EU tutkii: piratismi ei vähennäkään äänitteiden myyntiä?

Äänitteiden myynti kääntyi koko maailmassa laskuun vuoden 2000 jälkeen. Näihin vuosiin on maailmassa mahtunut monia dramaattisia muutoksia, kuten yleisen taloudellisen tilanteen heikentyminen sekä työttömyyden voimakas kasvu. Alan virallisen käsityksen mukaan myynnin lasku on johtunut yksinomaan piratismista, äänitteiden laittomasta levityksestä verkossa. EU:n tutkimuskeskuksen tuoreen tutkimuksen mukaan piratismi ei välttämättä kuitenkaan vähennä musiikin digitaalista myyntiä. Ääniteteollisuus onkin kiirehtinyt tuomitsemaan tutkimuksen ”virheellisenä, harhaanjohtavana ja kaupallisista realiteeteista vieraantuneena”. Luis Aguiarin ja Bertin Martensin tutkimus Digital MusicConsumption on the Internet: Evidence from Clickstream Data on tehty Euroopan komission yhteisen tutkimuskeskuksen (JRC) toimesta. Tutkimus julkaistiin pari viikkoa sitten. Alussa tekijät referoivat laajasti aikaisempaa musiikkipiratismia koskevaa tutkimusta ja toteavat:

 

”Piratismin vaikutuksesta lailliseen levykauppaan on olemassa runsaasti tutkimusta, joka koskee pääasiassa CD-levyjen myyntiä. Useimpien tutkijoiden mielestä piratismi haittaa myyntiä, mutta sen korvaava vaikutus on huomattavasti alle yhden. Tämä tarkoittaa sitä, että laiton musiikin kulutus korvaa laillista kulutusta, mutta monissa tapauksessa kuluttajat eivät olisi ostaneet levyä vaikka laitonta kopiota ei olisikaan ollut saatavissa. Verkkopiratismin kielteisistä vaikutuksista fyysisten tallenteiden myyntiin vallitsee melko laaja konsensus. Laittoman musiikin kulutuksen vaikutuksesta digitaaliseen myyntiin on kuitenkin huomattavasti vähemmän tutkimusta.”

Tutkijat viittaavat siihen, että digitaalisen musiikkikaupan yleistyminen on monin tavoin muuttanut kuluttajien käyttäytymistä. CD-levyjen aikakaudella myynnissä oli pääasiassa useita musiikkikappaleita sisältäviä albumeita. Jos kuluttaja halusi vain yhden kappaleen, houkutus laittoman kopion etsimiseen oli suuri. Verkkokaupasta voi nykyisin ostaa helposti yksittäisiä kappaleita. Tämä on osaltaan vaikuttanut digitaalisen myynnin kasvuun, ja monissa maissa se on jo ohittanut fyysisten tallenteiden myynnin.

Tutkimuksessa kartoitettiin 25 000 Internetin käyttäjän verkkokäyttäytymistä vuoden 2011 aikana viidessä EU-maassa, Espanjassa, Italiassa, Saksassa, Ranskassa ja Isossa-Britanniassa. Metodisesti tutkimus oli kiinnostava, Käyttäjiltä rekisteröitiin kaikki käynnit musiikkiin liittyvillä laillisilla tai laittomilla verkkosivuilla klikkauksen tarkkuudella. Tällä lailla saatiin hyvin suuri määrä tietoa erilaisista musiikin käyttötavoista ja niiden välisistä tilastollisista yhteyksistä.

Tutkimuksessa tuli esiin mielenkiintoisia maiden välisiä eroja. Kaiken kaikkiaan musiikkitiedostojen laiton lataaminen on yleisintä Espanjassa ja Italiassa. Espanjassa luvattomia klikkejä oli yli kolme kertaa niin paljon kuin Saksassa. Yksilötasolla kaikki musiikin käyttömuodot näyttäisivät kuitenkin tukevan toisiaan. Piratismi ei ainakaan tässä aineistossa vähentänyt musiikin laillista kulutusta vaan päinvastoin: laittoman ja laillisen käytön välillä oli positiivinen, joskin hyvin lievä yhteys.

