Yksityinen kopiointi tulee Britanniaan, korvaukset eivät

Hyvitysmaksu on tekijänoikeudellinen maksu, joka peritään mm tallentavien digiboksien ja ulkoisten kovalevyjen ostajilta korvauksena haitasta, jota laitteille tehtyjen kopioiden oletetaan aiheuttavan tekijöille. Maksu perustuu EU:n direktiiviin, mutta direktiivin sananmuoto on osoittautunut niin vaikeasti tulkittavaksi, että asiasta on vireillä useita oikeusjuttuja EU:n tuomioistuimessa. Suomen hallituskin näyttää viivyttelevän luvattua hyvitysmaksu-uudistusta, kunnes tuomioistuimesta saadaan tarkempia suuntaviivoja siitä mikä on direktiivin mukaista ja mikä ei.

Yksi hyvitysmaksujärjestelmän erikoisuuksista on, että Isossa Britanniassa ei koskaan ole peritty hyvitysmaksuja, vaikka maa on EU:n jäsen - ainakin toistaiseksi. Direktiivin mukaan maksu on hyvitys tekijöille siitä, että tekijänoikeuslaki sallii yksityisen kopioinnin. Britanniassa yksityinen kopiointi on ollut kiellettyä, joten hyvitysmaksuja ei peritä. Britit tekevät varmasti yhtä paljon kopioita kuin muutkin eurooppalaiset, mutta siitä direktiivi ei sano mitään.

Viime viikolla Britannian hallitus käynnisti mittavan tekijänoikeuslain uudistuksen. Parlamentille annettujen lakiesitysten joukossa on säännöksiä mm sitaattioikeudesta, kirjastoissa ja arkistoissa tapahtuvasta kopioinnista sekä ”yksityiseen käyttöön tehdyistä henkilökohtaisista kopioista”.

Lakiesityksen mukaan yksityiseen käyttöön tehdyt kopiot suojatuista teoksista olisivat tulevaisuudessa sallittuja. Laki poikkeaa kuitenkin useimpien muiden EU-maiden laeista. ”Henkilökohtaisia kopioita” saisi tehdä ainoastaan teoksista, jotka kopion tekijä jo omistaa pysyvästi. Omista levyistä ja kirjoista saisi tehdä kopioita esimerkiksi sen takia, että niitä voitaisiin käyttää eri laitteilla ja vaihtaa uuteen formaattiin. Tämä oikeus on niin vahva, että jopa kopioinninestojärjestelmien kiertäminen näyttäisi määrätyin edellytyksin olevan sallittua. Ideana on, että laillisesti hankittua aineistoa pitää voida käyttää pysyvästi kaikilla laitteilla. Sen sijaan oikeus ei koskisi kirjastosta ja kavereilta lainattuja levyjä tai streaming-palveluissa soivaa musiikkia. Televisio-ohjelmien ajansiirto on Britanniassa ennestään laillista, sitä ei katsota ”kopioinniksi”.

Esityksen toinen erikoispiirre on se, ettei ”henkilökohtaisesta kopioinnista” ilmeisesti perittäisi hyvitysmaksua. Britannian hallitus ajattelee, ettei tällä tavoin rajoitetusta kopioinnista ole haittaa eikä direktiivin mukaista hyvitysmaksua siis tarvitse periä. Mielenkiintoista nähdä, millainen keskustelu asiasta syntyy. Tässä on Arhinmäen seuraajallekin miettimistä.

Venäjä hyökkää Ukrainaan, tuhotaan kaikki immateriaalioikeudet

Mikä olisi varmin tapa mahdollisen sodan syttyessä estää vihollista käyttämästä Suomen rautateitä? Tietysti se, että poltetaan asemilla kaikki matkaliput.

Tämä vanha sotilasfarssissa kerrottu vitsi tuli mieleeni, kun pohdin EU:n Venäjälle asettamia taloudellisia pakotteita, joihin Venäjä tietysti on jo vastannut omilla sanktioillaan. Eivät ne tehottomia ole: osa oligarkeista on jo huomannut että Visa-kortti on lakannut toimimasta, koska kortin myöntänyt pankki on pakotelistalla. Tavaran kaupassa pakotteita on helppo asettaa, vientitulot vain jäävät saamatta.

Nykyisin kasvava osa kaupasta koskee kuitenkin aineettomia hyödykkeitä: tekijänoikeuksia, patentteja ja tavaramerkkejä. Mitä tapahtuisi, jos EU ja USA kieltäisivät aineettomien hyödykkeiden viennin Venäjälle ja Venäjä vastaisi samalla mitalla? Siis Beyoncen levyjä ja Versacen laukkuja ei saisi enää viedä Venäjälle. Venäläiset ilahtuisivat ja ryhtyisivät monistamaan niitä paikan päällä, Simferopoliin perustettaisiin välittömästi laukkutehdas. Vastaiskuna EU poistaisi venäläisten tuotteiden suojan, Alla Pugatshovan levyjä ja Matrjosha-nukkeja ryhdyttäisiin kopioimaan EU:ssa. Uhkana suunnilleen yhtä tehokasta kuin matkalippujen polttaminen.

Tekijänoikeudet, patentit ja tavaramerkit toimivat kansainvälisesti, koska kauhun tasapaino pakottaa valtiot kunnioittamaan toistensa oikeuksia. Jos valtio A ei kunnioita B:n oikeuksia, B maksaa potut pottuina. Oikeuksien hallinnointia varten on luotu kansainvälisiä organisaatioita, joiden hallinnoiminen on sekin hankalaa. Luin juuri immateriaalioikeuksiin keskittyvästä IPKAT-blogista, että Euroopan patenttiviraston EPO:n työntekijät Münchenissa olivat viime viikolla lakossa protestina pääjohtaja Benoit Battistellin ”diktatorisia otteita” vastaan. Puolet järjestön 3000 työntekijästä marssi ulos, vielä tiistaina lakkolaisia oli lähes tuhat.

En edes yritä selittää työriidan taustoja. Työpaikat patenttiviraston kaltaisissa kansainvälisissä järjestöissä ovat hyvin palkattuja ja haluttuja. Toisaalta monista eri maista ja työkulttuureista lähtöisin olevaa asiantuntijaorganisaatiota on vaikeampi johtaa kuin suomalaista ammattiliittoa. Nytkään ei ole kysymys palkoista vaan työpaikan ilmapiiristä. Erimielisyyttä on siitäkin, voivatko työntekijät ylipäänsä mennä lakkoon. Pääjohtajan mukaan vain pääjohtajalla on oikeus järjestää tätä asiaa koskeva äänestys. Asia muuttui mielenkiintoiseksi siinä vaiheessa kun kävi ilmi, ettei Saksan työlainsäädäntö koske patenttivirastoa, vaikka se sijaitsee Saksassa. Valtioiden välisellä sopimuksella perustettu EPO on ”valtio valtiossa” samaan tapaan kuin Vatikaani, jossa ylintä valtaa päättää paavi. Jos patenttiviraston työntekijä kokee tulleensa työpaikallaan kaltoin kohdelluksi, hän ei voi viedä asiaa saksalaiseen tuomioistuimeen. EPO:n perustamista koskevan sopimuksen mukaan työriidat käsitellään kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa, jossa käsittelyaikataulu on noin kymmenen vuotta. Eikä siitä voi valittaa ihmisoikeustuomioistuimeen.

Olisipa Kafka kuullut tästä. Toistaiseksi lakko ei kuitenkaan uhkaa patenttien myöntämistä, niiden käsittely jatkui lakon aikanakin.

Miten uusi direktiivi vaikuttaa suomalaisiin tekijänoikeusjärjestöihin?

Euroopan unionin lehdessä julkaistiin eilen (20.3.) direktiivi ”Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista sekä musikkkiteoksien oikeuksien lisensoinnista verkkokäyttöä vartensisämarkkinoille”. Direktiivi tulee voiman 20 päivän kuluessa julkaisemisesta ja jäsenvaltioilla on kaksi vuotta aikaa saattaa se voimaan kansallisessa lainsäädännössään.

”Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivinen hallinnointi” viittaa Teoston, Gramexin ja Kopioston kaltaisiin järjestöihin, jotka edustavat suurta määrää tekijänoikeuksia ja välittävät lupia niiden käyttöön. Teoston ansiosta konserttien järjestäjien ei tarvitse neuvotella erikseen kaikkien konsertissa esitettävien sävellysten tekijöiden kanssa, vaan oikeudet voi hankkia yhdeltä luukulta. Oikeuksien hinnasta on erimielisyyksiä, se on normaalia, mutta yleisesti ottaen tekijänoikeusjärjestöt Suomessa nauttivat sekä jäsentensä että asiakkaidensa luottamusta.

