Digitaaliset sisämarkkinat etenevät

Vaalit on pidetty, ja tätä kirjoitettaessa Juha Sipilä pohtii uuden hallituksen kokoonpanoa. Lehtien kulttuuripalstoilla pelätään, että erillisen kulttuuriministerin tuoli häviää kokonaan. Kukaan ei ole puhunut mitään tulevan hallituskauden suurimmasta kulttuuripoliittisesta kysymyksestä, Euroopan digitaalisten sisämarkkinoiden kohtalosta. Toissapäivänä (20.4.) verkkolehti Politico vuodatti julkisuuteen EU:n komission suunnitelmat tekijänoikeuksien uudistamiseksi. Hankkeen kärjessä on virolainen Andrus Ansip, EU:n digitaalisten sisämarkkinoiden komissaari. Ehkä Suomikin tarvitsisi kulttuuriministerin sijasta digitaalisten markkinoiden ministerin?

Digitaalisten markkinoiden ongelma on helppo selittää käytännössä. EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini on italialainen, ja seuraisi varmaan mielellään verkossa kotimaansa Italian televisiolähetyksiä, kun hän matkustaa maasta toiseen. RAI:n ohjelmat näkyvät kuitenkin vain Italiassa, San Marinossa ja Vatikaanissa, vaikka niitä olisi teknisesti mahdollista seurata verkon välityksellä koko EU:n alueella. Tavarat, pääoma ja työvoima liikkuvat EU:n sisällä vapaasti maasta toiseen, tekijänoikeudet eivät.

Asian toinen puoli on, että italialainen elokuvatuottaja ei välttämättä kaipaakaan yhteismarkkinoita. Hän myy tuottamansa filmin oikeudet erikseen jokaiseen maahan. Jos elokuva esitetään RAI:n ohjelmassa joka on jo näkynyt kaikissa EU-maissa, paikallinen tv-yhtiö ei ehkä enää olekaan kiinnostunut siitä. RAI:n pitäisi vastaavasti maksaa ohjelmasta enemmän. Ihan näin yksinkertaisesti yhtälö ei toimi, mutta kansallisesti rajatuilla oikeuksilla (EU-kielellä ”geo-blocking”) on myös kannattajansa.

Poliittisesti digitaalisia sisämarkkinoita on kuitenkin helppo kannattaa. Jokainen Espanjassa asuva suomalainen ja Britanniassa työskentelevä latvialainen hyötyisi asiasta konkreettisesti. Tekijöille ja tuottajille digitaaliset sisämarkkinat tarjoaisivat aidosti mahdollisuuden markkinoida tuotantoaan koko Eurooppaan. Ei tarvitsisi miettiä koko ajan, onko jokainen ohjelmaan sisältyvä musiikinpätkä lisensoitu myös esitettäväksi Portugalissa.

Häviäviä uudistuksessa olisivat ehkä ne, joiden tekijänoikeuksilla ei muutenkaan olisi kysyntää oman maan rajojen ulkopuolella. Tekijänoikeuksien vapaa liikkuvuus hyödyntäisi eniten suuria tuottajamaita, joissa puhuttuja kieliä ymmärretään laajalti. Mutta ihan näin yksinkertainen asia ei varmaankaan ole. Olisi mielenkiintoista kuunnella, mitä sisämarkkinakomissaari Ansipin kotimaassa asiasta ajatellaan.

EU-lähteiden mukaan digitaalisten sisämarkkinoiden valmistelu on jo pitkällä. Huhujen mukaan EU:n komissio olisi jo sopinut asiasta eurooppalaisten tuottaja- ja tekijäjärjestöjen kanssa. Vastineeksi oikeudenomistajille olisi luvattu tehokkaampia toimia piratismia vastaan. ”Geo-blockingin” eli maantieteellisten rajoitusten poistaminen tulee olemaan uuden komission tärkein hanke tekijänoikeuksien alalla. Uudistusten yksityiskohdat tulevat vielä muuttumaan moneen kertaan. Suomessakin olisi korkea aika ryhtyä keskustelemaan niistä. Minä en ainakaan vielä tiedä, mitä kaikkea uudistus käytännössä merkitsisi. Tekijänoikeuslaissa jokainen sana ja sananmuoto voi olla tärkeä.

Otan tässä esiin vain yhden kohdan, jossa uudistuksista olisi selvää etua kaikille. Monissa Euroopan maissa rakennetaan parhaillaan kansallisia digitaalisia kirjastoja, joiden tavoitteen on parantaa kansallisen kulttuuriperinnön saatavuutta. Osa aineistosta on jo tekijänoikeudellisesti vapaata, mutta monissa maissa on myös sovittu tekijöiden kanssa suojatun aineiston julkaisemisesta. Pienikin korvaus on tekijöille edullisempi kuin se, ettei ainestoa käytä kukaan. Tällä hetkellä kokoelmien käyttö on yleensä mahdollista vain yhden maan rajojen sisällä, koska EU-laajuisista oikeuksista sopiminen on ollut liian monimutkaista. Tämän ongelman digitaalisten sisämarkkinoiden syntyminen poistaisi. 

Eduskunta ahkeroi tekijänoikeuslain muutoksia

Stubbin hallitus ei saanut valmiiksi sote-uudistusta, mutta eduskunta sai ihan loppumetreillä käsiteltäväksi pinon tekijänoikeuslain muutoksia. Ne koskevat hyvitysmaksua (kirjoitin tästä jo aikaisemmin), sopimusten kohtuullistamista, televisio-ohjelmien verkkotallennusta ja kaapelijakelua. Pieniä asioita, jotka eivät näytä ylittäneen uutiskynnystä missään tiedotusvälineissä. Niihin liittyy kuitenkin mielenkiintoisia periaatteellisia kysymyksiä. Kaapelijakelua koskevaan lainmuutosta varten perustuslakivaliokuntakin joutui pyörtämään kymmenen vuotta sitten tekemänsä päätöksen.

Mistä oikein on kysymys? Televisio-ohjelmat sisältävät suuren määrän tekijänoikeuslain suojaamia teoksia, joiden lähettämisestä televisioyhtiöt ovat sopineet alkuperäisten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa. Tähän saakka asia on selvä: täytyyhän tekijöille maksaa teosten käytöstä.

Suuri osa suomalaisista kotitalouksista katselee kuitenkin ohjelmia kaapeliverkon kautta. Jos asut helsinkiläisessä kerrostalossa, kuten minä, et voi noin vain laittaa katolle omaa antennia. Ainoa mahdollisuus on turvautua taloyhtiön valitsemaan kaapelioperaattoriin. Operaattorit (Sonera, Welho jne) taas ovat viestintämarkkinalain mukaan velvollisia välittämään asiakkailleen Yleisradion ja MTV:n kanavat. Pitäisikö minun tai kaapelioperaattorin maksaa lisämaksu siitä, että ne välittävät vapaasti katsottavissa olevat tv-kanavat niihin koteihin, joilla ei ole mahdollisuutta antennivastaanottoon?

Tekijänoikeuslain mukaan pitää, vaikka asiasta on väännetty kättä 1950-luvulta saakka – siitä lähtien, kun radio-ohjelmia ryhdyttiin suurkaupungeissa jakelemaan kaapeliverkossa paremman kuuluvuuden takaamiseksi. Arkijärki sanoo, että radio- ja televisioyhtiö on jo maksanut siitä, että se välittää ohjelmaa yleisölle (eri asia on, jos kaapeliyhtiö lähettää itse tuottamaansa ohjelmaa). Tekijänoikeuslain näkökulmasta operaattori on kuitenkin liikeyritys, joka tekee uutta bisnestä suojatuilla teoksilla.

Käytännössä kaapelioperaattorilla ei ole mahdollisuutta sopia ohjelmien välityksestä suoraan tekijöiden kanssa. Ohjelmien sisällöstähän päättävät yleisradioyhtiöt. Kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa asia on ratkaistu ns pakkolisenssillä. Tekijöillä ei ole oikeutta kieltää radio- ja televisio-ohjelmien kaapelijakelua, mutta heillä on oikeus ”kohtuulliseen korvaukseen”, jonka suuruuden voi päättää ”toimivaltainen viranomainen”. 

