Uudistavatko piraatit EU:n tekijänoikeuslain?

Europarlamentilla on ainakin huumorintajua. Se valitsi piraattipuolueen ainoan euroedustajan, saksalaisen Julia Redan vetämään tekijänoikeuslain uudistamista. Frau Reda on jo kertonut omassa blogissaan, että hänen kalenterinsa on täyttynyt etujärjestöjen valtuuskuntien tapaamisista.

Vaikka piraattipuolue ei muuten menestynytkään eurovaaleissa, Julia Reda on täysin vakavasti otettava poliitikko. Hän on vihreiden europarlamenttiryhmän varapuheenjohtaja. Tarkkaan sanoen hänet on nyt nimitetty vetämään työtyhmää, jonka tehtävänä on valmistella parlamentin lakivaliokunnalle arvio vuoden 2001 tietoyhteiskuntadirektiivin toimivuudesta. Reda on jo julkistanut omia näkemyksiään. Lakivaliokunnan kannanotto antaa suuntaa EU:n tulevalla lainsäädäntötyölle.

Tietoyhteiskuntadirektiivi uudisti aikanaan monella tavalla eurooppalaista tekijäoikeutta, mutta vuodesta 2001 on jo kulunut pitkä aika, eikä kukaan silloin olisi pystynyt ennustamaan mitä kaikkea internetin kehitys tuo tullessaan. Tekijänoikeusasioista vastaava EU-komissaari Günther Oettinger on jo moneen kertaan luvannut ”modernisoida” tekijänoikeutta koskevat säännökset, vaikka kukaan ei aivan tarkalleen näytä tietävän, mitä hän tarkoittaa. Aiheesta löytyy mielenkiintoisia kommentteja IPKat-blogissa.

Suomessa eduskunnalla on parhaillaan käsiteltävänä kolme erillistä tekijänoikeuslain muutosesitystä, jotka hallitus antoi juuri ennen joulua. Ne on tarkoitus viedä nopeasti vielä nykyisen eduskunnan aikana. Näistä ainakin hyvitysmaksun uudistus poikkeaa aika lailla eurooppalaisesta valtavirrasta. Aivan tärkeitä asioita, mutta mitenköhän ne niveltyvät parhaillaan EU:ssa vireillään oleviin asioihin? Onko kyseessä sama ilmiö, kun kunnat yrittävät pikaisesti ulkoistaa terveyspalveluitaan ennen sote-uudistuksen voimaantuloa, vai haluaako Suomi päinvastoin näyttää tässä suuntaa koko Euroopalle?

Jätän tämän lukijoiden mietittäväksi. Europarlamentti ja Suomen eduskunta ovat täysin erillisiä elimiä, vaikka europarlamentin päätökset saattavatkin aikanaan sitoa myös Suomea. Suomen hallituksen ei pidäkään odottaa, mitä EU joskus tulevaisuudessa päättää. EU:ssa ovat kuitenkin (suurelta osin) edustettuina samat puolueet kuin Suomen eduskunnassa. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko millään puolueella näkemystä siitä, miten tekijänoikeuksiin ja informaatioyhteiskuntaan liittyviä asioita voisi uudistaa koordinoidusti sekä kansallisella että EU:n tasolla.

Kumottaisiinko kansalliset tekijänoikeuslait?

EU:n uusi komissio julkaisi joulun alla oman työohjelmansa. Ensimmäisellä sijalla on työllisyys ja kasvu, mutta heti kakkosena on digitaalisten sisämarkkinoiden kehittäminen. Tavaran, työvoiman ja tiedon pitäisi liikkua EU:ssa vapaasti, niin että talous kasvaa suhisten, mutta käytännössä EU-maiden digitaaliset palvelut ovat pirstoutuneet moniin kansallisiin toimijoihin, jotka yrittävät epätoivoisesti kilpailla Googlen ja YouTuben kanssa.

