrikkomuksia varten perustetaan erityinen ”small claims  court”, jossa osapuolten kustannukset jäävät huomattavasti pienemmiksi.

Piraatti-pallotuolit kuriin ?

Olen jo useiden vuosien ajan nauttinut aamupuuroni merkittävän taideteollisen teoksen päällä istuen. Kyseessä on Michael Thonet’n tuoli numero 14. Ei ihan alkuperäiskappale, vaikka tehdas valmistikin näitä yli 30 miljoonaa kappaletta – tämä on ostettu kehä kolmosen varrelta, josta useimmat muutkin suomalaiset ostavat tuolinsa. Kyseessä ei kuitenkaan ole piraattituote, sillä Thonet kuoli jo vuonna 1871, joten tuolin oikeudet ovat rauenneet ajat sitten.

Sen sijaan meillä kotona ei ole Eero Aarnion pallotuolia, vaikka niitä olisikin keväällä saanut edullisesti Designers Revolt –nimisen brittifirman jäljitelminä. Isossa-Britanniassa taideteollisten teosten suoja-aika on 25 vuotta, joten monet muutkin design-klassikot kuin Thonet’n tuolit ovat ehtineet tulla siellä vapaiksi. Designers Revoltin aggressiivinen markkinointi, johon kuului kokosivun ilmoituksia Hesarissa, sai suomalaisen design-väen liikkeelle. Poliisille tehtiin useiden muotoilujärjestöjen allekirjoittama tutkintapyyntö, jossa valmistajaa epäiltiin tekijänoikeus- ja tavaramerkkirikoksista. Samoihin aikoihin Gloriassa ja muissa sisustusalan lehdissä julkaistiin artikkeleita, joissa uhkailtiin postimyynnistä tilattujen tuolien jäävän tulliin. Tapahtuiko todella näin, siitä ei ollut uutisia.

EU on yrittänyt harmonisoida jäsenvaltioitten tekijänoikeuslainsäädäntöä 1980-luvulta lähtien. Tästä näkökulmasta tilanne oli outo. Britanniassa näiden tuolien valmistus ja myynti oli täysin laillista, koska design-tuotteita ei sikäläisessä lainsäädännössä suojata samalla tavoin kuin kirjallisia ja taiteellisia teoksia. Design-tuotteiden suoja on muistuttanut patentteja. Kyse ei siis ollut piraattituotteista. Suomessa ja useimmissa muissa EU-maissa tuolien myynti oli kuitenkin laitonta, vaikka muuten tuotteiden pitäisi liikkua EU:n sisällä vapaasti. Nolointa on, jos tällaisessa tilanteessa ruvetaan syyllistämään kuluttajia, kuten nyt tehtiin. Kuluttajilla kai pitäisi olla oikeus olettaa, että kaikissa EU-maissa laillisesti myytyjä tuotteita voi hankkia ainakin yksityiskäyttöön?

Tilanne ratkesi sivistyneellä tavalla, vaikka en olekaan löytänyt suomalaisista sanomalehdistä tai Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen sivuilta mainintaa tästä. Britannian Intellectual Property Office (IPO)  ilmoitti näet jo keväällä, että maassa valmistellaan tekijänoikeuden 70 vuoden suoja-ajan ulottamista taideteollisuuden tuotteisiin. Tämä ei ollut Suomen poliisin ansiota, vaan osa käynnissä olevaa suurempaa tekijänoikeuslain remonttia. Brittilehdistössä ilmoitus aiheutti suuren haloon, lainmuutoksen pelättiin uhkaavan sikäläistä huonekaluteollisuutta, mutta suomalaisten muotoilijoiden ongelma poistuu.

Tai sitten ei. IPO:n tiedotteessa kerrotaan, että tämän jälkeen EU-maista vielä Virossa ja Romaniassa design-tuotteilla on muita teoksia lyhyempi suoja-aika. Siirtyykö piraatti-pallotuolien myynti Mustamäen torille? Ryhtyvätkö suomalaiset kärräämään Tallinnan laivoilla votkamäyräkoirien sijasta tuoleja? Tämä jää nähtäväksi.

Yksi asia tästä tuoli-piraattikampanjasta jäi kuitenkin askarruttamaan. Kampanjassa vedottiin vahvasti kuluttajiin kertomalla, että näiden (Britanniassa laillisten) tuotteiden ostaminen on pois suomalaisten muotoilijoiden tuloista. Sattuuko kukaan tuntemaan design-alan sopimuskäytäntöjä? Saavatko suunnittelijat todella rojalteja jokaisesta myydystä tuotteesta, vai ovatko oikeudet siirtyneet valmistajille?

Hyvitysmaksu työllistää tuomareita (2)

Kun hyvitysmaksu alun perin otettiin käyttöön 1980-luvulla, puhuttiin vielä kasettikorvauksesta. C-kasetteja käytettiin pääasiassa musiikin kopioimiseen radiosta. Tyhjien kasettien ostajilta perittiin pieni korvaus, joka joka jaettiin perusteella musiikin tekijöille radion soittolistojen. Kopioinnin väitetystä haitallisesta vaikutuksesta levymyyntiin ei löytynyt todisteita, mutta järjestelmä oli selkeä: maksu perittiin (pääasiassa) niiltä, jotka tekivät kopioita, ja menivät niille, joiden teoksia kopioitiin. Vuonna 2001 hyvitysmaksu otettiin myös EU:n tekijänoikeusdirektiiviin.

C-kasetit ovat kadonneet kauan sitten, ja on tullut yhä vaikeammaksi päättää, mistä kaikesta hyvitysmaksua pitäisi periä. Vaikka järjestelmä perustuu direktiiviin, jokainen EU-maa määrittelee hyvitysmaksut omalla tavallaan. Viime vuosina Suomessa on taitettu peistä sekä korvausten tasosta että siitä, pitäisikö ne ulottaa tietokoneisiin ja älypuhelimiin, joita voidaan kaiken muun ohella käyttää myös kopiointiin.

Samoista asioista keskustellaan muuallakin. Syyskuussa kirjoitin jo muutamista vireillä olevista tapauksista. Sen jälkeen kun EU:n tuomioistuin oli todennut Espanjan hyvitysmaksun direktiivin vastaiseksi, maan hallitus päätti luopua laitekohtaisista maksuista ja korvata ne budjetista rahoitetulla korvauksella. Korvausten jakoperusteista ei kuitenkaan silloin vielä ollut tietoja. Alankomaiden hallitus puolestaan ilmoitti aikovansa luopua maksuista kokonaan, mutta tekijöitä edustavat järjestöt haastoivat hallituksen oikeuteen. Hieman myöhemmin hallitus julkaisi uudet tariffit, jossa maksun piiriin oli otettu myös läppärit ja tabletit – laitekohtainen hyvitysmaksu on viisi euroa.

Sen jälkeen hyvitysmaksun piirissä on jo tapahtunut paljon. Alankomaiden elektroniikkateollisuus, joka pitää uusia maksuja direktiivin vastaisina, on myös ilmoittanut haastavansa hallituksen oikeuteen. Espanjalainen tuomioistuin on hiljattain päättänyt perusteista, joiden mukaan korvaukset on jaettava eri tekijäryhmille. Päätöksessä herättää huomiota, että tuomioistuimen mukaan jakoperusteissa on myös huomioitava kopioinnista eri tekijäryhmille syntynyt haitta – miten se sitten mitataankin.

Tällä välin EU:n tuomioistuin on saanut ratkaistavakseen mielenkiintoisen ennakkoratkaisun, jota on pyytänyt Tanskan Vestre landsret. Hovioikeutta vastaava tuomioistuin on toimittanut EU:n tuomioistuimelle pitkän kirjelmän, jossa se käy läpi kopioinnin eri variaatioita ja pyytää tuomioistuimen tulkintaa, mitkä niistä oikeuttavat direktiivin mukaiseen hyvitysmaksuun. Listassa on kopioiden tekeminen verkkokaupasta ostetuista äänitteistä, Internetissä julkaistusta pr-materiaalista,  kopiosuojatuista ja suojaamattomista dvd-levyistä ja kaikki muutkin variaatiot, joista viime aikoina on keskusteltu. Sen sijaan kirjelmässä ei kysytä, miten kopioinnin mahdolliset haitat tulisi arvioida.

Ratkaisupyynnön teksti löytyy toistaiseksi vasta Britannian Intellectual Property Officen verkkosivuilta, eikä julkaistusta aineistosta käy ilmi, ketkä ovat jutun osapuolet tai aikaisemmat käsittelyvaiheet. Asian on ilmeisesti pannut vireille Copydan Båndkopi, meidän Kopiostoamme vastaava järjestö. Yllättäen en ole löytänyt tanskalaisista tiedotusvälineistä viittauksia tapaukseen.

Tällä välin Brysselissä…

Kun Luxemburgista muutaman vuoden kuluttua saadaan ratkaisu, se ainakin valottaa sitä, miten direktiiviä pitäisi nykytekniikan valossa tulkita. Siihen mennessä koko direktiivi on tosin jo saattanut muuttua. Jo lokakuussa Brysselistä vuodatettiin ulos muistio, jossa pohdittiin, pitäisikö hyvitysmaksu ulottaa koskemaan myös ns pilvipalveluita. Tästähän keskusteltiin Suomessakin, mutta nykyisen direktiivin puitteissa se tuskin olisi mahdollista. Mutta direktiivejähän on ennenkin muutettu.

Kiinnostavampaa on kuitenkin EU:ssa Brysselissä eilen (5.12.) puheenjohtaja Barroson kutsusta järjestetty ”orientoiva keskustelutilaisuus”, jossa valotettiin komission ajatuksia tekijänoikeuden kehittämisestä nykyiseen digitaaliseen ympäristöön sopivaksi. Siteeraan lehdistötiedotteen ensimmäisen kohdan lähiaikojen tavoitteista kokonaan:

“A structured stakeholder dialogue will be launched at the start of 2013 to work to address six issues where rapid progress is needed: cross-border portability of content, user-generated content, data- and text-mining, private copy levies, access to audiovisual works and cultural heritage. The discussions will explore the potential and limits of innovative licensing and technological solutions in making EU copyright law and practice fit for the digital age.

This process will be jointly led by Michel Barnier, Neelie Kroes and Androulla Vassiliou. By December 2013 the College will take stock of the outcome of this dialogue which is intended to deliver effective market-led solutions to the issues identified, but does not prejudge the possible need for public policy action, including legislative reform.”

Hyvitysmaksun ja muiden jo vireillä olevien asioiden rinnalle on selvästi nousemassa uusia kysymyksiä. ”Text mining” viittaa Googlen tapaisiin palveluihin, jotka hyödyntävät esimerkiksi sanomalehtien verkkosivuja. Kulttuuriperintö nousee myös uudella tavalla esiin. Kannattaa myös huomata, että tekijänoikeusasiat eivät enää ole yksinomaan sisämarkkinakomissaari Barlierin vastuulla, vaan hänen rinnalleen on nostettu huomattavasti radikaalimpia näkemyksiä esittänyt komissaari Neelie Kroes.

Ei siis tarvitse surra Kotikadun päättymistä: tekijänoikeuskysymysten seuraamisessa tulee olemaan aivan riittävästi jännitystä.

Lainauskorvaukset – tekijänoikeutta vai kulttuuripolitiikkaa?

Lainauskorvaukset ovat EU:n tekijänoikeusdirektiivin mukaisia korvauksia, joita kirjailijoille maksetaan heidän kirjojensa lainauksesta. Korvauksen suuruus perustuu lainojen määrään. Lainauskorvaukset korvasivat vanhemman kirjastokorvausjärjestelmän, jossa kirjailijoille maksettiin harkinnanvaraisesti apurahoja ”sillä perusteella, että heidän teoksiaan on kirjastoissa lainattavissa”. Vanha järjestelmä elää uuden rinnalla, mutta sitä kutsutaan nykyisin kirjastoapurahaksi.

Sanasto on hiljattain vaatinut lainauskorvauksiin huomattavaa korvausta. Vastapuolena on valtio, joka osoittaa tähän varat budjetissaan. Kulttuuriministeri on suhtautunut pidättyvästi korotuksiin ja vihjannut että siinä tapauksessa ne pitäisi ehkä siirtää kuntien maksettavaksi kuten pääosa muistakin kirjastojen menoista. Laki ei sinänsä anna tarkempia ohjeita siitä, miten suuria korvausten tulisi olla.

Helsingin Sanomissa on viime päivinä käyty mielenkiintoista keskustelua lainauskorvauksista. Kirjailija Fredrik Lång (30.11.) hyökkäsi voimakkaasti järjestelmää vastaan ja piti siihen käytettävien varojen korottamista huonona kulttuuripolitiikkana. Lainojen määrään perustuva järjestelmä tukee muutenkin parhaiten menestyviä kirjailijoita. Långin mielestä tuki pitäisi suunnata tarpeen mukaan.

Tänään (4.12.) Sanaston puheenjohtaja Virpi Hämeen-Anttila ja toiminnanjohtaja Anne Salomaa vastasivat Långille. Heidän mukaansa lainauskorvaus on nimenomaan tekijänoikeuskorvaus, jonka tulee perustua lainojen määrään. Korvauksen nykyinen taso ei kuitenkaan ole riittävä: 35 prosenttia korvauksen saajista saa alle 50 euroa vuodessa, yli tuhat euroa sai alle 10 %.

Molempia näkökantoja voidaan puolustaa. Kukaan ei tule nykyisillä korvauksilla miljonääriksi. Täysin harkinnanvarainen järjestelmä voi sekin johtaa vinoutumiin: tietokirjailijat ovat pitkään kritisoineet kirjastoapurahoja kaunokirjallisuuden suosimisesta. Kirjastot voivat ostopolitiikallaan varmistaa sen, etteivät menestysteokset saa ylivaltaa. Keskustelu avaa kuitenkin mielenkiintoisen näköalan tekijänoikeuden ja kulttuuripolitiikan suhteeseen. Julkisuudessahan asia esitetään usein siten, että vahvat tekijänoikeudet ovat keskeinen osa kulttuuripolitiikkaa. Näin ei välttämättä ole. Tekijänoikeuden tarkoituksena on turvata, että tekijät ja kustantajat saavat heille kuuluvan osuuden teostensa tuotosta. Se varmistaa, että markkinatalous toimii myös aineettomassa taloudessa. Tekijänoikeus suojaa yhtä lailla hyvää ja huonoa; pornofilmien ja väkivaltaviihteen tekijät ovat tekijänoikeuden näkökulmasta yhtä arvokkaita kuin Finlandia-voittajat.

Kulttuuripolitiikalla voi olla monia tavoitteita, mutta yksi niistä on moninaisuuden turvaaminen. Kulttuuripolitiikkaa tarvitaan, jotta myös pienilevikkiset ja laadukkaat tuotteet saisivat elintilaa. Jos lainauskorvaukset tuplataan, runoilijan vuotuiset korvaukset kasvavat ehkä viidestäkympistä sataseen. Jos apurahat tuplataan, hänen mahdollisuutensa saada useamman tuhannen euron apuraha tuplaantuvat.

Ongelmia syntyy, kun tekijänoikeutta ja kulttuuripolitiikkaa yhdistetään. Teostossa oli aikanaan järjestelmä, jossa ”kevyen” musiikin säveltäjät subventoivat ”vakavia”. Kaiken musiikin esittämisestä perittiin sama maksu, mutta taidemusiikin tekijöille tilitykset laskettiin suuremman kertoimen mukaan. Järjestelmä toimi niin kauan kun enemmistö äänivaltaisista jäsenistä oli ”vakavia” säveltäjiä. Tästä on jo luovuttu kauan sitten. Nykyisin pieni osa Teoston keräämistä varoista kootaan rahastoon, josta tuetaan uuden musiikin tekemistä lajista riippumatta. Tätäkin kohtaan on esitetty arvostelua: suuret ulkomaiset oikeudenomistajat näkevät, että kansalliset apurahat ovat heidän osuudestaan poissa.

 Suomessa on viime vuosina luotu useita järjestelmiä, joita voisi kutsua ”kvasi-tekijänoikeudeksi”. Hyvitysmaksut ja lainauskorvaukset perustuvat tekijänoikeuteen, mutta tekijänoikeuden periaatteita noudatetaan vain joiltakin osin. Jos lainauskorvaukset perustuisivat puhtaasti tekijänoikeuteen, suuri osa jouduttaisiin maksamaan ulkomaisille kirjailijoille, joiden teoksia on lainattu (kääntäjät toki saisivat oman siivunsa). Tekijänoikeushan on kansainvälistä, ja EU:ssa kaikkien jäsenmaiden kansalaisilla on samat oikeudet. Nykyinen systeemi on käytännössä rajattu kotimaisiin tekijöihin. Hyvä näin, mutta ei tämä ole tekijänoikeutta. Hyvää kulttuuripolitiikkaa se voi kyllä olla.

Sanaston edustajat ovat myös esittäneet, että jos lainauskorvauksiin osoitettaisiin enemmän varoja, järjestelmä voitaisiin muuttaa degressiivisiksi siten että paljon lainatuille kirjoille maksettaisiin suhteessa vähemmän. Kulttuuripoliittisesti erinomainen ajatus, mutta en ole varma kestäisikö se oikeudessa, jos suosikkikirjailija lähtisi hakemaan hänelle kuuluvaa osuutta. EU:ssa parhaillaan vireillä oleva direktiivi tekijänoikeuksien kollektiivisesta hallinnosta tähtää täsmälleen päinvastaiseen suuntaan, siihen että rahat tilitetään sujuvasti yli rajojen käytön perusteella. Alkuvaiheessa se koskisi lähinnä musiikkia, mutta suunta on selvä.

Tekijänoikeuden laajennuksia on tapana perustella kulttuuripolitiikalla: vahvemmat oikeudet merkitsevät vahvempaa tukea (kotimaisille) tekijöille. Mutta jos näin ei kävisikään, tekijänoikeutta on lähes mahdotonta supistaa jälkeenpäin ja luoda sen tilalle muita tukijärjestelmiä, koska se on niin vahvasti ankkuroitu kansainvälisiin sopimuksiin. Tästä syystä myös Långin argumentit on syytä ottaa vakavasti.

Perustetaanko esittävien taiteiden museo?

Kirjoitin viime kerralle musiikkimuseon perustamisesta. Monien mielestä Suomeenkin tarvittaisiin uusi kansallinen musiikkimuseo, joka kattaisi kaikki musiikin alat ja alueet. Useimmilla taiteen aloilla on jo omat valtakunnalliset erikoismuseonsa, ja musiikin museokin on ollut mukana opetusministeriön suunnitelmissa 1980-luvulta lähtien. Tällä hetkellä sen syntyminen ei kuitenkaan näytä kovin todennäköiseltä. Mikään jo olemassa olevista musiikkikokoelmista tai –museoista ei ole ilmoittautunut vetäjän rooliin, eikä valtiokaan ole avosylin tyrkyttämässä tukeaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriöstä on kuitenkin tullut mielenkiintoinen uusi avaus. 7.9.2012 julkaistu muistio Valtakunnalliset erikoismuseot; Selvitys erikoismuseojärjestelmän tilasta ja tulevaisuudesta esittää uuden esittävien taiteiden museon perustamista Suomeen. Selvityksen mukaan ”esittävien taiteiden kenttä kattaa useita taiteen aloja, kuten teatterin, musiikin, elokuvan, sirkuksen, tanssin, performanssin ja viihteen, joilla on myös runsaasti keskinäisiä yhtymäkohtia. Vuoden 1985 työryhmä esitti erillisiä valtakunnallisia erikoismuseoita musiikin ja näyttämötaiteiden kentälle, vaikka kansainvälisesti näitä teemoja tarkastellaan usein samoissa instituutioissa. Myös elokuvan voidaan museotoiminnan näkökulmasta katsoa kuuluvan esittäviin taiteisiin. Esittävät taiteet on riittävän laaja teema, joka mahdollistaa harkitun kokoelmatyön sekä laajan, suurta yleisöä kiinnostavan näyttelytoiminnan.”

Uusi ehdotus ei välttämättä nouse niinkään huolesta musiikkia kohtaan kuin tarpeesta rationalisoida entisestäänkin valtion tukea museoalalle. Selvityksessä ehdotetaan muitakin vastaavia toimenpiteitä, esimerkiksi lasimuseon ja designmuseon yhdistämistä. Kansainvälisesti katsoen kaikkien esittävän taiteen lajien yhdistäminen samaan museoon ei ole kovinkaan yleistä. Ruotsissa on onnistuneesti yhdistetty musiikki, ooppera ja teatteri, mutta ainoa yhdistetty musiikki-, teatteri- ja elokuvamuseo, joka tulee mieleeni, löytyy Vilnasta. Sinänsä tutustumisen arvoinen pieni museo, voin suositella. Sen sijaan erillisiä musiikkimuseoita on maailmalla paljon, jopa Burkina Fasossa.

Suomen oloissa esittävien taiteiden museon perustaminen voisi kuitenkin olla realistista. Tällä alueella on Suomessa tällä hetkellä vain yksi toimiva erikoismuseo, Teatterimuseo. Se on hyvin hoidettu pieni museo, jonka erikoisnäyttelyt ovat saaneet kiitosta, mutta suuria yleisömääriä se ei ole vetänyt. Vuonna 2011 Teatterimuseossa oli 10,578 maksanutta kävijää, Kiasmassa lähes 90,000. Museolla ei ole riittänyt resursseja uusiin avauksiin, esimerkiksi sirkusaineiston keräämiseen.

Elokuvalle on pitkään puuhattu omaa museota. Suomen elokuva-arkisto alkoi jo aikanaan kerätä elokuvien lisäksi myös erilaista elokuviin liittyvää esineistöä, joka on nykyisin Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa eli Kavassa. Toistaiseksi Elävän kuvan museon kokoelmat eivät ole avoinna yleisölle. Kavan toimiala on kuitenkin paljon elokuvaa laajempi, siihen kuuluu myös radio- ja televisio-ohjelmien arkistoiminen. Radio- ja televisiomuseo on jo olemassa Lahden vanhalla radioasemalla, ja Elävän kuvan museo tarvitsisi ilmeisesti uuden kodin.

Musiikin tilannetta käsittelin jo edellisessä kirjoituksessani. Kansallista musiikkimuseota ei ole eikä ihan heti ilmeisesti tulekaan, ja olemassa olevien kokoelmien väliin jää mittavia aukkoja, joista suurin on moderni populaarimusiikki. Tyhjästä ei kuitenkaan tarvitse aloittaa. Jos vaikkapa Teatterimuseo, Elävän kuvan museo, Kansansoitinmuseo ja Sibelius-museo innostuisivat yhdistämään voimansa, tuloksena olisivat jo varsin mittavat kokoelmat. Jos museolle saataisiin riittävät tilat, se voisi ottaa suojiinsa myös uusia alueita.

Tämä kaikki tietysti vain ajatusleikkinä. Teatterimuseo on esittänyt mietinnöstä oman kantansa, jossa se suhtautuu varsin epäilevästi ehdotukseen, ellei alalle saada merkittäviä uusia resursseja. Tämä on realismia. Ministeriö ei vielä ole esittänyt omaa kantaansa ehdotukseen, kyseessä on vain selvitysmiehen paperi. Kuntaliitoksissakin tarvitaan sekä keppiä että porkkanaa, toistaiseksi tarjolla ei ole kumpaakaan.

Esittävien taiteiden museo tuntuu kuitenkin niin houkuttelevalta ajatukselta, että jokin suurempi kaupunkikin voisi innostua siitä. Esittävien taiteiden yhdistämisestä löytyisi paljon synergiaa, samat henkilöt ovat usein toimineet monilla aloilla. ETM:ään pitäisi tietysti myös saada digitaalinen yhteys olemassa oleviin esittävien taiteiden ääni- ja kuva-arkistoihin, mukaan luettuna Yleisradion arkistot. Hyvin suunnitellut erikoisnäyttelyt vetäisivät museoon taatusti yleisöä, kuka tietää vaikka pääsisimme Guggenheim-museolle luvattuihin kävijämääriin….

 

 

Musiikin museo

Pomus ry eli Kevyen Musiikin Museon Kannatusyhdistys ylläpitää netissä toimivaa virtuaalista museota, jossa on paljon mielenkiintoista tietoa suomalaisen populaarimusiikin kehityksestä. Pari vuotta sitten Pomus pyysi minua selvittämään, voitaisiinko Suomeen perustaa oikea populaarimusiikin museo. Linkki selvitykseen löytyy tästä.

Selvityksen julkaisuajankohta osoittautui onnettomaksi. Heti sen jälkeen alkoi kohu Guggenheim-museosta, eikä muusta puhuttukaan. Sitten valtio ilmoitti museotoiminnan suurista säästöistä, mikä veti jalat alta kaikilta uudishankkeilta. Mutta ideaa ei silti kannata unohtaa.

Erilaisia populaarimusiikin museoita löytyy jo eri puolilta maailmaa, mutta suurin osa keskittyy yksittäisten taiteilijoiden tai bändien esittelyyn fani-pohjalta. Vuonna 2010 Trondheimissa avattu Rockheim toimii aivan eri tasolla. Se on yksi Norjan uuden kulttuuripolitiikan lippulaivoista, joka järjestää suuria näyttelyitä ja kerää norjalaista rock-historiaa yhteistyössä kansalliskirjaston kanssa. Rockheimillä on komea rakennus Atlantin rannalla ja kävijöitä riittää. Samassa kaupungissa on toinenkin musiikkimuseo, soittimiin keskittyvä Ringven museo, jota parhaillaan laajennetaan. Vaikka norjalainen populaarimusiikki ei ole maailmalla vielä kovin tunnettua, Norja itse uskoo siihen. Tulee mieleen keisari Franz Josef, joka vuonna 1864 perusti Wieniin taideteollisuusmuseon näyttääkseen maailmalle, mitä Itävallassa osataan. Sitten Wienissä syntyi Jugend-tyyli…

Jos Suomessa olisi öljyä, ehdottaisin erillisen populaarimusiikin rakentamista meillekin. Katajanokan rannassa olisi sopiva tonttikin. Tuntui kuitenkin viisaammalta edetä varovaisesti ja selvittää, miten uusi museo suhtautuisi jo olemassa oleviin museoihin. Alan kansainvälinen järjestö Cimcim tuntee Suomesta viisi musiikkimuseota: Turun Sibelius-museon, Turun maakuntamuseon, Kansallismuseon, Kansansoitinmuseon Kaustisella sekä Mekaanisen musiikin museon Varkaudessa. Muitakin musiikkikokoelmia löytyy, mutta yksikään niistä ei ole halunnut kansallisen musiikkimuseon roolia.

Törmäämme jälleen suomalaisen hajauttamiseen. Ruotsissa Statens musikverk kattaa kaikki tärkeimmät musiikkikokoelmat soittimista jazz- ja poparkistoon. Samassa kokonaisuudessa ovat myös teatteri ja ooppera. Suomessa on toista kymmentä musiikkialan kirjastoa, arkistoa ja museota, joista yhdelläkään ei ole kunnon resursseja eikä kukaan halua uusia tehtäviä. Uusien tarpeiden hoitamiseen on aina pitänyt perustaa uusi laitos. Näin ei voi jatkua loputtomiin. Päädyinkin siihen tulokseen, että Suomeen ei tarvita erillistä populaarimusiikin museota vaan hyvin toimiva kansallinen musiikkimuseo, joka huomioi kaikki musiikin alat.

Mitä kansallinen musiikkimuseo sitten tekisi? Itsestään selvää on, että sen pitäisi esitellä suomalaisen soitinrakennuksen historiaa kanteleista sähkökitaroihin. Harvat muistavat, että Suomessa on ollut myös merkittäviä pianotehtaita. Museon tulisi esitellä myös musiikkiin liittyviä tiloja treenikämpistä oopperataloon. Ainola voisi luontevasti olla museon haaraosasto.

Tärkeän osan musiikkimuseosta muodostaisi kansallisen äänilevyteollisuutemme nousu ja tuho. Sointu, Rytmi, Blue Master, Love, Eteenpäin, Finlandia, Poko ja Johanna ovat kaikki jo historiaa. Musiikkimuseoon kuuluu myös musiikkiteknologia. Museossa pitäisi olla toimiva analoginen äänitysstudio ja sen käyttöön tarvittava osaaminen vielä kun analoginen äänitystekniikka on muualta kadonnut.

Nykyaikainen musiikkimuseo ei ole vain esineiden museo, vaan sen pitää myös tallentaa ääntä. Hyvä esimerkki on Wienin Haus der Musik. Aivan keskustassa sijaitsevan viisikerroksisen museon alakerta on omistettu Wienin filharmonikoille, kävijä voi ihastella kuuluisan orkesterin historiaan liittyviä kuvia ja esineitä. Nähtävissä on myös orkesterin kapellimestareiden tahtipuikot. Karajan oli ensimmäinen, joka vaihtoi uudentyyppisen puikkoon. Toscanini oli huolimaton, hänen puikkonsa kärjestä on pala pois.

Ylemmissä kerroksissa on Klangmuseum, ”äänien museo”. Vierailija voi johtaa interaktiivisesti videolla soittavia filharmonikkoja Zubin Mehtan ohjeiden mukaisesti. Jos tempo menee metsään, orkesteri lopettaa soittamisen. Sitten siirrytään kuulon ominaisuuksiin alkaen äänistä, joita sikiö kuulee kohdussa. Loppu on lohduton: seuraamme Beethovenin kuulon asteittaista heikkenemistä. Viimeisistä kuulokkeista ei kuulu mitään.