Tätäkin oikeutta on eri maissa tulkittu eri tavoin. Suomessa yleisradio-ohjelmien kaapelijakelusta ei ole maksettu erillisiä korvauksia. Kymmenen vuotta sitten eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi, että maksu olisi ristiriidassa sananvapauden periaatteen kanssa.

Voi olla, että aika on kypsä uudelle tarkastelulle. Teleoperaattorit tekevät suurta bisnestä. Kaapelijakelun korvauksissa on kyse pienestä summasta, vuositasolla pari euroa kaapelitaloutta kohti, joka varmasti menee hyvään tarkoitukseen. Televisio-ohjelmien jakelu on internetin myötä pirstoutumassa, ja hyvä, jos ketjun jokaisesta portaasta kertyy jotakin myös tekijöille. 

Yleisradio-ohjelmien kaapelijakelusta perittävissä lisäkorvauksissa on kuitenkin kysymys niin periaatteellisesta asiasta, että olisi toivonut sekä hallituksen että eduskunnan käsitelleen sitä laajemmin. Kun hallituksen esityksessä todetaan, että lainmuutoksella ”palautetaan” tekijöille oikeus korvaukseen, olisi saman tien voitu todeta, ettei korvauksia ole aikaisemmin maksettu.

Lainmuutosta perustellaan Bernin sopimuksella ja EU:n komission kannanotolla. Tämä on sinänsä oikein, mutta olisin toivonut hallituksen kertovan tarkemmin, miten asia on muissa EU-maissa järjestetty. Kaikki jäsenmaathan ovat mukana Bernin sopimuksessa, ja kaikissa on myös kaapelioperaattoreita. Millainen on korvausten taso muissa EU-maissa, ja miten korvauksista päätetään? Hallituksen esityksen perusteluissa ainoat viittaukset ovat Ruotsiin ja Tanskaan. Onko harkittu, että valtioneuvosto olisi voinut itse päättää korvausten suuruudesta, niin kuin se päättää hyvitysmaksuista? Esityksessä vain viitataan vireillä oleviin neuvotteluihin. 

Voiko ryssästä laulaa?

Kun viime viikkoina on puhuttu paljon sananvapaudesta, ryhdyin pohtimaan, miten pahasti vihollista saa konfliktin aikana parjata. Ja miten konfliktin jälkeen pitäisi suhtautua siihen, mitä silloin tuli sanotuksi?

Suomessa tehtiin sodan aikana paljon sota-aiheisia lauluja. Niin tehtiin muissakin sotaa käyneissä maissa, jopa Ruotsissa nostettiin valmiustilaa laulun keinoin.

”Sillanpään marssilaulu” oli yksi ensimmäisistä sotaan liittyvistä lauluista. Se syntyi jo talvisodan aikana, ja siinä korostettiin suomalaisten yksimielisyyttä ja puolustushalukkuutta. ”Kun on vaaralle alttiina syntymämaa kotiaskareet jäädä saa”. Vihollisesta ei sanota mitään.

Jatkosodan aikana sota-aiheisten laulujen tuotanto kasvoi. Osa oli romanttisia iskelmiä kuten ”Pommisuojarakkautta” tai ”Ilta Kannaksella”, joihin sota toi lisäväriä. Oli Suursuomi-haaveita ja aseveljien ylistystä, mutta puolustustahtoa pyrittiin tietoisesti myös nostamaan vastustajan pilkkaamisella. Tunnetuin esimerkki lienee R. W. Palmrothin sanoittama ”Silmien välliin”, jota Olavi Paavolainen myöhemmin paheksui ”Synkässä yksinpuhelussaan”. Laulun kantavana ideana oli ”paras ryssä kuollut ryssä”. Saman henkisiä tekstejä, joissa luvattiin tehdä ”Pietarista hautuumaa ja Moskovasta motti”, löytyy paljon.

