Suomikin siirtää hyvitysmaksun budjettiin

Opetusministeriö julkaisi 17.11. lyhyen tiedotteen, jonka otsikkona oli ”Lainauskorvauksiin tulossa reilu korotus”. Kysymys on jo vakiintuneesta korvauksesta, joka maksetaan (lähinnä kotimaisille) kirjailijoille siitä, että heidän teoksiaan on lainattu kirjastoista. Korvaussumma nostetaan vuositasolla neljästä kahdeksaan miljoonaan. Ministeri Piia Viitasen mukaan tekijät saavat lainauksesta nyt aikaisempaa kohtuullisemman korvauksen  

Tiedotteen lopussa kerrottiin myös lyhyesti, että vuoden 2015 talousarvioon esitetään uutta 11 miljoonan määrärahaa yksityisen kopioinnin hyvitysjärjestelmää varten.

Tämä on melkoinen uutinen - ainakin sille (hyvin pienelle) asianharrastajien ryhmälle, joka on seurannut hyvitysmaksujärjestelmän kehitystä 1980-luvulta saakka. Alun perin hyvitysmaksuja perittiin c- ja vhs-kaseteista, joilla kopioitiin enimmäkseen radio- ja televisio-ohjelmia. Maksu perittiin siis kuluttajilta, jotka tekivät kopioita. Ne, jotka ostivat eniten tyhjiä kasetteja, maksoivat myös eniten. Korvauksien jako perustui suurelta osin Yleisradion ohjelmatietoihin. Ne joiden levyjä oli soitettu eniten, saivat myös suurimmat korvaukset.

Vuosien mittaan järjestelmä on muuttunut yhä sumeammaksi. C-kasetteja ei enää ole, niiden tilalle on tullut suuri määrä laitteita ja järjestelmiä, joita käytetään kopiointiin ja moneen muuhunkin tarkoitukseen. Tekijänoikeusjärjestöt ja elektroniikkateollisuus ovat jo pitkään käyneet sotaa siitä, mihin laitteisiin hyvitysmaksu tulisi ulottaa. EU:n direktiivistä ei ole paljon apua: se määrää vain, että oikeudenhaltijoiden on saatava sopiva hyvitys, jos jäsenvaltio sallii yksityisen kopioinnin. Yksityiskohdista päättäminen on jätetty kunkin valtion harkintaan. Tämä on poikinut EU:n tuomioistuimeen lukuisia riitajuttuja, kun jompikumpi osapuoli on ollut tyytymätön kansallisiin ratkaisuihin.

Espanjan valtio kyllästyi ensimmäisenä jo pari vuotta sitten riitoihin, kun EU-tuomioistuin pakotti sen uudistamaan järjestelmänsä. Maan syntinä oli se, ettei hyvitysmaksuja palautettu yrityskäyttöön myydyistä laitteista (kuten Suomessa tehdään). Espanjan hallitus päätti ryhtyä maksamaan hyvitysmaksut valtion budjetista. Suomi on nyt siis päättänyt edetä Espanjan viitoittamalla tiellä.

Julkaistusta tiedotteesta ei käy tarkemmin ilmi, miten ja milloin päätetty muutos toteutetaan. Eduskunnan on ensin hyväksyttävä vuoden 2015 budjetti. Sen jälkeen joudutaan ilmeisesti muuttamaan tekijänoikeuslain ja –asetuksen hyvitysmaksua koskevat kohdat. Alentavatko elektroniikkakauppiaat jo myynnissä olevien laitteiden hintaa sinä päivänä kun hyvitysmaksu poistuu? En oikein jaksa uskoa tähän, mutta ajan mittaan hinnat toivottavasti laskevat, kun hyvitysmaksuja ei enää eritä kuluttajilta vaan suoraan veronmaksajilta.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Espanjan tekijänoikeusjärjestöt ovat valittaneet EU:n tuomioistuimeen hyvitysmaksujen siirtämisestä budjettiin. Järjestöt väittävät, että Espanjan ratkaisu on direktiivin vastainen, koska yhteys kopioiden tekijöiden ja maksun välillä katoaa. Kaikki veronmaksajathan eivät tee kopioita. Järjestöjä hiertää kuitenkin enemmän se, että budjettirahoitukseen siirtymisen yhteydessä korvausten taso laski roimasti. Ilmeisesti ne eivät kuitenkaan ole uskaltaneet valittaa tuomioistuimeen pelkästään hyvityksen sopivasta määrästä: tästä ei ole ennakkotapauksia.

