torstai 3. lokakuuta 2013

EU-parlamentti pääsi sopuun tekijänoikeusjärjestöistä

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten EU-komission yritys pakottaa eri maiden tekijänoikeusjärjestöt kilpailemaan keskenään kaatui nolosti yhteisöjen tuomioistuimessa. EU:lla on nyt kiire saada aikaan järjestelmä, jolla järjestöt voivat sopia yli rajojen esimerkiksi musiikin tekijänoikeuksista koko EU:n alueella toimivien verkkokauppojen kanssa. Uuden, parlamentin käsittelyssä olevan säännöksen otsikkona on ”Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista ja monta aluetta kattavasta musiikkiteosten oikeuksien lisensoinnista verkkokäyttöä varten sisämarkkinoilla”.
 
Heinäkuussa Europarlamentin lakivaliokunnan puheenjohtaja Marielle Gallo ilmoitti, että parlamentti on nyt saanut aikaan kompromissin tekijänoikeuksien hallinnoinnista. Korjattu direktiivi hyväksyttiin lakivaliokunnassa yksimielisesti, mikä ennustaa sujuvaa läpimenoa parlamentissa. Uusi teksti löytyy parlamentin verkkosivuilta.
Voin kuvitella, että tekijänoikeuksien hallinnointi kuulostaa suunnilleen yhtä kiinnostavalta kuin rekkojen akseliväliä koskeva direktiivi. Hyvin toimivilla tekijänoikeusjärjestöillä – Suomessa Teosto, Kopiosto ja Gramex – on kuitenkin suuri merkitys kulttuurielämässä. Kuten Marielle Gallo toteaa,
”Yhteisvalvontajärjestöjen avulla oikeudenhaltijat saavat tuloja käytöstä, jota he eivät voisi ohjata tai valvoa itse, myös kotimaansa ulkopuolisilla markkinoilla. Niillä on myös tärkeä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen rooli kulttuuri-ilmaisujen monimuotoisuuden edistäjinä, koska niiden avulla myös pienimuotoisimmat ja vähemmän suositut teoskokoelmat voivat päästä markkinoille.”
Järjestöjen toimintaan liittyy kuitenkin periaatteellisia ja käytännöllisiä ongelmia. Kollektiiviset sopimukset muistuttavat yleissitovia työehtosopimuksia, ne eivät ole kaikilla aloilla mahdollisia. Mihin vedetään raja suoran lisensoinnin ja kollektiivisen hallinnoinnin välillä? Miten nopeasti kerätyt rahat on tilitettävä tekijöille? Voivatko tekijät itse valita, minkä maan tekijänoikeusjärjestöihin he haluavat kuulua? Ovatko tekijänoikeusjärjestöt velvollisia ylläpitämään luetteloja kaikista edustamistaan teoksista, ja antamaan sen myös asiakkaittensa käyttöön? Voivatko käyttäjät sopia asioista suoraan tekijöiden kanssa, ohi yhteisvalvontajärjestöjen? Kuka valvoo valvojia?
Onkin olemassa koulukunta, joka näkee tekijänoikeusjärjestöt ahnaina rohmuina, joiden keräämät rahat katoavat johonkin mustaan aukkoon. Yhdysvalloissa on parhaillaan vireillä useita oikeusjuttuja, joissa suuret mediayhtiöt pyrkivät sopimaan teosten käytöstä suoraan tuottajien ja kustantajien kanssa. Washingtonilainen toimiva lobbari Jonathan Band on kerännyt tekijänoikeusjärjestöjen ”vääryyksistä” pitkän listan, jonka tarkoituksena on osoittaa että hallinnointi on parempi antaa kustantajien ja tuottajien hoidettavaksi.
Listalta löytyy karmeita esimerkkejä kadonneista rahoista, mutta ne ovat maista, joissa korruptio on muutenkin yleistä. Jokaisessa maassa on sellaiset tekijänoikeusjärjestöt jotka se ansaitsee. Yleisesti ottaen ei liene mitään syytä olettaa, että monikansalliset yritykset olisivat rehellisempiä kuin tekijänoikeusjärjestöt. Suora lisensointi tarjoaa myös erinomaisia mahdollisuuksia jättää rahojen jaossa kokonaan sivuun aineiston alkuperäiset tekijät ja esittäjät -  tästä taas löytyy esimerkkejä tekijänoikeusjuristi Kristelia Delgadan kokoamasta aineistosta.
Kollektiivinen hallinnointi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuksia välistä vetämiseen. Miten suomalainen artisti voi olla varma, että hän todella saa korvauksen levyjensä radiosoitosta jostakin EU:n reuna-alueen maasta?  Kauanko rahat viipyvät matkalla? Britanniassa oli vuosikymmeniä voimassa järjestelmä, jonka mukaan äänilevyjen radiosoitosta maksettiin korvauksia vain levy-yhtiöille ja niille artisteille, joiden nimi oli levyn etiketissä. Vasta 1990-luvulla korvauksia alettiin maksaa myös taustamuusikoilla. Korvauksia oli tarkoitus maksaa taannehtivasti, mutta kävi ilmi, ettei kukaan ollut edes kerännyt tietoja siitä, kuka oli soittanut aikaisempina vuosina tehdyillä levyillä. Rivimuusikoita ei koskaan ollut huolittu mukaan rahan jaosta päättäviin organisaatioihin.
Itse asiassa Suomessakin vallitsi hieman tätä vastaava tilanne 1970-luvulle saakka, kun Teosto tilitti klassisen musiikin säveltäjille huomattavasti suurempia esityskorvauksia kuin iskelmänikkareille, vaikka asiakkailta perittiin kaikesta musiikista sama hinta. On ehkä vaikeampaa säveltää kolme minuuttia sinfoniaa kuin kolme minuuttia tangoa, mutta apurahat pitää hoitaa muulla tavalla. Teoston käytäntö oli mahdollinen vain siksi, että enemmistö äänivaltaisista jäsenistä oli klassisen musiikin säveltäjiä; iskelmänikkareilla ei ollut äänioikeutta. Tilanne on korjattu ajat sitten, ja Teoston puheenjohtajina on sen jälkeen ollut tasapuolisesti eri musiikin alojen edustajia. Tämä osoittaa kuitenkin, ettei ole samantekevää, miten tekijänoikeusjärjestöjä hallitaan ja miten niissä päätetään asioista.
 Usein kiistan kohteena on se, että kotimaisia tekijöitä tavalla tai toisella suositaan ulkomaisten kustannuksella. Kulttuuripoliittisesti tämä saattaa olla kannatettavaa, mutta ei oikein sovi EU:n raameihin, ellei asiasta sovita yhteisesti. Tästä syystä uuteen direktiiviin tulee määräyksiä myös järjestöjen hallinnosta ja jäsenyyskriteereistä.
Tekijänoikeusjärjestöt ovat periaatteessa vastustaneet ”sisäisiin asioihinsa puuttumista”, mutta toisaalta myöntäneet suuremman avoimuuden ja läpinäkyvyyden tarpeen. Uusi direktiivi hyväksyttäneen syksyn aikana ja tulee sen jälkeen voimaan muutaman vuoden viiveellä. Suomalaisten järjestöjen toimintaan se tuskin aiheuttaa suuria muutoksia, mutta Euroopan laajuisesti muutokset voivat olla merkittäviä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti