Spotifyssa ei ole 20 miljoonaa ERI kappaletta

Netin musiikkipalveluista on tullut suuria tekijöitä musiikkielämässä. Musiikkituottajat ry:n mukaan äänitealan tuloista 36 % kertyi viime vuonna suoratoistopalveluista. Suomessa Spotify on markkinajohtaja. Musiikkipalveluista on tullut uusi media: ei radio, ei levykauppa, vaan jotakin uutta. Spotify on kuin radioasema, jonka valtavasta äänilevystöstä kuuntelija voi kiinteään kuukausihintaan valita mitä tahansa musiikkia silloin kun haluaa - niin kauan kun maksaa laskunsa. Toisin kuin radiossa, formaatin voi päättää itse.

Millainen sitten on Spotifyn levykokoelma? Monien nettiyhtiöiden tapaan Spotify kertoo niukasti yksityiskohtia toiminnastaan, mutta pressitiedotteesta käy ilmi, että palvelussa on noin 20 miljoonaa musiikkikappaletta (”songs”). Perässä on varaus: määrä vaihtelee maittain. Kaikki musiikkikappaleet eivät siis ole kuultavissa kaikissa maissa.

Yleisesti tiedetäänkin, että eräät tunnetut taiteilijat ovat kieltäneet levytystensä jakelun verkkopalveluissa. Tunnetuimpia näistä ovat The Beatles. Vain heidän vanhimmat levytyksensä, joiden tekijänoikeudet ovat vanhentuneet Euroopassa, löytyvät Spotifystä. 

Löytyykö maailmasta todella 20 miljoonaa levyä? Varmasti löytyy, ainakin jos lasketaan musiikkikappaleiden eli yksittäisten levyurien mukaan. Pelkästään Suomen äänitearkiston ylläpitämässä suomalaisten äänilevyjen tietokannassa 1901–1999 on 129 000 eri kappaletta, ja sen jälkeen suomalaisia äänitteitä on jo ilmestynyt monta kymmentä tuhatta. Aika monet löytyvät Spotifysta, muun muassa Olavi Virta, jonka tuotanto käsittää noin kuusisataa äänitettä. Hakusana ”Olavi Virta” tuo kuitenkin tulokseksi pitkälti yli tuhat äänitettä. Pelkästään ”Hopeinen kuu”, Virran suosituin levy, löytyy 32 kertaa.

Onko Spotify onnistunut houkuttelemaan mestarin takaisin tuonpuoleisesta tekemään uusia levytyksiä? Selitys on yksinkertaisempi: ”Hopeinen kuu” on syötetty palveluun kaikilta kokoomalevyiltä, joilla se on mukana. Virran kootut levytkin ovat mukana kahteen kertaan, vanhempaa ja uudempana painoksena. Frank Sinatran ”My way” löytyy vielä useammin. Osa on eri artistien kanssa tehtyjä duettoversioita, mutta pääosa samoja. Tilanne on sama monien muiden ikivihreiden levytysten kanssa. Vaikka Spotifyssa olisikin 20 miljoonaa musiikkikappaletta, siellä ei ilmeisesti ole näin monta erilaista äänitystä – päällekkäisyyttä on paljon.

Kun Spotify ei kerro tarkemmin, mitä sen tarjonta sisältää, on pakko tehdä pistokokeita. Mistään ei löydy maailman levyt kattavaa luetteloa, mutta ainakin jazzlevyt on dokumentoitu pikkutarkasti. Otan hyllystä Jorgen Grunnet Jepsenin kymmenosaisen ”Jazz Records 1942 – 1962” ja alan selata aakkosjärjestyksessä. Ensimmäisenä on Ossi Aalto, ja palvelusta löytyvätkin ”Embryo” ja ”Robbin’s nest”. Ensimmäisistä kahdestakymmenestä nimestä vain neljä puuttuu Spotifysta. Yhdeltäkään taiteilijalta ei ole läheskään kaikkia Jepsenin dokumentoimia kappaleita, mutta aika hyvä tulos.

