Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten EU-komission yritys
pakottaa eri maiden tekijänoikeusjärjestöt kilpailemaan keskenään kaatui
nolosti yhteisöjen tuomioistuimessa. EU:lla on nyt kiire saada aikaan
järjestelmä, jolla järjestöt voivat sopia yli rajojen esimerkiksi musiikin
tekijänoikeuksista koko EU:n alueella toimivien verkkokauppojen kanssa. Uuden, parlamentin käsittelyssä olevan säännöksen otsikkona on ”Euroopan parlamentin
ja neuvoston direktiivi tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta
hallinnoinnista ja monta aluetta kattavasta musiikkiteosten oikeuksien
lisensoinnista verkkokäyttöä varten sisämarkkinoilla”.
Heinäkuussa Europarlamentin lakivaliokunnan puheenjohtaja
Marielle Gallo ilmoitti, että parlamentti on nyt saanut aikaan kompromissin tekijänoikeuksien hallinnoinnista. Korjattu direktiivi hyväksyttiin
lakivaliokunnassa yksimielisesti, mikä ennustaa sujuvaa läpimenoa
parlamentissa. Uusi teksti löytyy parlamentin verkkosivuilta.
Voin kuvitella, että tekijänoikeuksien hallinnointi
kuulostaa suunnilleen yhtä kiinnostavalta kuin rekkojen akseliväliä koskeva
direktiivi. Hyvin toimivilla tekijänoikeusjärjestöillä – Suomessa Teosto, Kopiosto ja Gramex – on kuitenkin suuri merkitys kulttuurielämässä.
Kuten Marielle Gallo toteaa,
”Yhteisvalvontajärjestöjen
avulla oikeudenhaltijat saavat tuloja käytöstä, jota he eivät voisi ohjata tai
valvoa itse, myös kotimaansa ulkopuolisilla markkinoilla. Niillä on myös tärkeä
yhteiskunnallinen ja kulttuurinen rooli kulttuuri-ilmaisujen monimuotoisuuden
edistäjinä, koska niiden avulla myös pienimuotoisimmat ja vähemmän suositut
teoskokoelmat voivat päästä markkinoille.”
Järjestöjen toimintaan liittyy kuitenkin periaatteellisia ja
käytännöllisiä ongelmia. Kollektiiviset sopimukset muistuttavat yleissitovia
työehtosopimuksia, ne eivät ole kaikilla aloilla mahdollisia. Mihin vedetään
raja suoran lisensoinnin ja kollektiivisen hallinnoinnin välillä? Miten
nopeasti kerätyt rahat on tilitettävä tekijöille? Voivatko tekijät itse valita,
minkä maan tekijänoikeusjärjestöihin he haluavat kuulua? Ovatko tekijänoikeusjärjestöt velvollisia ylläpitämään luetteloja kaikista edustamistaan teoksista, ja antamaan sen myös asiakkaittensa käyttöön? Voivatko käyttäjät
sopia asioista suoraan tekijöiden kanssa, ohi yhteisvalvontajärjestöjen? Kuka
valvoo valvojia?
Onkin olemassa koulukunta, joka näkee tekijänoikeusjärjestöt
ahnaina rohmuina, joiden keräämät rahat katoavat johonkin mustaan aukkoon. Yhdysvalloissa
on parhaillaan vireillä useita oikeusjuttuja, joissa suuret mediayhtiöt pyrkivät
sopimaan teosten käytöstä suoraan tuottajien ja kustantajien kanssa. Washingtonilainen
toimiva lobbari Jonathan Band on kerännyt tekijänoikeusjärjestöjen
”vääryyksistä” pitkän listan, jonka tarkoituksena on osoittaa että hallinnointi
on parempi antaa kustantajien ja tuottajien hoidettavaksi.
Listalta löytyy karmeita esimerkkejä kadonneista rahoista, mutta ne ovat maista,
joissa korruptio on muutenkin yleistä. Jokaisessa maassa on sellaiset
tekijänoikeusjärjestöt jotka se ansaitsee. Yleisesti ottaen ei liene mitään
syytä olettaa, että monikansalliset yritykset olisivat rehellisempiä kuin
tekijänoikeusjärjestöt. Suora lisensointi tarjoaa myös erinomaisia
mahdollisuuksia jättää rahojen jaossa kokonaan sivuun aineiston alkuperäiset
tekijät ja esittäjät - tästä taas löytyy
esimerkkejä tekijänoikeusjuristi Kristelia Delgadan kokoamasta aineistosta.
Kollektiivinen hallinnointi tarjoaa
kuitenkin mahdollisuuksia välistä vetämiseen. Miten suomalainen artisti voi
olla varma, että hän todella saa korvauksen levyjensä radiosoitosta jostakin EU:n reuna-alueen maasta? Kauanko
rahat viipyvät matkalla? Britanniassa oli vuosikymmeniä voimassa järjestelmä,
jonka mukaan äänilevyjen radiosoitosta maksettiin korvauksia vain
levy-yhtiöille ja niille artisteille, joiden nimi oli levyn etiketissä. Vasta
1990-luvulla korvauksia alettiin maksaa myös taustamuusikoilla. Korvauksia oli
tarkoitus maksaa taannehtivasti, mutta kävi ilmi, ettei kukaan ollut edes
kerännyt tietoja siitä, kuka oli soittanut aikaisempina vuosina tehdyillä
levyillä. Rivimuusikoita ei koskaan ollut huolittu mukaan rahan jaosta
päättäviin organisaatioihin.
Itse asiassa Suomessakin vallitsi hieman tätä vastaava
tilanne 1970-luvulle saakka, kun Teosto tilitti klassisen musiikin säveltäjille
huomattavasti suurempia esityskorvauksia kuin iskelmänikkareille, vaikka
asiakkailta perittiin kaikesta musiikista sama hinta. On ehkä vaikeampaa
säveltää kolme minuuttia sinfoniaa kuin kolme minuuttia tangoa, mutta apurahat
pitää hoitaa muulla tavalla. Teoston käytäntö oli mahdollinen vain siksi, että
enemmistö äänivaltaisista jäsenistä oli klassisen musiikin säveltäjiä;
iskelmänikkareilla ei ollut äänioikeutta. Tilanne on korjattu ajat sitten, ja
Teoston puheenjohtajina on sen jälkeen ollut tasapuolisesti eri musiikin alojen
edustajia. Tämä osoittaa kuitenkin, ettei ole samantekevää, miten
tekijänoikeusjärjestöjä hallitaan ja miten niissä päätetään asioista.
Usein kiistan kohteena on se, että
kotimaisia tekijöitä tavalla tai toisella suositaan ulkomaisten kustannuksella.
Kulttuuripoliittisesti tämä saattaa olla kannatettavaa, mutta ei oikein
sovi EU:n raameihin, ellei asiasta sovita yhteisesti. Tästä syystä uuteen
direktiiviin tulee määräyksiä myös järjestöjen hallinnosta ja
jäsenyyskriteereistä.
Tekijänoikeusjärjestöt ovat periaatteessa vastustaneet
”sisäisiin asioihinsa puuttumista”, mutta toisaalta myöntäneet suuremman
avoimuuden ja läpinäkyvyyden tarpeen. Uusi direktiivi hyväksyttäneen syksyn aikana ja tulee sen jälkeen voimaan muutaman vuoden viiveellä. Suomalaisten järjestöjen toimintaan se tuskin aiheuttaa suuria muutoksia, mutta Euroopan laajuisesti muutokset voivat olla merkittäviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti