Sammuvatko kaapelikanavat?

Jo muutaman päivän ajan uutisissa on hehkutettu, että eräiden tv-kanavien näkyvyys kaapeliverkossa uhkaa loppua lähipäivinä. Uhanalaisia ovat ainakin Ava, Hero ja Jim. HS:n mukaan ”Kanavanäkyvyyden vaarantava tilanne syntyi, kun tekijänoikeusjärjestöt alkoivat vaatia kaapelioperaattoreilta uutta tekijänoikeusmaksua EU-säädöksiin perustuen. Operaattorit kieltäytyivät maksamasta, eivätkä tv-yhtiötkään olleet valmiita maksamaan. DNA:n kuluttajaliiketoiminnan johtaja Pekka Väisänen sanoo, että DNA on valmis jatkamaan sopimusta vain vanhalta pohjalta, eikä aio taipua lisämaksuihin tekijänoikeuksista. Laki ei hänen mukaansa salli operaattorin periä vaadittuja lisämaksuja kaapeliasiakkailta.

Kauppalehden mukaan taas ”Nelonen Median kuluttajaliiketoiminnan johtajan Lassi Tasajärven mukaan tekijänoikeusjärjestöjen korvausvaatimukset ovat syy tv-yhtiöiden ja kaapelioperaattorien kiistaan jakelusopimusneuvotteluissa.”

Yksikään uutislähde ei ole muistanut kertoa, että laki on muuttunut, eikä asian pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Eduskunta hyväksyi jo vuonna 2015 hallituksen esityksen mukaisesti tekijänoikeuslain 25 i pykälän, Jakeluvelvoitteen alaisten ohjelmien edelleen lähettäminen. Vastaava säännös on itse asiassa ollut laissa yhtä kauan kun Suomessa on ollut kaapelitelevisiotoimintaa, vaikka se välillä kumottiinkin. Nyt se on EU:n vaatimuksesta taas palautettu.

Tekijänoikeuslain näkökulmasta asia on ihan selvä (vaikka voidaankin kysyä, pitäisikö sen olla näin). Televisioyhtiöillä on normaalisti oikeudet ohjelmiensa lähettämiseen katsojien antenneihin. Kun väliin astuu kolmas osapuoli, vaikkapa kaapeliyhtiö tai tallennuspalvelu, joka tekee toiminnallaan bisnestä, kyseessä on uusi käyttötapahtuma. Suorasta antennivastaanotosta ei synny mitään lisäkorvauksia.

Onko jonkun todella maksettava eri korvaus siitä, että ohjelma tulee katsojien vastaanottimeen kaapeliverkon kautta? Ja jos on, eikö sen pitäisi koskea myös Ylen kanavia? Ehkä ei pitäisi. Mutta toisaalta kaapelioperaattorit ovat hyvin tienneet. että tällainen laki on olemassa. Taloyhtiöt on vain erehdytetty uskomaan, ettei tästä voi koskaan aiheutua mitään lisäkustannuksia. (Mahdollisten kustannusten tasoa puitiin muuten jo lain valmistelun yhteydessä, ja silloin kävi ilmi, että kyse olisi marginaalisista summista).

Minun puolestani Ava, Hero ja Jim saavat hyvinkin katketa vastaanottimestani. Katson sen sijaan YouTubea. Ihmetyttää kuitenkin, miten heppoisesti asiasta on uutisoitu. Mihin on unohtunut taustatietojen tarkistaminen? Olisi joku voinut ainakin kertoa, että eduskunta on jo päättänyt asiasta kaksi vuotta sitten.

Ovatko radio- ja tv-arkistot mammutteja?

Tuore uutinen kertoo, että Yle aloittaa (taas yhdet) yt-neuvottelut. Ne koskevat 102 vakituisessa työsuhteessa olevaa työntekijää. Neuvottelut kohdistuvat pääosin Ylen arkisto-, markkinointi- ja versiointitoiminnoissa sekä radiokanavien puffituotannossa ja äänimaisemoinnissa oleviin tehtäviin. Lisäksi supistetaan vanhojen arkistofilmien digitointia.

Vanha neuvo sanoo, ettei pidä puuttua entisen työpaikkansa asioihin. En edes tunne uutisen yksityiskohtia. Siksi käsittelen asiaa yleiseltä kannalta.

Kun kauan sitten aloin käydä av-arkistojen kansainvälisissä kokouksissa, niitä hallitsivat suurten yleisradioyhtiöitten edustajat. Erittäin päteviä ihmisiä varsinkin Saksan Liittotasavallasta, jossa jokaisessa osavaltiossa oli oma radio- ja tv-yhtiönsä. Nykyisin osanottajalistoilla ei juuri näy yleisradioväkeä. Eläkkeelle jääneiden tilalle ei ole otettu uusia, jäljellä olevilla ei ole varaa käydä kokouksissa. Tilalle on tullut jonkin verran uutta väkeä kansalliskirjastoista ja uusista kansallisista av-arkistoista, mutta saksankielisten maiden av-arkistojen yhteistyöelin harkitsee toimintansa lopettamista kokonaan.