Näin ei ole kaikkialla Euroopassa. Lähihistoriasta löytyy jopa tapauksia, joissa järjestöjen johtoa on tuomittu jäsenten varojen pimittämisestä. Kuten direktiivin perusteluissa todetaan, ”yhteishallinnointiorganisaatioiden toimintaan sovellettavat kansalliset säännöt eroavat merkittävästi toisistaan, erityisesti mitä tulee niiden avoimuuteen ja selontekovelvollisuuteen jäseniään ja oikeudenhaltijoita kohtaan. Tämä on aiheuttanut usein vaikeuksia erityisesti ulkomaisille oikeudenhaltijoille niiden pyrkiessä käyttämään oikeuksiaan ja johtanut kerättyjen tulojen huonoon hallintaan. Yhteishallinnointiorganisaatioiden toimintaan, mistä koituu ongelmia yhteishallinnointiorganisaatioiden jäsenille, oikeudenhaltijoille ja käyttäjille.”

Tämän voi tiivistää esimerkiksi siten, että vaikka suomalaisen artistin levy olisi suuri hitti kaukaisemmassa EU-maassa, hän ei voi olla varma, saako hän koskaan rahojaan – eikä hänellä ole käytännössä mahdollisuutta selvittää, mihin rahat ovat menneet. Tällaiset ongelmat direktiivin pitäisi nyt poistaa.

Direktiivin toinen tavoite on varmistaa, että musiikin tekijänoikeusjärjestöt voivat tulevaisuudessa lisensoida ohjelmistoaan verkkojakelua varten koko unionin alueelle. EU:n komissio on aikaisemmin yrittänyt hoitaa asian erillisellä määräyksellä, joka kaatui tuomioistuimissanolosti nenälleen. Tältä osin direktiivi vaikuttaa lähinnä tekijänoikeusjärjestöjen sekä YouTuben, iTunesin ja Spotifyn kaltaisten toimijoiden suhteisiin. Keskityn seuraavassa tarkastelemaan, mitä direktiivi sanoo järjestöjen hallinnasta.

Direktiivi sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä järjestöjen jäsenkriteereistä, hallinnosta ja varojen käytöstä. Tulevaisuudessa tekijänoikeusjärjestöiltä edellytetään samantapaista avoimuutta kuin pörssiyhtiöiltä. Suurin osa jäsenyyttä ja hallintoa koskevista säännöksistä on tuttuja suomalaisesta yhdistyskäytännöstä. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä, miten direktiivin teksti siirretään kansalliseen lainsäädäntöön.

Direktiivin mukaan päätösvalta järjestöissä kuuluu jäsenten yleiskokoukselle, joka vastannee suomalaisen yhdistyksen vuosikokousta. 6 artiklan 2 kohdan mukaan järjestön on ”hyväksyttävä jäseniksi oikeudenhaltijat ja oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöt (…), jos nämä täyttävät jäsenyysvaatimukset, joiden on perustuttava objektiivisiin, avoimiin ja syrjimättömiin kriteereihin.”

Otetaan Suomesta tarkastelun kohteeksi Teosto ja Gramex. Teoston jäsenet ovat säveltäjiä, sanoittajia ja musiikkikustantajia, siis direktiivissä mainittuja ”oikeudenhaltijoita”. Jokainen yhden laulun tekijä ei pääse Teoston jäseneksi, mutta jäsenyyden ehdoista on olemassa kriteerit. Nykyisin Teostolla on yli 700 jäsentä. Teoston hallinto perustuu siis suoraan jäsendemokratiaan. Ei-jäsenet voivat solmia solmimaan Teoston kanssa asiakkuussopimuksen, mutta asiakkailla ei ole äänivaltaa yhdistyksessä.

Gramexilla on vain kolme jäsentä, Muusikkojen liitto ry, Musikkituottajat ry sekä Solo ry. Kaksi ensimmäistä edustavat muusikoita ja äänitteiden tuottajia. Solo ry on laulusolisteja edustava yhdistys, jolla ei näytä olevan toimintaa Gramexin ulkopuolella. Yksittäiset musiikin esittäjät ja tuottajat ovat Gramexissa asiakkaita, jotka voivat osallistua yhdistyksen päätöksentekoon vain jonkin jäsenjärjestön kautta. Gramex uskoo edustukselliseen demokratiaan.

Gramexin jäsenet ovat direktiivissä tarkoitettuja ”oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöjä”, mutta tällä hetkellä yksittäiset muusikot ja äänitetuottajat eivät voi olla suoraan Gramexin äänivaltaisia jäseniä. Samanlainen tilanne näyttäisi olevan useimmissa muissakin suomalaisissa yhteishallinnointiorganisaatioissa, kuten Kopiostossa. Ne ovat järjestöjen järjestöjä, yksittäiset tekijät eivät ole äänivaltaisia jäseniä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, aiheuttaako direktiivi muutoksia suomalaisten tekijänoikeusjärjestöjen sääntöihin. Nykyinen "edustuksellinen demokratia" näyttää toimivan, en ole kuullut kenenkään olleen erityisen tyytymätön.  Direktiivin mukaan järjestöjen äänivaltaisiksi jäseniksi on kuitenkin vastaisuudessa hyväksyttävä ”oikeudenhaltijat ja oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöt, jos nämä täyttävät jäsenyysvaatimukset”. Kaikkia ei ole pakko hyväksyä, mutta voiko yhteisvalvontajärjestö ottaa sääntöjensä mukaan jäsenikseen pelkästään ”oikeudenhaltijoita edustavia yhteisöjä” ja sulkea yksittäiset oikeudenomistajat jäsenyyskriteerien ulkopuolelle? Mitä tapahtuu, jos vaikkapa suurasiakkaat Anssi Kela ja Paula Koivuniemi haluavat vuonna 2016 Gramexin äänivaltaisiksi jäseniksi, kun direktiivi tulee voimaan? Sama tilanne on Kopiostossa, joka on myös järjestöjen järjestö. Direktiivin sananmuoto näyttäsi kuitenkin edellyttävän jonkinlaista suoraa demokratiaa.

Spotify: kuka saa rahat?

Musiikin verkkopalvelut ovat vakiinnuttaneet asemansa. Suomen äänitetuottajat ottavat suoratoistopalvelut huomioon albumilistoja laadittaessa. Spotify kertoo jakaneensa oikeudenomistajille korvauksia jo miljardin dollarin (720 miljoonan euron) arvosta.

Samaan aikaan monet artistit maailmalla ja Suomessa valittavat, että palveluiden maksamat korvaukset ovat liian pieniä. Muutamat ovat vetäneet levynsä kokonaan pois palvelusta. Anssi Kela kertoi marraskuussa blogissaan, että hän oli tienannut Levoton tyttö -  kappaleen striimauksesta Spotifyssa vain runsaat 2300 euroa, vaikka sitä oli kuunneltu yli miljoona kertaa. Yhdestä kuuntelusta korvaus oli siis vain 0,0002 euroa (kaksi sentin sadasosaa). Toisaalta Kela totesi, että hänen muistakin kappaleistaan kertyy Spotifyn kautta jatkuvasti tuloa, Nummelakin on saanut jo puoli miljoonaa kuuntelukertaa. Mutta suurin osa taiteilijoista saa toistaiseksi suoratoistopalveluista niin pieniä tuloja, ettei niillä ole mitään käytännön merkitystä. Tuhat soittokertaa on vain 20 senttiä. (Artisti Anssi Kela ei kerro blogissaan, onko 2300 euroon laskettu mukaan myös säveltäjä Anssi Kelalle Teoston kautta tulevat korvaukset – luultavasti ei. Se olisi hyvä tietää kun arvioidaan korvauksen kohtuullisuutta).

Onko miljoona kuuntelukertaa ja 2300 euroa paljon vai vähän? Ryhdyin pohtimaan tätä ja yritin selvittää suoratoistopalveluiden korvauksia verrattuna äänitteiden muuhun käyttöön. Se ei ole aivan yksinkertaista.

Musiikin tekijät saavat levyistään (nykyisin pitäisi jo sanoa äänitteistä) tuloja kolmella tavalla. Se, miten korvaukset määritetään ja kenelle niitä jaetaan, vaihtelee kuitenkin suuresti.

