Miten António Vitorino uudistaisi hyvitysmaksua ?

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on digiboksien ja muiden tallentavien laitteiden hintaan sisältyvä maksu, jonka tuotto käytetään erilaisiin kulttuuria hyödyttäviin tarkoituksiin. Isoista rahoista ei ole kysymys. Maksun vuotuinen kertymä on vain noin kymmenesosa Suomen kansallisoopperan budjetista. Kulttuurin taloudesta se muodostaa siis hyvin pienen siivun. EU on kuitenkin säätänyt hyvitysmaksun osaksi tekijänoikeutta tavalla, joka on älyllisesti yhtä haastava kuin kulman kolmiajako harpilla ja viivoittimella.

Vuoden 2001 tietoyhteiskuntadirektiivin mukaan jäsenvaltioiden on kiellettävä suojattujen teosten yksityinen kopiointi. Ne voivat kuitenkin sallia sen, mikäli kopiointi hyvitetään tekijöille keräämällä maksu tallennusvälineistä. Maksua ei saa periä, mikäli kopioinnista ei ole merkittävää haittaa. Maksun suuruudesta ja keruutavasta päättäminen on jätetty jäsenvaltioille. Jokainen valtio soveltaa järjestelmää eri tavalla, ja direktiivin tulkinnoista on Euroopan tuomioistuimessa vireillä kasvava määrä oikeusjuttuja. Toissa vuonna EU antoi portugalilaisen juristin António Vitorinon tehtäväksi laatia ehdotus hyvitysmaksujärjestelmän uudistamiseksi. Ehdotus löytyy nyt EU:n sivuilta, ja asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua siihen kokonaisuudessaan.

Vitorino tekee monia ehdotuksia, jotka ovat luonteeltaan teknisiä ja käytännöllisiä. Hän ehdottaa, että maksu perittäisiin aina ostajan (ei myyjän) kotimaassa. Hyvitysmaksu pitäisi eritellä hintalapussa alv:n tavoin. Painopiste maksun keruussa tulisi siirtää tuottajaportaasta vähittäiskauppaan. Teollisuudella tulisi olla mahdollisuus saada kuukauden kuluessa uusien laitteiden markkinoille tulosta tieto siitä, millainen hyvitysmaksu tuotteesta peritään. Hyvitysmaksun palautus ammattikäyttäjille tulisi järjestää nykyistä sujuvammin.

Vitorino toteaa myös, että suuri osa hyvitysmaksuun liittyvistä epäselvyyksistä johtuu siitä, ettei direktiivissä ole riittävän selvästi määritelty, miten maksun suuruus pitäisi laskea. Hänen mukaansa yksityisen kopioinnin haitat (”harm”) tulisi määritellä tekijöiden tulonmenetyksenä. Ne tulisi laskea selvittämällä, mitä kuluttajat olisivat olleet valmiita maksamaan kopioista, jos heillä ei olisi ollut mahdollisuutta tehdä niitä itse (”the value the consumers attach to the additional copies in question”).

Kaikki asiantuntijat eivät ole olleet lainkaan vakuuttuneita hyvitysmaksun mielekkyydestä; esimerkiksi Britannian tekijänoikeusuudistusta vetänyt Ian Hargreaves on tuoreessa haastattelussaan suositellut sen poistamista kokonaan. Vitorinon tehtävänä oli ainoastaan laatia ehdotuksia nykyisen järjestelmän kehittämiseksi. Tältä pohjalta ajatus tulonmenetysten korvaamisesta on mielenkiintoinen. Hyvitysmaksun perimiseksi ei tarvitsisi osoittaa, että joidenkin tuotteiden myynti on vähentynyt. Riittää, että kopiointi on johtanut tulojen menetyksiin (”lost licensing opportunities”). Kopioinnin määrät ja menetysten välinen yhteys on kuitenkin voitava osoittaa kuluttajille selvällä tavalla (”clear and explainable correlation”).