Suomessa tuskin tarvitsee pelätä, että hyvitysmaksuissa kävisi samalla tavoin kuin autoverossa, jossa EU-tuomioistuin pakotti Suomen muuttamaan systeemiä. Elektroniikkateollisuus ei ainakaan valita, kun se pääsee eroon työläästä hyvitysmaksujen perinnästä. Tekijänoikeusjärjestöillä ei myöskään ole aihetta valittaa, kun maksu nousee vuoden 2013 6,7 miljoonasta 11 miljoonaan. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä, mihin uusi raha ohjataan. Av-tuotantoon, musiikkituotantoon, henkilökohtaisiin tilityksiin tai johonkin muuhun? Kuka päättää jakosuhteesta? Kirjallisia teoksiakin kopioidaan, ainakin jonkin verran, mutta tähän saakka ne ovat jääneet korvausjärjestelmän ulkopuolelle. EU:n tuomioistuimen aikaisempien tulkintojen mukaan osa rahoista voidaan ohjata ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin”, mutta osa on mahdollisuuksien mukaan maksettava niille, joiden teoksia on todella kopioitu. Tämänkään selvittäminen ei ole aivan yksinkertaista. 

YouTube aloittaa musiikin suoratoistopalvelun

Kuten useimmat varmasti jo ovat huomanneet, Google käynnistää maanantaina (17.11.) seitsemässä maassa uuden musiikin suoratoistopalvelun. YouTube Music Keyn betaversio julkistetaan Yhdysvalloissa, Britanniassa, Irlannissa, Espanjassa, Italiassa, Suomessa ja Portugalissa. Spotify, Deezer ja muut jo toimivat palvelut saavat nyt kovan kilpailijan.

”Digitaalinen musiikki” on jo kauan ollut ääniteteollisuuden nopeimmin kasvava ala. Suuret levy-yhtiöt ovat hankkiutuneet verkkopalveluiden osakkaiksi ja taiteilijat ovat enimmäkseen olleet tyytyväisiä – korvausten suuruudesta on valitettu, mutta pois jääneitä on ollut vähän, viimeksi Taylor Swift, jonka levyjä ei suoratoistopalveluista löydy. Kilpailu on kuitenkin kovaa, ja kuluttajilla on monia vaihtoehtoja. Viime vuonna maksullisilla suoratoistopalveluilla oli koko maailmassa vain muutamia kymmeniä miljoonia asiakkaita.

Maailmalla Googlen uusi palvelu on ollut suuri uutinen. Myös epäileviä ääniä on kuulunut. YouTube Music Key maksaa suunnilleen yhtä paljon kuin Spotify ja muut vanhat toimijat. Mitä Googlella on sellaista, jota Spotifylla ei ole?

Lehdistötiedotteiden mukaan YouTube tarjoaa käyttäjilleen 30 miljoonaa musiikkikappaletta, Spotify 20 miljoonaa. Tällä tuskin on merkitystä. Olen jo aikaisemmin todennut, ettei Spotifyssä oikeasti ole 20 miljoonaa eri musiikkikappaletta. Suuret luvut tulevat osittain siitä, että samat esitykset löytyvät moneen kertaan, kun ne on julkaistu monilla eri albumeilla. Merkittävää kilpailuetua voi toki syntyä, jos jompikumpi palvelu pystyy hankkimaan yksinoikeuden hyvin suosittujen taiteilijoiden levytyksiin.

YouTube Musicin ja Spotifyn toimintatavoissa on kuitenkin eräitä mielenkiintoisia eroja. Spotifyn päätuotteena on musiikin suoratoisto. Se hankkii musiikin esitysoikeudet levy-yhtiöiltä ja tekijänoikeusjärjestöiltä ja sopii näiden kanssa korvausten suuruudesta. Se ei myy äänitiedostoja eikä tarjoa musiikkivideoita.