Sodan jälkeen laulut hävisivät niin nopeasti, ettei niitä tarvinnut edes kieltää – näinhän tehtiin monille kirjoille ja elokuville. Levyt oli myyty loppuun, kymmeneen vuoteen kukaan ei Suomessa halunnut laulaa sodasta. Ensimmäiset yritykset tähän suuntaan tehtiin vasta 1955.

1930-luvun laulajasuosikki Georg Malmsten oli sodan aikana profiloitunut niin vahvasti propagandalaulujen esittäjäksi, että hän katsoi sodan jälkeen parhaaksi viettää jonkin aikaa Ruotsissa. 1950-luvulla hän yritti paluuta, ja teki Scandialle uuden tulkinnan ”Tellervosta”. Laulu oli ollut suosittu käännös saksalaisesta marssilaulusta ”Lebe wohl du kleine Monica”. Tekstissä ei ole mitään sotaan liittyvää, mutta assosiaation kautta se liittyi vahvasti sotavuosiin. Vuonna 1955 ketään ei enää kiinnostanut. Uutta ”Tellervoa” myytiin vaivaiset 288 kappaletta. Sen sijaan Scandian toista levyä, Annikki Tähden ”Muistatko Monrepos’n” myytiin samaan aikaan lähes 35 000 kappaletta. Voisi sanoa, että ”Monrepos” merkitsi iskelmämusiikille samaa kuin ”Tuntematon sotilas” (1954) kirjallisuudelle. Viipurin menetys oli jo nostalgiaa, sotaan oli löydetty uusi asenne.

Tällä välin sotavuosien levyt pysyivät kätkössä. Niitä ei ollut koottuina missään julkisessa arkistossa , eikä niistä ollut edes tietoja ennen kuin Urpo Haapanen aloitti ”Suomalaisten äänilevyjen luetteloiden julkaisemisen 19667. Ehdotin silloin Scandian toimitusjohtajalle Harry Orvomaa, että olisi jo aika julkaista LP-levyllä uudelleen kokoelma sotavuosien iskelmiä. Saman niminen LP ilmestyi 1968 ja myi kohtalaisen hyvin. Se ei tietääkseni herättänyt pahennusta edes innokkaimmissa Neuvostoliiton ystävissä, vaikka mukana oli Sillapään marssilaulun lisäksi ”Korsuvalssi”, ”Eldankajärven jää” ja ”Uraliin”, jossa vanjat laitetaan juoksemaan vilttitossuissaan Siperiaan asti. Laulut otettiin nyt vastaan historiallisina dokumentteina.

Levy pani ilmeisesti alulle nostalgia-aallon, johon kuului lisää uusintajulkaisuja ja uusia levytyksiä sotavuosien lauluista (esimerkiksi Pauli Räsäsen ”Eldankajärven jää”). Lopulta syntyi myös sotavuosien lauluihin erikoistuneita konsertteja ja yhtyeitä (Korsuorkesteri). Yhteistä näille oli kohtuuden rajoissa pysyminen. ”Silmien välliin” jätettiin ikään kuin yhteisellä sopimuksella lepäämään.

Vasta tällä vuosisadalla aika kypsyi kaikkien levyjen uudelleenjulkaisemiselle. Artie Musicin 2002 julkaisema CD ”Molotohvin koktaili – Sota-ajan propagandaa levyillä 1940–1942” kokosi yhteen vielä julkaisemattomat levytykset, kuten ”Silmien välliin” ja ”Mottimatit marssilla”. Niistä käy ilmi, miten viholliskuvaa luotiin laulun voimin. Levyn liitteenä on Maarit Niiniluodon asiantunteva esittely, jossa laulut asetetaan historialliseen yhteyteensä.

Tällä hetkellä kaikki sotavuosien laulut – romantiikasta räikeimpään propagandaan” ovat helposti saatavissa. Hieno juttu. Tuttu levykauppias on jopa kertonut, että CD on ollut historiasta kiinnostuneiden venäläisten turistien suosiossa. Mutta voi kuitenkin miettiä, milloin propaganda muuttuu historiaksi. Kuvitelkaapa, että laulussa sana ”ryssä” vaihdettaisiin joksikin muuksi kansanryhmäksi tai poliittiseksi ryhmäksi? Konfliktejahan riittää. Voisiko sellaisen laulun julkaista? 

