Ministereissä on eroja – myös tekijänoikeusasioissa

En ehtinyt tänään (28.10.) mukaan opetus- ja kulttuuriministeriön Tekijänoikeusforumiin, mutta seurasin tilaisuutta netissä. Hieno käytäntö esittää tilaisuudet reaaliajassa verkossa. Tilaisuuden taustalla oli ministeri Paavo Arhinmäen 7.10. antama toimeksianto ”Tekijänoikeuslain seuraavan muutosvaiheen valmistelu”. Arhinmäen listan keskeiset asiat ovat

Kohtuullista korvausta koskevien säännösten säätäminen tekijänoikeuslaissa

Televisio-ohjelmien verkkotallennuspalvelut

Hyvitysmaksujärjestelmän uudistaminen

 

Luvattoman verkkojakelun eli piratismin vastaiset toimet

 

”Kohtuullisen korvauksen” taustalla on viime vuosina yleistynyt käytäntö, jonka mukaan tuotantoyhtiöt ja kustantajat ovat alentaneet tekijöiden palkkioita ja samalla vaatineet työn tuloksiin entistä laajemmat käyttöoikeudet. Varsinkin freelance-toimittajat, kääntäjät ja muusikot ovat kokeneet, että nykyinen tilanne johtaa vahvemman osapuolen sanelupolitiikkaan. Suomen Muusikkojen Liiton lakiasiainpäällikkö Lottaliina Lehtinen esitti tilaisuudessa esimerkin sopimuksesta, joka laulukilpailuun ilmoittautuvien uusien kykyjen on allekirjoitettava, jos haluavat päästä mukaan. Jos osanottaja voittaa kilpailun, hän sitoutuu luovuttamaan tilaisuuden järjestelyissä mukana olevalle levy-yhtiölle osuuden kaikista tulevista tuloistaan. Näin siitä huolimatta, vaikka yhtiö ei millään tavoin osallistuisi tulojen hankintaan.

Ministeriö ei vielä ottanut kantaa siihen, millä tavoin ongelma pitäisi ratkaista, mutta hallitus on sitoutunut selvittämään, tarvitaanko tekijänoikeuden luovutusta koskeviin säännöksiin muutoksia. Samansuuntainen hanke on vireillä Ruotsissa. Kaikki paikalla olleet eivät pitäneet uudistusta tarpeellisena. Viestinnän keskusliiton edustaja Valtteri Niiranen katsoi, ettei ainakaan graafisella alalla ole tällaisia ongelmia – ehkä sitten jollakin muulla alalla.

”Kohtuulliset korvaukset” ovat Kataisen hallituksen ohjelmassa. Vanhasen vuosina 2007 – 2010 istunut hallitus ajoi tekijänoikeuslakiin lähes päinvastaista muutosta. Esitys työsuhdetekijänoikeuksista pääsi eduskuntaan asti, mutta kaatui siellä nolosti, ja lopulta ministeri Wallin veti esityksen pois. Tekijänoikeuslain työsuhdeolettama olisi merkinnyt sitä, että jopa lyhyessä, määräaikaisessa työsuhteessa olleet tekijät olisivat joutuneet luovuttamaan työnantajalle pysyvästi kaikki oikeudet teoksiinsa. Työsuhdetekijänoikeuksia ajoivat silloin innokkaasti Viestinnän keskusliitto ja Elinkeinoelämän keskusliitto, kun taas musiikkiteollisuus ei ollut hankkeessa mukana.

On mielenkiintoista nähdä, miten kysymys sopimusten kohtuullistamisesta tullaan ratkaisemaan. Tekijänoikeuslaissa on nytkin erillinen luku, joka koskee kustannussopimuksia. Se säätelee mm painosten suuruutta, velvoittaa kustantajan toimittamaan tekijöille tiedot teosten myynnistä ja antaa tekijälle oikeuden purkaa sopimus, jos kustantaja ei ota hänen kirjoistaan uusia painoksia. Sen soveltaminen e-kirjojen aikakauteen ei kuitenkaan ole helppoa. Hallituksissa näyttää kuitenkin olevan eroja, myös tekijänoikeusasioissa.