Ohjelman mukaan ”komissio pyrkii osana digitaalisia sisämarkkinoita koskevaa strategiaa saattamaan vuonna 2015 päätökseen käynnissä olevat toimielinten väliset neuvottelut ehdotuksista, jotka koskevat esimerkiksi yhteistä eurooppalaista tietosuojauudistusta ja Euroopan yhteen liittämisestä annettavaa asetusta. Se ehdottaa myös uusia lainsäädännöllisiä ja muita aloitteita, joilla digitaalisten sisämarkkinoiden kunnianhimoisuus nostetaan tasolle, jota nykyisiin haasteisiin vastaaminen vaatii. Tässä yhteydessä komissio muun muassa täydentää televiestinnän sääntely-ympäristöä, päivittää tekijänoikeussäännöistä ja audiovisuaalisista mediapalveluista annettua lainsäädäntöä, yksinkertaistaa verkko-ostoksia ja digitaalista kaupankäyntiä koskevia kuluttajasääntöjä, helpottaa sähköistä kauppaa, parantaa tietoverkkoturvallisuutta ja ottaa digitalisaation huomioon kaikilla politiikan aloilla.”

Mitä komissio voisi sitten käytännössä tehdä? European Copyright Society on 19. joulukuuta lähettänyt kolmissiolle kirjeen, jossa se ehdottaa EU:n tekijänoikeuslain täydellistä uudistamista. Ei enää direktiiveihin perustuvaa kansallisten lakien harmonisointia, vaan kaikki EU-maat kattava yhteinen tekijänoikeuslaki. “The Members of the European Copyright Society are convinced that the time is now ripe to start work on a European Copyright Law that would apply directly and uniformly across the Union.”

Järjestö toteaa, että 25 vuotta jatkuneesta harmonisoinnista huolimatta EU-mailla on omat tekijänoikeuslait, jotka poikkeavat toisistaan. ”Each Member State still has its own law on copyright and neighbouring (related) rights that applies strictly within its own territory. This territoriality has led to fragmentation of markets along national borderlines, critically impeding the establishment of a Digital Single Market for creative content, and undermining the Union’s international competitiveness.”

Yleensä EU:lle lähettävät kirjeitä etujärjestöt, jotka yrittävät taivuttaa komissiota muuttamaan lainsäädäntöä omien intressiensä mukaisesti. European Copyright Society ei kuitenkaan ole mikään etujärjestö. Järjestön jäsenet ovat tekijänoikeuden professoreita, jotka ovat omasta näkökulmastaan tulleet siihen tulokseen, että EU:n osittain harminisoitu tekijänoikeuslainsäädäntö ei toimi. Sen on voinut päätellä myös Euroopan tuomioistuimeen kertyneiden tekijänoikeutta koskevien juttujen määrästä. Isompi kysymys tietysti on, heikentääkö tämä todella Euroopan kilpailukykyä.

Ensimmäiset reaktiot professorien kirjeeseen ovat olleet epäileviä. Monien mielestä Euroopan tekijänoikeuslait ovat jo riittävän yhdenmukaisia. Toisten mielestä kyseessä olisi niin iso urakka, että siihen menisi ainakin kymmenen vuotta. Ehdotus on kuitenkin miettimisen arvoinen. Miksi tekijänoikeuslait yhä poikkeavat toisistaan, vaikka kaikki Euroopan maat ovat olleet jo vuosikymmeniä mukana Bernin sopimuksissa ja muissakin kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa?

Tekijänoikeuslain lähtökohtana on ajatus luovan työn tukemisesta. ”Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen…”. Käytännössä oikeus yleensä siirtyy kuitenkin alkumetreillä kokonaan tai osittain tuottajalle tai kustantajalle, joka vastaa teoksen julkaisemisesta ja levityksestä. Harva kirjailija haluaa itse painattaa teoksiaan. Kun kyse on elokuva kaltaisesta yhteisteoksesta, tuottajan panos on vielä olennaisempi. Mutta voiko tuottaja ostaa tekijän oikeudet kertakaikkisesti ja ikuisesti? Vai pitäisikö tekijälle kaikissa olosuhteissa turvata kohtuulinen osuus teoksen tuotosta pitkällä aikavälillä?

