Kuka omistaa vanhojen kirjojen tekijänoikeudet?

Kirjoitin runsas viikko sitten kirja-alan murroksesta ja e-kirjan tulosta. Sain Eero Rauniolta kommentin, joka herättää ajatuksia:

”Mainio ehdotus ja todennäköinen suunta tulevaisuudelle. Itse olen avannut kohdaltani saattamalla isoisäni kotiseutukirjoitelmat pdf-muotoon ja asettamalla ne Dropboxiin kutsusta noudettavaksi sukulaisille. Sen jälkeen he harkintansa mukaan voivat jakaa niitä edelleen. Tämä olisi ollut ymmärtääkseni myöskin isoisän tahdon mukaista.

Mitä asiaan muutoin tulee niin kuinkahan asiaan suhtautuisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Sen kirjat ovat kohtuullisen paljon out-of-print, esimerkiksi hakemani Klamin "Kansanelämää Virolahdella 1800-luvulla". SKS:llä copyrightit vanhemmassa kirjallisuudessa ovat yksinkertaisempia (?)”

Tämä synnyttää laajemman kysymyksen siitä, kuka ylipäänsä omistaa vanhojen kirjojen tekijänoikeudet, jos ja kun niitä halutaan julkaista uudelleen e-kirjana.

Tekijänoikeus kuuluu lähtökohtaisesti sille, joka on luonut ”kirjallisen tai taiteellisen teoksen”. Tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta tekijän kuolemasta – Eino Leinon ja Johannes Linnankosken teokset kuuluvat yhteiseen kulttuuriperintöön. Tekijänoikeus voidaan luovuttaa ”kokonaan tai osittain”. Kirjojen kustannussopimuksissa on yleensä sovittu tarkkaan, mitkä oikeudet tekijä luovuttaa kustantajalle. Kustantajalle siirtyvät vain oikeudet, joista on sovittu. Yleensä sopimukset koskevat suomenkielistä teosta, käännösoikeudet jäävät silloin tekijälle. Pohjoismaissa on yleensä katsottu, ettei verkko-oikeuksien luovuttamisesta ole voitu sopia ennen Internetin keksimistä. Uudet sopimukset ovat asia erikseen, nykyisinhän kustantajat pyrkivät kaiken varalta hankkimaan mahdollisimman laajat oikeudet.

Tekijänoikeuslaissa on lisäksi määräyksiä siitä, miten toimitaan jos kirjan kustantaja ei ota loppuunmyydystä teoksesta uutta painosta. Tekijällä on lain 34 § mukaan oikeus purkaa sopimus, jos kustantaja ei julkaise uutta painosta vuoden kuluessa siitä, kun tekijä on tätä vaatinut. Suurin osa 1900-luvulla julkaistuista suomalaisista kirjoista on välitilassa: kustantaja ei ole julkaissut uutta painosta, mutta sopimus on voimassa, koska tekijä tai hänen perillisensä eivät ole tätä vaatineetkaan.

Tämän lisäksi laissa on erikseen säädetty (37 §), että kirjan tekijä saa ”viidentoista vuoden kuluessa siitä vuodesta, jona teoksen julkaiseminen aloitettiin, ottaa /sen/ koottujen tai valittujen teostensa painokseen”. Tämä pätee siinäkin tapauksessa, että alkuperäisellä kustantajalla on vielä aikaisempi painos myynnissä eikä sopimusta ole purettu.

Voiko tekijä luovuttaa teoksensa e-oikeudet toiselle kustantajalle (tai julkaista e-kirjan itse), vaikka ”paperikirjasta” tehty sopimus on vielä voimassa? Jos tähän haluaa vastauksen, pitäisi kaivaa varmuuden vuoksi esiin alkuperäinen kustannussopimus ja katsoa, mitä on tarkalleen tullut sovituksi. Varminta kai olisi purkaa ensin sopimus. Jos alkuperäinen kustantaja vielä joskus haluaa julkaista kirjan uudelleen, tästähän voidaan aina sopia. Mutta tässä on selvästi markkinarako yritteliäälle uudelle kustantajalle, joka kehittää tehokkaan skannauslinjan ja ryhtyy julkaisemaan suomalaisia klassikoita e-kirjoina.

Tietokirjallisuuden puolella täytyy myös muistaa, että teokselleon usein monia tekijöitä. Esimerkiksi kuvien oikeudet kuuluvat niiden tekijöille, sen mukaan mitä niistä on sovittu. Kaunokirjallisuudessa tämä ei yleensä ole ongelma.

Eero Raunio kysyy vielä erikseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran oikeuksista julkaisuihinsa. Tässä pätevät kuitenkin samat periaatteet kuin edellä. SKS on vuosien mittaan julkaissut kunnioitettavan määrän kirjoja, aluksi kaunokirjallisuuttakin (Aleksis Kivi) mutta sittemmin etupäässä tieteellistä kirjallisuutta. Juuri sellaista aineistoa, joka pitäisi ehdottomasta julkaista uudelleen sähköisessä muodossa. En tiedä onko SKS:llä tähän tähtääviä suunnitelmia, mutta en usko, että heillä olisi mitään sitä vastaan, jos joku muu haluaisi tehdä näin. Parempi kuitenkin kysyä. Jos ”Kansanelämää Virolahdella” –kirjan tekijän kuolemasta ei vielä ole kulunut 70 vuotta, tarvitaan  joka tapauksessa hänen (tai perikunnan) lupa uuteen julkaisuun.

Miksi et muuten julkaisisi isoisäsi muistiinpanoja myös sähkökirjana, niin että muutkin voisivat ne lukea? Tekstien skannaaminen ja julkaiseminen pdf-muodossa ei välttämättä ole kovin hankalaa kotikonsteinkaan, vaivannäköä se tosin vaatii.