Arhinmäki on myös sitoutunut jatkamaan luvattoman verkkojakelun vastaista taistelua, mutta toimeksiannosta voi aistia uusia sävyjä suhtautumisessa piratismiin. Ministeriö lupaa arvioida rangaistusten kohtuullisuutta ja tutkia mahdollisuutta sovittelumenettelyyn, kun kysymys on nuorten tekemistä tekijänoikeuden loukkauksista. Verkkotallennuspalveluiden kohdalla odotetaan osapuolten sopivan keskenään jatkomenettelystä. Hyvitysmaksua koskevaan toimeksiantoon palaan myöhemmin, kunhan saan ensin luetuksi kaikki Teoston hyvitysmaksutoimiston uuden kopiointitutkimuksen 245 sivua.

Kuka omistaa pelien oikeudet?

Suomalainen pelifirma Supercell myytiin pari viikkoa sitten japanilaisille. 51 prosenttia Supercellistä maksoi 1,2 miljardia euroa. Yhden peliyhtiön arvo on siis 2,4 miljardia euroa, mikä vastaa suunnilleen koko suomalaisen äänilevyteollisuuden yhteenlaskettua liikevaihtoa kymmenen vuoden ajalta. En muista mitä Warner aikanaan maksoi ostaessaan Suomen suurimman levy-yhtiön Fazer Musiikin, mutta taisi olla murto-osa tästä.

Aivan sattumalta Maailman henkisen omaisuuden järjestö WIPO julkaisi samoihin aikoihin tutkimuksen pelien tekijänoikeuksista: The Legal Status of Video Games: Comparative Analysis in National Approaches. Se on mielenkiintoista luettavaa, vaikka ei olisikaan kiinnostunut peleistä. Tekijänoikeuslaki koskee pelejä samalla tavoin kuin muitakin teoksia. Laissa ei kuitenkaan (useimmissa maissa) puhuta nimenomaan peleistä, vaan tekijänoikeuden näkökulm asta pelit ovat yhteisteoksia, monien eri oikeuksien kokoelmia. Tämä ei ole uutta: sama koskee vaikkapa televisio-ohjelmia. Yhdellä televisio-ohjelmalla saattaa olla kymmeniä tai jopa satoja oikeudenomistajia, kun mukana on käsikirjoittajia, ohjaajia, säveltäjiä, kuvaajia, muusikoita, näyttelijöitä ja vielä tuotantoyhtiökin, jolla on omat oikeutensa. Samoin on pelien laita.

Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua, että eri teoslajien oikeudet on laissa määritelty eri tavoin. Tässä on lisäksi eroja maiden välillä. Esimerkiksi tietokoneohjelman oikeudet kuuluvat Suomessa lähtökohtaisesti tuottajayhtiölle, mutta kuvien oikeudet niiden tekijöille. On oikeuksia, joita ei voi lainkaan luovuttaa. Yhtiölle kuuluvat vain ne oikeudet joista on erikseen sovittu joko työsopimuksessa tai muuten. Muutama vuosi sitten Suomessa oli oikeudenkäynti, jossa kustantaja ja kääntäjät riitelivät siitä, oliko kustantajalla oikeus myydä julkaisemiensa käännöskirjojen oikeudet toiselle kustantamolle sopimatta siitä uudelleen kääntäjien kanssa. Ei ollut, koska tästä ei ollut sovittu. Kustantaja joutui maksamaan kääntäjille korvauksia. Luulenpa että japanilainen ostaja tutki ennen kauppaa tarkoin, millaisia sopimuksia Supercell oli tehnyt pelien tekijöiden kanssa.

WIPO:n tutkimuksessa on tarkasteltu yksityiskohtaisesti peleihin liittyvää lainsäädäntöä kahdessakymmenessä maassa. Suomi ei ole mukana, kylläkin Ruotsi ja Tanska, joiden tekijänoikeuslait ovat rakenteeltaan samanlaisia kuin Suomessa. Myös pelimaailman suuret maat Yhdysvallat ja Japani ovat mukana. Kuten arvata saattaa, kirjoittajat näkevät lainsäädännössä kehittämisen tarvetta. Veikkaan siis, että muutaman vuoden kuluttua on odotettavissa myös EU:n pelidirektiivi.