Yleisradiomonopolien aika ei enää palaa. Mutta niiden arkistot eivät ole kadonneet mihinkään (ainakaan vielä, onneksi). Niihin on tallennettu yli puoli vuosisataa Euroopan kulttuurihistoriaa, miljoonia tunteja ääni- ja kuvanauhaa ja filmiä. Ainakin 1960-luvulta lähtien olemme eläneet audiovisuaalisen kulttuurin aikaa, mutta sen dokumentointi on pahasti kesken. Säästötoimien tuloksena on omituinen noidankehä.

Julkisen palvelun yleisradioyhtiöt kautta Euroopan ovat joutuneet supistamaan toimintaansa rajusti. Jäljellä olevat resurssit kohdistetaan ohjelmatoimintaan, kaikesta muusta säästetään. Arkistojen merkitys tunnustetaan yhtiöiden uusissa verkkopalveluissa, mutta Ylen Areenasta ja muilta vastaavilta sivustoilta löytyy vain murto-osa arkistojen aineistosta. Toisaalta yhtiöt ovat olleet haluttomia avaamaan arkistojaan ulkopuolisten käyttöön, ovathan ne jonkinlainen kilpiluetu. Tekijänoikeudet estävät arkistoaineiston myymisen.

Samaan aikaan kansalliskirjastot ovat monissa maissa ryhtyneet painetun tekstin lisäksi arkistoimaan kuvaa ja ääntä. Toisissa maissa tätä varten on perustettu uusia kansallisia av-arkistoja. Hyvin harvat ovat kuitenkaan halunneet ottaa vastuulleen vanhojen yleisradioyhtiöiden suuria arkistoja - poikkeuksena vain Ranska ja Norja.

Euroopan historialliset radio- ja tv-arkistot ovat kuin mammutteja, joiden reviiri kutistuu päivä päivältä olosuhteiden muutosten takia. Ne kestävät aikansa, mutta kellään ei tunnu olevan ratkaisua siihen, miten niille lopulta käy. Muuttuuko ilmasto, vai vaalenevatko niiden luut jossakin tundralla?

Kansalliset kulttuurit, kansalliset musiikit

Suomi täyttää sata vuotta, ja sen kunniaksi pyrimme monin tavoin tekemään suomalaista kulttuuria tunnetuksi niin kotimaassa kuin maailmalla. Uuden vuoden aattona Töölönlahdella oli televisiossakin nähty mahtava spektaakkeli, joka Helsingin Sanomien mukaan löysi ”suomalaisia yhdistäviä tekijöitä nykykulttuurista”.

Mitä sitten on tämä suomalaisia yhdistävä kulttuuri, ja miltä se tuntuu ulkomaalaisesta, sellaisessa joka ei ole Suomessa kasvanut, käynyt suomalaista koulua ja katsonut koko ikänsä suomalaista televisiota? Iloitsemme siitä, että suomalaiset taiteilijat menestyvät maailmalla, mutta useimmiten ne näyttävät olevan sellaisia, jotka esiintyvät englanniksi tai joita on käännetty maailmankielille. Ei Saara Aaltokaan laula suomeksi, valitettavasti mutta ymmärrettävästi.

Maailman kulttuurissa on suuria ja pieniä virtoja. On varmasti myönnettävä, että me olemme saaneet muilta enemmän kuin muut meiltä. Meidän on vaikea nähdä, miltä oma kulttuurimme näyttää ulospäin, kun itse olemme koko ajan sen keskellä.  Mutta entä jos tekisimme ajatuskokeen ja yrittäisimme tutustua jonkun muun pienen maan kansalliseen kulttuuriin? Miltä se tuntuu?

Ensimmäisenä ongelmana on selvittää, mikä sitten on jonkin maan kulttuuria. Tanskan kulttuuriministeriö julkaisi vuonna 2006 ”Tanskan kulttuurin kaanonin”, jonka tavoitteena oli kertoa mm maahanmuuttajille, mikä ministeriön mielestä oli tärkeää ja olennaista tanskalaista kulttuuria. Tuolle kaanonille naureskeltiin Tanskassa. Monet (varsinkin listalta pudonneet) huomauttivat, ettei kulttuuria voi noin vain tiivistää yhteen listaan. Mutta ulkomaalaiselle kaanon tarjoaa hyvän mahdollisuuden tutustua tanskalaiseen kulttuuriin ja testata omaa Tanskan tuntemustaan.