YouTube ja Google puuhaavat monenlaista. Googlella on musiikkikauppa, YouTube on kasvanut suureksi näyttämällä eri tahoilta haalittuja videoita. Palvelussa on jo kuunneltavissa ilmaiseksi valtava määrä musiikkia, mutta tekijänoikeudellisesti se toimii harmaalla vyöhykkeellä. YouTube ei pääsääntöisesti hanki tarjolla olevan musiikin esitysoikeuksia oikeudenomistajilta, vaan toimii ainoastaan palvelun tarjoajana. Oikeuksien selvittämisestä vastaavat (tai käytännössä eivät vastaa) palvelun käyttäjät, esimerkiksi nimimerkki Enska888, joka on ladannut YouTuben Leif Lindgrenin laulaman tangon Liljankukka, jolla on jo 356775 kuuntelukertaa.

Jos ja kun Liljankukka soisi Spotifyssa 350000 kertaa, Lindgren sekä Kärjen ja Helismaan perikunnat saisivat jo pienen tilin. Sen sijaan YouTube ei tietääkseni ole maksanut tästä oikeudenomistajille senttiäkään. Vastuu on nimimerkki Enska888:lla.

Samaan aikaan kun Suomessa on metsästetty näyttävästi piraatteja, Googlea ja YouTubea on kohdeltu silkkihansikkain. Olisi ollut helppoa poimia YouTubesta tuhat ilman lupaa sinne ladattua ikivihreää suomalaista sävelmää ja vaatia palvelua poistamaan ne. Enskan nimi ja osoitekin olisi voitu selvittää. Näin ei ole tapahtunut. Luultavasti tämä on ollut viisasta. Munivaa kanaa ei pidä tappaa, ja ajan mittaan YouTube Music Key saattaa jopa munia oikeudenomistajille kultamunia.

Tulevaisuus näyttää, käykö näin. On mielenkiintoista seurata, miten Googlen muut nyt musiikkipalvelut kehittyvät. Analyytikot ovat varoittaneet, että suoratoistopalvelu syö Googlen musiikkikaupan tuottoa. Mutta miten käy YouTube ilmaiselle musiikkitarjonnalle sen jälkeen kun maksullinen palvelu on päässyt vauhtiin. Löytyykö Liljankukka ilmaisesta YouTubesta vielä parin vuoden kuluttua? Google on aina valittanut, ettei se pysty valvomaan kaiken sivustoillaan tarjolla olevan aineiston tekijänoikeuksia. Ehkä se ei olekaan niin vaikeata?

Saavatko valtiot maksaa hyvitysmaksuja?

Uusi EU-komissio on aloittanut työnsä. Kunhan komissio on saanut hoidetuksi talouskriisin ja Britannian jäsenyyden, pöydällä on pitkä listä edelliseltä komissiolta kesken jääneitä tekijänoikeuskysymyksiä. Viime vuosina uusien linjanvetojen luominen on käytännössä kuitenkin luisunut EU:n tuomioistuimelle.

Syy tähän löytyy siitä, että EU:ssa tekijänoikeuslainsäädäntö on harmonisoitu vain osittain. Tällä hetkellä on olemassa kolmen tyyppisiä säännöksiä. Joissakin asioissa, esimerkiksi suoja-ajoissa, on yksiselitteinen direktiivi. Kaikki EU-maat ovat sitoutuneet noudattamaan niitä, eikä suoja-ajoissa ole tulkitsemisen varaa. Sitten on direktiivejä, jotka ovat niin moniselitteisiä, että jäsenvaltioille on jätetty paljon tulkinnan varaa niiden soveltamisessa. Hyvä esimerkki tästä on korvaus yksityisestä kopioinnista. Jäsenmailla on velvollisuus luoda tekijöitä varten korvausjärjestelmä, mikäli ne sallivat yksityisen kopioinnin. Käytännön toteutus on kuitenkin jätetty kunkin valtion harkintaan, mistä on ollut seurauksena pitkä rivi oikeusjuttuja EU:n tuomioistuimessa, kun osapuolet ovat asettaneet kyseenalaiseksi kansallisten tuomioistuinten ratkaisut. Kolmanneksi on asioita, jotka eivät lainkaan kuulu EU-tekijänoikeudet piiriin. Tällaisia ovat esimerkiksi moraaliset oikeudet ja työsuhdetekijänoikeus.

Tekniikan nopean kehityksen vuoksi tekijänoikeusasioista on tullut aidosti vaikeita. Kukaan ei viisitoista vuotta sitten olisi pystynyt ennustamaan tarkasti kaikkea sitä, miten tekniikka on sen jälkeen muuttunut (tietoyhteiskuntadirektiivi on vuodelta 2001). EU-tuomioistuimessa on ollut lukuisia juttuja, joissa käsitellään piratismia, verkko-operaattorin vastuuta, linkittämistä ja muita vastaavia asioita. Tuomioistuimen ratkaisut löytyvät netistä, ja niitä on kommentoitu laajalti. Minua kiinnosti kuitenkin tapaus, jossa tuomioistuin otti kantaa kirjastojen oikeuteen digitoida kirjoja ja tarjota digitoitua aineistoa asiakkaittensa käyttöön kirjaston sisällä (C-117/13 Technische Universität Darmstadt v Eugen Ulmer KG). Saksalainen kustantaja Ulmer oli haastanut oikeuteen Darmstadtin teknillisen korkeakoulun kirjaston, joka oli digitoinut sisäiseen verkkoon asiakkaittensa luettavaksi Ulmerin kustantaman kirjan. Kustantajan mielestä kirjaston olisi pitänyt ostaa useampia kappaleita kirjaa. EU-tuomioistuin totesi kuitenkin, että jäsenvaltiot voivat antaa kirjastoille oikeuden digitoida kirjoja. Kirjasto voitti jutun.

Suomen näkökulmasta tässä ei ole mitään uutta. Tekijänoikeuslaissa on jo yksityiskohtaiset säännökset kirjastojen ja arkistojen oikeudesta digitoida kirjoja ja muita suojattuja teoksia. EU-tuomioistuin katsoi kuitenkin, että kirjastot voivat myös tarjota asiakkailleen mahdollisuuden tehdä digitoiduista teoksista kopioita muistitikulle ja tulostaa ne myöhemmin paperille. Kyse on silloin yksityisestä kopioinnista, joka on sallittua, jos muistitikuista peritään yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu – kuten esimerkiksi Suomessa. Vaikka tässä tapauksessa kysymys oli kirjallisista teoksista, periaatteessa ratkaisu näyttäisi koskevan kaikkia teoslajeja. Tämä herättää ajatuksia vaikkapa Kansallisen audiovisuaalisen instituutin palveluiden kehittämisestä.

Ratkaisua odottamassa on vielä useita juttuja, joilla on merkitystä kaikille EU-maille. Copydan Båndkopi (C-463/12) on tanskalaisen tuomioistuimen pyytämä ennakkoratkaisu, jossa pyritään täsmentämään yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun perusteita. Milloin kopioinnista aiheutuva haittaa on katsottava niin pieneksi, ettei hyvitysmaksua tule periä? Miten on toimittava, jos laitteita (esimerkiksi älypuhelimia) käytetään pääasiassa muihin tarkoituksiin kuin kopiointiin? Tästä asiasta on jo EU:n julkisasiamiehen Cruz Villalonin lausunto, mutta tuomioistuin ratkaisua joudutaan vielä odottamaan.

Tuomioistuimen käsittelyssä on myös toinen hyvitysmaksua koskeva asia, jossa ovat vastakkain Espanjan valtio ja paikalliset tekijänoikeusjärjestöt. Muutama vuosi sitten EU-tuomioistuin totesi Espanjan silloisen hyvitysmaksujärjestelmän direktiivin vastaiseksi, koska maksuja perittiin myös yrityskäyttöön myydyistä tallennusvälineistä. Espanjan valtio kyllästyi jatkuviin riitoihin ja päätti ryhtyä maksamaan hyvitysmaksut valtion budjetista. Tekijänoikeusjärjestöt eivät olleet tyytyväisiä, sillä niiden mielestä hyvitysmaksuihin varattu summa oli liian pieni. Valituksen perusteena ei kuitenkaan ole korvauksen suuruus, vaan muodolliset seikat: tuomioistuin joutuu ratkaisemaan, onko hyvitysmaksujen korvaaminen suoraan jonkin valtion budjetista sopusoinnussa direktiivin kanssa.