Uudistavatko piraatit EU:n tekijänoikeuslain?

Europarlamentilla on ainakin huumorintajua. Se valitsi piraattipuolueen ainoan euroedustajan, saksalaisen Julia Redan vetämään tekijänoikeuslain uudistamista. Frau Reda on jo kertonut omassa blogissaan, että hänen kalenterinsa on täyttynyt etujärjestöjen valtuuskuntien tapaamisista.

Vaikka piraattipuolue ei muuten menestynytkään eurovaaleissa, Julia Reda on täysin vakavasti otettava poliitikko. Hän on vihreiden europarlamenttiryhmän varapuheenjohtaja. Tarkkaan sanoen hänet on nyt nimitetty vetämään työtyhmää, jonka tehtävänä on valmistella parlamentin lakivaliokunnalle arvio vuoden 2001 tietoyhteiskuntadirektiivin toimivuudesta. Reda on jo julkistanut omia näkemyksiään. Lakivaliokunnan kannanotto antaa suuntaa EU:n tulevalla lainsäädäntötyölle.

Tietoyhteiskuntadirektiivi uudisti aikanaan monella tavalla eurooppalaista tekijäoikeutta, mutta vuodesta 2001 on jo kulunut pitkä aika, eikä kukaan silloin olisi pystynyt ennustamaan mitä kaikkea internetin kehitys tuo tullessaan. Tekijänoikeusasioista vastaava EU-komissaari Günther Oettinger on jo moneen kertaan luvannut ”modernisoida” tekijänoikeutta koskevat säännökset, vaikka kukaan ei aivan tarkalleen näytä tietävän, mitä hän tarkoittaa. Aiheesta löytyy mielenkiintoisia kommentteja IPKat-blogissa.

Suomessa eduskunnalla on parhaillaan käsiteltävänä kolme erillistä tekijänoikeuslain muutosesitystä, jotka hallitus antoi juuri ennen joulua. Ne on tarkoitus viedä nopeasti vielä nykyisen eduskunnan aikana. Näistä ainakin hyvitysmaksun uudistus poikkeaa aika lailla eurooppalaisesta valtavirrasta. Aivan tärkeitä asioita, mutta mitenköhän ne niveltyvät parhaillaan EU:ssa vireillään oleviin asioihin? Onko kyseessä sama ilmiö, kun kunnat yrittävät pikaisesti ulkoistaa terveyspalveluitaan ennen sote-uudistuksen voimaantuloa, vai haluaako Suomi päinvastoin näyttää tässä suuntaa koko Euroopalle?

Jätän tämän lukijoiden mietittäväksi. Europarlamentti ja Suomen eduskunta ovat täysin erillisiä elimiä, vaikka europarlamentin päätökset saattavatkin aikanaan sitoa myös Suomea. Suomen hallituksen ei pidäkään odottaa, mitä EU joskus tulevaisuudessa päättää. EU:ssa ovat kuitenkin (suurelta osin) edustettuina samat puolueet kuin Suomen eduskunnassa. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko millään puolueella näkemystä siitä, miten tekijänoikeuksiin ja informaatioyhteiskuntaan liittyviä asioita voisi uudistaa koordinoidusti sekä kansallisella että EU:n tasolla.

Kumottaisiinko kansalliset tekijänoikeuslait?

EU:n uusi komissio julkaisi joulun alla oman työohjelmansa. Ensimmäisellä sijalla on työllisyys ja kasvu, mutta heti kakkosena on digitaalisten sisämarkkinoiden kehittäminen. Tavaran, työvoiman ja tiedon pitäisi liikkua EU:ssa vapaasti, niin että talous kasvaa suhisten, mutta käytännössä EU-maiden digitaaliset palvelut ovat pirstoutuneet moniin kansallisiin toimijoihin, jotka yrittävät epätoivoisesti kilpailla Googlen ja YouTuben kanssa.

