Perustetaanko esittävien taiteiden museo?

Kirjoitin viime kerralle musiikkimuseon perustamisesta. Monien mielestä Suomeenkin tarvittaisiin uusi kansallinen musiikkimuseo, joka kattaisi kaikki musiikin alat ja alueet. Useimmilla taiteen aloilla on jo omat valtakunnalliset erikoismuseonsa, ja musiikin museokin on ollut mukana opetusministeriön suunnitelmissa 1980-luvulta lähtien. Tällä hetkellä sen syntyminen ei kuitenkaan näytä kovin todennäköiseltä. Mikään jo olemassa olevista musiikkikokoelmista tai –museoista ei ole ilmoittautunut vetäjän rooliin, eikä valtiokaan ole avosylin tyrkyttämässä tukeaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriöstä on kuitenkin tullut mielenkiintoinen uusi avaus. 7.9.2012 julkaistu muistio Valtakunnalliset erikoismuseot; Selvitys erikoismuseojärjestelmän tilasta ja tulevaisuudesta esittää uuden esittävien taiteiden museon perustamista Suomeen. Selvityksen mukaan ”esittävien taiteiden kenttä kattaa useita taiteen aloja, kuten teatterin, musiikin, elokuvan, sirkuksen, tanssin, performanssin ja viihteen, joilla on myös runsaasti keskinäisiä yhtymäkohtia. Vuoden 1985 työryhmä esitti erillisiä valtakunnallisia erikoismuseoita musiikin ja näyttämötaiteiden kentälle, vaikka kansainvälisesti näitä teemoja tarkastellaan usein samoissa instituutioissa. Myös elokuvan voidaan museotoiminnan näkökulmasta katsoa kuuluvan esittäviin taiteisiin. Esittävät taiteet on riittävän laaja teema, joka mahdollistaa harkitun kokoelmatyön sekä laajan, suurta yleisöä kiinnostavan näyttelytoiminnan.”

Uusi ehdotus ei välttämättä nouse niinkään huolesta musiikkia kohtaan kuin tarpeesta rationalisoida entisestäänkin valtion tukea museoalalle. Selvityksessä ehdotetaan muitakin vastaavia toimenpiteitä, esimerkiksi lasimuseon ja designmuseon yhdistämistä. Kansainvälisesti katsoen kaikkien esittävän taiteen lajien yhdistäminen samaan museoon ei ole kovinkaan yleistä. Ruotsissa on onnistuneesti yhdistetty musiikki, ooppera ja teatteri, mutta ainoa yhdistetty musiikki-, teatteri- ja elokuvamuseo, joka tulee mieleeni, löytyy Vilnasta. Sinänsä tutustumisen arvoinen pieni museo, voin suositella. Sen sijaan erillisiä musiikkimuseoita on maailmalla paljon, jopa Burkina Fasossa.

Suomen oloissa esittävien taiteiden museon perustaminen voisi kuitenkin olla realistista. Tällä alueella on Suomessa tällä hetkellä vain yksi toimiva erikoismuseo, Teatterimuseo. Se on hyvin hoidettu pieni museo, jonka erikoisnäyttelyt ovat saaneet kiitosta, mutta suuria yleisömääriä se ei ole vetänyt. Vuonna 2011 Teatterimuseossa oli 10,578 maksanutta kävijää, Kiasmassa lähes 90,000. Museolla ei ole riittänyt resursseja uusiin avauksiin, esimerkiksi sirkusaineiston keräämiseen.

Elokuvalle on pitkään puuhattu omaa museota. Suomen elokuva-arkisto alkoi jo aikanaan kerätä elokuvien lisäksi myös erilaista elokuviin liittyvää esineistöä, joka on nykyisin Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa eli Kavassa. Toistaiseksi Elävän kuvan museon kokoelmat eivät ole avoinna yleisölle. Kavan toimiala on kuitenkin paljon elokuvaa laajempi, siihen kuuluu myös radio- ja televisio-ohjelmien arkistoiminen. Radio- ja televisiomuseo on jo olemassa Lahden vanhalla radioasemalla, ja Elävän kuvan museo tarvitsisi ilmeisesti uuden kodin.