Tämä kysymys on kaikissa tekijänoikeuslaeissa eräänlaisena piiloagendana, moniin pykäliin kätkettynä. Oppikirjoissakaan sitä ei yleensä käsitellä systemaattisesti. Skaalan toisessa päässä on työsuhdetekijänoikeus: tekijän kaikki oikeudet siirtyvät palkkaa vastaan työnantajalle. EU:ssa vain Britanniassa on työsuhdetekijänoikeus. Vanhasen hallitus yritti aikanaan tuoda sen Suomeen, mutta hanke kaatui eduskunnassa. Skaalan toisessa päässä on joukko tekijän etujen turvaamiseksi lakiin kirjoitettuja säännöksiä. Suomessa kustantaja ei esimerkiksi voi vaatia osuutta kirjailijalle kuuluvista kirjastokorvauksista.

EU-maiden tekijänoikeuslaeissa on muitakin eroja, eikä niistä tahdo löytyä edes systemaattista kokonaisesitystä. Ne liittyvät esimerkiksi tekijänoikeusjärjestöjen asemaan ja kollektiiviseen lisensointiin, tekijänoikeuden rajoituksiin ja muihin yksityiskohtiin. Kaikki maat eivät ole edes varauksettoman innostuneita tekijänoikeuskorvausten täydellisestä liikkuvuudesta yli rajojen. Kun mennään tekijänoikeuden sivuhaaroihin, kirjastokorvauksiin, hyvitysmaksuihin, tv-ohjelmien edelleen lähettämiseen ja niin edespäin, jäsenmailla on tapana vetää kotiin päin. Jos kulttuurin vaihtotase on tappiollinen, kuten Suomessa, kotiin päin vetäminen voi olla kansallinen etu. Tällaista kaikki EU-maat tekevät, oli sitten kysymys viinan tuonnin rajoittamisesta tai ulkomaisten ammattitutkintojen hyväksymisestä.

Kiistatonta lienee, että digitaaliset palvelut ovat Yhdysvalloissa kehittyneet nopeammin kuin Euroopassa, ja tämä on antanut amerikkalaisille vahvan kilpailuaseman. Ei kuitenkaan ole selvää, että tämä johtuu nimenomaan tekijänoikeuksista. Itse asiassa Yhdysvalloissakaan ei ole kaiken kattavaa kansallista tekijänoikeuslakia, vaan monista asioista säädetään osavaltioiden tasolla. Esimerkiksi äänilevyjen suoja-aika perustuu osavaltioiden lainsäädäntöön, mutta tämä ei ole mitenkään haitannut musiikin verkkopalveluiden kasvua. Voi olla, että kansalliset kielet ovat suurempana esteenä digitalisille yhteismarkkinoille kuin kansalliset tekijänoikeuslait. Niistä emme halua luopua. Mutta jos olisin Suomen kulttuuriministeri, ottaisin kuitenkin professorien kirjeen vakavasti. Olisi ainakin mielenkiintoista nähdä, millaisen mallilain nämä oppineet kirjoittaisivat.

Hyvitysmaksu poistuu – halpenevatko laitteet?

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu poistui vuoden vaiheessa. Tarkemmin sanottuna hyvitysmaksu on edelleen olemassa, mutta tästä lähtien vastaava korvaus tekijöille maksetaan suoraan valtion budjetista. Laitteiden valmistajilta maksua ei siis enää peritä, joten laitteiden hintojen pitäisi vastaavasti laskea.

Mistään öljyn hinnan tapaisesta romahduksesta ei toki ole kysymys. Yhden teran ulkoisesta kovalevystä hyvitysmaksu on ollut 18 euroa ja tavallisesta tallentavasta digiboksista 25 euroa (tallennuskapasiteetti 500 gigaa). C-kasettien hinnan pitäisi laskea 30 senttiä ja VHS-kasettien noin euron, jos niitä jostakin vielä löytyy. Vuonna 2014 voimassa olleet hinnat löytyvät hyvitysmaksutoimiston sivuilta.

Koska maksu on peritty tukkuportaasta, kestää jonkin aikaa ennen kuin se tulee näkyviin kaupan hyllyillä, mutta ennen pitkää sen pitäisi näkyä alentuvina hintoina. Kun inflaatiokin on negatiivinen, valmistajilla ei pitäisi olla paineita hintojen nostoon. Jos hyvitysmaksun poisto ei vuoden mittaan mitenkään näy hinnoissa, joku on vetänyt välistä.