Tässä vaiheessa ehdotus tulee jännittäväksi. Vitorino toteaa, ettei tulonmenetyksiä voi laskea kertomalla tehtyjen kopioiden määrää teosten kauppahinnalla, sillä tuotteiden kysyntä on tunnetusti riippuvainen hinnasta. Sen sijaan tulisi arvioida hypoteettinen summa, jonka kuluttajat olisivat valmiita maksamaan, mikäli yksityinen kopiointi ei olisi mahdollista. Eri tyyppisten kopioiden arvo voi siis olla hyvinkin erilainen.Hän ei kuitenkaan anna mitään viitteitä siitä, miten arvio voitaisiin käytännössä tehdä, vaan vanhana poliitikkona kunnioittaisi jäsenvaltioiden erilaisia traditioita.

Miten tuo hyöty siis tulisi laskea? Itse asiassa meillä on jo empiiristä tietoa siitä, mitä kuluttajat olisivat valmiita maksamaan, jos yksityinen kopiointi ei olisi laillista. Eivät mitään. Iso-Britannia ei ole ottanut käyttöön hyvitysmaksua vaan valinnut direktiivin salliman toisen vaihtoehdon eli kieltänyt kopioinnin. Yksityinen kopiointi on Britanniassa periaatteessa kiellettyä, mutta tämä ei ole synnyttänyt mitään uusia lisensointimuotoja. Kopiointi on kuitenkin siellä yhtä yleistä kuin muissakin EU-maissa. Ovatkin Britannian tekijät ja tuottajat niin tyhmiä, etteivät halua ryhtyä perimään heille teoreettisesti kuuluvia maksuja? Eivät varmasti ole, mutta he ovat oivaltaneet, että lisensointijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä aiheutuisi enemmän kuluja kuin tuottoja.  Vitorinon ”lost licensing opportunities” on juridinen fiktio: se toimisi ainoastaan toisessa todellisuudessa, jossa tekniikka olisi erilaista kuin meidän todellisuudessamme.

Tästä huolimatta julkisuuteen ilmestyy varmasti Brysselissä toimivien konsulttitoimistojen tutkimuksia, joissa on kauniiden matemaattisten mallien avulla selvitetty, miten yksityisestä kopioinnista johtuvat tulonmenetykset voidaan arvioida. Jos tilaajana ovat olleet tekijäjärjestöt, menetykset arvioidaan suuriksi, kun taas teollisuuden tilaamissa selvityksissä ne osoittautuvat pieniksi. Parempi kuitenkin olisi, jos Suomi pystyisi esittämään EU:lle parempia ja yksinkertaisempia ratkaisuja. Hyvitysmaksua ei pystytä rationaalisella tavalla rakentamaan tekijänoikeusjärjestelmän sisälle niin, että maksun laskutapa olisi kuluttajien kannalta läpinäkyvä. Itse idea, av-tuotannon tukeminen, on järkevä. Miten olisi esimerkiksi verkkomainonnasta perittävä vero, jonka tuotto korvamerkittäisiin av-tuotantoon?

Tekijänoikeuslaki muuttuu jälleen

En ole laskenut, kuinka monta kertaa tekijänoikeuslakia on tällä vuosisadalla muutettu. Sormituntumalla sanoisin, että kerran vuodessa. Vaikka perusperiaatteet ovat säilyneet puoli vuosisataa samoina, EU:n direktiivit, tekniikan nopea kehitys, intressiryhmien tarpeet ja jopa lakeja säädettäessä tehdyt virheet ovat synnyttäneet jatkuvia muutostarpeita. Opetus- ja kulttuuriministeriö on 25.1.2013 lähettänyt jälleen lausunnolle luonnoksen lakiin tehtävistä muutoksista. Lausuntoaika päättyy 22.2, joten asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua esitykseen.