Täytyy laajentaa selailua. Angloamerikkalaisen populaarimusiikin tutut nimet löytyvät helposti. Entä Spotifyn kotimaa Ruotsi? Siirryn Abbasta vanhempiin nimiin, Thore Skogman, Snoddas, Alice Babs, Ulla Billquist ja jopa Ernst Rolf ovat mukana. Sama juttu Saksasta ja Ranskasta. Testaan onko Udo Lindenbergin Honecker-herja ”Sonderzug nach Pankow” mukana. On se, kuulen sen pitkästä aikaa. Entä Tsitsanisin rebetika-klassikko ”Sinnefiasmeni kiriaki”? Löytyy, ja muukin Tsitsanisin tuotano. Neuvostoiskelmän suuret nimet? Löytyy, ainakin muutama. Leonard Cohen on todellakin lainannut ideoita Sofia Rotarun kappaleesta ”Lavanda”, niin kuin muistelin. Tai päinvastoin –Spotify ei kerro vuosilukuja.

Kokeilen jotakin vaikeampaa marginaaleista. Löytyykö Dafydd Iwan, kymrinkielisen protestilaulun suuri nimi? Spotifyssa on ”Carlo”, vuosien takainen pilkkalaulu Walesin prinssistä, ja paljon muuta. Australialainen country musiikki, Slim Dusty ja Smoky Dawson? Löytyy. Entä latvialainen country-musiikki? Etsin hakusanalla Sesta Judze, palvelusta löytyy yksi yhtyeen lukuisista cd-levyistä ja yhtyeen hitti ”Rabarberu vins”. Emburgas Zeni on saanut palveluun vain yhden kappaleen. Grönlantilaisia rockbändejä löytyy ainakin kaksi, Piitsukkut ja Inneruulat. Löytyy myös saamelaisen laulufestivaalin kokoomalevy ”Sami Grand Prix” – ei tosin kaikilta vuosilta.

Täytyy kokeilla jotakin hankalampaa. Ongelmana on, että Spotifysta ei voi hakea maan tai kielen mukaan. Täytyy tietää artistin tai kappaleen nimi. Onneksi on Wikipedia. Hakusanalla ”Papua New Guinea rock music” löytyy lista saarivaltion artisteja. Wikipedian mukaan Uuden Guinean tunnetuin reggae-artisti on Anslom Nakikus, ja hänen nimellään löytyy kokoelmalevy ”Best of Niugini Island Hits 2008”. Huonommin käyn, kun etsin makedonialaisia rock-yhtyeitä ja haen näiden musiikkia Spotifysta. Nollatulos. Ehkä he eivät Beatlesien tavoin halua musiikkiaan palveluun, tai sitten sitä ei ole lisensoitu Suomeen. Spotify ei kerro, enkä keksi, miten voisin selvittää, onko palvelussa yhtään makedonialaista rock-artistia. Olisivatko ne kilpailevassa Rdio-palvelussa, joka väittää tarjontansa kattavan 30 miljoonaa musiikkikappaletta?

Pikatestin tuloksena on myönnettävä, että Spotifyssa on maailmanlaajuisesti kunnioitettava määrä musiikkia. Esimerkiksi jazzin harrastajalle se tarjoaa oivan mahdollisuuden kerrata tämän musiikin lajin historiaa. Päällekkäisyyksiä on paljon, koska levy-yhtiöt eivät viitsi tehdä karsintaa vain syöttävät kaiken CD-muodossa julkaisemansa musiikin. Mitä kauemmas edetään musiikin marginaaleihin tai historiassa taaksepäin, sitä harvemmaksi valikoima muuttuu. Mukana on vähän äänitteitä, joita ei ole aikaisemmin julkaistu cd-levyllä. Suomi näyttää olevan tässä suhteessa myönteinen poikkeus: Warner Music Finland on syöttänyt verkkoon koko arkistonsa vinyylejä myöten. Ja Spotify on toiminut vasta muutamia vuosia.

Seuraavassa blogissani yritän selvittää, miten Spotifyn hakutoiminnot palvelevat käyttäjää.

Kuka omistaa vanhojen kirjojen tekijänoikeudet?

Kirjoitin runsas viikko sitten kirja-alan murroksesta ja e-kirjan tulosta. Sain Eero Rauniolta kommentin, joka herättää ajatuksia:

”Mainio ehdotus ja todennäköinen suunta tulevaisuudelle. Itse olen avannut kohdaltani saattamalla isoisäni kotiseutukirjoitelmat pdf-muotoon ja asettamalla ne Dropboxiin kutsusta noudettavaksi sukulaisille. Sen jälkeen he harkintansa mukaan voivat jakaa niitä edelleen. Tämä olisi ollut ymmärtääkseni myöskin isoisän tahdon mukaista.

Mitä asiaan muutoin tulee niin kuinkahan asiaan suhtautuisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Sen kirjat ovat kohtuullisen paljon out-of-print, esimerkiksi hakemani Klamin "Kansanelämää Virolahdella 1800-luvulla". SKS:llä copyrightit vanhemmassa kirjallisuudessa ovat yksinkertaisempia (?)”

Tämä synnyttää laajemman kysymyksen siitä, kuka ylipäänsä omistaa vanhojen kirjojen tekijänoikeudet, jos ja kun niitä halutaan julkaista uudelleen e-kirjana.

Tekijänoikeus kuuluu lähtökohtaisesti sille, joka on luonut ”kirjallisen tai taiteellisen teoksen”. Tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta tekijän kuolemasta – Eino Leinon ja Johannes Linnankosken teokset kuuluvat yhteiseen kulttuuriperintöön. Tekijänoikeus voidaan luovuttaa ”kokonaan tai osittain”. Kirjojen kustannussopimuksissa on yleensä sovittu tarkkaan, mitkä oikeudet tekijä luovuttaa kustantajalle. Kustantajalle siirtyvät vain oikeudet, joista on sovittu. Yleensä sopimukset koskevat suomenkielistä teosta, käännösoikeudet jäävät silloin tekijälle. Pohjoismaissa on yleensä katsottu, ettei verkko-oikeuksien luovuttamisesta ole voitu sopia ennen Internetin keksimistä. Uudet sopimukset ovat asia erikseen, nykyisinhän kustantajat pyrkivät kaiken varalta hankkimaan mahdollisimman laajat oikeudet.

Tekijänoikeuslaissa on lisäksi määräyksiä siitä, miten toimitaan jos kirjan kustantaja ei ota loppuunmyydystä teoksesta uutta painosta. Tekijällä on lain 34 § mukaan oikeus purkaa sopimus, jos kustantaja ei julkaise uutta painosta vuoden kuluessa siitä, kun tekijä on tätä vaatinut. Suurin osa 1900-luvulla julkaistuista suomalaisista kirjoista on välitilassa: kustantaja ei ole julkaissut uutta painosta, mutta sopimus on voimassa, koska tekijä tai hänen perillisensä eivät ole tätä vaatineetkaan.

Tämän lisäksi laissa on erikseen säädetty (37 §), että kirjan tekijä saa ”viidentoista vuoden kuluessa siitä vuodesta, jona teoksen julkaiseminen aloitettiin, ottaa /sen/ koottujen tai valittujen teostensa painokseen”. Tämä pätee siinäkin tapauksessa, että alkuperäisellä kustantajalla on vielä aikaisempi painos myynnissä eikä sopimusta ole purettu.