Tutkijat varoittavat itse tulosten yleistämisestä. ”Emme voi esittää koko musiikkiteollisuuden tasolla mitään suosituksia, sillä tutkimuksemme on rajoittunut ainoastaan teollisuuden digitaaliseen osaan. Digitaalinen myynti on kuitenkin noussut merkittävästi, mikä heijastaa musiikkiteollisuuden kasvavaa digitalisoitumista. Tästä näkökulmasta tuloksemme viittaavat siihen, että tekijänoikeuksien omistajien ei tarvitse digitaalisella aikakaudella kantaa huolta musiikin piratismista.”

Ääniteteollisuuden kansainvälinen etujärjestö IFPI on jo tuominnut EU:n tutkimuksen ”harhaanjohtavana”. IFPI:n mukaan tutkimuksessa on kolme olennaista virhettä. Tutkijoiden käyttämä menetelmä, joka perustui  ”klikkien” laskemiseen, ei IFPI:n mukaan kerro mitään tapahtuneista ostoista. Tutkijat ovat kuitenkin käsitelleet tätä ongelmaa varsin perusteellisesti, ja sitä olisi helppo täsmentää jatkotutkimuksissa.

IFPI:n mielestä EU:n tutkimus ei myöskään tunne ”kaupallisia realiteetteja” ja sen näkemys musiikkiteollisuuden rahavirroista on liian suppea. Onkin totta, ettei tutkimus selvitä laittoman lataamisen mahdollista yhteyttä Spotifyn kaltaisten tilauspalveluiden talouteen. Lisäksi IFPI viittaa ”suureen määrään” muita tutkimuksia, jotka sen mukaan osoittavat kiistattomasti musiikkipiratismin kielteiset vaikutukset.

On selvää, ettei yksi tutkimus voi ratkaista laittomien latausten vaikutusta musiikkiteollisuuden talouteen. Aguiar ja Martens ovat itsekin korostaneet tätä. EU:n tutkimuksessakin viitataan selvityksiin, joiden mukaan esimerkiksi Ranskassa piratismin rajoittamiseksi säädetty HADOPI-laki lisäsi laillisen nettimusiikin kysyntää eräisiin muihin maihin verrattuna. Toinen tuore tutkimus koski MegaUpload-piraattisivuston sulkemisen vaikutuksia. Brett Danaherin ja Michael Smithin mukaan laittoman lähteen sulkeminen lisäsi selvästi laillisen aineiston myyntiä – tällä kertaa oli tosin kyse elokuvista.

Piratismin tutkimus on kuitenkin ollut hajanaista ja usein tarkoitushakuista, eikä siitä ole tehty kunnollista meta-analyysiä. Tutkimukset ovat enimmäkseen keskenään vertailukelvottomia ja perustuneet usein pieniin tai epäedustaviin otoksiin. Kun yhteiskunnan selvästikin odotetaan sijoittavan melkoisia resursseja piratismin torjumiseen, on korkea aika, että myös EU käynnistää puolueetonta tutkimusta tekijänoikeuden taloudellisista vaikutuksista. Jotakin vastaavaa pitäisi saada aikaan Suomessakin.

Piraatit eivät menestyneet ihmisoikeustuomioistuimessa

Fredrik Neij ja Peter Sunde Kolmisoppi ovat tunnetun Pirate Bay-sivuston perustajia. Kuten useimmat tietävät, heidät tuomittiin vuonna 2010 Svean hovioikeudessa tekijänoikeusrikoksista vankeusrangaistuksiin ja huomattaviin korvauksiin. Viime vuonna Ruotsin korkein oikeus hylkäsi heidän valituslupahakemuksensa, jonka jälkeen he veivät jutun Euroopan ihmisoikeus-tuomioistuimeen. Neij ja Kolmisoppi katsoivat, että tuomio rikkoi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklaa, joka koskee sananvapautta. Sopimuksen mukaan ”oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta”. Neij ja Kolmisoppi katsoivat, että heidät oli tuomittu siitä, että ulkopuoliset henkilöt olivat käyttäneet heidän palvelintaan tiedonvälitykseen.