Keskeiset muutokset ovat tällä kertaa seurausta EU:n direktiiveistä, kaikkien jäsenvaltioiden on toteutettava omassa lainsäädännössään vastaavat muutokset. Suoja-aikadirektiivissä äänitteiden suoja-aika pidennettiin viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen vuoteen. Käytännössä tämä siis merkitsee, että vuonna 1962 ensi kertaa julkaistujen äänitteiden suoja-aika päättyi vuodenvaihteessa, mutta vuonna 1963 julkaistut levyt – esimerkiksi Beatlesien ensimmäiset hitit - ovat vielä suojattuja vuoden 2033 loppuun.

Voivatko muusikot todella saada oikeutensa takaisin?

Suoja-aikojen pidentämistä kritisoitiin aikanaan siksi, että se voisi pahimmassa tapauksessa synnyttää suuren määrän ”kuolleita äänitteitä”.  Jos alkuperäinen levy-yhtiö ei näe vanhojen äänitteiden uudelleenjulkaisua kannattavaksi, kukaan muukaan ei voisi tehdä sitä niin kauan kun suoja on voimassa. Verkkokaupan myötä uudelleenjulkaisun kynnys on alentunut, mutta direktiiviin tuli kuitenkin ”käytä-tai-menetä” –ehto, jonka mukaan levy-yhtiö voi menettää äänitteen oikeudet, jos sitä ei ole saatavissa markkinoilla, kun viidenkymmenen vuoden määräaika on kulunut umpeen. Tällaisessa tapauksessa 70 vuoden suoja jäisi edelleen voimaan, mutta oikeudet siirtyisivät taiteilijoille.

Suomen tekijänoikeuslakiin ehdotetaankin otettavaksi uusi 46b pykälä ”äänitallenteen oikeuksien siirto- tai luovutussopimuksen irtisanomisesta”. Prosessi olisi kokonaisuudessaan seuraava:

-          Ensin taiteilijat toteavat, ettei heidän äänitettään ole määräajan kuluessa julkaistu uudelleen, ja lähettävät levy-yhtiölle kirjallisen ilmoituksen sopimuksen irtisanomisesta.

 

-          Sen jälkeen levy-yhtiöllä on vuosi aikaa julkaista äänite uudelleen.

-          Tämän jälkeen taiteilijan ja tuottajan on allekirjoitettava kirjallinen sopimus, jossa oikeuksien todetaan palautuneen taiteilijoille. Tämän jälkeen taiteilijat voivat itse julkaista äänitteen uudelleen, ja saavat ilmeisesti myös sen julkisesta esittämisestä mahdollisesti kertyvät Gramex-tulot.

En tiedä, onko kukaan ministeriössä miettinyt, miten tämä sujuisi käytännössä. "Esittäviä taiteilijoita" eivät ole vain ne, joiden nimi on etiketissä, vaan kaikki levyllä soittavat muusikot basistia myöten. Yleensähän mukana on ainakin puoli tusinaa soittajaa, parhaimmillaan monta kymmentä. Lain mukaan kaikkien olisi ilmoitettava sopimuksen irtisanomisesta samanaikaisesti. Kun kysymys olisi viisikymmentä vuotta sitten tehdyistä levytyksistä, ainakin muutama on todennäköisesti jo kuollut ja oikeudet siirtyneet perikunnille. Yksi asuu Aurinkorannikolla ja toisen osoite tuntematon. Gramexilla on yleensä hyvät tiedot äänitteiden oikeudenomistajista, mutta taiteilijoilla, jotka haluavat saada omat levytysoikeutensa takaisin, on tiedossa aikamoinen urakka.