Kulttuurin tekijöiden kannalta muutos on myönteinen. Hallintokulut vähenevät ja jaettava summa nousee. Vaikka olenkin ajoittain suhtautunut hyvitysmaksun logiikkaan kriittisesti, rahat ovat menneet hyviin tarkoituksiin.

Uudesta järjestelystä huolimatta yksityisestä kopioinnista joudutaan edelleen tekemään tutkimuksia. Ei ole itsestään selvää, miten korvaukset pitäisi jakaa esimerkiksi musiikin ja elokuvien tekijöiden kesken – lähtökohtana pitäisi olla tieto siitä, mitä suomalaiset todella kopioivat. Medioiden pirstoutuessa tämän selvittäminen alkaa olla haastavaa. 

Kemppinen

Jukka Kemppinen on juuri täyttänyt 70 vuotta ja tullut aikuiseksi. Onneksi olkoon!

Suomi on pieni maa. En voi väittää kuuluvani Jukan lähipiiriin, mutta vuosien mittaan tiemme ovat sivunneet niin usein, että lyhyt muistelu on paikallaan. Muistaakseni tapasin Kemppisen ensi kerran joskus 60-luvun lopulla. Olin tehnyt muutamia lehtijuttuja sarjakuvista ja Jukka halusi tietää, aionko kenties kirjoittaa aiheesta kirjan. Kun vastasin kieltävästi, hän vaikutti helpottuneelta. Kohta markkinoille ilmestyikin Kaukorannan ja Kemppisen Sarjakuvat, erinomainen sarjakuvan historia. Sitä seurasi pian antologia Sarjakuvan maailmat.  Ne olivat mukana antamassa potkua Suomen sarjakuvaseuralle, Puupää-palkinnoille ja sarjakuvan nousulle muiden taidemuotojen rinnalle.

Hesarin syntymäpäiväjutusta voi lukea Kemppisen keskeiset ansiot: kirjailija. hovioikeudenneuvos, professori ja tietysti myös Suomen tuotteliain ja arvostetuin blogisti. Jotakin voi kuitenkin lisätä. Kauan sitten Kemppinen julkaisi myös useita hyvät arvostelut saaneita runokokoelmia - ehkä niistä voisi saada ainakin e-uusintapainokset? Muistaakseni hänen lukuisiin ansioihinsa kääntäjänä kuului myös Barbapapa-kirjojen suomenkielisen asun luominen.

Juristina Kemppisen erikoisalana on tekijänoikeus ja muut immateriaalioikeudet. Kun 1980-luvulla juristipiireissä alkoi levitä käsitys, jonka mukaan tekniikan nopea kehitys oli murentamassa tekijänoikeuksia ja johtaisi luovan työn tuhoon, Kemppinen kuului niihin verraten harvoihin ääniin, jotka muistuttivat, ettei asia ole ihan näin yksinkertainen. Tänään tiedämme, että hän oli oikeassa. Piratismi oli hankala ilmiö, mutta se pani myös liikkeelle uusia, tuottoisia kulttuuriteollisuuden haaroja - esimerkkinä vaikkapa YouTube ja Spotify. Jos olisimme pystyneet kaksikymmentä vuotta sitten näkemään tämän kehityksen selvemmin, olisimme ehkä pystyneet muovaamaan lainsäädäntöä paremmin sellaiseen suuntaan, että se suojaisi myös pieniä tekijöitä suuria toimijoita vastaan.

Syntymäpäiväsankareille on tapana ojentaa lahjoja, mutta tällä kertaa pyytäisin itse sellaista. Blogien kirjoittaminen on hieno juttu, mutta voisko Kemppiseltä vielä toivoa kirja, jossa hän tarkastelisi kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta tekijänoikeuksien kehitystä Internetin aikakaudella? Kukaan muu Suomessa tuskin pystyy vastaavaan.