Kuten arvata saattaa, listalla on kansainvälisesti tunnettuja nimiä, Thorvaldsen, Nielsen, Kierkegaard, Blixen, von Trier. Ne kuuluvat myös Suomessa kulttuuriin kaanoniin. Listalla ovat myös Lego-palikat, Tanskan lahja maailman lapsille. Populaarimusiikkiakaan ei ole unohdettu, vaikka näin kymmenen vuotta myöhemmin kanonisoitujen tanskalaisten artistien lista tuntuu jo vanhentuneelta: Kim Larsen, Savage Rose ja Gasolin. Suomesta varmasti Sibelius, Aalto (Alvar, ei Saara), Kaurismäki ja Nightwish voisivat kuulua kansalliseen kaanonin, jonka toivoisimme ulkomaalaistenkin tuntevan.

Sitten tulee kuitenkin nimiä, jotka eivät kanonisoidusta asemasta huolimatta sano minulle mitään. Inger Christensenin runokokoelma Sommerfugledalen (1991) on jäänyt lukematta. Sebastianin albumi Stjerne till stöv ja C. V. Jörgensenin Tidens ternin laulut ovat myös menneet ohi korvien. Tanskan kulttuurin kaanoniin kuuluu myös Höjskolesange, Kansanopiston laulukirja. Se sisältää kaikki tanskalaisten rakastamat isänmaalliset laulut, joilla oli natsimiehityksen aikana suuri merkitys, mutta yhtään niistä en muista edes nimeltä. Suomessa sitä vastaisivat ainakin maakuntalaulut, Finlandia ja Sillanpään marssilaulu.

Minusta ei siis ole sivistyneeksi tanskalaiseksi, vaikka olen vuosien mittaan käynyt säännöllisesti Tanskassa ja ymmärrän kirjoitettua tanskaa kohtalaisesti. Suomeen muuttanut tanskalainen on luultavasti vielä heikommassa asemassa, hänellä ei ole apua edes kouluruotsista. Entä sitten, jos otetaan jokin muu pieni maa, jossa on oudompi kieli ja jonka kanssa meillä on vielä vähemmän kontaktia? Mitä me tiedämme slovenialaisesta, belgialaisesta tai liettualaisesta kulttuurista, mitä he tietävät meistä? Miten voisimme edes täsmentää kysymystä?

Latvian kulttuuriministeriö on – ilmeisesti Tanskan innoittamana – julkaissut oman kaanoninsa, jossa listataan latvialaisen kulttuurin keskeisiä saavutuksia Rundalen linnasta moderniin runouteen. Latvialaisen kirjallisuuden keskeisten teosten luettelo on jo tyrmäävä. Vain muutama teos on ilmestynyt suomen kielellä – esimerkiksi Rudolfs Blaumansin novellit ilmestyivät suomeksi jo 1923. Käännöksiä muillekin kielille, venäjää lukuun ottamatta, on vaikea löytää. Rupea siinä sitten perehtymään Latvian kirjallisuuteen. Suomalaista kirjallisuutta on ilmestynyt latviaksi huomattavasti enemmän, mutta tästä tuskin voi päätellä, kumpi on parempaa…

Parempi aloittaa musiikista. Suomalaisia varmasti ilahduttaa, että kanteleen soitto on ministeriön mukaan tärkeä osa latvialaista kulttuuriperintöä. Luettelossa on myös muita kiinnostavia säveltäjiä, ja monet mukaan otetuista teoksista näyttävät liittyvät samalla tavoin maan kansalliseen historiaan kuin vaikkapa Sibeliuksen Finlandia. Mutta millaista on latvialainen populaarimusiikki?

Peter von Baghilla oli tapana sanoa, että iskelmät ovat kansakunnan salattu historia. Latvian kulttuurin kaanoniin on nostettu vain yksi populaarimusiikin säveltäjä, Raimonds Pauls, joka tunnetaan Suomessakin. Hänen mainettaan meillä varjostaa kuitenkin loppuun kulutettu Miljoona ruusua, jonka onnettomalla suomennoksella ei ole yhteyttä alkuperäiseen. Mutta jos Pauls on kotimaansa Toivo Kärki, ketkä ovat Latvian Georg Malmsten, Olavi Virta, Unto Mononen, Juice Leskinen, Hector, Otto Donner ja CMX?

Aikaisemmin olisi ollut mahdotonta selvittää asiaa oleskelematta pitkään Latviassa. Internet on muuttanut kaiken: YouTuben, Spotifyn, Wikipedian ja muiden verkkopalveluiden aikana on helppoa tutustua Latvian kulttuuriin. Internet ei kuitenkaan ole kirjasto tai yliopisto, vaan täyteen ahdettu divari, jossa informaatio on itse etsittävä. Ajan mittaan tieto kuitenkin kumuloituu.

Pari vuotta sitten päätin ryhtyä kartoittamaan latvialaisen populaarimusiikin historiaa selvittääkseni, pitääkö Petterin väite paikkansa. Millainen on maan salattu historia? Kartoituksen tulokset löytyvät uudesta blogistani, jonka otsikkona on Sadan vuoden kuluttua Piebalgassa. Se on yksi Raimonds Paulsin monista lauluista. Latvian satavuotisjuhlat ovat marraskuussa 2018, ja siihen asti aion jatkaa blogia. Sen jälkeen voin ehkä tehdä vastaavan kartoituksen Tanskasta, tai Belgiasta...

Blogi löytyy osoitteesa  https://sadanvuodenkuluttuapiebalgassa.blogspot.fi/

Jos set jaksa lukea blogia, niin Paulsin Sadan vuoden kuluttua Piebalgassa eli Pec simt gadiem Piebalga löytyy suoraan youtubesta osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=Z_BrB7TATZU 

Kuka voitti kuunnelma-Finlandian?

Jukka Viikilä sai eilen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon esikoisromaanistaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Se kertoo Carl Ludvig Engelistä, joka pestattiin Helsingin kaupunginarkkitehdiksi vuonna 1816.

Onnittelut voittajalle! Haluaisin mielelläni kuulla teoksen mahdollisimman pian. Akvarelleja Engelin kaupungista on nimittäin alun perin kuunnelma, joka on lähetetty radiossa vuonna 2012. Toki oletan, että Viikilä on muokannut tekstiään kirjaa varten, mutta kuunnelma meni minulta aikanaan ohi korvien. Katsoin heti Ylen Areenasta, olisiko se kuultavissa, mutta haun tuloksena löytyi ainoastaan kirjaa käsittelevä tv-ohjelma.

Miksi Suomessa ei ole kuunnelma-Finlandiaa? Saksankielisissä maissa Deutscher Hörbuchpreis saa aina osakseen suurta huomiota. Parhaillaan on meneillään vuoden 2017 ehdokkaiden valinta. Vuoden 2016 parhaaksi kuunnelmaksi valittiin Jewgenij Samjatinin ”Wir” (Me). Muita palkintokategorioita olivat paras lastenkuunnelma, paras viihdekuunnelma, paras mies- ja naisnäyttelijä sekä paras äänidokumentti. Lisäksi jaettiin erikoispalkinto Baijerin radion julkaisemalle kokoelmalle dokumentteja juutalaisten kansanmurhasta natsi-Saksassa.

Saksankielisissä maissa kuunnelmia ja radiodokumentteja tuottaa toistakymmentä radioyhtiötä, Suomessa vain yksi. Mutta on toinenkin ero. Suomessa kuunnelmat katoavat lähetyksen jälkeen sananmukaisesti eetteriin, sitä ennen ne saattavat olla kuultavissa Areenassa 30 päivän ajan. Saksassa parhaat kuunnelmat ja radiodokumentit julkaistaan säännöllisesti myyntiin. Jos olet käynyt saksalaisessa kirjakaupassa, olet varmasti nähnyt myös suuret äänikirja-hyllyt.

Kuunnelmien julkaiseminen levyllä ei ehkä enää kannattaisi Suomessa, mutta verkossa on mahdollista jakaa kohtuullisin kustannuksin myös pienilevikkistä aineistoa. Näin on jo tehty kirjoille ja levyille, mutta vanhat radiokuunnelmat ovat yhä unohdettuina lukkojen takana. Niinpä nimitän itseni Finlandia-keisariksi ja myönnän jakamatta jääneet kuunnelma-Finlandiat vuosien 1938 – 1972 parhaille kuunnelmille. Kaikki ne ovat tallella, ja itse olen kuullut ne siihen aikaan, kun työskentelin Ylen arkistossa. Odotan niitä äänikirjakauppaan.

Tässä siis voittajat, onnea näin jälkikäteen!

1938: Suomisen perhe (Tuttu Paristo / Markus Rautio)

1946: Könnin kello (Hertha Odeman  / Markus Rautio)

1947: Kerjäläisooppera (Bertolt Brecht / Eero Leväluoma)

1948: Toukokuun viimeisenä iltana (Elvi Sinervo / Urpo Lauri)

1949: Ovien ulkopuolella (Wolfgang Borchert / Eero Leväluoma)

1950: Kuunsokea (Helvi Hämäläinen / Kalervo Tuukkanen / Urpo Lauri)

1951: Leikkaus (Mika Waltari / Markus Rautio), toisella sijalla Kuunsilta (Hella Wuolijoki)

1952: Naisten talo (Walentin Chorell / Eddie Stenberg)

1953: Oravanhäkki (Tyrone Guthrie / Eddie Stenberg)

1954: Venäläinen kvintetti (Tsehovin mukaan Arvo Turtiainen / Marja Rankkala)

1955: Pimeä torni (Louis McNeice / Benjamin Britten / Jack Witikka)

1956: Tessi kan vänta (Solveig von Schoultz / Gundel Henriksson)

1957: Kaikkien kaatuvien tie (Samuel Beckett / Eugen Terttula)

1958: Molukkien luotsi (Harry Martinson / Urpo Lauri)

1959: Voces intimae (Walentin Chorell / Staffan Aspelin)

1960: Din gestalt bakom dörren (Bo Carpelan / Ralf Långbacka)

1961: Perämoottori (Juha Mannerkorpi / Pekka Lounela)