Ohjelman mukaan ”komissio pyrkii osana digitaalisia sisämarkkinoita koskevaa strategiaa saattamaan vuonna 2015 päätökseen käynnissä olevat toimielinten väliset neuvottelut ehdotuksista, jotka koskevat esimerkiksi yhteistä eurooppalaista tietosuojauudistusta ja Euroopan yhteen liittämisestä annettavaa asetusta. Se ehdottaa myös uusia lainsäädännöllisiä ja muita aloitteita, joilla digitaalisten sisämarkkinoiden kunnianhimoisuus nostetaan tasolle, jota nykyisiin haasteisiin vastaaminen vaatii. Tässä yhteydessä komissio muun muassa täydentää televiestinnän sääntely-ympäristöä, päivittää tekijänoikeussäännöistä ja audiovisuaalisista mediapalveluista annettua lainsäädäntöä, yksinkertaistaa verkko-ostoksia ja digitaalista kaupankäyntiä koskevia kuluttajasääntöjä, helpottaa sähköistä kauppaa, parantaa tietoverkkoturvallisuutta ja ottaa digitalisaation huomioon kaikilla politiikan aloilla.”

Mitä komissio voisi sitten käytännössä tehdä? European Copyright Society on 19. joulukuuta lähettänyt kolmissiolle kirjeen, jossa se ehdottaa EU:n tekijänoikeuslain täydellistä uudistamista. Ei enää direktiiveihin perustuvaa kansallisten lakien harmonisointia, vaan kaikki EU-maat kattava yhteinen tekijänoikeuslaki. “The Members of the European Copyright Society are convinced that the time is now ripe to start work on a European Copyright Law that would apply directly and uniformly across the Union.”

Järjestö toteaa, että 25 vuotta jatkuneesta harmonisoinnista huolimatta EU-mailla on omat tekijänoikeuslait, jotka poikkeavat toisistaan. ”Each Member State still has its own law on copyright and neighbouring (related) rights that applies strictly within its own territory. This territoriality has led to fragmentation of markets along national borderlines, critically impeding the establishment of a Digital Single Market for creative content, and undermining the Union’s international competitiveness.”

Yleensä EU:lle lähettävät kirjeitä etujärjestöt, jotka yrittävät taivuttaa komissiota muuttamaan lainsäädäntöä omien intressiensä mukaisesti. European Copyright Society ei kuitenkaan ole mikään etujärjestö. Järjestön jäsenet ovat tekijänoikeuden professoreita, jotka ovat omasta näkökulmastaan tulleet siihen tulokseen, että EU:n osittain harminisoitu tekijänoikeuslainsäädäntö ei toimi. Sen on voinut päätellä myös Euroopan tuomioistuimeen kertyneiden tekijänoikeutta koskevien juttujen määrästä. Isompi kysymys tietysti on, heikentääkö tämä todella Euroopan kilpailukykyä.

Ensimmäiset reaktiot professorien kirjeeseen ovat olleet epäileviä. Monien mielestä Euroopan tekijänoikeuslait ovat jo riittävän yhdenmukaisia. Toisten mielestä kyseessä olisi niin iso urakka, että siihen menisi ainakin kymmenen vuotta. Ehdotus on kuitenkin miettimisen arvoinen. Miksi tekijänoikeuslait yhä poikkeavat toisistaan, vaikka kaikki Euroopan maat ovat olleet jo vuosikymmeniä mukana Bernin sopimuksissa ja muissakin kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa?

Tekijänoikeuslain lähtökohtana on ajatus luovan työn tukemisesta. ”Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen…”. Käytännössä oikeus yleensä siirtyy kuitenkin alkumetreillä kokonaan tai osittain tuottajalle tai kustantajalle, joka vastaa teoksen julkaisemisesta ja levityksestä. Harva kirjailija haluaa itse painattaa teoksiaan. Kun kyse on elokuva kaltaisesta yhteisteoksesta, tuottajan panos on vielä olennaisempi. Mutta voiko tuottaja ostaa tekijän oikeudet kertakaikkisesti ja ikuisesti? Vai pitäisikö tekijälle kaikissa olosuhteissa turvata kohtuulinen osuus teoksen tuotosta pitkällä aikavälillä?