Kadonnutta musiikkia etsimässä

Harry Orvomaa (1927 – 1990) oli tunnettu levytuottaja ja Scandia-Musiikki Oy:n toimitusjohtaja. Hänen löytöjään olivat Brita Koivunen, Laila Kinnunen, Reijo Taipale, Danny, Johnny ja monet muut. Orvomaa oli myös innokas äänilevyjen keräilijä. Hän lahjoitti vuonna 1985 mittavan 78 kierroksen levyjen kokoelmansa Suomen äänitearkistolla, jonka perustajajäseniin hän kuului. Kokoelman pääosa koostui jazzista, mutta lahjoitukseen kuului Orvomaan lapsuudenkodista peräisin olevia jiddishinkielisiä levytyksiä toista maailmansotaa edeltävältä ajalta.

Jazzlevyt on luetteloitu ajat sitten, mutta ryhdyin vasta hiljattain tutkimaan arkiston varastossa seisoneita juutalaisia levyjä. Oivalsin vasta nyt, että suomella ja jiddishillä on paljon yhteistä. Molemmat olivat 1800-luvun alussa väheksyttyjä rahvaan kieliä, joilla ilmestyi lähinnä hengellistä kirjallisuutta. Vuosisadan puolivälissä molemmista tuli kirjallisia kieliä. Samoihin aikoihin kun Aleksis Kivi odotti Nummisuutareiden pääsyä näyttämölle, nuori kirjailija nimeltä Abraham Goldfaden viimeisteli ensimmäistä näytelmäänsä Iasissa, Romaniassa. Kivestä tuli suomalaisen näytelmäkirjallisuuden isä, Goldfadenista jiddishinkielisen. Bergbom perusti vuonna 1872 Suomalaisen teatterin, josta sittemmin tuli Kansallisteatteri. 

Juutalaisilla ei ollut valtiota, mutta kaikkiin vähänkin merkittäviin kaupunkeihin Itä-Euroopassa syntyi juutalaisia teattereita. Goldfadenin ensimmäinen näytelmä Di mumeh Soseh (Susanna-täti) sai satoja seuraajia. Hän perusti ensimmäisen teatterinsa Bukarestiin ja toimi myöhemmin mm Odessassa, Harkovassa, Lembergissä (nykyisessä Lvivissä), Pariisissa ja lopulta New Yorkissa.

Jiddishinkielisen teatterin kukoistus sattui samaan aikaan kun äänilevyn nousu. Teatterit esittivät laulunäytelmiä, näyttelijät tulkitsivat lauluja levylle. Levyille tallennettiin myös kuuluisien kanttoreiden esityksiä ja klezmer-tanssimusiikkia. Englantilainen tutkija Michael Aylsworth on laskenut, että yksinomaan Lembergissä toimineen Gimpelin teatterin näyttelijät tekivät vuosien mittaan ainakin 600 levyä. Teatterin tarina on luettavissa Der Yidisher Gramofon –nimiseltä sivustolta.

Juutalaisten levyjen julkaiseminen jatkui vilkkaana toiseen maailmansotaan saakka. Esimerkiksi Varsovassa toiminut Sirena –yhtiö julkaisi paljon jiddishinkielistä musiikkia (tunnettu Dallapé-orkesteri kävi myös levyttämässä Sirenan studiolla). Toiminta katkesi holokaustiin. Sodan jälkeen jiddishinkielisiä lauluja on levytetty pääasiassa Yhdysvalloissa. Ainakin puolet ennen maailmansotaa tuotetuista jiddishinkielisistä levyistä näyttää hävinneen, loput ovat hajallaan monissa yksityisissä ja julkisissa kokoelmissa.