Seuraavana ongelmana on levy-yhtiön löytäminen. Suurimman osan vanhoista suomalaisista äänitteistä omistaa nykyisin neljä suurta levy-yhtiötä, Warner, EMI, Sony ja Universal. Niiden löytäminen ei ole ongelma, ja niillä on muutenkin valmius julkaista omat kataloginsa uudelleen. Kun selaan Urpo Haapasen ”Suomalaisten äänilevyjen luetteloita”, huomaan kuitenkin että pientuottajien määrä alkoi kuusikymmenluvun lopulla kasvaa nopeasti. Esimerkiksi vuonna 1968 Teekkarien jazzkerho JATP julkaisi kolme erinomaista jazzlevyä, joilla esiintyivät Eero Koivistoinen, Pertti Hietanen ja Pekka Pöyry. Jos Eero haluaa vuonna 2019 julkaista vanhat levynsä uudelleen, mitä tapahtuu, jos Teekkarien jazzkerhon virallisia nimenkirjoittajia ei tavoiteta? 1970-luvulta löytyy monia konkurssiin menneitä, unohtuneita ja muuten hämäriä tapauksia, joiden nykyisiä oikeudenomistajia ei välttämättä tiedetä Gramexissakaan. Mitä tehdään, jos tuottajayhtiötä ei enää löydy? Saattaa olla ettei ongelmaa käytännössä ole, kuinka moni taiteilija viitsii todella käydä prosessin läpi tähän asti, mutta irtisanomispykälä taitaa kyllä jäädä kuolleeksi kirjaimeksi ellei menettelyä jollakin tavalla virtaviivaisteta.

Samalla lailla kuolleeksi kirjaimeksi taitaa jäädä myös EU:n orpoteosdirektiivi. Hallitus ei edes halua sisällyttää sitä varsinaiseen tekijänoikeuslakiin, vaan orvoista teoksista esitetään säädettäväksi erillinen laki. Direktiivin mukaan arkistoilla ja kirjastoilla olisi tietyissä tarkoin rajatuissa tapauksissa mahdollisuus käyttää laillisesti sellaisia suojattuja teoksia, joiden oikeudenomistajia ei tunneta tai ei voida tavoittaa. Vaikka Europarlamentti teki komission esitykseen pieniä muutoksia, suuri osa orpoteosten potentiaalisista käyttötilanteista jää edelleen sen ulkopuolelle.

Direktiivillä on todellista merkitystä Puolan kaltaisille Itä-Euroopan maille, joissa katosi toisen maailmansodan aikaan satoja tuhansia ihmisiä, joiden tekijänoikeudet voisivat periaatteessa olla vielä voimassa. Siksi on hyvä, että EU hyväksyi direktiivin. Pohjoismassa asia aiotaan kuitenkin hoitaa joustavammin ns laajennetulla sopimuslisenssillä. Käytäntö on meillä vanhastaan tuttu musiikin radiointioikeuksista. Teostolla on lakiin perustuva oikeus edustaa myös järjestöön kuulumattomia tekijöitä. Radioasemat saavat yhdellä sopimuksella oikeuden lähettää kaikkea musiikkia, tekijöillä on oikeus korvaukseen, mutta kaikesta ei tarvitse sopia yksilöllisesti.

Käytäntö ehdotetaan nyt laajennettavaksi koskemaan myös sanomalehtien sekä radio- ja televisioyhtiöiden arkistoja. Aamulehti tai Yleisradio voisivat sopia tekijöitä edustavien järjestöjen kanssa arkistoaineistonsa julkaisemisesta korvausta vastaan esimerkiksi netissä. Lainuudistus ei sellaisenaan avaa arkistoja, asioista on ensin sovittava monien eri järjestöjen kanssa, mutta enää ei tarvitsisi miettiä esimerkiksi sitä, voivatko järjestöt todella edustaa kauan sitten kuolleiden jäseniensä perikuntia. Laajennettu sopimuslisenssi ratkaisee osittain myös orpojen teosten ongelman, mutta läheskään kaikissa EU-maissa ei ole yhtä kattavasti tekijöitä edustavia järjestöjä kuin pohjoismaissa. Aika näyttää, syntyykö sopimuslisenssin pohjalta toimivia ratkaisuja.