 

Tuomioistuin otti argumentin vakavasti ja totesi, että Pirate Bayn toiminta oli 10. artiklan tarkoittamaa tietojen ja ajatusten levittämistä. Saman artiklan mukaan sananvapaudelle voidaan kuitenkin asettaa rajoituksia ”toisten henkilöiden oikeuksien turvaamiseksi” ja muista syistä. Neij ja Kolmisoppi oli tuomittu Ruotsin tekijänoikeuslain mukaan ja tuomio koski ainoastaan tekijänoikeuslain suojaamaan materiaalin luvatonta levittämistä. Tällä perusteella tuomioistuin piti tuomiota perusteltuna.

 

Tämä tuskin yllätti ketään. Merkittävää päätöksessä on kuitenkin, että tuomioistuimen mukaan tekijänoikeuksia ja sananvapautta on punnittava samalla vaa’alla. Jos Pirate Bayn tapauksessa ei olisi ollut kysymys kaupallisesta toiminnasta vaan poliittisesta debatista (”political expression and debate”), päätös olisi voinut olla toinen.

Ihmisoikeustuomioistuimen päätöksen (19.2.2013) englanninkielinen versio löytyy verkosta. Lehtitietojen mukaan Neij oleskelee nykyisin Laosissa.

Arkistot Jäässä ?

Ulla-Lena Lundbergin  Jää  (Is) oli viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Kirjaa on tähän mennessä myyty yli satatuhatta kappaletta. Se on poikkeuksellinen saavutus saaristolaisaiheiselle teokselle, joka on alun perin kirjoitettu ruotsiksi. Lundberg on kuitenkin poikkeuksellisen hyvä kirjailija, jolla on takanaan hieno ura. Monet arvostelijat totesivatkin, että Jää oli jatkoa Lundbergin aikaisemmalle teokselle Marsipaanisotilas.

En kuitenkaan huomannut, että kukaan olisi verrannut sitä Lundbergin teokseen När barometern stod på Karl Öberg (1972), vaikka molemmat tapahtuvat Ahvenanmaalla samassa miljöössä. Aikaisempi teos on kirjoitettu viisivuotiaan tytön näkökulmasta. Tapahtumavuosi on sama kuin Tyynen meren ensimmäisten vetypommikokeiden. Saaristolaistuvan seinällä on ilmapuntari, jonka alareunaan on kiinnitetty kyltti ”Karl Öberg, Hanko”. Hurjassa loppukohtauksessa ilmapuntari laskee alas Karl Öbergin kohdalle ja hirmumyrsky puhaltaa taivaalle kaikki sukulaiset ja ”koko maailman sellaisena kuin me sen tunsimme”.

 När barometern stod på Karl Öberg on unohtunut, koska se on radiokuunnelma. Itse asiassa Lundberg aloitti kuunnelmakirjailijana ja ryhtyi vasta myöhemmin kirjoittamaan romaaneja. Hänen ensimmäinen kuunnelmansa Noll lähetettiin jo vuonna 1966. Karl Öberg esitettiin radiossa neljäkymmentä vuotta sitten ja siinä kaikki. Sen jälkeen se on ehkä uusittu pari kertaa, mutta jos joku haluaisi verrata Lundbergin kuunnelmaa hänen nykyiseen tuotantoonsa, se ei ole mahdollista. Kuunnelmaa ei voi ostaa, sitä ei saa lainaksi eikä se löydy mistään julkisesta arkistosta. Tutkija toki pääsisi kuulemaan sen paikan päällä Ylen omista arkistoista, mutta se vaatii poikkeuksellista aktiivisuutta.

Vuosien mittaan Yleisradiolle on kertynyt valtavat arkistot, joissa on yli puoli miljoonaa radio- ja televisio-ohjelmaa. Niiden joukossa on yli kymmenen tuhatta radiokuunnelmaa 1930-luvulta alkaen, tekijöinä Mika Waltari, Hella Wuolijoki, Paavo Haavikko, Hannu Salama, Walentin Chorell, Bo Carpelan, Ulla-Lena Lundberg ja monet muut keskeiset kirjailijat. Kun radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnista pari vuotta sitten säädettiin laki, se tuli Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (entisen elokuva-arkiston) tehtäväksi. Ennen lain voimaantuloa tuotetut ohjelmat jäivät kuitenkin järjestelyn ulkopuolelle. Niistä vastaa edelleen Yle, mutta laissa ei sanottu mitään siitä, miten ohjelmien pitäisi olla kansalaisten ulottuvilla. 

