Kansallinen digitaalinen kirjasto – kuinka digitaalinen se on ?

Kansallinen digitaalinen kirjasto eli KDK on yksi opetus- jakulttuuriministeriön keskeisistä hankkeista. Tavoitteena on suomalaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden yhteinen asiakasliittymä, kulttuuriperinnön digitointi sekä digitaalisen aineiston pitkäaikaissäilyttämisen toteuttaminen. Tiistaina KDK astui taas askeleen eteenpäin, kun mukana olevien organisaatioiden yhteinen tiedonhakupalvelu Finna julkistettiin. Itse asiassa se on kaikessa hiljaisuudessa ollut avoinna jo jonkin aikaa, joten monilla on ollut mahdollisuus tutustua siihen jo etukäteen. Finnan avajaiset eivät ylittäneet uutikynnystä, eikä verkosta ainakaan vielä löydy tilaisuudessa pidettyjä puheita.

Nopea selailu osoittaa, että Finna on hyvinkin uutisen arvoinen. Enää ei tarvitse hakea aineistoa monesta eri osoitteesta. Kohteita on yli seitsemän miljoonaa. Jos kirjoittaa hakukenttään ”Aino Ackté”, löytää yhdellä kertaa Acktésta kirjoitetut kirjat, hänen omat teoksensa ja ne levyt, jotka ovat Kansalliskirjaston kokoelmissa. Lisäksi löytyy tieto, että Acktén oma arkisto on Kansalliskirjastossa, vaikkei sitä olekaan yksityiskohtaisesti luetteloitu. Hienointa on, että samalla löytyy suuri määrä Aino Acktéa esittäviä valokuvia ja maalauksia - ei vain viitteinä, vaan myös digitaalisina kuvina. Aploodeja Finnalle.

Tällainen on digitaalinen kirjasto parhaimmillaan: kun aineisto on saatu digitaaliseen muotoon, käyttäjät voivat tutustua siihen kaikessa rauhassa omilta päätteiltään. Jos kohteesta tarvitaan parempilaatuinen kopio, mennään kirjastoon kun esivalinta on tehty. Lähes joka maassa puuhataan tällä hetkellä omaa kansallista digitaalista kirjastoa, ja myös Googlen tapaiset kaupalliset toimijat ovat aktiivisia. Pitkäaikaissäilytys ja käyttöliittymät ovat tärkeitä, mutta kun tavallinen käyttäjä puhuu kansallisesta digitaalisesta kirjastosta, hän odottaa myös aineiston olevan saatavilla verkossa.

Finna-käyttöliittymässä on mahdollisuus rajata haku koskemaan vain verkossa saatavilla olevaa aineistoa. Digitaalista aineistoa on yli 600 000, josta suurimman ryhmän muodostavat kuvat, yli 230 000. Kun tähän lisätään kuvatut museoesineet ja taideteokset, kuvia on noin puolet digitaalisesta aineistosta. Tämä on kuvia arkistoivilta organisaatioilta loistava suoritus. (Viime aikoina luvut ovat kasvaneet päivittäin, joten lukuni saattavat olla jo vanhentuneita).

 

Seuraavaksi suurin ryhmä on painettu ja kirjoitettu sana, kirjat, lehdet, artikkelit, opinnäytteet ja asiakirjat, joita on lähes yhtä paljon. Digitaalisesta kirjastosta löytyy sekä Seitsemän veljestä että tuoreita viranomaisjulkaisuja. En kuitenkaan löytänyt kuvausta siitä, miten digitoitu teksti jakautuu uuden, digitaalisena syntyneen kirjallisuuden ja digitoidun painetun saakka, mutta millä perusteilla kirjat on valittu? Nopea haku tuotti tulokseksi vain 1200 digitoitua kirjaa vuosilta 1700 - 1900, näistäkin osa ulkomaisia. Tieto valintaperusteista olisi hyödyllinen käyttäjälle, jotta hän voisi etukäteen harkita, mitä KDK:sta kannattaa etsiä.