Voiko tekijä luovuttaa teoksensa e-oikeudet toiselle kustantajalle (tai julkaista e-kirjan itse), vaikka ”paperikirjasta” tehty sopimus on vielä voimassa? Jos tähän haluaa vastauksen, pitäisi kaivaa varmuuden vuoksi esiin alkuperäinen kustannussopimus ja katsoa, mitä on tarkalleen tullut sovituksi. Varminta kai olisi purkaa ensin sopimus. Jos alkuperäinen kustantaja vielä joskus haluaa julkaista kirjan uudelleen, tästähän voidaan aina sopia. Mutta tässä on selvästi markkinarako yritteliäälle uudelle kustantajalle, joka kehittää tehokkaan skannauslinjan ja ryhtyy julkaisemaan suomalaisia klassikoita e-kirjoina.

Tietokirjallisuuden puolella täytyy myös muistaa, että teokselleon usein monia tekijöitä. Esimerkiksi kuvien oikeudet kuuluvat niiden tekijöille, sen mukaan mitä niistä on sovittu. Kaunokirjallisuudessa tämä ei yleensä ole ongelma.

Eero Raunio kysyy vielä erikseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran oikeuksista julkaisuihinsa. Tässä pätevät kuitenkin samat periaatteet kuin edellä. SKS on vuosien mittaan julkaissut kunnioitettavan määrän kirjoja, aluksi kaunokirjallisuuttakin (Aleksis Kivi) mutta sittemmin etupäässä tieteellistä kirjallisuutta. Juuri sellaista aineistoa, joka pitäisi ehdottomasta julkaista uudelleen sähköisessä muodossa. En tiedä onko SKS:llä tähän tähtääviä suunnitelmia, mutta en usko, että heillä olisi mitään sitä vastaan, jos joku muu haluaisi tehdä näin. Parempi kuitenkin kysyä. Jos ”Kansanelämää Virolahdella” –kirjan tekijän kuolemasta ei vielä ole kulunut 70 vuotta, tarvitaan  joka tapauksessa hänen (tai perikunnan) lupa uuteen julkaisuun.

Miksi et muuten julkaisisi isoisäsi muistiinpanoja myös sähkökirjana, niin että muutkin voisivat ne lukea? Tekstien skannaaminen ja julkaiseminen pdf-muodossa ei välttämättä ole kovin hankalaa kotikonsteinkaan, vaivannäköä se tosin vaatii.

Aiheuttaako tekijänoikeus ongelmia tutkimukselle – toinen otos

Kirjoitin blogissani viikko sitten Kopioston julkaisemasta tutkimuksesta, jonka mukaan tekijänoikeus aiheuttaa vain harvoin ongelmia tutkimukselle. Tutkimus perustui kyselyyn, joka oli tehty suurelle määrälle tutkijoita, joiden joukossa tekniikan, luonnontieteiden ja lääketieteen edustajat olivat enemmistönä. Tutkimuksen suunnittelussa mukana olivat mukana mm IPR-keskus ja Aalto-yliopisto.

Ihmettelin silloin tutkimusasetelmaa. Periaatteessa on hyvä käyttää laajoja otoksia, etteivät tutkijan ennakko-odotukset vaikuta tuloksiin. Tässä tapauksessa tiedetään kuitenkin aika todennäköisesti, että tekijänoikeudelliset ongelmat keskittyvät määrätyille tieteenaloille. Jopa EU:n tasolla on käyty neuvotteluja kielentutkimukseen liittyvistä tekijänoikeudellisista ongelmista (text mining). Ne ovat katkenneet oikeudenomistajien neuvotteluhaluttomuuden vuoksi. Postiluukusta tipahti tunti sitten äänitearkistojen kansainvälisen järjestön IASA Journal, jonka tuorein numero sisältää paljon tekijänoikeuksia koskevaa asiaa. Näin laajassa aineistossa todelliset ongelmakohdat hukkuvat massaan; itse olisin suositellut ositettua otantaa, jossa ensimmäisen vaiheen jälkeen olisi tehty tarkempi selvitys ongelmallisiksi osoittautuneilta alueilta.