1962: Merkillinen metro (Jacques Prevert / Ritva Laatto)

1963: Suomen paras näyttelijä (Veijo Meri)

1964: Sadepäivän rapsodia (Leo Kalervo / Saulo Haarla)

1965: Noll (Ulla-Lena Lundberg / Lisbeth Landefort)

1966: Orvokki-kabareet (Kaisa Korhonen / Kaj Chydenius / Kalle Holmberg)

1967: Audun ja jääkarhu (Paavo Haavikko / Jyrki Mäntylä)

1968: Elokuun ääniä (Paavo Rintala / Väinö Vainio)

1969: Varjoon jäänyt unien lähde (Eeva-Liisa Manner / Pekka Lounela)

1970: Yhtiön edustusnaiset (Veijo Meri / Ritva Laatto)

1971: Tuotantolaitos (Toivo Lyytikäinen / Jouko Turkka)

1972: När barometern stod på Karl Öberg (Ulla-Lena Lundberg / Lisbeth Landefort)

(Jos olet kiinnostunut uudemmista palkintokuunnelmista, kannattaa tutkia Sokeiden kuunnelmapalkinnon saajien listaa. Hyvin perusteltuja palkintoja, mutta valitettavasti ne eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota julkisuudessa. Vai muistatko viime vuoden palkinnonsaajan? Katso tästä.)

EU uusi taas tekijänoikeuksia - mitä se merkitsee arkistoille?

EU painii pakolaiskriisin, pankkikriisin ja Brexitin kanssa, mutta arkinen työ jatkuu. Pari viikkoa sitten EU:n komissio julkisti uuden ehdotuksensa, jonka aiheena on tekijänoikeus digitaalisilla yhteismarkkinoilla (Copyright on the digital single market).

Uusi direktiivi on kokoelma säädöksiä, jotka eivät liity kovin läheisesti toisiinsa. Voisi sanoa, että direktiivi tarjoaa jokaiselle jotakin. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka on juuri käynnistänyt lausuntokierroksen direktiivistä, toteaakin varovaisesti että ”komissio on antanut joukon ehdotuksia, joilla nykyaikaistetaan tekijänoikeutta, jotta Euroopan kulttuurista monimuotoisuutta ja verkossa tarjolla olevaa sisältöä voidaan lisätä ja samalla tarjota selkeämmät säännöt kaikille verkon toimijoille. Ehdotuksilla tarjotaan myös työkaluja koulutus-, tutkimus- ja kulttuuriperintölaitosten innovaatioita varten.”

Direktiivi liittyy viime joulukuussa annettuun ehdotukseen, jossa kuluttajille annettiin tietyissä rajoissa oikeus käyttää elokuvien, musiikin ja sähköisten kirjojen verkkotilauksiaan myös kotimaansa ulkopuolella. Uusien säädösten tavoitteena on helpottaa tähän tarvittavien sopimusten laatimista.

Ehdotuksen kiistanalaisin kohta koskee uutta lähioikeutta, joka annettaisiin kirjojen ja lehtien kustantajille. Tekijänoikeuden harrastajat tietävät, että äänilevyjen ja elokuvien tuottajat ovat lain mukaan itsenäisiä oikeudenomistajia samalla tapaa kuin varsinaiset tekijät tai esiintyvät taiteilijat. Sen sijaan kirjan tai lehden kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joista kirjailijat tai toimittajan kanssa on nimenomaan sovittu. Tällä on merkitystä mm silloin, kun jaetaan suojattujen teosten käytöstä myöhemmin syntyviä tuloja. Kustantajalla ei esimerkiksi ole oikeutta osuuteen kirjailijoille jaettavista lainauskorvauksista. Uudesta kustantajien lähioikeudesta on jo väitelty kiivaasti Euroopassa, ja monet asiantuntijat ovat pitäneet ehdotusta ongelmallisena. Ennustan, että mm uudistuksen taannehtivuudesta väännetään vielä moneen kertaan kättä, kun direktiivin käsittely etenee.

Kustantajien lähioikeuden julkilausuttuna tavoitteena on parantaa graafisen alan asemaa suhteessa verkkopalveluihin. Sanomatta jää, että se vahvistaa myös kustantajien asemaa suhteessa tekijöihin. Toisaalta tekijöiden ja av-tuottajien asemaa pyritään vahvistamaan säännöksellä, joka asettaa YouTuben kaltaisille palveluille tiukempia velvoitteita selvittää, onko kaikkeen sivustoilla saatavissa olevaan aineistoon todella hankittu asianmukaiset oikeudet. Tähän saakka palveluiden tarjoavat ovat voineet aika kevyesti vedota kolmannen osapuolen vastuuteen ja sen jälkeen myydä suruttomasti mainoksia kyseenalaisen aineiston yhteyteen.