Koko satasivuinen tutkimus on ladattavissa WIPOn sivuilta.

Kansallinen digitaalinen kirjasto – kuinka digitaalinen se on ?

Kansallinen digitaalinen kirjasto eli KDK on yksi opetus- jakulttuuriministeriön keskeisistä hankkeista. Tavoitteena on suomalaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden yhteinen asiakasliittymä, kulttuuriperinnön digitointi sekä digitaalisen aineiston pitkäaikaissäilyttämisen toteuttaminen. Tiistaina KDK astui taas askeleen eteenpäin, kun mukana olevien organisaatioiden yhteinen tiedonhakupalvelu Finna julkistettiin. Itse asiassa se on kaikessa hiljaisuudessa ollut avoinna jo jonkin aikaa, joten monilla on ollut mahdollisuus tutustua siihen jo etukäteen. Finnan avajaiset eivät ylittäneet uutikynnystä, eikä verkosta ainakaan vielä löydy tilaisuudessa pidettyjä puheita.

Nopea selailu osoittaa, että Finna on hyvinkin uutisen arvoinen. Enää ei tarvitse hakea aineistoa monesta eri osoitteesta. Kohteita on yli seitsemän miljoonaa. Jos kirjoittaa hakukenttään ”Aino Ackté”, löytää yhdellä kertaa Acktésta kirjoitetut kirjat, hänen omat teoksensa ja ne levyt, jotka ovat Kansalliskirjaston kokoelmissa. Lisäksi löytyy tieto, että Acktén oma arkisto on Kansalliskirjastossa, vaikkei sitä olekaan yksityiskohtaisesti luetteloitu. Hienointa on, että samalla löytyy suuri määrä Aino Acktéa esittäviä valokuvia ja maalauksia - ei vain viitteinä, vaan myös digitaalisina kuvina. Aploodeja Finnalle.

Tällainen on digitaalinen kirjasto parhaimmillaan: kun aineisto on saatu digitaaliseen muotoon, käyttäjät voivat tutustua siihen kaikessa rauhassa omilta päätteiltään. Jos kohteesta tarvitaan parempilaatuinen kopio, mennään kirjastoon kun esivalinta on tehty. Lähes joka maassa puuhataan tällä hetkellä omaa kansallista digitaalista kirjastoa, ja myös Googlen tapaiset kaupalliset toimijat ovat aktiivisia. Pitkäaikaissäilytys ja käyttöliittymät ovat tärkeitä, mutta kun tavallinen käyttäjä puhuu kansallisesta digitaalisesta kirjastosta, hän odottaa myös aineiston olevan saatavilla verkossa.

Finna-käyttöliittymässä on mahdollisuus rajata haku koskemaan vain verkossa saatavilla olevaa aineistoa. Digitaalista aineistoa on yli 600 000, josta suurimman ryhmän muodostavat kuvat, yli 230 000. Kun tähän lisätään kuvatut museoesineet ja taideteokset, kuvia on noin puolet digitaalisesta aineistosta. Tämä on kuvia arkistoivilta organisaatioilta loistava suoritus. (Viime aikoina luvut ovat kasvaneet päivittäin, joten lukuni saattavat olla jo vanhentuneita).

 

Seuraavaksi suurin ryhmä on painettu ja kirjoitettu sana, kirjat, lehdet, artikkelit, opinnäytteet ja asiakirjat, joita on lähes yhtä paljon. Digitaalisesta kirjastosta löytyy sekä Seitsemän veljestä että tuoreita viranomaisjulkaisuja. En kuitenkaan löytänyt kuvausta siitä, miten digitoitu teksti jakautuu uuden, digitaalisena syntyneen kirjallisuuden ja digitoidun painetun saakka, mutta millä perusteilla kirjat on valittu? Nopea haku tuotti tulokseksi vain 1200 digitoitua kirjaa vuosilta 1700 - 1900, näistäkin osa ulkomaisia. Tieto valintaperusteista olisi hyödyllinen käyttäjälle, jotta hän voisi etukäteen harkita, mitä KDK:sta kannattaa etsiä.