Pian blogini julkaisemisen jälkeen Aalto-yliopiston tekijänoikeusasioista vastaava Maria Rehbinder lähetti kommentin, josta käy ilmi, että yliopiston näkemys asiassa on täysin erilainen kuin Kopioston – ainakin mitä tutkimuksen julkaisun yhteydessä esitetystä kannanotoista voi päätellä. Kommentti kannattaa toistaa tässäkin:

”Pekka Gronowin kirjoitus heijastaa myös minun arkikokemustani tutkijoiden tekijänoikeudellisessa neuvonnassa. Aalto-yliopiston kanta on jo pitkään ollut se että tarvitaan EU:n tasolla säädetty tutkimuspoikkeus joka mahdollistaa Europen Research Area –tasolla tutkimuksen ja tutkimustulosten julkaisemisen.” Rehbinderin mukaan ”Kopioston kanssa tehty selvitys tukee mahdollisuutta säätää jo nyt kansallisella tasolla tutkimuspoikkeus.”

Hyvä näin. Mutta ilmeisesti korrekti tapa markkinoida Kopioston selvityksen tuloksia olisikin ollut tällainen:

”Kopioston selvityksen mukaan tutkimusta koskevan poikkeussäännöksen ottamisesta tekijänoikeuslakiin olisi oikeudenomistajille niin vähän haittaa, että se voidaan toteuttaa välittömästi kansalaisaloitteessa ehdotetulla tavalla”.

Jos näin ei kävisikään, ministeri Paavo Arhinmäki on antanut virkamiehille toimeksiannon laatia esitys opetus- ja tutkimustoimintaan liittyvistä tekijänoikeudellisista kysymyksistä. Hyvä näinkin; huono puoli asiassa on, että tutkimuksen tarvitsemat pienet poikkeukset saattavat jäädä opetukseen liittyvien laajojen kysymysten varjoon – niihinhän liittyy paljon suurempia taloudellisia intressejä.

Kirja-alan digitaalinen murros on alkanut

Viime viikkoina tiedotusvälineet ovat raportoineet näyttävästi kaupan ”digitaalisesta murroksesta”. Joka kolmas Anttila suljetaan, kun kauppaketju aikoo panostaa verkkokauppaan. Kivijalkakauppoja lopetetaan, asiakkaat tilaavat vaatteensa ulkomaisista verkkokaupoista. Ne yritykset menestyvät, jotka ovat ajoissa panostaneet verkkoon. Muut kuihtuvat. Suomessa liian moni kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

Kirjojen myynti Suomessa jatkaa laskuaan. Viime vuonna lasku oli 4,7 prosenttia, mutta alamäkeä on jatkunut useita vuosia. Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus ehdotti ratkaisuksi kirjojen arvonlisäverkon poistoa ja lisää Laila Hirvisaaren kaltaisia suosikkikirjailijoita, mutta en jaksa uskoa kumpaankaan.

Kustannusala on tullut samaan pisteeseen, jossa äänilevyteollisuus oli viisitoista vuotta sitten. Nyt äänitteiden myynti on suurelta osin siirtynyt sähköiseen muotoon ja alan kannattavuus on kääntynyt nousuun. Varma merkki käänteestä oli, kun levyalan kolme suurta (Sony, Universal ja Warner) ostivat merkittävän osuuden Spotify-verkkopalvelusta. Voisiko näin käydä myös kustannusalalla? Sähkökirjoihin erikoistunut kustannusliike Klaava muistuttaa, että päinvastoin kuin Suomessa, Yhdysvalloissa kirjojen myynti tällä hetkellä on nousussa. Suomessa e-kirjoja ei myydä juuri lainkaan, Yhdysvalloissa myynti kasvaa jatkuvasti.

Pelastaako e-kirja kustannusalan, niin kuin verkkojakelu pelasti äänilevyteollisuuden? Kehitystä jarruttavat kilpailevat formaatit ja paperikirjaa korkeampi arvonlisävero, Suomessa myös pienet markkinat. Mutta melkein kaikilla suomalaisilla on verkkoyhteys, useimmilla myös läppäri tai tabletti. Kohta kirjojen ostajiksi tulee sukupolvi, joka on jo kaksivuotiaasta asti tottunut näpräämään Nintendoaan tai iPadia puurolautasensa vierellä. Jos verkosta ei saa luettavaa, he ostavat mieluummin uuden pelin. Tarvitaan sysäys, joka saa sähkökirjamarkkinat liikkeelle Suomessakin.

Viime vuosina kulttuurin tarjonta on kaikilla aloilla polarisoitunut. Toisella puolella ovat bestsellerit, megahitit, Sofi Oksaset, Jenni Vartiaiset ja Putoukset. Suosituimpia kirjoja myydään Suomessa noin 60 – 100 000 kappaletta. Toisella puolella on pitkä häntä, kaikki muu, jota myydään kappalemääräisesti vähän. Mutta kun häntä on tarpeeksi pitkä, pienistä puroista kertyy iso joki. Sen ovat jo todistaneet Amazon ja Spotify, joilla on tarjolla satoja tuhansia tuotteita.

Innostuin jokin aika sitten tutkimaan, miten vanhan mestarin Hannu Salaman kirjoja on tällä hetkellä saatavissa. Adlibriksen valtavasta valikoimasta löytyy Juhannustanssit ja pari muuta. Sama tilanne on Veijo Meren ja monen muun 1900-luvun klassikon kohdalla. Tietysti kirjoja saa lainaksi kirjastosta tai ostetuksi divarista, mutta on vaikea uskoa, ettei kukaan ostaisi niitä e-kirjana, jos hinta olisi kohtuullinen. Sähköinen kirja pysyy markkinoilla ikuisesti, kuljetus- ja varastoimiskustannuksia ei ole.

Suomalaisten klassikoiden sähkökirjajulkaisun tiellä on kuitenkin ainakin kaksi estettä. Kustantajilla ei välttämättä ole sähkökirjaoikeuksia vanhaan tuotantoonsa, ne pitäisi selvittää uudelleen. Digitointi maksaa, eikä kustantajilla ole siihen rutiinia. Digitoinnissa on merkittäviä mittakaavaetuja: yhden kirjan tekeminen sähkökirjaksi maksaa, kymmenentuhannen kirjan sarjassa päästään olennaisesti pienempiin yksikkökustannuksiin. Norjan kansalliskirjasto, joka on tähän mennessä digitoinut jo kolmesataatuhatta kirjaa, arvioi yhden kaksisataasivuisen kirjan digitoimisen maksavan alle viisikymmentä euroa.

Ranska päätti vuosi sitten pistää modernien klassikoiden sähkökirjamarkkinat kertarysäyksellä käyntiin. ReLire-nimisen projektin tavoitteena on valita 1900-luvun ranskankielisestä kirjallisuudesta 60 000 ”korvaamatonta” teosta, jotka julkaistaan uudelleen. Kansalliskirjasto digitoi kirjat ja kiinnostuneet kustantajat voivat julkaista ne sähkökirjoina (ei siis välttämättä alkuperäinen kustantaja). Jotta projekti ei kompastuisi sopimuskysymyksiin, ReLire-hankkeesta säädettiin laki, jonka perusteella sähkökirjojen oikeuksista voidaan sopia kollektiivisesti. Sen hoitaa Suomen Kopiostoa vastaava ranskalainen järjestö. Niiden kirjailijoiden (tai perikuntien), jotka eivät halunneet olla mukana hankkeessa, piti syyskuuhun mennessä vetää kirjansa pois ”korvaamattomien” listalta. Määräaikaan mennessä peruutuksia tuli noin 5000, siis yksi kymmenestä.

Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten Ranskan kokeilu onnistuu. Ovatko ”korvaamattomat” kirjat korvaamattomia myös lukijoille, innostuvatko he todella ostamaan niitä? Samalla voimme myös pohtia, mitkä olisivat ne 1900-luvun suomalaiset kirjat, joiden pitäisi olla tulevaisuudessa saatavana myös sähköisessä muodossa. Onko niitä tuhat, kymmenentuhatta vai satatuhatta?

Digitaalinen murros ei tule hetkessä, mutta jonakin päivänä se on edessä myös kustannusalalla. Suomen kieli suojaa suomalaista kirjallisuutta, mutta se ei estä suuria ulkomaisia toimijoita jonakin päivänä tulemasta tänne. Suomalaisten kirjailijoiden vanhat kustannussopimukset eivät tällä hetkellä ole sen arvokkaampia kuin Tiimarin osakkeet. Hyvin harvoista loppuunmyydyistä kirjoista tullaan enää ottamaan paperipainoksia. Jos olisin herra Amazon, tulisin Suomeen ja ostaisin suomalaisilta kirjailijoilta pois e-oikeudet lupaamalla pistää kirjat uudelleen myyntiin. Se toisi ainakin alalle jotakin liikettä.

Aiheuttaako tekijänoikeus ongelmia tutkimukselle?

Eduskunnassa on käsiteltävänä tekijänoikeutta koskeva kansalaisaloite, jossa kiinnitettiin lainsäätäjän huomiota eräisiin tekijänoikeuslain ongelmakohtiin. Aloitteen tekijöiden mielestä laki vaikeuttaa eräissä tapauksissa kohtuuttomasti tutkijoiden työtä.

Juuri samana päivänä, kun aloitteesta keskusteltiin eduskunnassa, Kopiosto julkaisi raportin nimeltä ”Tekijänoikeus ja tutkimus –selvitys tutkijoiden näkemyksistä”. Raportin mukaan tutkijat kohtaavat tutkimustyössään vain harvoin ratkaisematta jääviä tekijänoikeudellisia ongelmia. ”Ongelmat liittyvät mm. epäselviin aineistojen käyttöoikeuksiin ja tutkimusten julkaisuehtoihin.” Jonkin verran ongelmia katsottiin aiheutuvat myös siitä, että tutkijat eivät aina tunne riittävästi tekijänoikeutta – ongelma onkin siis itse aiheutettu.

Olen itse puuhannut tutkimuksen parissa vuosikymmeniä. Lähes joka hankkeessa olen törmännyt tekijänoikeudellisiin ongelmiin. Vika on ehkä minussa – jos olisin tutkinut luonnontieteitä, lääketiedettä tai tekniikkaa, kuten puolet tutkimukseen vastanneista, olisin varmasti välttynyt ongelmilta. Onnettomuudekseni olen kuitenkin tutkinut kansainvälisen äänilevyteollisuuden historiaa, jota varten olen joutunut hankkimaan aineistoa ulkomaisista kirjastoista ja arkistoista. Tavanomaisen tieteellisen kirjallisuuden kaukolainaus sujuu mainiosti, mutta ongelmia aiheuttavat ammattilehtien vanhat vuosikerrat. Niitä ei saa kaukolainaksi, eikä niistä saa kopioita – tekijänoikeudellisista syistä.

Vielä hankalampaa on ollut äänitteiden kanssa. Äänilevyjen kaukolainausjärjestelmää ei ole olemassa. Kopiointi törmää tekijänoikeudellisiin ongelmiin. Muistan hyvin, miten yritin saada Bibliotheque Nationalesta kuultavaksi suomalaisen pianistin Sigrid Schneevoigtin 1930-luvulla tekemän levytyksen. Kirjasto ilmoitti, että kopiointia varten tarvitaan Ranskan Teoston lupa. Englanninkieliseen pyyntöön ei koskaan tullut vastausta. Kun lopulta kirjoitin ranskaksi, järjestö vastasi ystävällisesti, ettei sillä ole mitään sitä vastaan, että Chopinin sävellyksestä tehdään kopio. Onnistuihan se lopulta, mutta olisin toivonut jotakin yksinkertaisempaa järjestelmää – vaikkapa molempien maiden lakeihin kirjoitettua, tutkimusta koskevaa poikkeusta, joka olisi antanut kansalliskirjastoille luvan vaihtaa aineistoa keskenään.