Lakiesityksessä on myös  muita mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista poimin vain yhden. Kirjastokorvauksia koskeva 19 § 4 momentti ehdotetaan muutettavaksi siten. että ”tekijä ei voi luovuttaa oikeuttaan korvaukseen”. Mitä tämä tarkoittaa? Tekijänoikeuslain yleisenä sääntönä on sopimusvapaus: tekijä voi luovuttaa oikeutensa edelleen. Kirjailija luovuttaa teoksensa julkaisuoikeuden kustantajalle ja elokuva-oikeudet tuottajalle. Hän ei kuitenkaan voi luovuttaa oikeuttaan kirjastokorvauksiin kenellekään. Jos kustannussopimuksessa tai työehtosopimuksessa sovittaisiin, että oikeus kirjastokorvauksiin siirtyy kustantajalle, tällainen sopimus olisi mitätön.

Kirjoitin tästä asiasta yleisemmällä tasolla jokin aika sitten. Kun tekijänoikeuslakiin on otettu uusia säännöksiä esimerkiksi kirjastokorvauksista tai hyvitysmaksuista, ei ole aina täsmennetty, koskevatko lain yleiset periaatteet kuten sopimusvapaus myös näitä oikeuksia. Nyt tätä on kirjastokorvausten osalta tarkennettu: korvauksia voidaan maksaa ainoastaan alkuperäiselle tekijälle, niin kuin on tarkoitettukin. Hyvä näin. Mutta merkitseekö tämä, että oikeuden hyvitysmaksuun voi siirtää kustantajalle tai tuottajalle, koska sitä ei ole erikseen kielletty?

Hyvitysmaksu-uudistus etenee sittenkin EU:ssa

Olin juuri saanut valmiiksi eilisen kirjoitukseni hyvitysmaksuista, kun EU julkaisi tiedotteen entisen lakiasiainkomissaari António Vitorinon ehdotuksesta järjestelmän uusimiseksi. EU antoi marraskuussa 2011 tehtävän Vitorinolle sen jälkeen, kun järjestelmään oli kohdistettu arvostelua muun muassa siksi, että maksujen taso vaihtelee jäsenmaiden välillä suuresti, eikä Isossa-Britanniassa niitä peritä lainkaan.

Osa Vitorinon ehdotuksista koskee maksun perintään liittyviä teknisiä uudistuksia, esimerkiksi sitä, missä maassa maksu peritään kun hyvitysmaksun alaista tavaraa myydään EU:n sisällä yli rajojen. Ehdotuksesta nousee kuitenkin esiin kolme keskeistä kohtaa.

Ensinnäkin Vitorinon mielestä hyvtysmaksun sijasta tulisi kehittää voimakkaasti Spotifyn ja verkkomusiikkikauppojen kaltaisia lisensoituja, maksullisia palveluita. Tällä tavoin hankitun aineiston kopioinnista ei enää voisi periä hyvitysmaksua, vaikka kuluttaja siirtäisikin hankkimansa aineiston toiselle alustalle.  

Toiseksi, vastuu maksun suorittamisesta tulisi siirtää valmistajilta ja tukkuliikkeiltä vähittäiskauppaan.

Kolmanneksi, EU:n tulisi määritellä yksityisen kopioinnin haitat siten, että direktiiviä voitaisiin soveltaa johdonmukaisesti kaikissa jäsenmaissa.

Vitorinon ehdotuksesta on toistaiseksi saatavissa vain lyhyt lehdistötiedote, joten sitä ei ole mahdollista kommentoida yksityiskohtaisesti. Emme tiedä, miten esimerkiksi maksullisten palveluiden kehittäminen tai hyvitysmaksujen kerääminen vähittäiskaupasta (”retailers”) aiotaan käytännössä toteuttaa. Selvää kuitenkin on, että näin suuret muutokset vaativat uutta direktiiviä, joka taas ei synny aivan käden käänteessä. Suomen hallituksen lupaus hyvitysmaksun uudistamisesta vuoden 2014 alusta tuntuu yhtä epätodennäköiseltä kuin kuntauudistuksen onnistuminen.

Hyvä puoli asiassa on se, että kun direktiivi joka tapauksessa uudistetaan, nyt on mahdollisuus harkita asiaa kaikin puolin uudestaan puhtaalta pöydältä. Nyt olisi myös korkea aika ryhtyä keräämään puolueetonta tutkimustietoa yksityisen kopioinnin todellisista taloudellisista vaikutuksista ja väitetyistä haitoista.

Hyvitysmaksu ei muutu – ainakaan vielä

Valtioneuvosto on 13. joulukuuta hyväksynyt asetuksen tänä vuonna perittävistä hyvitysmaksuista. Maksu säilyy ennallaan. Se peritään entiseen tapaan digitaalisista tallennuslaitteista kuten digibokseista, mp3-soittimista ja ulkoisista kovalevyistä, mutta ei tietokoneista eikä matkapuhelimista, vaikka tällaisiakin vaatimuksia on esitetty.

Hyvitysmaksua ryhdyttiin alun perin perimään 1980-luvulla tyhjistä äänikaseteista sillä perusteella, että nauhoittamisen väitettiin syövän äänilevyjen myyntiä. Haitoista ei ole vakuuttavaa näyttöä, mutta kerätyillä rahoilla on saatu aikaan paljon hyvää. 2000-luvun alusta maksu on perustunut EU-direktiiviin ja siitä on tullut hyvin vaikeasti hallittava. Hyvitysmaksussa on pyritty yhdistämään apurahajärjestelmä tekijänoikeuteen, mikä on johtanut kasvavaan irrationaalisuuteen. Maksua on perusteltu käyttötutkimuksilla, mutta samaan aikaan vaadittu ettei digiboksien myynnissä tapahtunut lasku saisi näkyä maksukertymässä. Hyvitysmaksun tavoitteena on taiteilijoiden tukeminen, mutta kasvava osuus tuotosta menee ulkomaisille tuottajille ja kustantajille, mikä onkin tekijänoikeuslain mukaan aivan oikein.

Oman lisänsä hyvitysmaksukeskusteluun antaa Kuluttajaviraston 26.10.2012 asiasta antama lausunto, jossa yksityisestä kopioinnista tehdyt tutkimukset todetaan puolueellisiksi ja tarkoitushakuisiksi. Lausunto kannattaa lukea kokonaan, mutta tässä joitakin näytteitä:

”Teoston hyvitysmaksuyksikön vuoden 2012 hyvitysmaksututkimuksia rasittavat kysymyksenasetteluun ja aineiston rajaukseen liittyvät ongelmat, joiden vuoksi saatavilla ei ole riittävää tietoa yksityisen kopioinnin laitekohtaisesta määrästä. Hyvitysmaksuyksikön tutkimuskoosteessa on nyt tehty puutteellisen aineiston perusteella liian karkeita arvioita ja harhaanjohtavia päätelmiä kuluttajien kopiointikäyttäytymisestä.”

”Käyttäjämääriä koskevissa kysymyksissä ei ole rajattu pois esim. lisensoitua sisältöä tai laitonta kopiointia, jolloin esitetyt kopiointimäärät on esitetty hyvitysmaksun määrittämisen näkökulmasta liian korkeina. (…)  Kun esimerkiksi matkapuhelimien videosisältö on lähes yksinomaan itse kuvattua materiaalia ( … ) on täysin selvää, ettei ko. laitetta tällöin käytetä lain edellyttämällä tavalla merkittävässä määrin hyvitysmaksujärjestelmän mukaiseen yksityiseen kopiointiin.”