Kun kuuntelee Michael Aylsworthin kokoamaa CD-levyä Gimpelinteatterin näyttelijöiden levytyksistä, oivaltaa nopeasti, että tässä on suuri musta aukko Euroopan kulttuurihistoriassa. Itä-Euroopan juutalaiset teatterit toimivat sata vuotta sitten eräänlaisena populaarimusiikin piilaaksona, joka koulutti suuren määrän näyttelijöitä, säveltäjiä ja sanoittajia ja tuotti tuhatmäärin lauluja, jotka ovat jääneet populaarimusiikin yhteiseen muistiin. Esimerkiksi ”Chaveh” näytelmästä ”Jud in Rumänien”, jonka Sam Schilling –niminen näyttelijä levytti Lembergissä vuonna 1906, on jo putkahtanut kaksi kertaa esiin suomen kielellä. Matti Jurva levytti sen vuonna 1938 nimellä ”Senga”. Olavi Virran tulkinnassa vuonna 1959 laulun nimeksi oli muuttunut ”Eva” (tekijätkin ovat tietysti vaihtuneet, vaikka sävelmä on sama). Monet Gimpelin näyttelijät vierailivat myös Yhdysvalloissa ja veivät ja toivat mukanaan musiikkia. Broadwayn ja Hollywoodin menestys maailmansotien välisenä aikana oli myös suurelta osin eurooppalaisten emigranttien ansiota.

Tärkeimmät juutalaisten ja jiddishinkielisten levyjen kokoelmat ovat nykyisin Yhdysvalloissa, mutta niissä on pääasiassa Amerikassa tuotettuja levyjä. Näytteitä kokoelmista voi kuunnella vaikkapa Florida Atlantic Universityn Judaica music collection –sivustolta. Euroopasta ei vastaavaa arkistoa löydy, aineisto on hajallaan . Orvomaan kokoelmassakin saattaa olla levyjä, joita ei ole säilynyt missään muualla. Kokoelman inventointi on alkanut.

Europeana Sounds tulee

Musiikin suoratoistopalvelut ovat tulleet ryminällä. Spotify ja kilpailijat ovat musiikkiteollisuuden nopeimmin kasvava sektori, ja Spotifyssa on yhtiön oman ilmoituksen mukaan 20 miljoonaa äänitettä. Vaikka luvussa onkin jonkin verran ilmaa, määrä on kunnioitusta herättävä. Moni kysyy jo, tarvitaanko erillisiä ääniarkistoja ja musiikkikirjastoja. Kaikkihan on jo verkossa?

Kaikki musiikki ei kuitenkaan ole vielä verkossa. Mitä kauemmas historiassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän musiikkia suoratoistopalveluista löytyy. Tämä on aivan ymmärrettävää: kuluttajien kiinnostus kohdistuu ennen muuta ajankohtaisen musiikkiin. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Jo ennen vuotta 1925 maailmassa oli ilmestynyt lähes puoli miljoonaa äänilevyä, joista verkossa on vain pieni osa. Suoratoistopalveluista löytyvän musiikin kattavuudessa on musiikin lajien, maiden ja aikakausien mukaan suuria eroja.

Toinen ongelma on, että suoratoistopalveluissa musiikkia koskevan informaation, hienosti sanottuna metadatan taso vaihtelee suuresti. Parhaimmillaan se on niukkaa, huonoimmillaan täysin virheellistä. Kukaan ei tarkasta ja ylläpidä tietokannasta löytyviä tietoja. Varsinkin klassisessa musiikissa sama sävellys voi esiintyä lukemattomilla nimillä. Verratkaa vaikkapa Kansalliskirjaston Viola-musiikkitietokannasta löytyviä tietoja niihin tietoihin, jotka samoista levyistä löytyvät Spotifysta. Ammatillisesti hoidettuja musiikkiarkistoja tarvitaan edelleen.

Kaupallisiin suoratoistopalveluihin verrattuna musiikkikirjastot ja -arkistot ovat avautuneet hitaasti verkkoon. Yksi tunnetuimmista on Yhdysvaltain kongressin kirjaston ylläpitämä ”kansallinen jukebox”, jossa on kuunneltavissa yli 10,000 äänitettä vuotta 1925 edeltävältä ajalta. Kirjojen digitointiin verrattuna äänitteiden digitointi on kuitenkin jäljessä. Suomen Kansallisessa digitaalisessa kirjastossa on luettavissa jo yli 150 000 kirjaa, äänitteitä on alla tuhat. Sama tilanne on Euroopan kirjastojen yhteisessä hakuportaalissa Europeanassa.