Suomen olosuhteissa kansallisen musiikkimuseon perustaminen ei tarkoita sitä, että kaikki pitäisi kerätä uudestaan. Kansallinen musiikkimuseo voisi luontevasti syntyä Turkuun, jos Åbo Akademi haluaisi ryhtyä kehittämään omistamaansa Sibelius-museota yli kielirajojen sen sijaan että ajaa sitä alas. Museo voisi myös syntyä Pohjanmaalle, jossa Kaustisen kansansoitinmuseo odottaa uutta alkua musiikkijuhlien konkurssin jälkeen. Museon ei tarvitsisi kerätä kaikkia suomalaisia ääniteitä, vaan se voisi toimia yhteistyössä olemassa olevien arkistojen kanssa. Digitaalitekniikan aikakaudella Helsinkiin tallennettuja äänitteitä voitaisiin kuunnella myös Turussa tai Pohjanmaalla.

Mikä olisi Kansallisen musiikkimuseon ensimmäinen erikoisnäyttely? Odotammeko Sibeliuksen kuoleman 70-vuotispäivää, vai esittelemme Hanoi Rocksin visuaalista ilmettä? Ehkä sittenkin Nokian musiikkipuhelimen lyhyt historia…   miettikää itse.

Onko vitamiinipillereissä vitamiineja?

Viime viikon puheenaihe oli Itä-Suomen yliopiston vitamiinitutkimus. Julkisuuteen tuotujen tutkimustulosten mukaan osassa myynnissä olevista d-vitamiinivalmisteista oli huomattavasti vähemmän vitamiineja kuin tuoteselostuksessa annettiin ymmärtää. Huonoimmat tulokset saaneet valmisteet vedettiin pois apteekin hyllyiltä. Sitten valmistajat toivat esiin omia tutkimuksiaan, joiden mukaan tuotteissa olikin luvattu määrä vitamiinia. Tutkijoita uhattiin korvausvaatimuksella.

Viime torstaina (1.11.) TV1:ssä oli suuri vitamiinikeskustelu jossa tutkimuksen tehnyt biokemisti puolusti tuloksiaan. Tulokset olivat alustavia, eri menetelmillä voi saada erilaisia tuloksia, jatkoa seuraa. Valmistajien edustajat kritisoivat tutkijoita epätieteellisyydestä: tutkimusmenetelmät olivat vääriä, tuloksia ei ollut alistettu vertaisarviointiin eikä niitä julkaistu tieteellisessä aikakausjulkaisussa. Yliopisto ilmoitti tutkivansa jatkossa samoja valmisteita useammilla eri menetelmillä.

Keskustelun taustalla oli joitakin vuosia sitten toteutettu lainmuutos, jossa vitamiinivalmisteet muuttivat lääkevalmisteista elintarvikkeiksi. Viranomaiset eivät enää valvo tuotteita, vaan tuottajien itse odotetaan valvovat niiden tasoa. Hieno juttu, että jokin ulkopuolinen taso tekee vitamiinivalmisteista tutkimuksia. Se takaa, etteivät valmistajat lepsuile tulevaisuudessakaan.

En tiedä biokemiasta mitään, syön jatkossakin joka päivä kiltisti suositusten mukaisen määrän d-vitamiinia. Mutta tutkijana ihastuin suuresti keskusteluun. Näin asioiden pitääkin mennä. Asioita tutkitaan eri menetelmillä ja eri tutkijoiden tuloksia verrataan keskenään. Tuloksista vaaditaan vertaisarviointia; sen takuuna on esimerkiksi se, että tulokset on hyväksytty julkaistavaksi jossakin tieteellisessä aikakauslehdessä. Ei näyttäisi hyvältä, jos kaikki vitamiinipillereitä koskeva tieto olisi valmistajien itse julkaisemaa.

Tekijänoikeuden alallakin lainmuutoksia perustellaan usein tutkimuksilla. Suoja-aikojen pidennys, hyvitysmaksut ja piratismin vastainen lainsäädäntö ovat esimerkkejä uudistuksista, joita on perusteltu tutkimustuloksilla. Kuinka monet näistä on julkaistu vertaisarvioinnin jälkeen tieteellisissä julkaisuissa? En muista ainoatakaan. Tulokset voivat tästä huolimatta olla aivan oikeita, mutta olisin huomattavasti iloisempi, jos niille voitaisiin asettaa samat vaatimukset kuin d-vitamiinipitoisuuksia koskeville tutkimuksille.