Levottoman tytön myyntilukuja ei vielä ole julkaistu, mutta Anssi Kelan edellistä menestyslevyä Nummela myytiin yli 150 000 kappaletta. Artistien korvaukset levymyynnistä jakaantuvat kahteen pääryhmään. Levyn pääesiintyjä (”featured artist”) saa yleensä prosenttikorvauksen myynnistä. Sen suuruus sovitaan tapauskohtaisesti ja riippuu artistin valovoimaisuudesta; se on yleensä kahden ja kymmenen prosentin välillä (liikevaihtoverottomasta tukkuhinnasta, ei kaupan hinnasta). Taustamuusikot (”accompanying musicians”) sen sijaan saavat studiotyöstä kertakorvauksena Muusikkojen liiton sopiman tuntipalkan. Jos levyä myydään satatuhatta kappaletta, päätähti saa mukavan potin, säestäjät vain tuntipalkan. Jos levyä myydään kolmesataa kappaletta, mikä on sekin mahdollista, säestäjät tienaavat enemmän kuin tähti.

Lisäksi levyn myynnistä maksetaan Teosto/NCB:n kautta korvaus levytettyjen kappaleiden tekijöille. Korvaus on sovittu kollektiivisesti eikä siitä neuvotella yksilölisesti. En tiedä nykyistä tasoa, mutta se on jossakin kymmenen prosentin alapuolella myytyä levyä kohti. Korvaus jaetaan suunnilleen tasan säveltäjän, sanoittajan ja musiikkikustantajan kesken. Jos pääesiintyjä on samalla levyn kaikkien kappaleiden säveltäjä ja sanoittaja, hän saa siis tuplapotin. Jos hän tulkitsee muiden lauluja, rahankin menevät muualle.

Jos levyä on myyty paljon, se soi varmasti myös radiossa. Musiikin tekijät saavat radiosoitoista korvauksia Gramexin ja Teoston kautta. Korvaukset ovat suunnilleen samaa tasoa, ja tilitysten perusteena ovat sekä soittokerrat että kanavan kuulijamäärä. Suurimmat korvaukset maksaa Radio Suomi, koska se on suosituin kanava. Parhaimmillaan Gramex- ja Teosto-korvaus voivat olla yhteensä muutaman kympin minuutilta, pienillä paikallisilla kanavilla paljon vähemmän. Jos levyä soitetaan radiossa yli sata kertaa vuodessa, siitä kertyy ihan mukavat korvaukset. Lisäksi niihin kertyy mukavasti lisäkertoimia äänitteiden julkisesta esittämisestä, hyvitysmaksuista jne. Jos levy toisaalta soi vain kerran vuodessa, korvaus menee pankin kuluihin.

Radiosoitosta Teoston kautta säveltäjille maksettavat korvaukset jakautuvat suunnilleen samalla tavalla kuin levyjen myynnistä, mutta Gramexin puolella toimitaan eri logiikalla. Äänitteiden oikeudenomistajia ovat sekä tuottajayhtiöt että levyllä soittavat muusikot – ei siis vain se, jonka nimi on levyn kannessa. Esiintyjien puolikas jaetaan Gramexissa sovitun kaavan mukaan siten, että solisti saa kakusta isomman siivun kuin basisti, mutta kaikille kertyy jotakin. Minäkin olen monena vuotena saanut Gramexista kympin siitä hyvästä. että soitin kitaraa M. A. Nummisen levyllä ”Ajokortti ja kuulokyky”.

Onko miljoona kuuntelukertaa Spotifyssä paljon? Luku tuntuu suurelta, mutta täytyy muistaa että kyse on yksittäisistä kuuntelukerroista. Jos sama levy soi Radio Suomessa viisi kertaa, se on myös saanut miljoona kuuntelijaa (edellyttäen että kanavan kuulijamäärä oli 200 000). Voidaan toki sanoa, että soittokerrat Spotifyssa ovat arvokkaampia, sillä kuulija on saanut toivomansa musiikin toivomallaan hetkellä, kun taas Radio Suomen ohjelmistoa ei voi itse valita. Jos vaihtoehtona on levyn ostaminen, Spotify on edullisempi. Ostamaansa cd-levyä voi kuitenkin kuunnella rajattoman monta kertaa eri soittimilla, ja sillä on jonkinlainen jälleenmyyntiarvo. Jos haluan kuunnella Levottoman tytön joka päivä vuoden ajan, siitä kertyy jo 365 soittotapahtumaa.