Musiikin tilannetta käsittelin jo edellisessä kirjoituksessani. Kansallista musiikkimuseota ei ole eikä ihan heti ilmeisesti tulekaan, ja olemassa olevien kokoelmien väliin jää mittavia aukkoja, joista suurin on moderni populaarimusiikki. Tyhjästä ei kuitenkaan tarvitse aloittaa. Jos vaikkapa Teatterimuseo, Elävän kuvan museo, Kansansoitinmuseo ja Sibelius-museo innostuisivat yhdistämään voimansa, tuloksena olisivat jo varsin mittavat kokoelmat. Jos museolle saataisiin riittävät tilat, se voisi ottaa suojiinsa myös uusia alueita.

Tämä kaikki tietysti vain ajatusleikkinä. Teatterimuseo on esittänyt mietinnöstä oman kantansa, jossa se suhtautuu varsin epäilevästi ehdotukseen, ellei alalle saada merkittäviä uusia resursseja. Tämä on realismia. Ministeriö ei vielä ole esittänyt omaa kantaansa ehdotukseen, kyseessä on vain selvitysmiehen paperi. Kuntaliitoksissakin tarvitaan sekä keppiä että porkkanaa, toistaiseksi tarjolla ei ole kumpaakaan.

Esittävien taiteiden museo tuntuu kuitenkin niin houkuttelevalta ajatukselta, että jokin suurempi kaupunkikin voisi innostua siitä. Esittävien taiteiden yhdistämisestä löytyisi paljon synergiaa, samat henkilöt ovat usein toimineet monilla aloilla. ETM:ään pitäisi tietysti myös saada digitaalinen yhteys olemassa oleviin esittävien taiteiden ääni- ja kuva-arkistoihin, mukaan luettuna Yleisradion arkistot. Hyvin suunnitellut erikoisnäyttelyt vetäisivät museoon taatusti yleisöä, kuka tietää vaikka pääsisimme Guggenheim-museolle luvattuihin kävijämääriin….

 

 

Musiikin museo

Pomus ry eli Kevyen Musiikin Museon Kannatusyhdistys ylläpitää netissä toimivaa virtuaalista museota, jossa on paljon mielenkiintoista tietoa suomalaisen populaarimusiikin kehityksestä. Pari vuotta sitten Pomus pyysi minua selvittämään, voitaisiinko Suomeen perustaa oikea populaarimusiikin museo. Linkki selvitykseen löytyy tästä.

Selvityksen julkaisuajankohta osoittautui onnettomaksi. Heti sen jälkeen alkoi kohu Guggenheim-museosta, eikä muusta puhuttukaan. Sitten valtio ilmoitti museotoiminnan suurista säästöistä, mikä veti jalat alta kaikilta uudishankkeilta. Mutta ideaa ei silti kannata unohtaa.

Erilaisia populaarimusiikin museoita löytyy jo eri puolilta maailmaa, mutta suurin osa keskittyy yksittäisten taiteilijoiden tai bändien esittelyyn fani-pohjalta. Vuonna 2010 Trondheimissa avattu Rockheim toimii aivan eri tasolla. Se on yksi Norjan uuden kulttuuripolitiikan lippulaivoista, joka järjestää suuria näyttelyitä ja kerää norjalaista rock-historiaa yhteistyössä kansalliskirjaston kanssa. Rockheimillä on komea rakennus Atlantin rannalla ja kävijöitä riittää. Samassa kaupungissa on toinenkin musiikkimuseo, soittimiin keskittyvä Ringven museo, jota parhaillaan laajennetaan. Vaikka norjalainen populaarimusiikki ei ole maailmalla vielä kovin tunnettua, Norja itse uskoo siihen. Tulee mieleen keisari Franz Josef, joka vuonna 1864 perusti Wieniin taideteollisuusmuseon näyttääkseen maailmalle, mitä Itävallassa osataan. Sitten Wienissä syntyi Jugend-tyyli…