On selvää, että kansallisen digitaalisen kirjaston rakentamiseen kuluu aikaa. Käyttöliittymä ja pitkäaikaissäilytys ovat tärkeitä asioita, mutta käyttäjän kannalta varsinainen pihvi on verkossa saatavissa oleva digitoitu aineisto. Olen etsinyt ministeriön ja kansalliskirjaston sivuilta visiota siitä, miten kansallisen digitaalisen kirjaston aineistojen odotetaan kasvavan vuosien mittaan. Mitä KDK:ssa on vuonna 2020 tai 2030? Ministeriö on digitoinnin tärkein rahoittaja Suomessa, joten sillä pitäisi tässä asiassa paljonkin sanottavaa. KDK:n kehittämisestä löytyy hienoja teknisiä suunnitelmia, mutta arkikielellä kirjoitettu visio palveluiden tulevasta sisällöstä puuttuu.

Joka tapauksessa kansallinen digitaalinen kirjasto on toistaiseksi vino. Kuvia ja kirjoituksia on satoja tuhansia. Digitoituja äänitteitä on 261, videoita 27 ja nuotteja 24. Musiikin tutkimuksen kannalta on harmillista, ettei täältä löydy 1800-luvun suomalaisia sävellyksiä, joista lähes kaikki ovat jo vapaita (Sibeliuksen varhaistuotantoa lukuun ottamatta, kiitos säveltäjän pitkäikäisyyden). Nuottien digitoiminen kuvamuodossa ei ole sen hankalampaa kuin valokuvien tai maalausten, ja niiden kokonaismäärä on melko pieni. Kokoelmasta löytyy sentään näytteenä Paciuksen Vårt land, joka kuvalaatu on täysin riittävä.

Kaksi on joukosta poissa

Yksi selitys kokoelmien vinouteen on, että tärkeimmät av-arkistot eivät ole mukana KDK:n ensimmäisessä vaiheessa. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVA arkistoi elokuvia, videoita sekä viime vuosien ajalta myös radio- ja televisio-ohjelmia. Näistä ei KDK:sta löydy edes hakutietoja, tietoa hakevan täytyy siirtyä KAVAn omille sivuille. Suurin digitaalisen aineiston kokoelma taas olisi Yleisradion arkistossa, jossa on satojatuhansia radio- ja televisio-ohjelmia ja paljon muutakin. Suuri osa tästä löytyy jo digitoituna Ylen sisäisestä verkosta, muutama prosentti myös Ylen omilla Areena-verkkosivuilla. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten ja millä aikataululla sähköinen viestintä ja av-aineisto tulevat KDK:hon.

Yleisradion äänilevystön Fono löytyy jo verkosta. Olisi teknisesti yksinkertaista lisätä KDK:hon myös radio- ja tv-arkistojen hakemistot, joista löytyy valtava määrä kulttuurihistoriallisesti arvokasta tietoa. Ylen arkistojen tutkijapalveluja on vuosikaudet palloteltu KAVAn ja YLEn välillä. Tutkimuskäyttö on teoriassa mahdollista mutta käytännössä hankalaa, vanhat aineistot pitää käydä etsimässä YLEssä ja uudet KAVAssa. Hakemistojen avaaminen verkkoon helpottaisi huomattavasti aineiston käyttöä, kun tutkijat voisivat itse selvittää mitä on tallella.

Audiovisuaalisen aineiston puute liittyy tietysti tekijänoikeuksiin. Kaikki tietävät, että digitaalisten kirjastojen tulevaisuuden kannalta tekijänoikeudet ovat keskeisiä. Tähän liittyviä asioita puidaan EU:ssa, Google Books-hanke on pyörinyt tuomioistuimissa jo vuosia. Ministeriön hiljaisuus on omituista. Ne kuuluvat opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaan. mutta en löytänyt KDK:ta koskevasta tausta-aineistosta mitään mainintaa siitä, miten digitaalisen aineiston käytön edellyttämiä tekijänoikeussopimuksia pyritään kehittämään.

Mihin suuntaan tekijänoikeudet?

Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa oleva aineisto ei tule ilmaiseen verkkojakeluun. Kustantajat ja tuottajat hoitavat itse uuden, ajankohtaisen aineiston markkinoinnin verkossa. Toisaalta tekijänoikeudet vanhenevat, eikä Aleksis Kiven oikeuksista enää tarvitse sopia. Monissa maissa digitoinnissa priorisoidaan public domain -aineistoa, jonka tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Tämä tarkoittaa tällä hetkellä kaikkia teoksia, joiden tekijät ovat kuolleet vuonna 1942 tai aikaisemmin – ja joka vuosi rajapaalu siirtyy. Public domain-aineiston jakelulle ei ole tekijänoikeudellisia esteitä. Lähes kaikki 1800-luvulla painettu suomalainen kirjallisuus voisi olla verkossa vapaasti käytettävissä, suuri määrä uudempaakin. Myös äänitteissä on paljon vapaata historiallista aineistoa, luultavasti elokuvissakin. Ehkä kiinnostus 1800-luvun kirjallisuutta ja musiikkia kohtaan on niin vähäistä, ettei sitä kannata digitoida? Olisi hyvä, jos KDK:n suunnittelijat kertoisivat oman näkemyksensä, ja käyttäjätkin voisivat sanoa siitä mielipiteensä.

Sillä välin kun opetusministeriö on suunnitellut kansallista digitaalista kirjastoa, Suomen suurin levy-yhtiö Warner Music on jo avannut oman ”kansallisen äänilevykirjastonsa”. KDK:ssa on 261, Warnerin palvelussa yli 20 000 äänitettä, jotka ovat käytettävissä Spotify-palvelun kautta. Ymmärtääkseni myös suurimmat sanomalehdet harkitsevat maksullisia nettiarkistoja – parhaillaan vireillä oleva laajennettu sopimuslisenssi tekisi niiden rakentamisen helpommaksi. Warnerin nettipalvelussa on kuitenkin vähän musiikkia 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Mikään kaupallinen toimija ei tule digitoimaan ajat sitten sammuneiden sanomalehtien vuosikertoja. Kaupallisesti attraktiivisen aineiston ja public domainin väliin jää kuitenkin valtava harmaa alue tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa, joka ei tuota kenellekään mitään. Sen käytöstä voidaan sopia monella eri tavalla.

Kansalliskirjaston johtajan Kai Ekholmin tuoreessa juhlakirjassa Libraries, Cultural Heritage and Freedom of Information on Kopioston varatoimitusjohtajan Jukka-Pekka Timosen mielenkiintoinen artikkeli kirjastojen ja tekijänoikeusjärjestöjen muuttuneesta suhteesta. Timonen kaavailee tulevaisuudessa jonkinlaista yhteistyötä kirjastojen, kustantajien ja tekijänoikeusjärjestöjen välillä. Kirjojen kustantajathan eivät pääsääntöisesti omista julkaisemiensa teosten verkko-oikeuksia, ne ovat jääneet kirjoittajille ainakin vanhemman aineiston osalta. Kustantajilla ei myöskään välttämättä ole resursseja laajamittaiseen digitointiin. Niillä olisi kuitenkin halua rakentaa julkaisemansa aineiston pohjalta uusia verkkopalveluita. Warnerin musiikkiarkisto on tästä hyvä esimerkki.

Warnerin arkiston kansallista merkitystä osoittaa sekin, että opetus- ja kulttuuriministeriön osallistui digitoinnin kustannuksiin. Nyt tarvittaisiin kuitenkin ministeriön visiota kansallisen digitaalisen kirjaston tulevaisuudesta. Miten digitoitavaa aineistoa priorisoidaan, miten oikeuksista sovitaan, miten käytöstä maksetaan? Kuka tuo verkkoon ne äänitteet, joita ei löydy Warnerilta?

Kansallinen digitaalinen kirjasto on loistava idea. Sille voi kuitenkin käydä niin kuin Suomen terveydenhuoltojärjestelmälle. Yksityisten terveysasemien roolissa ovat maksulliset nettipalvelut, joista saa nopeasti eniten kysyttyä aineistoa. Työterveyshuoltoa edustaa Yleisradio, joka tarjoaa asiakkailleen hyvää palvelua, mutta vain omilla sivuillaan ja oman valintansa mukaan. Vanhojen ja vähän kysyttyjen kirjojen hoito jää julkiselle kirjastolaitokselle. KELA:n roolissa on valtiovalta, joka lainsäädännöllä ja rahoituspäätöksillään luo järjestelmän. Olisi mielenkiintoista lukea opetus- ja kulttuuriministeriön visio kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämisestä. Miten digitoitava aineisto valitaan? Míten sähköisen viestinnän arkistot saadaan mukaan järjestelmään? Miten tekijänoikeudet järjestetään, kehitetäänkö KDK:n pohjalta myös maksullisia palveluita?