En yritä arvioida, ovatko Spotifyn maksamat korvaukset kohtuullisia. Se on monimutkaisempi kysymys. Täytyy muistaa että Spotifyllä on oman ilmoituksen mukaan vasta noin kuusi miljoonaa maksavaa tilaajaa koko maailmassa. Se ei ole hirveän paljon. Suomen Yleisradio on vielä melkein yhtä suuri kuin koko maailmassa toimiva suoratoistopalvelu. (Tilaajien määrää Suomessa ei ole julkistettu). Spotifylla ja sen kilpailijoilla on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet kasvaa moninkertaisiksi, ja silloin korvaustenkin pitää kasvaa.

Ainakin levy-yhtiöt näyttävät olevan tyytyväisiä Spotifyn maksamiin korvauksiin. Kaikki suuret levy-yhtiöt (jotka ovat myös Spotifyn suuromistajia) ovat jo syöttäneet ohjelmistonsa palveluun, niin monet pienetkin. Samalla tavoin ne ovat aina lähettäneet uudet levynsä radioasemille, vaikka korvausten suuruudesta on kiistelty. Myös säveltäjät saavat oman osuutensa

Muusikkojen osalta tilanne on ongelmallisempi. Radiosoitosta rahat jaetaan tasan levy-yhtiön ja soittajien kesken, kaikille soittajille tulee jotakin. Spotify-soitosta muusikot saavat korvauksia samassa suhteessa, kuin levysopimuksessa on sovittu. Säestävät muusikot eivät ilmeisesti saa mitään, solistit yleensä muutaman prosentin. Jos suoratoistopalvelut jonakin päivänä syövät soittolistaradion  - mitä voisi jopa toivoa – taustamuusikot eivät voi enää luottaa Gramex-tilityksistä kertyvään ”pitkään häntään”, joka tuottaa keikkapalkkioihin korkoa vielä vuosien kuluttua.

Spotify ei tunne Tshaikovskia

Olen viime aikoina testannut verkon musiikkipalveluita, varsinkin markkinajohtaja Spotifyn tarjontaa. Kuunneltavana on lupausten mukaisesti valtava määrä kaiken tyyppistä musiikkia, mutta sen löytäminen saattaa olla vaikeaa. Spotify rakastaa käyttäjiä, jotka haluavat valmiita soittolistoja. Huonointa palvelua saavat klassisen musiikin ystävät. Spotify ei edes tunne käsitettä ”säveltäjä”. Sibelius ja Beethoven ovat ”artisteja”.

Otetaan esimerkki. Jos haluat löytää Robinin levyn, kirjoitat vain hakuruutuun ”Robin”. Valikkoon avautuu kyllä monta Robinia, mutta heidän joukostaan on helppo erottaa se suomalainen Robin.

Kirjoita sitten ruutuun yksi suosituimmista klassisista viulusävellyksistä, ”Tshaikovski pianokonsertto”. Ei tuloksia. No, Spotify ei osaa suomea. ”Tchaikovsky piano concerto” tuo ruutuun kokoelman ”40 Most Beautiful Classical Masterpieces”, jolla on kolmen minuutin pätkä ensimmäisestä pianokonsertosta h-molli, jossa on alussa se kuuluisa laskeva ti-ta-ta-taa. Mutta tässä ei ole koko konserttoa, ja sitä paitsi Tshaikovski sävelsi muitakin pianokonserttoja. Klikkaamalla ”show all results”, näkyviin tuleekin kymmeniä kokonaislevytyksiä säveltäjän pianokonsertoista - ja kaupan päällisiksi myös Schubertin ”Erlkönig”, koska se on konserton mukaan nimetyllä kokoelmalevyllä.

Vielä hankalampaa on, jos halusitkin kuunnella Mozartin pianokonserttoja. W. A. kirjoitti niitä yli kaksikymmentä. Yleensä klassiset sävellykset yksilöidään sävellajin mukaan, mutta Mozart kirjoitti pelkästään D-duurissakin useita konserttoja. Sitten on järjestysnumerot, mutta nekin on tietokannassa kirjoitettu monilla eri tavoilla. Jokin pianokonsertto löytyy varmasti, mutta jos kuulija haluaa konserton no. 20 määrätyn pianistin tulkitsemana, se voi olla vaikeaa.