Tämä kysymys on kaikissa tekijänoikeuslaeissa eräänlaisena piiloagendana, moniin pykäliin kätkettynä. Oppikirjoissakaan sitä ei yleensä käsitellä systemaattisesti. Skaalan toisessa päässä on työsuhdetekijänoikeus: tekijän kaikki oikeudet siirtyvät palkkaa vastaan työnantajalle. EU:ssa vain Britanniassa on työsuhdetekijänoikeus. Vanhasen hallitus yritti aikanaan tuoda sen Suomeen, mutta hanke kaatui eduskunnassa. Skaalan toisessa päässä on joukko tekijän etujen turvaamiseksi lakiin kirjoitettuja säännöksiä. Suomessa kustantaja ei esimerkiksi voi vaatia osuutta kirjailijalle kuuluvista kirjastokorvauksista.

EU-maiden tekijänoikeuslaeissa on muitakin eroja, eikä niistä tahdo löytyä edes systemaattista kokonaisesitystä. Ne liittyvät esimerkiksi tekijänoikeusjärjestöjen asemaan ja kollektiiviseen lisensointiin, tekijänoikeuden rajoituksiin ja muihin yksityiskohtiin. Kaikki maat eivät ole edes varauksettoman innostuneita tekijänoikeuskorvausten täydellisestä liikkuvuudesta yli rajojen. Kun mennään tekijänoikeuden sivuhaaroihin, kirjastokorvauksiin, hyvitysmaksuihin, tv-ohjelmien edelleen lähettämiseen ja niin edespäin, jäsenmailla on tapana vetää kotiin päin. Jos kulttuurin vaihtotase on tappiollinen, kuten Suomessa, kotiin päin vetäminen voi olla kansallinen etu. Tällaista kaikki EU-maat tekevät, oli sitten kysymys viinan tuonnin rajoittamisesta tai ulkomaisten ammattitutkintojen hyväksymisestä.

Kiistatonta lienee, että digitaaliset palvelut ovat Yhdysvalloissa kehittyneet nopeammin kuin Euroopassa, ja tämä on antanut amerikkalaisille vahvan kilpailuaseman. Ei kuitenkaan ole selvää, että tämä johtuu nimenomaan tekijänoikeuksista. Itse asiassa Yhdysvalloissakaan ei ole kaiken kattavaa kansallista tekijänoikeuslakia, vaan monista asioista säädetään osavaltioiden tasolla. Esimerkiksi äänilevyjen suoja-aika perustuu osavaltioiden lainsäädäntöön, mutta tämä ei ole mitenkään haitannut musiikin verkkopalveluiden kasvua. Voi olla, että kansalliset kielet ovat suurempana esteenä digitalisille yhteismarkkinoille kuin kansalliset tekijänoikeuslait. Niistä emme halua luopua. Mutta jos olisin Suomen kulttuuriministeri, ottaisin kuitenkin professorien kirjeen vakavasti. Olisi ainakin mielenkiintoista nähdä, millaisen mallilain nämä oppineet kirjoittaisivat.

Hyvitysmaksu poistuu – halpenevatko laitteet?

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu poistui vuoden vaiheessa. Tarkemmin sanottuna hyvitysmaksu on edelleen olemassa, mutta tästä lähtien vastaava korvaus tekijöille maksetaan suoraan valtion budjetista. Laitteiden valmistajilta maksua ei siis enää peritä, joten laitteiden hintojen pitäisi vastaavasti laskea.

Mistään öljyn hinnan tapaisesta romahduksesta ei toki ole kysymys. Yhden teran ulkoisesta kovalevystä hyvitysmaksu on ollut 18 euroa ja tavallisesta tallentavasta digiboksista 25 euroa (tallennuskapasiteetti 500 gigaa). C-kasettien hinnan pitäisi laskea 30 senttiä ja VHS-kasettien noin euron, jos niitä jostakin vielä löytyy. Vuonna 2014 voimassa olleet hinnat löytyvät hyvitysmaksutoimiston sivuilta.