Uudessa direktiivissä pyritään myös huomioimaan kirjastot, arkistot ja tutkimus. Jos direktiivi hyväksytään, kaikkien jäsenmaiden pitää tämän jälkeen ottaa lainsäädäntöönsä tekijänoikeuden rajoitus, joka sallii tekstin- ja tiedonlouhinnan menetelmien käytön suurten tietokokonaisuuksien analysoimiseen. Tällaista säännöstähän yritettiin jo muutama vuosi sitten, mutta silloin se kaatui Suomessa tekijäjärjestöjen vastustukseen. On mielenkiintoista nähdä, miten asia nyt etenee. Itse en koskaan ymmärtänyt järjestöjen fundamentalistista kantaa asiassa.

Kuten aina, komissio lupaa myös toimia Euroopan rikkaan kulttuuriperinnön edistämiseksi. Kovin dramaattisista askeleista ei kuitenkaan ole kyse, koska suurin osa ehdotuksista on Suomessa jo toteutettu kansallisilta pohjalta. Museot, arkistot ja kirjastot kaikkialla Euroopassa saisivat nyt oikeuden digitoida sisäiseen käyttöönsä historiallista aineistoa sen säilymisen turvaamiseksi. Tämä tekijänoikeuden rajoitus tuntuu itsestään selvältä, mutta kaikissa maissa sitä ei vielä ole. Digitointioikeus on määritelty niin suppeasti, ettei digitoituja teoksia esimerkiksi saisi lainata asiakkaille kirjaton ulkopuolelle ilman erillisiä sopimuksia.

Suurempi vaikutus on direktiivin toisella säännöksellä, joka antaisi kulttuurilaitoksille mahdollisuuden ”digitoida ja tarjota valtioiden rajojen yli myynnistä poistuneita, tekijänoikeuksin suojattuja teoksia, kuten kirjoja tai elokuvia, jotka eivät siis ole enää yleisön saatavilla.” Kysymys on siis samantapaisista hankkeista kuin Norjan ja Ranskan kansallisista digitaalisista kirjastoista, joissa on luettavissa (lähes) kaikki näissä maissa viime vuosisadalla ilmestyneet teokset.

Suuri osa näistä teoksistahan on vielä tekijänoikeudellisesti suojattuja, kiitos EU:n toteuttamien suoja-aikojen pidennysten. Ranskassa ja Norjassa asia on hoidettu ns laajennetun sopimuslisenssin perusteella. Tämä antaa Kopioston tapaisille järjestöille mahdollisuuden tehdä sopimuksia myös sellaisten tekijöiden puolesta, jotka eivät ole järjestön jäseniä. Olennaisesti uutta direktiivissä on se, että aineistoa saisi sen jälkeen käyttää koko Euroopan alueella.

Suomen tekijänoikeuslaissa on jo laajennettu sopimuslisenssi. Itse asiassa uusi direktiivi saattaisi eräissä tapauksissa merkitä huononnusta nykyiseen järjestelyyn. Direktiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaan (suomenkielistä tekstiä ei vielä ole käytettävissä):

“Member States shall ensure that the licences referred to in paragraph 1 are sought from a collective management organisation that is representative for the Member State where: (a) the works or phonograms were first published or, in the absence of publication, where they were first broadcast, except for cinematographic and audiovisual works; (b) the producers of the works have their headquarters or habitual residence, for cinematographic and audiovisual works; or (c) the cultural heritage institution is established, when a Member State or a third country could not be determined, after reasonable efforts, according to points (a) and (b).

Ensi lukemalla tämä tuntuu aivan järkevältä. Lupa on saatava tekijänoikeusjärjestöltä, joka edustaa teoksia, joista hankkeissa on kyse – Suomessa ensi sijaisesti suomalaisilta järjestöiltä, jotka edustavat suomalaisia tekijöiltä. Mutta miten menetellään käännösten suhteen? Entä silloin, kun kirjastoissa on merkittäviä kokoelmia ulkomaisia teoksia? Suomen nykyisen lainsäädännön mukaan laajennettua sopimuslisenssiä voitaisiin soveltaa myös tällaisiin tapauksiin. Musiikin alalla Teoston tapaiset tekijänoikeusjärjestöt ovat edustaneet kattavasti myös vastaavia ulkomaisia järjestöjä, mutta EU:n uusien määräysten jälkeen tilanne on muuttunut hankalaksi. Kirjoitetun tekstin puolella vastaavat järjestelyt ovat vasta alullaan. Direktiivin tekstiä on siis hyvä lukea suurennuslasin kanssa.

Ehdotettu uusi säännös on myös hyvä esimerkki siitä, että pelkkä lainsäädäntö ei auta paljoakaan, jos muut resurssit puuttuvat. Suomen tekijänoikeuslakihan sallisi jo nyt varsin laajalti historiallisen aineiston julkaisemisen verkossa sopimuslisenssin perusteella (tosin vain maan rajojen sisällä). Kirjastoilla ja arkistoilla ei vain ole rahaa maksaa tästä aiheutuvia lisenssimaksuja eikä digitointiin tarvittavaa työvoimaa. Hallituksen viimeisten leikkauksien jälkeen ei näytä lainkaan todennäköiseltä, että Kansallinen digitaalinen kirjasto kasvaisi lähivuosina merkittävästi, tuli direktiivi tai ei.