Käytännössä hyvitysmaksut muodostavat melko pienen osan tekijänoikeuden rahavirroista. Tekniikan kehittyessä on tullut yhä hankalammaksi päättää, mistä laitteista hyvitysmaksuja tulisi kerätä. Espanjan päätös siirtää maksu kaikkien veronmaksajien maksettavaksi poistaa perinnästä ja maksujen palautuksista aiheutuvat hallinnolliset kulut. Se ei kuitenkaan poista kysymystä siitä, mikä olisi hyvitysmaksun oikea taso.

Espanjan tapaus on jo yhdeksäs hyvitysmaksua koskeva asia, joka on päätynyt Euroopan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Tämä osoittaa, että nykyisen direktiivin sanamuoto on vanhentunut ja liian tulkinnanvarainen. Jos hyvitysmaksujärjestelmää halutaan edelleen kehittää, uuden komission pitäisi rohkeammin uudistaa sitä. Miten maksu voidaan käytännössä periä pilvipalveluista, joihin talletetaan yhä enemmän aineistoa? Vai onko Espanjan ratkaisu tulevaisuudessa sittenkin ainoa realistinen vaihtoehto, jonkinlainen tv-maksun tapainen maksu, joka peritään kaikilta veronmaksajilta riippumatta siitä, tekevätkö he kopioita muistitikulle, pilveen tai paperille?

Roger Lindberg, suomalaisen musiikin kummisetä

Kauppaneuvos Roger Lindberg (1915 - 2003) muistetaan Musiikki-Fazerin pääomistajana. Nykypolvelle Fazerista tulee varmasti mieleen ”Fazerin sininen”, mutta ennen oli erikseen ”Karamelli-Fazer” ja ”Musiikki-Fazer”. Fazerin musiikkikauppa Aleksanterinkadulla oli paikka, josta helsinkiläiset ostivat levyjä, nuotteja, soittimia ja muuta musiikkiin liittyvää. Asioista perillä olevat tunsivat Lindbergin myös musiikin taustavaikuttajana, joka toimi vuosikymmenet Kansallisoopperan, Svenska teaternin, Sibelius-Akatemian ja Teoston johtoelimissä ja kaksi kautta äänilevyalan kansainvälisen järjestön IFPI:n puheenjohtajana.

Lena von Bonsdorffin kirjoittama Roger Lindbergin elämänkerta (Mentor – mecent – musikhandlare) julkaistiin jo kaksi vuotta sitten sekä ruotsiksi että suomeksi. Se jäi silloin lukematta, luulin jo tietäväni kaiken aiheesta. Ei olisi pitänyt. Vaikka kirja on hieman hymistelevä henkilökuva, se sisältää yllättävän määrän sisäpiirin tietoa suomalaisesta musiikkielämästä. Monet asiat, jotka luulin tunteneeni ennestään, loksahtivat vasta nyt paikalleen. Suosittelen lukemaan alkuperäisen ruotsinkielisen version, jossa on kaikki nyanssit ovat tallella.

Roger Lindberg oli Musiikki-Fazerin perustajan K. G. Fazerin tyttärenpoika. Hänen isosetänsä oli perustanut Suomen Kansallisoopperan. Sibelius oli perhetuttava. Isä oli tunnettu silmälääkäri. Roger Lindberg oli koko ikänsä innokas musiikin harrastaja, ja monien suomalaisten muusikoiden lisäksi Birgit Nilsson, Isaac Stern ja Mstislav Rostropovits olivat henkilökohtaisia ystäviä.

