Sammuvatko kaapelikanavat?

Jo muutaman päivän ajan uutisissa on hehkutettu, että eräiden tv-kanavien näkyvyys kaapeliverkossa uhkaa loppua lähipäivinä. Uhanalaisia ovat ainakin Ava, Hero ja Jim. HS:n mukaan ”Kanavanäkyvyyden vaarantava tilanne syntyi, kun tekijänoikeusjärjestöt alkoivat vaatia kaapelioperaattoreilta uutta tekijänoikeusmaksua EU-säädöksiin perustuen. Operaattorit kieltäytyivät maksamasta, eivätkä tv-yhtiötkään olleet valmiita maksamaan. DNA:n kuluttajaliiketoiminnan johtaja Pekka Väisänen sanoo, että DNA on valmis jatkamaan sopimusta vain vanhalta pohjalta, eikä aio taipua lisämaksuihin tekijänoikeuksista. Laki ei hänen mukaansa salli operaattorin periä vaadittuja lisämaksuja kaapeliasiakkailta.

Kauppalehden mukaan taas ”Nelonen Median kuluttajaliiketoiminnan johtajan Lassi Tasajärven mukaan tekijänoikeusjärjestöjen korvausvaatimukset ovat syy tv-yhtiöiden ja kaapelioperaattorien kiistaan jakelusopimusneuvotteluissa.”

Yksikään uutislähde ei ole muistanut kertoa, että laki on muuttunut, eikä asian pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Eduskunta hyväksyi jo vuonna 2015 hallituksen esityksen mukaisesti tekijänoikeuslain 25 i pykälän, Jakeluvelvoitteen alaisten ohjelmien edelleen lähettäminen. Vastaava säännös on itse asiassa ollut laissa yhtä kauan kun Suomessa on ollut kaapelitelevisiotoimintaa, vaikka se välillä kumottiinkin. Nyt se on EU:n vaatimuksesta taas palautettu.

Tekijänoikeuslain näkökulmasta asia on ihan selvä (vaikka voidaankin kysyä, pitäisikö sen olla näin). Televisioyhtiöillä on normaalisti oikeudet ohjelmiensa lähettämiseen katsojien antenneihin. Kun väliin astuu kolmas osapuoli, vaikkapa kaapeliyhtiö tai tallennuspalvelu, joka tekee toiminnallaan bisnestä, kyseessä on uusi käyttötapahtuma. Suorasta antennivastaanotosta ei synny mitään lisäkorvauksia.

Onko jonkun todella maksettava eri korvaus siitä, että ohjelma tulee katsojien vastaanottimeen kaapeliverkon kautta? Ja jos on, eikö sen pitäisi koskea myös Ylen kanavia? Ehkä ei pitäisi. Mutta toisaalta kaapelioperaattorit ovat hyvin tienneet. että tällainen laki on olemassa. Taloyhtiöt on vain erehdytetty uskomaan, ettei tästä voi koskaan aiheutua mitään lisäkustannuksia. (Mahdollisten kustannusten tasoa puitiin muuten jo lain valmistelun yhteydessä, ja silloin kävi ilmi, että kyse olisi marginaalisista summista).

Minun puolestani Ava, Hero ja Jim saavat hyvinkin katketa vastaanottimestani. Katson sen sijaan YouTubea. Ihmetyttää kuitenkin, miten heppoisesti asiasta on uutisoitu. Mihin on unohtunut taustatietojen tarkistaminen? Olisi joku voinut ainakin kertoa, että eduskunta on jo päättänyt asiasta kaksi vuotta sitten.

Ovatko radio- ja tv-arkistot mammutteja?

Tuore uutinen kertoo, että Yle aloittaa (taas yhdet) yt-neuvottelut. Ne koskevat 102 vakituisessa työsuhteessa olevaa työntekijää. Neuvottelut kohdistuvat pääosin Ylen arkisto-, markkinointi- ja versiointitoiminnoissa sekä radiokanavien puffituotannossa ja äänimaisemoinnissa oleviin tehtäviin. Lisäksi supistetaan vanhojen arkistofilmien digitointia.

Vanha neuvo sanoo, ettei pidä puuttua entisen työpaikkansa asioihin. En edes tunne uutisen yksityiskohtia. Siksi käsittelen asiaa yleiseltä kannalta.

Kun kauan sitten aloin käydä av-arkistojen kansainvälisissä kokouksissa, niitä hallitsivat suurten yleisradioyhtiöitten edustajat. Erittäin päteviä ihmisiä varsinkin Saksan Liittotasavallasta, jossa jokaisessa osavaltiossa oli oma radio- ja tv-yhtiönsä. Nykyisin osanottajalistoilla ei juuri näy yleisradioväkeä. Eläkkeelle jääneiden tilalle ei ole otettu uusia, jäljellä olevilla ei ole varaa käydä kokouksissa. Tilalle on tullut jonkin verran uutta väkeä kansalliskirjastoista ja uusista kansallisista av-arkistoista, mutta saksankielisten maiden av-arkistojen yhteistyöelin harkitsee toimintansa lopettamista kokonaan.