”Tutkimustulokset eivät ole ( … ) vertailukelpoisia edellisiin vuosiin nähden, minkä seurauksena tuloksista ei voida päätellä, että kuluttajat kopioisivat sisältöjä aiempaa enemmän”

”Oikeinkaan rajattuna pelkkien kopiointimäärien tutkiminen ei anna sellaisenaan riittävää tietoa yksityisen kopioinnista aiheutuvasta taloudellisesta haitasta. Se että kuluttaja esimerkiksi tallentaa saman musiikkitiedoston useammalle eri alustalle kuunnellakseen sitä myöhemmin eri paikoissa ja tilanteissa, ei aiheuta haittaa myynnin vähenemisen muodossa, koska kuluttaja ei kuitenkaan olisi ostanut samaa tallennetta useampaan kertaan. Myöskään TV-ohjelmien ajansiirtoon perustuva kopiointi ei merkitse sellaista haittaa, että sitä pitäisi hyvittää hyvitysmaksulla.”

Kuluttajavirasto tekee siis Hyvitysmaksutoimiston tutkimuksista saman johtopäätöksen kuin monet muutkin. Tavoitteena ei ole ollut saada neutraalia tietoa yksityisestä kopioinnista ja sen vaikutuksista, vaan ainoastaan kerätä lukuja, jotka tukevat järjestelmän laajentamista. Tässä ei ole mitään outoa. Palkansaajien tutkimuslaitos ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitos keräävät työelämästä tietoja kumpikin omasta näkökulmastaan, eikä kukaan ylläty, jos tulokset poikkeavat toisistaan. Silloin kannattaa lukea molempia tutkimuksia rinnakkain. Ongelmana on se, ettei yksityisestä kopioinnista ole muuta tietoa. Tekijänoikeuslain mukaan valtioneuvoston on ”maksun suuruutta vahvistettaessa otettava huomioon saatavissa oleva tutkimustieto” kopioinnin yleisyydestä. Opetusministeriö on kuitenkin ulkoistanut tutkimuksen Hyvitysmaksutoimistolle, joka rahoittaa sen hyvitysmaksuilla. Muuta tutkimusta ei ole.

Hyvitysmaksun perustarkoitus on hyvä ja maksuilla on saatu aikaan paljon hyvää. ESEKin ja AVEKin tapaista tukea kulttuurin tuotantoon tarvitaan tulevaisuudessakin. Jos sitä ei voida rahoittaa hyvitysmaksuilla, pitäisi harkita veikkausvoittovaroja tai suoraa budjettitukea. Tällä hetkellä opetus- ja kulttuuriministeriö kertoo valmistelevansa uutta hyvitysmaksujärjestelmää, joka ”turvaisi entistä paremmin luovan alan toiminnan taloudelliset edellytykset nopean teknologisen kehityksen olosuhteissa. Uudistuksen valmistelu jatkuu ja tavoitteena on, että uusi hyvitysmaksujärjestelmä olisi käytössä vuonna 2014”.

 

Aikataulu tuntuu epärealistiselta. Myös EU on myös ilmoittanut uudistavansa hyvitysmaksudirektiiviä, mutta suunnasta ei ole tietoja. Hallituksen käsiä sitovat myös direktiivi ja EU:n tuomioistuimen ratkaisut sen tulkinnasta. Direktiivi on kirjoitettu viidentoista vuoden takaisissa olosuhteissa, jolloin yksityiseen kopiointiin käytettiin pääasiassa juuri tähän tarkoituksen suunniteltuja laitteita. Matkapuhelimista perittävä hyvitysmaksu tuskin menisi läpi tuomioistuimessa, koska laitteita käytetään pääasiassa muihin tarkoituksiin kuin kopiointiin.

Tässä tilanteessa olisi tärkeää, että tekijänoikeuden taloudellisista vaikutuksista ryhdyttäisiin Suomessakin tekemään tutkimusta, joka alistettaisiin normaalille akateemiselle vertaisarvioinnille. Opetusministeriöllä olisi nyt mainio tilaisuus osoittaa vuoden 2013 hyvitysmaksukertymästä varoja tällaiseen tarkoitukseen.