Tämän vuoden alusta Yleisradion asema muuttui, kun yhtiön toimintaa ryhdyttiin rahoittamaan verovaroin. Minua kiinnosti, mitä yhtiö aikoo nyt tehdä arkistoilleen. Hallintoneuvoston joulukuussa hyväksymä uusi strategia ei sano tästä mitään. Entä uusi yleisradiolaki? Se onkin mielenkiintoinen. Vuoden alusta voimaan tulleen lain 7 pykälä kuuluu seuraavasti:

”Yhtiön tehtävänä on tuoda monipuolinen ja kattava julkisen palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkisen palvelun sisältöpalveluja voidaan tarjota yleisissä viestintäverkoissa valtakunnallisesti ja alueellisesti.”  

Mitähän eduskunta on ajatellut, kun se on hyväksynyt tekstin? Laki ei tee eroa uusien ja vanhojen ohjelmien välillä. Jos sitä lukee kirjaimellisesti, arkisto-ohjelmien pitäisi olla jokaisen saatavilla yhtäläisin ehdoin uusien kanssa. Tätä tuskin on tarkoitettu, eikä se varmasti olisi järkevääkään. Mutta Yleisradiolta puuttuu visio siitä, miten arkistoja pitkällä tähtäimellä käytetään. Ei niitä loppumattomiin voi lähettää uusintoina. Verkkopalvelut on myös hyväksytty julkisen palvelun yleisradiotoiminnaksi. Ylen nykyiset arkistopalvelut, Areena ja Elävä arkisto, kattavat ainoastaan pienen osan arkistojen aineistosta, eikä niistä löydy juuri lainkaan kuunnelmia. En muista että Ulla-Lena Lundbergin kuunnelmia olisi nostettu siellä esiin edes Finlandia-palkinnon jälkeen.  

Ongelmana on tietysti se, että Yleisradio ei ”omista” yksin arkistojaan. Suuri osa aineistosta on sellaista, että uudesta käytöstä joudutaan tekijänoikeuslain ja sopimusten perusteella maksamaan lisäkorvauksia tekijöille. Näin pitää ollakin. Sama ongelma on kuitenkin myös levy-yhtiöillä, elokuvatuottajilla ja kustantajilla. Nekin ovat joutuneet neuvottelemaan sopimuksensa uudelleen. Useimmat suuret levy-yhtiöt ovat jo julkaisseet lähes koko vanhan ohjelmistonsa verkkokauppaan.   

Helpoin tapa saada kuunnelmien tapainen arkistoaineisto uuteen käyttöön olisi tarjota sitä myyntiin esimerkiksi verkkokaupassa. Silloin vanhojen ohjelmien julkaiseminen ei olisi pois uudesta tuotannosta. Tekijänoikeuksistakin olisi helpompi neuvotella, kun tekijät näkisivät, mitä vanha aineisto todella tuottaa. Vuosien mittaan Yle on joskus varovaisesti ehdottanutkin tällaista, mutta toistaiseksi aloitteet ovat kadonneet jonnekin. Epäilen että syynä on ollut kilpailijoiden kateus: kun Sanoma ja Maikkari eivät myy kuunnelmia, ei Ylekään saa tehdä sitä. Suomessa ei ole pystytty sopimaan, saako Yle myydä ylipäänsä yhtään mitään.  

Jos halutaan pysytellä julkisen palvelun puolella, tarjolla olisi myös yhteistyökumppaneita. E-kirjojen lainaus kirjastoissa on jo hyvällä alulla, Tanskassa kirjastot lainaavat verkossa musiikkia. Miksi kirjastoista ei voi lainata sähköisesti kuunnelmia? Tekniikka on jo olemassa, samoin mallit tekijöille maksettavista korvauksista. Tällaisestakin on joskus keskusteltu, mutta suunnitelmat ovat pysähtyneet Yleen. Yleisradiokaan ei tunnu oikein tietävän, mitä se haluaisi tehdä arkistoilleen.

 

Alkaako teosto-järjestelmä murentua?

Kuvittele, että olisit radiotoimittaja ja joutuisit neuvottelemaan erikseen jokaisen ohjelmaasi sisältyvän musiikkikappaleen lähetysoikeudet. Satumaan oikeudet pitäisi hankkia Unto Monosen perikunnalta. Seuraavana olisi Yesterday – kukahan nykyisin omistaakaan Lennonin ja McCartneyn oikeudet? Näin ei tietenkään toimita, sillä suomalaiset radioasemat saavat kaikkien sävellysten radiointioikeudet Teostosta. Hinnasta väännetään joskus kättä, mutta yhden luukun järjestelmä toimii.

Musiikin tekijänoikeusjärjestöt kuten Teosto ovat nerokas sosiaalinen keksintö. Ne tarjoavat musiikin käyttäjille mahdollisuuden hankkia helposti oikeudet lähes kaiken maailmassa sävelletyn musiikin esittämiseen. Tiedän, etteivät aivan kaikki ole samaa mieltä – tekijänoikeusjärjestöt koetaan valvojiksi ja rahastajiksi. Mutta jos Teostoa ja sisarjärjestöjä ei olisi olemassa, vaihtoehtona ei olisi täysi vapaus, vaan valtavasti turhaa vaivaa: musiikin käyttäjät joutuisivat hankkimaan esitysoikeudet monista eri paikoista ja neuvottelemaan joka kerta hinnan erikseen.

 Ensimmäinen musiikin tekijänoikeusjärjestö SACEM perustettiin Ranskassa jo vuonna 1850. Idea osoittautui toimivaksi, ja vähitellen useimpiin maihin on syntynyt vastaavat järjestöt. Järjestelmä on käytännöllinen sekä tekijöiden että käyttäjien kannalta. Tekijänoikeusjärjestöillä on samanlainen ”luonnollinen monopoli” kuin vaikkapa vesilaitoksilla. Ei olisi järkevää, jos samassa kaupungissa olisi monta kilpailevaa vesijohtojen tarjoajaa.

Missään laissa tai kansainvälisessä sopimuksessa ei kuitenkaan säädetä, että joka maassa pitää olla yksi musiikin tekijänoikeusjärjestö. Suomessa on Teosto, Ruotsissa STIM, Saksassa GEMA, Britanniassa PRS, mutta Yhdysvalloissa järjestöjä on kolme: ASCAP, BMI ja SESAC. Tilanteelle on historiallinen selitys. Järjestöistä vanhin, ASCAP, ei huolinut jäsenikseen kaikkia säveltäjiä (ihonvärilläkin oli vaikutusta) ja loi siten edellytykset BMI:n synnylle. SESAC ei ole järjestö vaan yksityinen, voittoa tuottava yritys. Sekin syntyi alun perin edustamaan ASCAPin unohtamia eurooppalaisia operettisäveltäjiä, mutta on sittemmin hankkinut asiakkaakseen mm Bob Dylanin. Amerikkalaiset radioasemat joutuvat siis käytännössä neuvottelemaan kolme tai ainakin kaksi sopimusta.

Mitä tapahtuisi, jos sama tilanne syntyisi Euroopassa? Isossa-Britanniassa on käymässä juuri näin, sillä walesilaiset säveltäjät ovat eronneet PRS:stä ja perustaneet oman tekijänoikeusjärjestön nimeltä Eos.  BBC on maksanut musiikin esittämisestä vuosittain tietyn kokonaissumman PRS:lle. Walesilaiset ovat olleet tyytymättömiä siihen, että PRS muutti vuonna 2007 jakosääntöjään ja väittävät menettäneensä 85 prosenttia tuloistaan. Nyt he haluavat BBC:n kanssa oman sopimuksen. Eosin jäseniksi on jo liittynyt 300 säveltäjää ja musiikkikustantajaa, joilla on yli 30 000 sävellystä.