Klassisen musiikin luettelointiin liittyy erityisosaamista, jota Spotify ei ole välittänyt hankkia. Jo säveltäjien nimet kirjoitetaan eri kielissä eri tavoin. Tshaikovski voi olla myös ”Tchaikovsky”, ”Chaikovsky” tai ”Tschaikowsky”. Pianokonsertto voi olla englanniksi ”piano concerto” tai ”concerto for piano and orchestra”. Muilla kielillä on omat virityksensä. Hyvässä musiikkikirjastossa nimet on yhdenmukaistettu ja muista kirjoitustavoista on viittaus päänimikkeeseen, mutta Spotifyssa tyydytään siihen, mitä levy-yhtiöt sinne syöttävät.

Spotify on vasta muutaman vuoden ikäinen. Klassisen musiikin harrastaja löytää jo palvelusta runsaasti kuunneltavaa. Pekka Kuusiston tulkintaa Vivaldin viulukonsertosta on kuunneltu yli 40 000 kertaa. Myös levy-yhtiöt ovat hyväksyneet palvelun. Hakusana ”Karajan” avaa loputtoman pitkän listan maestron levytyksiä. Palvelussa on kuitenkin klassisen musiikin näkökulmasta heikkouksia, ja suurimmat klassista musiikkia tuottavat levy-yhtiöt ovat jo kehittäneet sinne omat sovelluksensa. Kuulijalle on esimerkiksi tarjolla Deutsche Grammophonin sovellus, jossa on tietenkin vain DGG:n levytyksiä.

Klassisen musiikin harrastajat ovat musiikkibisneksen näkökulmasta pieni vähemmistö. He ovat kuitenkin koko äänilevyn historian ajan muodostaneet aktiivisen ja ostovoimaisen asiakasryhmän. Kunhan joku kehittää Spotifyn rinnalle klassiseen musiikkiin erikoistuneen palvelun, jossa on paremmat hakuominaisuudet ja parempi äänen laatu, tämä ryhmä siirtyy nopeasti sinne.

Spotify uskoo, että Beatlesit levyttivät suomeksi

Olen viime viikkoina kokeillut ahkerasti verkon musiikkipalveluita. Ne ovat tulleet jäädäkseen ja tarjoavat musiikin harrastajille monenlaisia mahdollisuuksia. Musiikin verkkopalveluista on syntynyt uusia media. joka yhdistää radion ja levykaupan ominaisuudet. Taustamusiikkia tarvitseva voi valita valmiita soittolistoja, kriittinen kuulija etsiä miljoonien levyjen joukosta juuri toivomansa kappaleet.

Miten haku toimii? Testattavana on Spotifyn premium-palvelu, joka lienee markkinajohtaja Suomessa. Käyttäjälle avautuu samanlainen hakuruutu kuin Googlessa. Kun kirjoittaa ruutuun artistin tai kappaleen nimen, Spotify auttaa tarjoamalla todennäköisimmän vaihtoehdon ”top result”. Lisäksi tarjolle tulee listat artistin kaikista albumeista ja kappaleista ja haetun kappaleen kaikista levytyksistä. Monissa tapauksissa järjestelmä kertoo myös, miten monta kertaa kappale on soinut. Pian käy kuitenkin selväksi, että Spotify rakastaa soittolistoja enemmän kuin valikoivaa musiikin käyttäjää. Kun olet tehnyt pari yksittäistä hakua, Spotify pakottaa ruutuun valikoiman tarjolla olevia soittolistoja ja haku täytyy tehdä uudestaan.

Otetaan siis hakutermiksi ”The Beatles”. Yhtye ei ole halunnut antaa levytyksiään streaming-palveluihin, mutta kuunneltavissa on mm yhtyeen ensi yrityksiä edustavat ”Besame mucho” ja ”My bonnie”, joita on jo kuunneltu satoja tuhansia kertoja. Yllättäen listalla on myös kappale nimeltä ”Sähköjätkä”, jolle on kertynyt 57 000 kuuntelua. Muistan että Beatlesit ovat uransa alkuaikoina levyttäneet saksaksi, mutta ei kai suomeksi? Tarkempi selailu paljastaa, että ”Sähköjätkä” on suomalaiselta albumilta ”Talvea sautan”, jossa esittäjäksi on todella merkitty ”The Beatles”. Levymerkkiä ei näy. Pelkäänpä, että John Lennon pyörii haudassaan. Spotify luottaa levy-yhtiöiden tietoihin, mutta kukaan ei ilmeisesti huolla tietokantaa.