Nyt monet Europeanassa mukana olevat maat ovat päättäneet korjata tilanteen. Europeana Sounds on EU:n rahoittama, kolme vuotta kestävä hanke, jonka tavoitteena on nostaa Europeanan kautta kuunneltavissa olevien äänitteiden määrä miljoonaan. Hankkeen budjetti on yli kuusi miljoonaa euroa. Projektia vetää Richard Ranft British Librarysta, ja siinä ovat mukana Alankomaiden, Ranskan, Saksan, Itävallan, Tanskan ja Latvian kansalliskirjastot sekä eräitä pienempiä musiikkiarkistoja Irlannista ja Kreikasta. Latvian kansalliskirjasto on jo avannut oman äänilevyarkistonsa verkkoon.

Europeana Soundilla on omat verkkosivut, jotka on suunnattu lähinnä tavallisille verkkosurffajille. Siellä on makupaloja mukana olevien arkistojen kokoelmista – tällä hetkellä etualalla ovat tietysti joululaulut. Projektin viralliset dokumentit löytyvät Europeana Pro –sivuilta.  

Näistä asiakirjoista käy ilmi, mihin Europeana Soundsia tarvitaan. Vaikka Euroopan kirjastoissa ja arkistoissa on miljoonia äänitteitä, ne eivät ole yhtä helposti tutkijoiden ja muiden asiakkaiden saatavilla kuin esimerkiksi kirjat. Syy ei tietenkään ole vain kirjastojen: äänitteiden käyttöön liittyvät tekniset ja tekijänoikeudelliset kysymykset ovat huomattavasti hankalampia kuin kirjojen. Mutta musiikin suoratoistopalvelut ovat jo ratkaisseet nämä kysymykset, kirjastot voivat ottaa niistä oppia.

Tarkoituksena ei tietenkään ole, että musiikkiarkistot ryhtyisivät kilpailemaan Spotifyn ja kumppaneiden kanssa tarjoamalla samaa aineistoa. Siinä ei olisi mitään järkeä. Pikemminkin voidaan ajatella, että tulevaisuudessa päästäisiin molempia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön. Arkistoissa on kuitenkin paljon sellaista aineistoa, jota tuskin koskaan löytyy kaupallisista palveluista. Äänien maailma on laajempi kuin pelkkä musiikki, jossa siinäkin on vielä paljon tekemistä: kansanperinnettä, radio-ohjelmia, luonnon ääniä, suullista historiaa.

Alkuvaiheessa Europeana Soundsia vetävät länsieurooppalaiset kansalliskirjastot. Pohjoismaista on mukana vain Tanska. Hankkeeseen voivat kuitenkin liittyä kaikki eurooppalaiset ääniarkistot, jotka haluavat julkaista kokoelmiaan verkossa. Tie on auki myös pienemmille arkistoille.

Suomikin siirtää hyvitysmaksun budjettiin

Opetusministeriö julkaisi 17.11. lyhyen tiedotteen, jonka otsikkona oli ”Lainauskorvauksiin tulossa reilu korotus”. Kysymys on jo vakiintuneesta korvauksesta, joka maksetaan (lähinnä kotimaisille) kirjailijoille siitä, että heidän teoksiaan on lainattu kirjastoista. Korvaussumma nostetaan vuositasolla neljästä kahdeksaan miljoonaan. Ministeri Piia Viitasen mukaan tekijät saavat lainauksesta nyt aikaisempaa kohtuullisemman korvauksen  

Tiedotteen lopussa kerrottiin myös lyhyesti, että vuoden 2015 talousarvioon esitetään uutta 11 miljoonan määrärahaa yksityisen kopioinnin hyvitysjärjestelmää varten.

Tämä on melkoinen uutinen - ainakin sille (hyvin pienelle) asianharrastajien ryhmälle, joka on seurannut hyvitysmaksujärjestelmän kehitystä 1980-luvulta saakka. Alun perin hyvitysmaksuja perittiin c- ja vhs-kaseteista, joilla kopioitiin enimmäkseen radio- ja televisio-ohjelmia. Maksu perittiin siis kuluttajilta, jotka tekivät kopioita. Ne, jotka ostivat eniten tyhjiä kasetteja, maksoivat myös eniten. Korvauksien jako perustui suurelta osin Yleisradion ohjelmatietoihin. Ne joiden levyjä oli soitettu eniten, saivat myös suurimmat korvaukset.