Yleisradiomonopolien aika ei enää palaa. Mutta niiden arkistot eivät ole kadonneet mihinkään (ainakaan vielä, onneksi). Niihin on tallennettu yli puoli vuosisataa Euroopan kulttuurihistoriaa, miljoonia tunteja ääni- ja kuvanauhaa ja filmiä. Ainakin 1960-luvulta lähtien olemme eläneet audiovisuaalisen kulttuurin aikaa, mutta sen dokumentointi on pahasti kesken. Säästötoimien tuloksena on omituinen noidankehä.

Julkisen palvelun yleisradioyhtiöt kautta Euroopan ovat joutuneet supistamaan toimintaansa rajusti. Jäljellä olevat resurssit kohdistetaan ohjelmatoimintaan, kaikesta muusta säästetään. Arkistojen merkitys tunnustetaan yhtiöiden uusissa verkkopalveluissa, mutta Ylen Areenasta ja muilta vastaavilta sivustoilta löytyy vain murto-osa arkistojen aineistosta. Toisaalta yhtiöt ovat olleet haluttomia avaamaan arkistojaan ulkopuolisten käyttöön, ovathan ne jonkinlainen kilpiluetu. Tekijänoikeudet estävät arkistoaineiston myymisen.

Samaan aikaan kansalliskirjastot ovat monissa maissa ryhtyneet painetun tekstin lisäksi arkistoimaan kuvaa ja ääntä. Toisissa maissa tätä varten on perustettu uusia kansallisia av-arkistoja. Hyvin harvat ovat kuitenkaan halunneet ottaa vastuulleen vanhojen yleisradioyhtiöiden suuria arkistoja - poikkeuksena vain Ranska ja Norja.

Euroopan historialliset radio- ja tv-arkistot ovat kuin mammutteja, joiden reviiri kutistuu päivä päivältä olosuhteiden muutosten takia. Ne kestävät aikansa, mutta kellään ei tunnu olevan ratkaisua siihen, miten niille lopulta käy. Muuttuuko ilmasto, vai vaalenevatko niiden luut jossakin tundralla?

Kansalliset kulttuurit, kansalliset musiikit

Suomi täyttää sata vuotta, ja sen kunniaksi pyrimme monin tavoin tekemään suomalaista kulttuuria tunnetuksi niin kotimaassa kuin maailmalla. Uuden vuoden aattona Töölönlahdella oli televisiossakin nähty mahtava spektaakkeli, joka Helsingin Sanomien mukaan löysi ”suomalaisia yhdistäviä tekijöitä nykykulttuurista”.

Mitä sitten on tämä suomalaisia yhdistävä kulttuuri, ja miltä se tuntuu ulkomaalaisesta, sellaisessa joka ei ole Suomessa kasvanut, käynyt suomalaista koulua ja katsonut koko ikänsä suomalaista televisiota? Iloitsemme siitä, että suomalaiset taiteilijat menestyvät maailmalla, mutta useimmiten ne näyttävät olevan sellaisia, jotka esiintyvät englanniksi tai joita on käännetty maailmankielille. Ei Saara Aaltokaan laula suomeksi, valitettavasti mutta ymmärrettävästi.

Maailman kulttuurissa on suuria ja pieniä virtoja. On varmasti myönnettävä, että me olemme saaneet muilta enemmän kuin muut meiltä. Meidän on vaikea nähdä, miltä oma kulttuurimme näyttää ulospäin, kun itse olemme koko ajan sen keskellä.  Mutta entä jos tekisimme ajatuskokeen ja yrittäisimme tutustua jonkun muun pienen maan kansalliseen kulttuuriin? Miltä se tuntuu?

Ensimmäisenä ongelmana on selvittää, mikä sitten on jonkin maan kulttuuria. Tanskan kulttuuriministeriö julkaisi vuonna 2006 ”Tanskan kulttuurin kaanonin”, jonka tavoitteena oli kertoa mm maahanmuuttajille, mikä ministeriön mielestä oli tärkeää ja olennaista tanskalaista kulttuuria. Tuolle kaanonille naureskeltiin Tanskassa. Monet (varsinkin listalta pudonneet) huomauttivat, ettei kulttuuria voi noin vain tiivistää yhteen listaan. Mutta ulkomaalaiselle kaanon tarjoaa hyvän mahdollisuuden tutustua tanskalaiseen kulttuuriin ja testata omaa Tanskan tuntemustaan.

Kuten arvata saattaa, listalla on kansainvälisesti tunnettuja nimiä, Thorvaldsen, Nielsen, Kierkegaard, Blixen, von Trier. Ne kuuluvat myös Suomessa kulttuuriin kaanoniin. Listalla ovat myös Lego-palikat, Tanskan lahja maailman lapsille. Populaarimusiikkiakaan ei ole unohdettu, vaikka näin kymmenen vuotta myöhemmin kanonisoitujen tanskalaisten artistien lista tuntuu jo vanhentuneelta: Kim Larsen, Savage Rose ja Gasolin. Suomesta varmasti Sibelius, Aalto (Alvar, ei Saara), Kaurismäki ja Nightwish voisivat kuulua kansalliseen kaanonin, jonka toivoisimme ulkomaalaistenkin tuntevan.