On selvää, että kansallisen digitaalisen kirjaston rakentamiseen kuluu aikaa. Käyttöliittymä ja pitkäaikaissäilytys ovat tärkeitä asioita, mutta käyttäjän kannalta varsinainen pihvi on verkossa saatavissa oleva digitoitu aineisto. Olen etsinyt ministeriön ja kansalliskirjaston sivuilta visiota siitä, miten kansallisen digitaalisen kirjaston aineistojen odotetaan kasvavan vuosien mittaan. Mitä KDK:ssa on vuonna 2020 tai 2030? Ministeriö on digitoinnin tärkein rahoittaja Suomessa, joten sillä pitäisi tässä asiassa paljonkin sanottavaa. KDK:n kehittämisestä löytyy hienoja teknisiä suunnitelmia, mutta arkikielellä kirjoitettu visio palveluiden tulevasta sisällöstä puuttuu.

Joka tapauksessa kansallinen digitaalinen kirjasto on toistaiseksi vino. Kuvia ja kirjoituksia on satoja tuhansia. Digitoituja äänitteitä on 261, videoita 27 ja nuotteja 24. Musiikin tutkimuksen kannalta on harmillista, ettei täältä löydy 1800-luvun suomalaisia sävellyksiä, joista lähes kaikki ovat jo vapaita (Sibeliuksen varhaistuotantoa lukuun ottamatta, kiitos säveltäjän pitkäikäisyyden). Nuottien digitoiminen kuvamuodossa ei ole sen hankalampaa kuin valokuvien tai maalausten, ja niiden kokonaismäärä on melko pieni. Kokoelmasta löytyy sentään näytteenä Paciuksen Vårt land, joka kuvalaatu on täysin riittävä.

Kaksi on joukosta poissa

Yksi selitys kokoelmien vinouteen on, että tärkeimmät av-arkistot eivät ole mukana KDK:n ensimmäisessä vaiheessa. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVA arkistoi elokuvia, videoita sekä viime vuosien ajalta myös radio- ja televisio-ohjelmia. Näistä ei KDK:sta löydy edes hakutietoja, tietoa hakevan täytyy siirtyä KAVAn omille sivuille. Suurin digitaalisen aineiston kokoelma taas olisi Yleisradion arkistossa, jossa on satojatuhansia radio- ja televisio-ohjelmia ja paljon muutakin. Suuri osa tästä löytyy jo digitoituna Ylen sisäisestä verkosta, muutama prosentti myös Ylen omilla Areena-verkkosivuilla. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten ja millä aikataululla sähköinen viestintä ja av-aineisto tulevat KDK:hon.

Yleisradion äänilevystön Fono löytyy jo verkosta. Olisi teknisesti yksinkertaista lisätä KDK:hon myös radio- ja tv-arkistojen hakemistot, joista löytyy valtava määrä kulttuurihistoriallisesti arvokasta tietoa. Ylen arkistojen tutkijapalveluja on vuosikaudet palloteltu KAVAn ja YLEn välillä. Tutkimuskäyttö on teoriassa mahdollista mutta käytännössä hankalaa, vanhat aineistot pitää käydä etsimässä YLEssä ja uudet KAVAssa. Hakemistojen avaaminen verkkoon helpottaisi huomattavasti aineiston käyttöä, kun tutkijat voisivat itse selvittää mitä on tallella.

Audiovisuaalisen aineiston puute liittyy tietysti tekijänoikeuksiin. Kaikki tietävät, että digitaalisten kirjastojen tulevaisuuden kannalta tekijänoikeudet ovat keskeisiä. Tähän liittyviä asioita puidaan EU:ssa, Google Books-hanke on pyörinyt tuomioistuimissa jo vuosia. Ministeriön hiljaisuus on omituista. Ne kuuluvat opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaan. mutta en löytänyt KDK:ta koskevasta tausta-aineistosta mitään mainintaa siitä, miten digitaalisen aineiston käytön edellyttämiä tekijänoikeussopimuksia pyritään kehittämään.