Samaan aikaan komissio tosin lupaa käyttää Luova Eurooppa ‑ohjelman Media-alaohjelmasta 1,46 miljardia euroa tukeakseen luovan sisällön liikkumista valtioiden rajojen yli. Rahoja myönnetään mm ohjelmien tekstitykseen ja jälkiäänitykseen. Saa nähdä, koska tulee kirjastojen vuoro. Kannattaa ainakin tarkistaa, mihin nämä rahat käytetään.

Hyvitysmaksua ei sittenkään saa rahoittaa valtion budjetista?

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on yksi niistä EU-oikeuden kummajaisista, jotka ovat työllistäneet toistuvasti unionin tuomioistuinta. Viime torstaina (9.6.2016) tuomioistuin julkisti uuden hyvitysmaksua koskevan ratkaisunsa, joka saattaa vaatia muutoksia myös Suomen tekijänoikeuslakiin. Päätös löytyy verkosta nimellä Egeda C-470/14. Osapuolina asiassa olivat Espanjan valtio ja espanjalaiset tekijänoikeusjärjestöt.

Pitkämuistiset tietävät, että 1980-luvulla eräissä Euroopan maissa (myös Suomessa) otettiin käyttöön ns kasettimaksu. Se oli tyhjien ääni- ja videokasettien hinnasta peritty lisämaksu, joka tilitettiin taiteilijoille korvauksena siitä, että heidän teoksiaan oli mahdollisesti (jopa todennäköisesti) kopioitu yksityiseen käyttöön.  Vuonna 2001 kasettimaksua vastaavasta yksityisen kopioinnin hyvitysmaksusta säädettiin EU:n tietoyhteiskuntadirektiivissä.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Tyhjiä kasetteja ei enää myydä, markkinoille on tullut lukemattomia uusia laitteita, joilla voi tehdä kopioita: skannerit, printterit, älypuhelimet, tabletit, läppärit, pelikonsolit, navigaattorit, vaikka mitä. Usein kopiointimahdollisuus on käyttäjän kannalta toissijainen. Toisaalta kopioinnin määrä on saattanut vähentyäkin laillisten suoratoistopalveluiden ja digitaalisten verkkokauppojen yleistyessä.

Tekniikan muuttuessa maksujen kerääminen on tullut yhä vaikeammaksi. Jokaisen uuden laitteen kohdalla tekijänoikeusjärjestöt ja teollisuus vääntävät kättä siitä, pitäisikö laitteen kuulua hyvitysmaksun piiriin ja jos pitäisi, kuinka suuri maksun tulisi olla. Jokainen EU-maa on päätynyt omaan tulkintaansa direktiivistä. Pari vuotta sitten Espanjan hallitus kyllästyi riitelyn niin että se päätti maksaa korvauksen valtion budjetista. Veronmaksajiahan laitteiden käyttäjätkin ovat. Viime vuonna Suomi päätyi samaan ratkaisuun.

Espanjalaiset tekijänoikeusjärjestöt eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä, sillä niiden mielestä korvausten taso oli liian alhainen. Ne veivät asian oikeuteen, ja nyt EU:n tuomioistuin on tullut siihen tuloksiin, ettei hyvitysmaksua voida maksaa valtion budjetista. Espanja joutunee miettimään asian uudelleen, ja ilmeisesti Suomikin joutuu harkitsemaan toisenlaista ratkaisua.

Tuomioistuimen päättelyketju on mielenkiintoinen. Toisin kuin usein väitetään, hyvitysmaksu ei ole EU:ssa pakollinen. Jäsenvaltioilla on direktiivin mukaan mahdollisuus kieltää yksityinen kopiointi kokonaan; näin on Britanniassa tehty. Mutta jos yksityinen kopiointi sallitaan, korvaus on perittävä niiltä henkilöiltä, jotka ostavat kopiointiin soveltuvia laitteita. Jos hyvitysmaksu suoritetaan valtion budjetista, maksumiehiksi joutuvat myös veronmaksajat, jotka eivät omista mitään tällaisia laitteita. Ratkaisussa nimenomaan todetaan:

”Unionin tuomioistuimelle jätetyistä asiakirjoista ei ilmene, että käsiteltävässä asiassa voitaisiin soveltaa jotakin säännöstä, jonka mukaan ne oikeushenkilöt, jotka eivät joka tapauksessa kuulu direktiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltamisalaan, voisivat pyytää vapautusta velvollisuudesta osallistua mainitun hyvityksen rahoittamiseen tai ainakin pyytää maksun palauttamista.”