Jos Suomessa olisi öljyä, ehdottaisin erillisen populaarimusiikin rakentamista meillekin. Katajanokan rannassa olisi sopiva tonttikin. Tuntui kuitenkin viisaammalta edetä varovaisesti ja selvittää, miten uusi museo suhtautuisi jo olemassa oleviin museoihin. Alan kansainvälinen järjestö Cimcim tuntee Suomesta viisi musiikkimuseota: Turun Sibelius-museon, Turun maakuntamuseon, Kansallismuseon, Kansansoitinmuseon Kaustisella sekä Mekaanisen musiikin museon Varkaudessa. Muitakin musiikkikokoelmia löytyy, mutta yksikään niistä ei ole halunnut kansallisen musiikkimuseon roolia.

Törmäämme jälleen suomalaisen hajauttamiseen. Ruotsissa Statens musikverk kattaa kaikki tärkeimmät musiikkikokoelmat soittimista jazz- ja poparkistoon. Samassa kokonaisuudessa ovat myös teatteri ja ooppera. Suomessa on toista kymmentä musiikkialan kirjastoa, arkistoa ja museota, joista yhdelläkään ei ole kunnon resursseja eikä kukaan halua uusia tehtäviä. Uusien tarpeiden hoitamiseen on aina pitänyt perustaa uusi laitos. Näin ei voi jatkua loputtomiin. Päädyinkin siihen tulokseen, että Suomeen ei tarvita erillistä populaarimusiikin museota vaan hyvin toimiva kansallinen musiikkimuseo, joka huomioi kaikki musiikin alat.

Mitä kansallinen musiikkimuseo sitten tekisi? Itsestään selvää on, että sen pitäisi esitellä suomalaisen soitinrakennuksen historiaa kanteleista sähkökitaroihin. Harvat muistavat, että Suomessa on ollut myös merkittäviä pianotehtaita. Museon tulisi esitellä myös musiikkiin liittyviä tiloja treenikämpistä oopperataloon. Ainola voisi luontevasti olla museon haaraosasto.

Tärkeän osan musiikkimuseosta muodostaisi kansallisen äänilevyteollisuutemme nousu ja tuho. Sointu, Rytmi, Blue Master, Love, Eteenpäin, Finlandia, Poko ja Johanna ovat kaikki jo historiaa. Musiikkimuseoon kuuluu myös musiikkiteknologia. Museossa pitäisi olla toimiva analoginen äänitysstudio ja sen käyttöön tarvittava osaaminen vielä kun analoginen äänitystekniikka on muualta kadonnut.

Nykyaikainen musiikkimuseo ei ole vain esineiden museo, vaan sen pitää myös tallentaa ääntä. Hyvä esimerkki on Wienin Haus der Musik. Aivan keskustassa sijaitsevan viisikerroksisen museon alakerta on omistettu Wienin filharmonikoille, kävijä voi ihastella kuuluisan orkesterin historiaan liittyviä kuvia ja esineitä. Nähtävissä on myös orkesterin kapellimestareiden tahtipuikot. Karajan oli ensimmäinen, joka vaihtoi uudentyyppisen puikkoon. Toscanini oli huolimaton, hänen puikkonsa kärjestä on pala pois.

Ylemmissä kerroksissa on Klangmuseum, ”äänien museo”. Vierailija voi johtaa interaktiivisesti videolla soittavia filharmonikkoja Zubin Mehtan ohjeiden mukaisesti. Jos tempo menee metsään, orkesteri lopettaa soittamisen. Sitten siirrytään kuulon ominaisuuksiin alkaen äänistä, joita sikiö kuulee kohdussa. Loppu on lohduton: seuraamme Beethovenin kuulon asteittaista heikkenemistä. Viimeisistä kuulokkeista ei kuulu mitään.