Mihin suuntaan tekijänoikeudet?

Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa oleva aineisto ei tule ilmaiseen verkkojakeluun. Kustantajat ja tuottajat hoitavat itse uuden, ajankohtaisen aineiston markkinoinnin verkossa. Toisaalta tekijänoikeudet vanhenevat, eikä Aleksis Kiven oikeuksista enää tarvitse sopia. Monissa maissa digitoinnissa priorisoidaan public domain -aineistoa, jonka tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Tämä tarkoittaa tällä hetkellä kaikkia teoksia, joiden tekijät ovat kuolleet vuonna 1942 tai aikaisemmin – ja joka vuosi rajapaalu siirtyy. Public domain-aineiston jakelulle ei ole tekijänoikeudellisia esteitä. Lähes kaikki 1800-luvulla painettu suomalainen kirjallisuus voisi olla verkossa vapaasti käytettävissä, suuri määrä uudempaakin. Myös äänitteissä on paljon vapaata historiallista aineistoa, luultavasti elokuvissakin. Ehkä kiinnostus 1800-luvun kirjallisuutta ja musiikkia kohtaan on niin vähäistä, ettei sitä kannata digitoida? Olisi hyvä, jos KDK:n suunnittelijat kertoisivat oman näkemyksensä, ja käyttäjätkin voisivat sanoa siitä mielipiteensä.

Sillä välin kun opetusministeriö on suunnitellut kansallista digitaalista kirjastoa, Suomen suurin levy-yhtiö Warner Music on jo avannut oman ”kansallisen äänilevykirjastonsa”. KDK:ssa on 261, Warnerin palvelussa yli 20 000 äänitettä, jotka ovat käytettävissä Spotify-palvelun kautta. Ymmärtääkseni myös suurimmat sanomalehdet harkitsevat maksullisia nettiarkistoja – parhaillaan vireillä oleva laajennettu sopimuslisenssi tekisi niiden rakentamisen helpommaksi. Warnerin nettipalvelussa on kuitenkin vähän musiikkia 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Mikään kaupallinen toimija ei tule digitoimaan ajat sitten sammuneiden sanomalehtien vuosikertoja. Kaupallisesti attraktiivisen aineiston ja public domainin väliin jää kuitenkin valtava harmaa alue tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa, joka ei tuota kenellekään mitään. Sen käytöstä voidaan sopia monella eri tavalla.

Kansalliskirjaston johtajan Kai Ekholmin tuoreessa juhlakirjassa Libraries, Cultural Heritage and Freedom of Information on Kopioston varatoimitusjohtajan Jukka-Pekka Timosen mielenkiintoinen artikkeli kirjastojen ja tekijänoikeusjärjestöjen muuttuneesta suhteesta. Timonen kaavailee tulevaisuudessa jonkinlaista yhteistyötä kirjastojen, kustantajien ja tekijänoikeusjärjestöjen välillä. Kirjojen kustantajathan eivät pääsääntöisesti omista julkaisemiensa teosten verkko-oikeuksia, ne ovat jääneet kirjoittajille ainakin vanhemman aineiston osalta. Kustantajilla ei myöskään välttämättä ole resursseja laajamittaiseen digitointiin. Niillä olisi kuitenkin halua rakentaa julkaisemansa aineiston pohjalta uusia verkkopalveluita. Warnerin musiikkiarkisto on tästä hyvä esimerkki.

Warnerin arkiston kansallista merkitystä osoittaa sekin, että opetus- ja kulttuuriministeriön osallistui digitoinnin kustannuksiin. Nyt tarvittaisiin kuitenkin ministeriön visiota kansallisen digitaalisen kirjaston tulevaisuudesta. Miten digitoitavaa aineistoa priorisoidaan, miten oikeuksista sovitaan, miten käytöstä maksetaan? Kuka tuo verkkoon ne äänitteet, joita ei löydy Warnerilta?