Vuosien mittaan järjestelmä on muuttunut yhä sumeammaksi. C-kasetteja ei enää ole, niiden tilalle on tullut suuri määrä laitteita ja järjestelmiä, joita käytetään kopiointiin ja moneen muuhunkin tarkoitukseen. Tekijänoikeusjärjestöt ja elektroniikkateollisuus ovat jo pitkään käyneet sotaa siitä, mihin laitteisiin hyvitysmaksu tulisi ulottaa. EU:n direktiivistä ei ole paljon apua: se määrää vain, että oikeudenhaltijoiden on saatava sopiva hyvitys, jos jäsenvaltio sallii yksityisen kopioinnin. Yksityiskohdista päättäminen on jätetty kunkin valtion harkintaan. Tämä on poikinut EU:n tuomioistuimeen lukuisia riitajuttuja, kun jompikumpi osapuoli on ollut tyytymätön kansallisiin ratkaisuihin.

Espanjan valtio kyllästyi ensimmäisenä jo pari vuotta sitten riitoihin, kun EU-tuomioistuin pakotti sen uudistamaan järjestelmänsä. Maan syntinä oli se, ettei hyvitysmaksuja palautettu yrityskäyttöön myydyistä laitteista (kuten Suomessa tehdään). Espanjan hallitus päätti ryhtyä maksamaan hyvitysmaksut valtion budjetista. Suomi on nyt siis päättänyt edetä Espanjan viitoittamalla tiellä.

Julkaistusta tiedotteesta ei käy tarkemmin ilmi, miten ja milloin päätetty muutos toteutetaan. Eduskunnan on ensin hyväksyttävä vuoden 2015 budjetti. Sen jälkeen joudutaan ilmeisesti muuttamaan tekijänoikeuslain ja –asetuksen hyvitysmaksua koskevat kohdat. Alentavatko elektroniikkakauppiaat jo myynnissä olevien laitteiden hintaa sinä päivänä kun hyvitysmaksu poistuu? En oikein jaksa uskoa tähän, mutta ajan mittaan hinnat toivottavasti laskevat, kun hyvitysmaksuja ei enää eritä kuluttajilta vaan suoraan veronmaksajilta.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Espanjan tekijänoikeusjärjestöt ovat valittaneet EU:n tuomioistuimeen hyvitysmaksujen siirtämisestä budjettiin. Järjestöt väittävät, että Espanjan ratkaisu on direktiivin vastainen, koska yhteys kopioiden tekijöiden ja maksun välillä katoaa. Kaikki veronmaksajathan eivät tee kopioita. Järjestöjä hiertää kuitenkin enemmän se, että budjettirahoitukseen siirtymisen yhteydessä korvausten taso laski roimasti. Ilmeisesti ne eivät kuitenkaan ole uskaltaneet valittaa tuomioistuimeen pelkästään hyvityksen sopivasta määrästä: tästä ei ole ennakkotapauksia.

Suomessa tuskin tarvitsee pelätä, että hyvitysmaksuissa kävisi samalla tavoin kuin autoverossa, jossa EU-tuomioistuin pakotti Suomen muuttamaan systeemiä. Elektroniikkateollisuus ei ainakaan valita, kun se pääsee eroon työläästä hyvitysmaksujen perinnästä. Tekijänoikeusjärjestöillä ei myöskään ole aihetta valittaa, kun maksu nousee vuoden 2013 6,7 miljoonasta 11 miljoonaan. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä, mihin uusi raha ohjataan. Av-tuotantoon, musiikkituotantoon, henkilökohtaisiin tilityksiin tai johonkin muuhun? Kuka päättää jakosuhteesta? Kirjallisia teoksiakin kopioidaan, ainakin jonkin verran, mutta tähän saakka ne ovat jääneet korvausjärjestelmän ulkopuolelle. EU:n tuomioistuimen aikaisempien tulkintojen mukaan osa rahoista voidaan ohjata ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin”, mutta osa on mahdollisuuksien mukaan maksettava niille, joiden teoksia on todella kopioitu. Tämänkään selvittäminen ei ole aivan yksinkertaista.