Sitten tulee kuitenkin nimiä, jotka eivät kanonisoidusta asemasta huolimatta sano minulle mitään. Inger Christensenin runokokoelma Sommerfugledalen (1991) on jäänyt lukematta. Sebastianin albumi Stjerne till stöv ja C. V. Jörgensenin Tidens ternin laulut ovat myös menneet ohi korvien. Tanskan kulttuurin kaanoniin kuuluu myös Höjskolesange, Kansanopiston laulukirja. Se sisältää kaikki tanskalaisten rakastamat isänmaalliset laulut, joilla oli natsimiehityksen aikana suuri merkitys, mutta yhtään niistä en muista edes nimeltä. Suomessa sitä vastaisivat ainakin maakuntalaulut, Finlandia ja Sillanpään marssilaulu.

Minusta ei siis ole sivistyneeksi tanskalaiseksi, vaikka olen vuosien mittaan käynyt säännöllisesti Tanskassa ja ymmärrän kirjoitettua tanskaa kohtalaisesti. Suomeen muuttanut tanskalainen on luultavasti vielä heikommassa asemassa, hänellä ei ole apua edes kouluruotsista. Entä sitten, jos otetaan jokin muu pieni maa, jossa on oudompi kieli ja jonka kanssa meillä on vielä vähemmän kontaktia? Mitä me tiedämme slovenialaisesta, belgialaisesta tai liettualaisesta kulttuurista, mitä he tietävät meistä? Miten voisimme edes täsmentää kysymystä?

Latvian kulttuuriministeriö on – ilmeisesti Tanskan innoittamana – julkaissut oman kaanoninsa, jossa listataan latvialaisen kulttuurin keskeisiä saavutuksia Rundalen linnasta moderniin runouteen. Latvialaisen kirjallisuuden keskeisten teosten luettelo on jo tyrmäävä. Vain muutama teos on ilmestynyt suomen kielellä – esimerkiksi Rudolfs Blaumansin novellit ilmestyivät suomeksi jo 1923. Käännöksiä muillekin kielille, venäjää lukuun ottamatta, on vaikea löytää. Rupea siinä sitten perehtymään Latvian kirjallisuuteen. Suomalaista kirjallisuutta on ilmestynyt latviaksi huomattavasti enemmän, mutta tästä tuskin voi päätellä, kumpi on parempaa…

Parempi aloittaa musiikista. Suomalaisia varmasti ilahduttaa, että kanteleen soitto on ministeriön mukaan tärkeä osa latvialaista kulttuuriperintöä. Luettelossa on myös muita kiinnostavia säveltäjiä, ja monet mukaan otetuista teoksista näyttävät liittyvät samalla tavoin maan kansalliseen historiaan kuin vaikkapa Sibeliuksen Finlandia. Mutta millaista on latvialainen populaarimusiikki?

Peter von Baghilla oli tapana sanoa, että iskelmät ovat kansakunnan salattu historia. Latvian kulttuurin kaanoniin on nostettu vain yksi populaarimusiikin säveltäjä, Raimonds Pauls, joka tunnetaan Suomessakin. Hänen mainettaan meillä varjostaa kuitenkin loppuun kulutettu Miljoona ruusua, jonka onnettomalla suomennoksella ei ole yhteyttä alkuperäiseen. Mutta jos Pauls on kotimaansa Toivo Kärki, ketkä ovat Latvian Georg Malmsten, Olavi Virta, Unto Mononen, Juice Leskinen, Hector, Otto Donner ja CMX?

Aikaisemmin olisi ollut mahdotonta selvittää asiaa oleskelematta pitkään Latviassa. Internet on muuttanut kaiken: YouTuben, Spotifyn, Wikipedian ja muiden verkkopalveluiden aikana on helppoa tutustua Latvian kulttuuriin. Internet ei kuitenkaan ole kirjasto tai yliopisto, vaan täyteen ahdettu divari, jossa informaatio on itse etsittävä. Ajan mittaan tieto kuitenkin kumuloituu.

Pari vuotta sitten päätin ryhtyä kartoittamaan latvialaisen populaarimusiikin historiaa selvittääkseni, pitääkö Petterin väite paikkansa. Millainen on maan salattu historia? Kartoituksen tulokset löytyvät uudesta blogistani, jonka otsikkona on Sadan vuoden kuluttua Piebalgassa. Se on yksi Raimonds Paulsin monista lauluista. Latvian satavuotisjuhlat ovat marraskuussa 2018, ja siihen asti aion jatkaa blogia. Sen jälkeen voin ehkä tehdä vastaavan kartoituksen Tanskasta, tai Belgiasta...

Blogi löytyy osoitteesa  https://sadanvuodenkuluttuapiebalgassa.blogspot.fi/

Jos set jaksa lukea blogia, niin Paulsin Sadan vuoden kuluttua Piebalgassa eli Pec simt gadiem Piebalga löytyy suoraan youtubesta osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=Z_BrB7TATZU