Spotifyn yksinkertainen haku toimii, jos haettavana on tunnettu kappale tai artisti. Se toimii myös, jos nimi on tarpeeksi erikoinen, vaikkapa Israel Kamakawiwo’ole. Mainion havaijilaistaiteilijan tulkintaa ”Over the rainbow” on kuunneltu jo yli kuusi miljoonaa kertaa. Riittää kun muistaa kirjoittaa ”Israel Kama”, Spotify auttaa. Ongelmia syntyy, jos haettu sana esiintyy monessa yhteydessä. Haluan kuunnella Olavi Virran levytyksen ”Eva” ja kirjoitan sen hakuruutuun. Tuloksena on suunnilleen miljoona vastausta, ensimmäisinä laulaja Eva Simons ja Angelique Kidjon ”Eva” ja sen jälkeen kaikki muut joissa kirjainyhdistelmä esiintyy. Ei hyvä.

Itse asiassa Spotifyssa on mahdollisuus tehdä myös monimutkaisempia hakuja, mutta niistä järjestelmä ei kerro uudelle käyttäjälle. Ohjeet löytyvät helpoiten googlaamalla ”Spotify advanced search”. Lisää linkkejä löytyy tästä ja tästä. Täytyy opetella hakukenttien Spotify-nimet, laittaa haetut sanat lainausmerkkeihin ja kirjoittaa hakuoperaattorit isoilla kirjaimilla. Olavi Virran ”Eva” löytyy siis kirjoittamalla hakuruutuun artist:”Olavi Virta” AND track:”Eva”. Toimii. Artistin ja kappaleen lisäksi voi hakea levymerkin ja vuosiluvun mukaan, vaikka näitä ei esitetä käyttäjälle. Esimerkiksi haku ”label:Folkways” toimii. Yllättäen huomaan, että haussa voisi käyttää jopa yksittäisten kappaleiden ISRC-koodia, vaikka harva niitä tietää.

Oma lukunsa on Spotifyn genre-lista, jossa on useita satoja hakukelpoisia musiikin lajeja. Joukossa on itsestään selviä, kuten ”heavy metal”, ”jazz”, ”flamenco” ja jopa ”Finnish folk”. Haku genre:”Urban cowboy” antaa tulokseksi Dolly Partonin, jonka ”Jolene” on soinut jo 14 miljoonaa kertaa. Osa on yllättäviä ja jopa tekaistun tuntuisia. Genre ”khmer dance” löytää vain kaksi levyä, ”omutibo” ei yhtään.

Hakumahdollisuuksia siis on, mutta eräät tärkeät termit puuttuvat. Maan tai kielen mukaan ei voi hakea. Jos haluaa tutustua vaikkapa norjalaiseen populaarimusiikkiin, pitää tuntea jonkin artistin tai kappaleen nimi. Spotify ei tunne lainkaan käsitettä ”säveltäjä”. Unto Mononen löytyy palvelusta albumin nimen perusteella. Sibelius ja Beethoven ovat artisteja. Seuraavaksi yritänkin tutkia, miten Spotify palvelee klassisen musiikinharrastajaa.

Mutta jos haku ei toimi, on toinenkin vaihtoehto. Forgotify löytää Spotifyn musiikkivarastosta ne neljä miljoonaa kappaletta, joita kukaan ei tähän mennessä ole kuunnellut. Kun kokeilin, ensimmäiseksi rävähti soimaan Shlomo Mintzin ja Isrealin kamariorkesterin esittämä Vivaldin viulukonsertto A-duuri. Seuraavaksi arvottiin pakistanilaista filmimusiikkia ja sitten amerikkalaista gospelia. Todellakin ”musiikkia kaikkiruokaisille”, mutta Forgotifystä ei voi hakea mitään, ja kun on kuunnellut kappaleen, se katoaa valikoimasta. Forgotifyn käyttö edellyttää voimassaolevaa Spotify-tilausta.