BBC Cymru, Walesin radio ja televisio on lain mukaan velvoitettu lähettämään säännöllisesti kymrinkielistä musiikkia. Omakielisellä musiikilla on ollut suuri merkitys Walesin kansallismielisyyden nousussa; muistaakseni Walesin piispakin kahlitsi itsensä 1960-luvulla BBC:n lähetysmastoon tukeakseen vaatimuksia kymrinkielisen ohjelmiston lisäämiseksi. BBC on pakkoraossa, koska se ei voi ilman sopimusta lähettää kymrinkielistä musiikkia. Asia on menossa välitystuomioistuimen (copyright tribunal) käsittelyyn.

Veikkaan kuitenkin, että walesilaiset säveltäjät palaavat PRS:n jäseniksi, kunhan korvauksia on jonkin verran korotettu. BBC voi olla säveltäjien suurin tulolähde, mutta tekijänoikeuskorvauksia kertyy myös sadoista pienemmistä puroista. Pitääkö aberystwythiläisen baarin tulevaisuudessa tehdä sopimus sekä PRS:n että Eosin kanssa, jos se haluaa esittää englannin- ja kymrinkielistä musiikkia? Kaksinkertaisen organisaation ylläpitäminen tulisi niin kalliiksi, ettei säveltäjille jäisi mitään. PRS tuskin suostuu siihen, että Eos sopii radiointikorvauksista suoraan BBC:n kanssa, mutta PRS tekee kaiken muun työn.

Euroopassa on viime vuosina tehty paljon työtä musiikin lisensoimisen yksinkertaistamiseksi. Oikeuksien hankkimisen monimutkaisuus on nähty yhtenä syynä piratismin yleistymiselle sekä esteenä uusien palveluiden kehitykselle. EU:n tietoyhteiskuntakomissaari Neelie Kroes on ollut innokas kollektiivisen lisensoimisen puolestapuhuja. Euroopan suuret tekijänoikeusjärjestöt ovat rakentamassa yhteistä tietokantaa, josta musiikin potentiaaliset käyttäjät voisivat helposti löytää lähes kaikkien olemassa olevien teosten oikeudenomistajat. Oikeudet saisi yhdeltä luukulta.

Jokainen haluaisi kuitenkin noukkia rusinat pullasta. Universal Music on yksi kolmesta suuresta monikansallisesta levy-yhtiöstä. Universal Publishing on sen omistama musiikkikustantamo, joka omistaa satojentuhansien sävellysten kustannusoikeudet. Music Week –lehti raportoi pari viikkoa sitten, että Universal on sanonut irti sopimuksensa amerikkalaisten tekijänoikeusjärjestöjen ASCAPin ja BMIn kanssa ja aikoo ryhtyä itse neuvottelemaan edustamiensa sävellysten digitaalisista oikeuksista jakelijoiden kanssa. Ohittamalla tekijänoikeusjärjestöt Universal uskoo saavansa uusilta verkkopalveluilta suuremmat korvaukset. Toinen suuryhtiö Sony harkitsee samaa.

Suomessa ei olisi mahdollista, että suomenruotsalaiset säveltäjät tai Universal Music ryhtyisivät neuvottelemaan musiikin lähetysoikeuksista suoraan radioasemien kanssa. Tekijänoikeuslaki antaa Teostolle yksinoikeuden edustaa radioon päin kaikkia maailman säveltäjiä.  Tämä ”laajennettu sopimuslisenssi” ei kuitenkaan koske digitaalisia oikeuksia. EU on pyrkinyt tietoisesti lisäämään tekijänoikeusjärjestöjen välistä kilpailua, vaikka kenelläkään ei ole selvää kuvaa siitä, mihin tämä tulee johtamaan. Kauhuskenariossa muutama suuri kustantaja ryhtyy itse sopimaan tuottoisimmista oikeuksista muutaman suuren jakeluyrityksen kanssa. Tällä lailla ne pystyvät ehkä hinaamaan kansainvälisesti kysytyn, ajankohtaisen musiikin hinnan mahdollisimman ylös. Vanhojen kansallisten tekijänoikeusjärjestöjen tehtäväksi jäisi vähemmän kysytyn paikallisen ohjelmiston hallinnointi sekä korvausten kerääminen pienistä kohteista, kuten konserttien ja tanssien järjestäjiltä, diskoilta ja baareilta. Aika näyttää, pysyykö nykyinen ”teosto-järjestelmä” pystyssä vai alkaako se murentua.