Suomen olosuhteissa kansallisen musiikkimuseon perustaminen ei tarkoita sitä, että kaikki pitäisi kerätä uudestaan. Kansallinen musiikkimuseo voisi luontevasti syntyä Turkuun, jos Åbo Akademi haluaisi ryhtyä kehittämään omistamaansa Sibelius-museota yli kielirajojen sen sijaan että ajaa sitä alas. Museo voisi myös syntyä Pohjanmaalle, jossa Kaustisen kansansoitinmuseo odottaa uutta alkua musiikkijuhlien konkurssin jälkeen. Museon ei tarvitsisi kerätä kaikkia suomalaisia ääniteitä, vaan se voisi toimia yhteistyössä olemassa olevien arkistojen kanssa. Digitaalitekniikan aikakaudella Helsinkiin tallennettuja äänitteitä voitaisiin kuunnella myös Turussa tai Pohjanmaalla.

Mikä olisi Kansallisen musiikkimuseon ensimmäinen erikoisnäyttely? Odotammeko Sibeliuksen kuoleman 70-vuotispäivää, vai esittelemme Hanoi Rocksin visuaalista ilmettä? Ehkä sittenkin Nokian musiikkipuhelimen lyhyt historia…   miettikää itse.

Onko vitamiinipillereissä vitamiineja?

Viime viikon puheenaihe oli Itä-Suomen yliopiston vitamiinitutkimus. Julkisuuteen tuotujen tutkimustulosten mukaan osassa myynnissä olevista d-vitamiinivalmisteista oli huomattavasti vähemmän vitamiineja kuin tuoteselostuksessa annettiin ymmärtää. Huonoimmat tulokset saaneet valmisteet vedettiin pois apteekin hyllyiltä. Sitten valmistajat toivat esiin omia tutkimuksiaan, joiden mukaan tuotteissa olikin luvattu määrä vitamiinia. Tutkijoita uhattiin korvausvaatimuksella.

Viime torstaina (1.11.) TV1:ssä oli suuri vitamiinikeskustelu jossa tutkimuksen tehnyt biokemisti puolusti tuloksiaan. Tulokset olivat alustavia, eri menetelmillä voi saada erilaisia tuloksia, jatkoa seuraa. Valmistajien edustajat kritisoivat tutkijoita epätieteellisyydestä: tutkimusmenetelmät olivat vääriä, tuloksia ei ollut alistettu vertaisarviointiin eikä niitä julkaistu tieteellisessä aikakausjulkaisussa. Yliopisto ilmoitti tutkivansa jatkossa samoja valmisteita useammilla eri menetelmillä.

Keskustelun taustalla oli joitakin vuosia sitten toteutettu lainmuutos, jossa vitamiinivalmisteet muuttivat lääkevalmisteista elintarvikkeiksi. Viranomaiset eivät enää valvo tuotteita, vaan tuottajien itse odotetaan valvovat niiden tasoa. Hieno juttu, että jokin ulkopuolinen taso tekee vitamiinivalmisteista tutkimuksia. Se takaa, etteivät valmistajat lepsuile tulevaisuudessakaan.

En tiedä biokemiasta mitään, syön jatkossakin joka päivä kiltisti suositusten mukaisen määrän d-vitamiinia. Mutta tutkijana ihastuin suuresti keskusteluun. Näin asioiden pitääkin mennä. Asioita tutkitaan eri menetelmillä ja eri tutkijoiden tuloksia verrataan keskenään. Tuloksista vaaditaan vertaisarviointia; sen takuuna on esimerkiksi se, että tulokset on hyväksytty julkaistavaksi jossakin tieteellisessä aikakauslehdessä. Ei näyttäisi hyvältä, jos kaikki vitamiinipillereitä koskeva tieto olisi valmistajien itse julkaisemaa.

Tekijänoikeuden alallakin lainmuutoksia perustellaan usein tutkimuksilla. Suoja-aikojen pidennys, hyvitysmaksut ja piratismin vastainen lainsäädäntö ovat esimerkkejä uudistuksista, joita on perusteltu tutkimustuloksilla. Kuinka monet näistä on julkaistu vertaisarvioinnin jälkeen tieteellisissä julkaisuissa? En muista ainoatakaan. Tulokset voivat tästä huolimatta olla aivan oikeita, mutta olisin huomattavasti iloisempi, jos niille voitaisiin asettaa samat vaatimukset kuin d-vitamiinipitoisuuksia koskeville tutkimuksille.