Nyt kun kirjastot ovat digitoineet kokoelmiaan ja julkaisseet niitä verkossa, saatavuus on parantunut merkittävästi. Ainakin joskus. Suuri osa British Libraryn digitoidusta aineistosta on käytettävissä vain brittiläisissä oppilaitoksissa. Maan rajojen ulkopuolelta tutkijat eivät voi saada edes maksullista käyttöoikeutta. Sama tilanne on monessa muussa maassa. Kopiostokaan ei tietääkseni pysty myöntämään edes maksua vastaan lupia British Libraryn aineiston käyttöön Suomessa, koska tutkimusta koskevat tekijänoikeuslain säännöksen eivät toimi Euroopan tasolla.

Tämän on huomannut jopa EU:n komissio. Suojatun aineiston saatavuus tutkimuskäyttöön on keskeisessä osassa parhaillaan avoinna olevassa konsultaatiossa, jossa komissio kerää eri intressitahojen kannanottoja tekijänoikeuden ajankohtaisiin ongelmiin. (Kyselyä pidennettiin juuri maaliskuun alkuun, joten kuka tahansa voi vastata siihen). Komissio epäilee, että monissa maissa nykyinen lainsäädäntö aiheuttaa kohtuuttomia vaikeuksia tekijänoikeudellisesti suojatun aineiston digitoinnille kirjastoissa ja arkistoissa. Vaikka toiminta olisikin mahdollista kansallisella tasolla, aineiston käytöstä yli kansallisten rajojen yli ei komission mukaan ole pystytty sopimaan.

Komissio nostaa myös esiin tietokoneavusteisen tekstianalyysin (text mining), jota nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntö ei tunne. Viime vuonna komission suojissa käydyt, kustantajien ja kirjastojen väliset neuvottelut tekstianalyysiä koskevasta sopimuksesta katkesivat tuloksettomina. Kuinka on siis mahdollista, että Suomessa kaikki nämä ongelmat on tutkimuksen mukaan jo ratkaistu? 

En halua syyttää IPR Centeriä, Aalto-yliopistoa ja muita Kopioston tutkimuksessa mukana olleita arvovaltaisia tahoja tarkoitushakuisuudesta. Tutkimus sinänsä on asiallisesti tehty ja se vastaa kysymyksiin, jotka tutkijat ovat siinä asettaneet. Tosiasia kuitenkin on, ettei tutkimuksessa ole yritettykään paneutua tekijänoikeuden ja tutkimuksen välisiin, yleisesti tunnettuihin kitkakohtiin. Tämä olisi ollut helppo todeta haastattelemassa aluksi vaikkapa kirjastojärjestöjen lakimiehiä. Suurella osalla tutkijoista ei ole ongelmia. Yhtä lailla voitaisiin todeta, että puolella suomalaisista ei ole eturauhaseen liittyviä pulmia. Ongelmat ovat perinteisesti keskittyneet tiettyihin erikoisaloihin, joilla aineiston saatavuus on tärkeää. Audiovisuaalisen aineiston hankinta on useimmiten onnistunut vain epävirallisin keinoin. Nykyisin ongelmat ovat nousseet kärjistetysti esiin uusilla tutkimusaloilla, joilla käytetään text mining-tyyppisiä menetelmiä. On yllättävää, etteivät IPR Centerin taitavat tutkijat ole halunneet referoida tekijänoikeuden ja tutkimuksen suhteista käytyä vilkasta kansainvälistä keskustelua. Luulenpa että aiheesta pitäisi Suomessa tehdä vielä toinenkin tutkimus. Eri asia, löytyykö sellaiseen rahoitusta, kun kansalaisaloitteen käsittely on ohi.