Kansallinen digitaalinen kirjasto on loistava idea. Sille voi kuitenkin käydä niin kuin Suomen terveydenhuoltojärjestelmälle. Yksityisten terveysasemien roolissa ovat maksulliset nettipalvelut, joista saa nopeasti eniten kysyttyä aineistoa. Työterveyshuoltoa edustaa Yleisradio, joka tarjoaa asiakkailleen hyvää palvelua, mutta vain omilla sivuillaan ja oman valintansa mukaan. Vanhojen ja vähän kysyttyjen kirjojen hoito jää julkiselle kirjastolaitokselle. KELA:n roolissa on valtiovalta, joka lainsäädännöllä ja rahoituspäätöksillään luo järjestelmän. Olisi mielenkiintoista lukea opetus- ja kulttuuriministeriön visio kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämisestä. Miten digitoitava aineisto valitaan? Míten sähköisen viestinnän arkistot saadaan mukaan järjestelmään? Miten tekijänoikeudet järjestetään, kehitetäänkö KDK:n pohjalta myös maksullisia palveluita?

EU-parlamentti pääsi sopuun tekijänoikeusjärjestöistä

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten EU-komission yritys pakottaa eri maiden tekijänoikeusjärjestöt kilpailemaan keskenään kaatui nolosti yhteisöjen tuomioistuimessa. EU:lla on nyt kiire saada aikaan järjestelmä, jolla järjestöt voivat sopia yli rajojen esimerkiksi musiikin tekijänoikeuksista koko EU:n alueella toimivien verkkokauppojen kanssa. Uuden, parlamentin käsittelyssä olevan säännöksen otsikkona on ”Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista ja monta aluetta kattavasta musiikkiteosten oikeuksien lisensoinnista verkkokäyttöä varten sisämarkkinoilla”.

 

Heinäkuussa Europarlamentin lakivaliokunnan puheenjohtaja Marielle Gallo ilmoitti, että parlamentti on nyt saanut aikaan kompromissin tekijänoikeuksien hallinnoinnista. Korjattu direktiivi hyväksyttiin lakivaliokunnassa yksimielisesti, mikä ennustaa sujuvaa läpimenoa parlamentissa. Uusi teksti löytyy parlamentin verkkosivuilta.

Voin kuvitella, että tekijänoikeuksien hallinnointi kuulostaa suunnilleen yhtä kiinnostavalta kuin rekkojen akseliväliä koskeva direktiivi. Hyvin toimivilla tekijänoikeusjärjestöillä – Suomessa Teosto, Kopiosto ja Gramex – on kuitenkin suuri merkitys kulttuurielämässä. Kuten Marielle Gallo toteaa,

”Yhteisvalvontajärjestöjen avulla oikeudenhaltijat saavat tuloja käytöstä, jota he eivät voisi ohjata tai valvoa itse, myös kotimaansa ulkopuolisilla markkinoilla. Niillä on myös tärkeä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen rooli kulttuuri-ilmaisujen monimuotoisuuden edistäjinä, koska niiden avulla myös pienimuotoisimmat ja vähemmän suositut teoskokoelmat voivat päästä markkinoille.”

Järjestöjen toimintaan liittyy kuitenkin periaatteellisia ja käytännöllisiä ongelmia. Kollektiiviset sopimukset muistuttavat yleissitovia työehtosopimuksia, ne eivät ole kaikilla aloilla mahdollisia. Mihin vedetään raja suoran lisensoinnin ja kollektiivisen hallinnoinnin välillä? Miten nopeasti kerätyt rahat on tilitettävä tekijöille? Voivatko tekijät itse valita, minkä maan tekijänoikeusjärjestöihin he haluavat kuulua? Ovatko tekijänoikeusjärjestöt velvollisia ylläpitämään luetteloja kaikista edustamistaan teoksista, ja antamaan sen myös asiakkaittensa käyttöön? Voivatko käyttäjät sopia asioista suoraan tekijöiden kanssa, ohi yhteisvalvontajärjestöjen? Kuka valvoo valvojia?