Koska maksu on peritty tukkuportaasta, kestää jonkin aikaa ennen kuin se tulee näkyviin kaupan hyllyillä, mutta ennen pitkää sen pitäisi näkyä alentuvina hintoina. Kun inflaatiokin on negatiivinen, valmistajilla ei pitäisi olla paineita hintojen nostoon. Jos hyvitysmaksun poisto ei vuoden mittaan mitenkään näy hinnoissa, joku on vetänyt välistä.

Kulttuurin tekijöiden kannalta muutos on myönteinen. Hallintokulut vähenevät ja jaettava summa nousee. Vaikka olenkin ajoittain suhtautunut hyvitysmaksun logiikkaan kriittisesti, rahat ovat menneet hyviin tarkoituksiin.

Uudesta järjestelystä huolimatta yksityisestä kopioinnista joudutaan edelleen tekemään tutkimuksia. Ei ole itsestään selvää, miten korvaukset pitäisi jakaa esimerkiksi musiikin ja elokuvien tekijöiden kesken – lähtökohtana pitäisi olla tieto siitä, mitä suomalaiset todella kopioivat. Medioiden pirstoutuessa tämän selvittäminen alkaa olla haastavaa. 

Kemppinen

Jukka Kemppinen on juuri täyttänyt 70 vuotta ja tullut aikuiseksi. Onneksi olkoon!

Suomi on pieni maa. En voi väittää kuuluvani Jukan lähipiiriin, mutta vuosien mittaan tiemme ovat sivunneet niin usein, että lyhyt muistelu on paikallaan. Muistaakseni tapasin Kemppisen ensi kerran joskus 60-luvun lopulla. Olin tehnyt muutamia lehtijuttuja sarjakuvista ja Jukka halusi tietää, aionko kenties kirjoittaa aiheesta kirjan. Kun vastasin kieltävästi, hän vaikutti helpottuneelta. Kohta markkinoille ilmestyikin Kaukorannan ja Kemppisen Sarjakuvat, erinomainen sarjakuvan historia. Sitä seurasi pian antologia Sarjakuvan maailmat.  Ne olivat mukana antamassa potkua Suomen sarjakuvaseuralle, Puupää-palkinnoille ja sarjakuvan nousulle muiden taidemuotojen rinnalle.

Hesarin syntymäpäiväjutusta voi lukea Kemppisen keskeiset ansiot: kirjailija. hovioikeudenneuvos, professori ja tietysti myös Suomen tuotteliain ja arvostetuin blogisti. Jotakin voi kuitenkin lisätä. Kauan sitten Kemppinen julkaisi myös useita hyvät arvostelut saaneita runokokoelmia - ehkä niistä voisi saada ainakin e-uusintapainokset? Muistaakseni hänen lukuisiin ansioihinsa kääntäjänä kuului myös Barbapapa-kirjojen suomenkielisen asun luominen.

Juristina Kemppisen erikoisalana on tekijänoikeus ja muut immateriaalioikeudet. Kun 1980-luvulla juristipiireissä alkoi levitä käsitys, jonka mukaan tekniikan nopea kehitys oli murentamassa tekijänoikeuksia ja johtaisi luovan työn tuhoon, Kemppinen kuului niihin verraten harvoihin ääniin, jotka muistuttivat, ettei asia ole ihan näin yksinkertainen. Tänään tiedämme, että hän oli oikeassa. Piratismi oli hankala ilmiö, mutta se pani myös liikkeelle uusia, tuottoisia kulttuuriteollisuuden haaroja - esimerkkinä vaikkapa YouTube ja Spotify. Jos olisimme pystyneet kaksikymmentä vuotta sitten näkemään tämän kehityksen selvemmin, olisimme ehkä pystyneet muovaamaan lainsäädäntöä paremmin sellaiseen suuntaan, että se suojaisi myös pieniä tekijöitä suuria toimijoita vastaan.

Syntymäpäiväsankareille on tapana ojentaa lahjoja, mutta tällä kertaa pyytäisin itse sellaista. Blogien kirjoittaminen on hieno juttu, mutta voisko Kemppiseltä vielä toivoa kirja, jossa hän tarkastelisi kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta tekijänoikeuksien kehitystä Internetin aikakaudella? Kukaan muu Suomessa tuskin pystyy vastaavaan.