Fazerin-Lindbergin suku kartutti vuosikymmenien mittaan huomattavan omaisuuden, mikä näkyy siitäkin, että Roger Lindberg istui myös useiden pankkien ja vakuutusyhtiöiden hallituksissa. Musiikki-Fazer oli muutakin kuin kauppa Helsingin pääkadulla. Yhtiö omisti pianotehtaan, kustannusliikkeen, konserttitoimiston ja postimyyntiliikkeen ja toimi Steinwayn ja Deccan edustajana Suomessa. Eräässä vaiheessa Lindberg harjoitti myös viinien maahantuontia. 1980-luvulla hän omisti henkilökohtaisesti puolet Finnlevystä, ajan suurimmasta suomalaisesta levy-yhtiöstä.

Lindbergillä oli siis kaksoisrooli monissa musiikkielämän organisaatioissa. Hän valvoi omien yhtiöittensä intressejä, mutta oli toisaalta aidosti innostunut musiikista ja kykeni näkemään kokonaisuuden edun silloinkin kun se eivät hyödyttänyt omaa etua. Kun Kansallisoopperan hallitus sekoili johtajanimityksissä tai Teostossa tehtiin omituisia saarikauppoja, Lindbergin roolina oli paikata haavat ja siivota jäljet – usein myös omasta pussistaan. Hänen toimintansa ulottui moniin suuntiin: hän järjesti Louis Armstrongin ensimmäisen Suomen-vierailun ja oli mukana KOM-teatterin perustamisessa.

Suomen suurimman musiikkiyrityksen pääomistajaa kiinnosti tietysti myös tekijänoikeus. Lindbergin noustessa yhtiön johtoon Teosto-järjestelmä oli jo vakiintunut, mutta naapurioikeuksista ei vielä ollut säädetty Suomessa. Lindberg oli mukana valtuuskunnassa, joka edusti 1960-luvun alussa Suomea Rooman sopimuksesta käydyissä neuvotteluissa. Tekijänoikeuslaki laajennettiin Suomessakin koskemaan muusikoiden ja levy-yhtiöiden oikeuksia. Vuonna 1965 perustettiiin Gramex hoitamaan maksuliikennettä. Monien pienten Euroopan maiden tavoin Suomi suojeli kuitenkin pitkään vain kotimaista levytuotantoa. Yleisradio maksoi kotimaisten levyjen soittamisesta Gramex-korvauksia, mutta ulkomaisista levyistä korvauksia ei maksettu. Poliitikkojen oli vaikea ymmärtää, miksi Suomen pitäisi liittyä sopimukseen, kun suomalaisten levyjen soitosta ulkomailla ei ollut juuri odotettavissa tuloja.

Äänilevyteollisuus kamppaili pitkään Rooman sopimuksen puolesta, ja Roger Lindberg löysi vuonna 1983 pattitilanteeseen ratkaisun. Jos Suomi ratifioisi sopimuksen, kansainväliset äänilevytuottajat sitoutuisivat jättämään korvaukset Suomeen. Kertyneillä varoilla perustettiin Esittävän säveltaiteen edistämiskeskus, joka jakoi vuosittain huomattavaa tukea levytuotantoon. Osa rahoista päätyi tietysti Fazerin pussiin, mutta on selvää, että ESEKin tuella saatiin aikaan paljon merkittävää äänilevytuotantoa, jota ei koskaan olisi syntynyt kaupalliselta pohjalta. Kun vuonna 1985 Suomessa alkoi kaupallinen radiotoiminta, tuelle saatiin muitakin maksajia kuin Yleisradio. EU:ssa tämä järjestely ei enää toimi entiseen tapaan.

Vuonna 1989 valtavasti paisunut Musiikki-Fazer muuttui perheyhtiöstä pörssiyhtiöksi ja Roger Lindberg siirtyi taustalle. Uusi johto ei ollut kiinnostunut kehittämään yhtiötä, ja muutaman vuoden kuluttua Musiikki-Fazer siirtyi Warner Musicin omistukseen. Warner pilkkoi yhtiön osiin, ja monet toiminnot lopetettiin. Aika on ehkä mennyt Musiikki-Fazerin kaltaisten kansallisten musiikin monialayhtiöiden ohi, Suomessa ei enää kannata rakentaa pianoja. Mutta mistä tulevat uudet Lindbergit?