On vaikea nähdä, miten tällainen vapautus voitaisiin käytännössä järjestää. Tuskin on ajateltavissa, että veroilmoitukseen lisättäisiin kohta, jossa verovelvollinen ilmoittaa, ettei hänellä ole mitään kyseisiä laitteita – tällä säästäisi veroissa nykyisen korvaustason mukaan noin kaksi euroa vuodessa. Vaihtoehtoisesti Suomen valtio voisi väittää EU:n komissiolle, että Suomessa kaikilla veronmaksajilla on jo älypuhelin, joten palautuksia ei tarvita. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten asia etenee.

Kenelle kuuluvat kopiointikorvaukset?

Kun kustantaja julkaisee teoksen, se sopii kirjailijan kanssa tekijänoikeuksista. Yleensä kirjailija luovuttaa kustantajalle oikeuden julkaista teos ja saa vastineeksi joko kertakaikkisen korvauksen tai osuuden myyntituloista. Joskus kirjailija on tyytyväinen siihen, että saa tekstinsä julkisuuteen ilman rahallista korvausta. Tämä on tavallista ainakin tieteellisen kirjallisuuden alalla.

Mutta mitä tapahtuu, kun teoksesta saadaan myyntitulojen lisäksi muita tuloja? EU:ssa kirjoista maksetaan kopiointikorvauksia ja lainauskorvauksia, jotka maksetaan tekijänoikeusjärjestöjen kautta. Mikä osa näistä tuloista kuuluu tekijälle, mikä kustantajalle?

Saksassa näitä oikeuksia hallinnoi VG Wort. Järjestöön kuuluu tuhansia kirjailijoita ja satoja kustantajia, ja se vastaa suunnilleen Suomen Kopiostoa. Tähän saakka VG Wort on jakanut korvaukset puoliksi kustantajien ja kirjailijoiden kesken. Vuonna 2011 tietokirjailija ja tekijänoikeusjuristi Martin Vogel haastoi järjestön oikeuteen, koska hänen mukaansa kustantajilla ei ollut oikeutta osuuteen. Muutama viikko sitten Saksan korkein oikeus Bundesgerichtshof ratkaisu jutun Vogelin vaatimuksen mukaisesti. Kustantajat joutuvat taannehtivasti maksamaan kirjailijoille yli 20 miljoonaa vuoden 2012 jälkeen maksettuja korvauksia. Börsenblatt ehti jo todeta, että päätös järisyttää koko Saksan kirjankustannusalaa.

Päätös kuvastaa hyvin tekijänoikeuksien harmonisointiin liittyviä ongelmia EU:ssa. Perusoikeudet ovat kaikkialla samat, ja tekijänoikeusjärjestöistäkin on oma direktiivinsä, mutta kukaan ei tiedä, miten kopioini- ja lainauskorvaukset käytännössä jaetaan eri jäsenmaissa. Suomessa lainauskorvaukset maksetaan yksinomaan kirjailijoille, tästä on tekijänoikeuslaissa erityinen säännös, mutta kopiointikorvauksissa on noudatettu suunnilleen samanlaista menettelyä kuin Saksassa.

Joskus hamassa nuoruudessani (1970-luvulla?) olin mukana Suomen arvostelijain liiton hallituksessa. Muistaakseni meilläkin puitiin silloin kopiointikorvausten jakoa kirjailijoiden ja kustantajien kesken. Kustantajat taisivat alun perin saada kakusta isomman palan kuin tekijät. Arvostelijat veivät asian välimiesmenettelyyn samoilla perusteilla kuin Vogel nyt. Välimiehet korjasivat hieman jakosuhdetta, mutta kustantajien osuutta perusteltiin aiemmin sovitulla käytännöllä. Jos asia olisi ratkaistu Saksan korkeimmassa oikeudessa (ajatusleikki!), koko potti olisi ilmeisesti tullut tekijöille. Isoista summista ei tosin ollut kyse.

Saksan ratkaisussakaan ei sanota, ettei kustantajille voida maksaa osuutta korvauksista. Tuomioistuimen mukaan tämä edellyttää kuitenkin, että tästä on sovittu alkuperäisessä kustannussopimuksessa. Jos tekijä ei ole luovuttanut osuutta näistä oikeuksista kustantajalle, ne kuuluvat yksin hänelle. Nykyisissä kustannussopimuksissa asia taitaakin jo olla huomioitu, ja pahimmassa tapauksessa kirjoittajaparat joutuvat luopumaan kaikesta muusta paitsi moraalisista oikeuksistaan.

Bundesgerichtshofin ratkaisu on jo saanut vuoret liikkumaan. Saksassa epäilemättä neuvotellaan uusista sopimuksista VG Wortin taustajärjestöjen kesken. EU-komission tuoreessa muistiossa tekijänoikeuksien tulevaisuudesta heitetään esiin ajatus, jonka mukaan graafisille kustantajille voitaisiin antaa samanlaiset naapurioikeudet kuin äänilevyjen ja elokuvien tuottajille. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten asia etenee.