Onkin olemassa koulukunta, joka näkee tekijänoikeusjärjestöt ahnaina rohmuina, joiden keräämät rahat katoavat johonkin mustaan aukkoon. Yhdysvalloissa on parhaillaan vireillä useita oikeusjuttuja, joissa suuret mediayhtiöt pyrkivät sopimaan teosten käytöstä suoraan tuottajien ja kustantajien kanssa. Washingtonilainen toimiva lobbari Jonathan Band on kerännyt tekijänoikeusjärjestöjen ”vääryyksistä” pitkän listan, jonka tarkoituksena on osoittaa että hallinnointi on parempi antaa kustantajien ja tuottajien hoidettavaksi.

Listalta löytyy karmeita esimerkkejä kadonneista rahoista, mutta ne ovat maista, joissa korruptio on muutenkin yleistä. Jokaisessa maassa on sellaiset tekijänoikeusjärjestöt jotka se ansaitsee. Yleisesti ottaen ei liene mitään syytä olettaa, että monikansalliset yritykset olisivat rehellisempiä kuin tekijänoikeusjärjestöt. Suora lisensointi tarjoaa myös erinomaisia mahdollisuuksia jättää rahojen jaossa kokonaan sivuun aineiston alkuperäiset tekijät ja esittäjät -  tästä taas löytyy esimerkkejä tekijänoikeusjuristi Kristelia Delgadan kokoamasta aineistosta.

Kollektiivinen hallinnointi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuksia välistä vetämiseen. Miten suomalainen artisti voi olla varma, että hän todella saa korvauksen levyjensä radiosoitosta jostakin EU:n reuna-alueen maasta?  Kauanko rahat viipyvät matkalla? Britanniassa oli vuosikymmeniä voimassa järjestelmä, jonka mukaan äänilevyjen radiosoitosta maksettiin korvauksia vain levy-yhtiöille ja niille artisteille, joiden nimi oli levyn etiketissä. Vasta 1990-luvulla korvauksia alettiin maksaa myös taustamuusikoilla. Korvauksia oli tarkoitus maksaa taannehtivasti, mutta kävi ilmi, ettei kukaan ollut edes kerännyt tietoja siitä, kuka oli soittanut aikaisempina vuosina tehdyillä levyillä. Rivimuusikoita ei koskaan ollut huolittu mukaan rahan jaosta päättäviin organisaatioihin.

Itse asiassa Suomessakin vallitsi hieman tätä vastaava tilanne 1970-luvulle saakka, kun Teosto tilitti klassisen musiikin säveltäjille huomattavasti suurempia esityskorvauksia kuin iskelmänikkareille, vaikka asiakkailta perittiin kaikesta musiikista sama hinta. On ehkä vaikeampaa säveltää kolme minuuttia sinfoniaa kuin kolme minuuttia tangoa, mutta apurahat pitää hoitaa muulla tavalla. Teoston käytäntö oli mahdollinen vain siksi, että enemmistö äänivaltaisista jäsenistä oli klassisen musiikin säveltäjiä; iskelmänikkareilla ei ollut äänioikeutta. Tilanne on korjattu ajat sitten, ja Teoston puheenjohtajina on sen jälkeen ollut tasapuolisesti eri musiikin alojen edustajia. Tämä osoittaa kuitenkin, ettei ole samantekevää, miten tekijänoikeusjärjestöjä hallitaan ja miten niissä päätetään asioista.

 Usein kiistan kohteena on se, että kotimaisia tekijöitä tavalla tai toisella suositaan ulkomaisten kustannuksella. Kulttuuripoliittisesti tämä saattaa olla kannatettavaa, mutta ei oikein sovi EU:n raameihin, ellei asiasta sovita yhteisesti. Tästä syystä uuteen direktiiviin tulee määräyksiä myös järjestöjen hallinnosta ja jäsenyyskriteereistä.

Tekijänoikeusjärjestöt ovat periaatteessa vastustaneet ”sisäisiin asioihinsa puuttumista”, mutta toisaalta myöntäneet suuremman avoimuuden ja läpinäkyvyyden tarpeen. Uusi direktiivi hyväksyttäneen syksyn aikana ja tulee sen jälkeen voimaan muutaman vuoden viiveellä. Suomalaisten järjestöjen toimintaan se tuskin aiheuttaa suuria muutoksia, mutta Euroopan laajuisesti muutokset voivat olla merkittäviä.