Ulla-Lena
Lundbergin Jää (Is) oli viime vuoden
Finlandia-palkinnon voittaja. Kirjaa on tähän mennessä myyty yli satatuhatta
kappaletta. Se on poikkeuksellinen saavutus saaristolaisaiheiselle teokselle,
joka on alun perin kirjoitettu ruotsiksi. Lundberg on kuitenkin
poikkeuksellisen hyvä kirjailija, jolla on takanaan hieno ura. Monet
arvostelijat totesivatkin, että Jää oli jatkoa Lundbergin aikaisemmalle
teokselle Marsipaanisotilas.
En kuitenkaan
huomannut, että kukaan olisi verrannut sitä Lundbergin teokseen När barometern
stod på Karl Öberg (1972), vaikka molemmat tapahtuvat Ahvenanmaalla samassa
miljöössä. Aikaisempi teos on kirjoitettu viisivuotiaan tytön näkökulmasta.
Tapahtumavuosi on sama kuin Tyynen meren ensimmäisten vetypommikokeiden. Saaristolaistuvan seinällä on ilmapuntari, jonka alareunaan on kiinnitetty
kyltti ”Karl Öberg, Hanko”. Hurjassa loppukohtauksessa ilmapuntari laskee alas Karl
Öbergin kohdalle ja hirmumyrsky puhaltaa taivaalle kaikki sukulaiset ja ”koko
maailman sellaisena kuin me sen tunsimme”.
Vuosien
mittaan Yleisradiolle on kertynyt valtavat arkistot, joissa on yli puoli
miljoonaa radio- ja televisio-ohjelmaa. Niiden joukossa on yli kymmenen tuhatta
radiokuunnelmaa 1930-luvulta alkaen, tekijöinä Mika Waltari, Hella Wuolijoki,
Paavo Haavikko, Hannu Salama, Walentin Chorell, Bo Carpelan, Ulla-Lena Lundberg
ja monet muut keskeiset kirjailijat. Kun radio- ja televisio-ohjelmien
arkistoinnista pari vuotta sitten säädettiin laki, se tuli Kansallisen
audiovisuaalisen arkiston (entisen elokuva-arkiston) tehtäväksi. Ennen lain
voimaantuloa tuotetut ohjelmat jäivät kuitenkin järjestelyn ulkopuolelle.
Niistä vastaa edelleen Yle, mutta laissa ei sanottu mitään siitä, miten ohjelmien
pitäisi olla kansalaisten ulottuvilla.
Tämän vuoden
alusta Yleisradion asema muuttui, kun yhtiön toimintaa ryhdyttiin rahoittamaan
verovaroin. Minua kiinnosti, mitä yhtiö aikoo nyt tehdä arkistoilleen.
Hallintoneuvoston joulukuussa hyväksymä uusi strategia ei sano tästä mitään.
Entä uusi yleisradiolaki? Se onkin mielenkiintoinen. Vuoden alusta voimaan
tulleen lain 7 pykälä kuuluu seuraavasti:
”Yhtiön tehtävänä on tuoda monipuolinen ja kattava julkisen
palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja
lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkisen
palvelun sisältöpalveluja voidaan tarjota yleisissä viestintäverkoissa
valtakunnallisesti ja alueellisesti.”
Mitähän eduskunta on ajatellut, kun se on hyväksynyt tekstin? Laki
ei tee eroa uusien ja vanhojen ohjelmien välillä. Jos sitä lukee kirjaimellisesti,
arkisto-ohjelmien pitäisi olla jokaisen saatavilla yhtäläisin ehdoin uusien
kanssa. Tätä tuskin on tarkoitettu, eikä se varmasti olisi järkevääkään. Mutta
Yleisradiolta puuttuu visio siitä, miten arkistoja pitkällä tähtäimellä
käytetään. Ei niitä loppumattomiin voi lähettää uusintoina. Verkkopalvelut on myös
hyväksytty julkisen palvelun yleisradiotoiminnaksi. Ylen nykyiset
arkistopalvelut, Areena ja Elävä arkisto, kattavat ainoastaan pienen osan
arkistojen aineistosta, eikä niistä löydy juuri lainkaan kuunnelmia. En muista
että Ulla-Lena Lundbergin kuunnelmia olisi nostettu siellä esiin edes Finlandia-palkinnon
jälkeen.
Ongelmana on tietysti se, että Yleisradio ei ”omista” yksin arkistojaan.
Suuri osa aineistosta on sellaista, että uudesta käytöstä joudutaan
tekijänoikeuslain ja sopimusten perusteella maksamaan lisäkorvauksia
tekijöille. Näin pitää ollakin. Sama ongelma on kuitenkin myös levy-yhtiöillä, elokuvatuottajilla
ja kustantajilla. Nekin ovat joutuneet neuvottelemaan sopimuksensa uudelleen. Useimmat suuret levy-yhtiöt ovat jo julkaisseet
lähes koko vanhan ohjelmistonsa verkkokauppaan.
Helpoin tapa saada kuunnelmien tapainen arkistoaineisto uuteen
käyttöön olisi tarjota sitä myyntiin esimerkiksi verkkokaupassa. Silloin
vanhojen ohjelmien julkaiseminen ei olisi pois uudesta tuotannosta.
Tekijänoikeuksistakin olisi helpompi neuvotella, kun tekijät näkisivät, mitä
vanha aineisto todella tuottaa. Vuosien mittaan Yle on joskus varovaisesti
ehdottanutkin tällaista, mutta toistaiseksi aloitteet ovat kadonneet jonnekin.
Epäilen että syynä on ollut kilpailijoiden kateus: kun Sanoma ja Maikkari eivät
myy kuunnelmia, ei Ylekään saa tehdä sitä. Suomessa ei ole pystytty sopimaan,
saako Yle myydä ylipäänsä yhtään mitään.
Jos halutaan pysytellä julkisen palvelun puolella, tarjolla olisi
myös yhteistyökumppaneita. E-kirjojen lainaus kirjastoissa on jo hyvällä
alulla, Tanskassa kirjastot lainaavat verkossa musiikkia. Miksi kirjastoista ei
voi lainata sähköisesti kuunnelmia? Tekniikka on jo olemassa, samoin mallit
tekijöille maksettavista korvauksista. Tällaisestakin on joskus keskusteltu,
mutta suunnitelmat ovat pysähtyneet Yleen. Yleisradiokaan ei tunnu oikein tietävän, mitä se haluaisi tehdä arkistoilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti