Paneeko EU tekijänoikeusjärjestöt kuriin?

Kuvitellaanpa, että voitit viime vuonna Eurovision laulukilpailun säveltämälläsi kappaleella ”Napoleon”. Tämä englanninkielinen kappale oli viime kesän suuri radiohitti kaikkialla Euroopassa. Olet jo saanut levy-yhtiöltäsi mukavan summan levyn myynnistä. Kaikissa EU-maissa on kuitenkin voimassa laki, joka takaa säveltäjille ja soittajille korvauksen levyjen radiosoitoista ja julkisista esityksistä. Olet jo sopinut tapaamisesta sijoitusneuvojan kanssa, mutta ensimmäiset tilityksesi Gramexista ja Teostosta ovatkin pienempiä kuin olit odottanut. Monista maista ei ole vielä tullut senttiäkään, vaikka ”Napoleon” soi viime vuonna jokaisessa rantabaarissa Aurinkorannikolta Mustalle merelle. Mitä on tapahtunut?

Teosto ja Gramex ovat järjestöjä, jotka hallinnoivat musiikin tekijöiden oikeuksia. Ne ovat eräänlaisia tukkukauppoja, joista musiikin käyttäjät hankkivat luvan esittää suojattua musiikkia. Teosto edustaa säveltäjiä ja sanoittajia, Gramex solisteja, muusikoita ja levy-yhtiöitä. Samanlaisia organisaatioita on muillakin kulttuurin aloilla, esimerkiksi Sanasto edustaa kirjailijoita, mutta 80 % rahoista liikkuu musiikissa. Kaikissa EU-maissa – aivan pienimpiä lukuun ottamatta - toimii samanlaisia tekijänoikeusjärjestöjä kuin Suomessa. Kutsun niitä yksinkertaisuuden vuoksi ”Teostoksi” ja ”Gramexiksi”, vaikka ne ovat itsenäisiä järjestöjä joilla on omat nimensä. Esimerkiksi Saksan ”Teosto” on GEMA ja ”Gramex” GVL. Kun suomalainen levy soi radiossa vaikkapa Portugalissa, paikallinen ”Teosto” ja ”Gramex” laskuttavat radioasemaa, ja tavalla tai toisella rahojen pitäisi päätyä Suomeen.

Aina tämä ei ole aivan mutkatonta. Suomalaiset levyt nousevat harvoin ulkomaisille soittolistoille, mutta briteille se onnistuu jatkuvasti. Yli kuusi tuhatta brittiläistä solistia ja muusikkoa, näiden joukossa Robbie Williams ja Annie Lennox, on valittanut EU:n komissiolle että eurooppalaiset tekijänoikeusjärjestöt ”pimittävät” vuosittain artisteilta miljardeja (!) euroja. Teosto-puolella rahojen liikkuminen maasta toiseen on sutjakkaampaa, mutta yli puolet EU-maista ei koskaan tilitä Suomeen Gramex-korvauksia. Asialla on tietysti toinenkin puolensa: jos näiden maiden levytuotantoa soitetaan Suomessa, rahat jäävät vastaavasti Suomeen hyödyttämään suomalaisia muusikoita.

Jotakin perää tässä on, sillä EU:n komissio on juuri julkistanut ehdotuksen direktiiviksi ”Musiikin lisensoinnin helpottamiseksi sisämarkkinoilla” (linkki löytyy mm Teoston kotisivulta). Direktiivillä on kaksi tavoitetta. Ensinnäkin se sisältää säännöksiä järjestöjen hallinnosta ja rahojen liikkumisesta maasta toiseen. Suomessa tekijänoikeusjärjestöjen toiminta on tehokasta, toimintatavat avoimia ja jäsenyyskriteerit selkeitä. Näin ei ole kaikkialla. Toiseksi direktiivin tavoitteena on luoda ”yhden luukun järjestelmä”, joka tekee mahdolliseksi musiikin oikeuksien lisensoimisen yhdeltä luukulta verkkokaupassa koko EU:n alueella. Tämä voi merkitä muutoksia myös suomalaisten järjestöjen toimintaan.

Miksi Robbie Williams sitten on tyytymätön? On kuvaavaa, että suurimmat ongelmat liittyvät Gramex-puolelle, muusikoiden ja independent-yhtiöiden rahoihin. Suurin osa Euroopassa myydyistä levyistä on neljän (pian vain kolmen) kansainvälisen suuriyhtiön tuotantoa. Niillä on tytäryhtiöt kaikissa EU-maissa ja ne pystyvät perimään rahansa suoraan paikan päältä.  Vaikka tekijänoikeus perustuu lakiin ja direktiiveihin, mikään laki ei säädä esimerkiksi siitä, missä suhteessa rahat on jaettava eri ryhmien kesken. Monissa EU-maissa levy-yhtiöillä ja muusikoilla on jopa omat ”Gramexinsa”, ja jokaisella järjestöllä on omat sääntönsä. Itse asiassa britit saavat syyttää ongelmista myös itseään. Britanniassa oli pitkään muista EU-maista poikkeavat jakosäännöt, joiden mukaan vain solisteille maksettiin korvauksia radiosoitoista – ei taustamuusikoille. Muut maat kieltäytyivät tällä perusteella tilittämästä korvauksia Britanniaan. Vastaavasti useita nimekkäitä brittiartisteja edustava Rights Agency RAL haastoi vuonna 2006 Suomen Gramexin oikeuteen ja vaati, että heille Suomesta kuuluvat korvaukset on tilitettävä suoraan agentin kautta. Juttu sovittiin hiljaisuudessa.

Maksujen viivästymiseen voi olla monia syitä, hyviä ja huonoja. Esityskorvaukset kertyvät tuhansista pienistä ja suurista lähteistä, eivätkä kaikki maksa laskujaan ajallaan. Vaikka rahat tulisivatkin ajallaan, tilitystiedoissa saattaa epäselvyyksiä. Kuinka usein bulgarialaisissa diskoissa on soitettu nimenomaan Robbie Williamsin levyjä? Kaikilla järjestöillä ei ole yhtä hyviä tietojärjestelmiä kuin Suomessa, jossakin korvauksia todennäköisesti lasketaan kynällä ja paperilla. Joskus voi todella kestää vuosia, ennen kuin rahat ja tiedot ovat koossa.

Tässäkin asiassa eri ryhmillä on erilaiset intressit. Soittolistojen kärkeen nousseet taiteilijat haluavat rahansa mahdollisimman nopeasti ilman välikäsiä, vaikka suoraan Bulgarian Gramexista. Mutta Bulgarian Gramex ei tiedä, kuka soittaa milläkin Robbien levyllä bassoa. Rivimuusikoiden intressissä onkin, että rahat kulkevat brittijärjestön kautta. jolla on tarkat rekisterit soittajista. Bulgarialaisten muusikoiden intressissä on, että rahat seisovat mahdollisimman kauan maassa ja kasvavat heille korkoa – heillä ei ole Britanniasta paljoakaan odotettavissa. Ehdotetussa direktiivissä on mukana sääntö, jonka mukaan järjestöt voivat pitää kotimaassaan ne rahat, joita ei ole pystytty tilittämään viiden vuoden kuluessa. Brittiartistit pelkäävät, että sääntö houkuttelee järjestöjä viivyttelemään tahallaan. En kadehdi euroedustajia, jotka joutuvat ensi syksyllä ottamaan kantaa tähänkin direktiiviin. Eri intressiryhmät tulevat tarjoilemaan omat näkemyksensä asiasta. Direktiivin liitteenä ei ole minkäänlaista selvistystä siitä, miten eurooppalaiset tekijänoikeusjärjestöt todella toimivat, ja miten rahavirrat käytännössä kulkevat maasta toiseen. Euroopassa on 250 tekijänoikeusjärjestöä, mutta niiden toiminnasta ei ole olemassa mitään tutkimusta.

Olisi myös mielenkiintoista kuulla, mitä ehdotettu direktiivi merkitsee suomalaisille järjestöille. EU:n vaatima avoimuus ja tehokkuus on meillä jo toteutettu, muuttuko jokin?

YouTube - sarvikuono olohuoneessani?

Innostuin eräänä päivänä kuuntelemaan suomalaisia iskelmäklassikoita. Radiosta ei löytynyt sopivaa musiikkia, joten avasin netin ja naputin ”Erkki Junkkarinen”. YouTubesta löytyy parikymmentä Pakilan satakielen kultalevyä, muun muassa Suvivalssi, Ruusut hopeamaljassa ja Nuoruusmuistoja. Innostuin löydöstäni niin paljon, että päätin ladata Nuoruusmuistot myös omalle koneelleni. Google tarjosi käytettäväkseni kätevän työkalun (naputa ”YouTube + downloads”).

Lainkuuliaisena kansalaisena pysähdyin kuitenkin pohtimaan toimenpiteen laillisuutta. Tekijänoikeuslain mukaan äänilevyistä voi tehdä kopioita yksityiseen käyttöön, mutta kopio on tehtävä ”laillisesta lähteestä”. Onko YouTube lain tarkoittama laillinen lähde? ”Nuoruusmuistot” on ollut netissä vuodesta 2008 lähtien, ja ennen minua sen oli kuunnellut jo 172,658 netin käyttäjää. Kyllä kai kustantaja ja levy-yhtiö ovat antaneet tähän luvan? Jos ne eivät tähän mennessä jo ole huomanneet, että Junkkarisen ralli on netissä, joku Lauttasaaressa nukkuu työaikana.

Säveltäjien ja sanoittajien SELVIS-lehden numerosta 2 / 2012 käy kuitenkin ilmi, etteivät suomalaiset säveltävät ja sanoittajat saa YouTubesta senttiäkään. YouTube katsoo, että vastuu Nuoruusmuistojen julkaisemisesta on nimimerkillä ”Warre116”, joka on ladannut sen nettiin, mutta lupaa poistaa luvattoman musiikin, jos siitä tehdään ilmoitus. Itse he eivät ehdi etsiä luvattomia tiedostoja.

Jo pikainen haku osoittaa, että YouTubesta löytyy suuri osa suomalaisista iskelmäklassikoista. Useimmat on kopioitu levyltä, mutta ”videoon” on liitetty kuvitukseksi muutama valokuva artistista. Ennen vuotta 1962 julkaistujen levyjen oikeudet ovat jo vanhentuneet, mutta sävellykset ovat lähes aina yhä suojattuja. Mukana on myös television musiikkiohjelmista ja elokuvista kopioituja lauluja. Monet ovat saavuttaneet varsin kunnioitettavan kuuntelijamäärän. Veikko Lavin Jokainen ihminen on laulun arvoinen on tavoittanut jo 267,000 kuuntelijaa, Olavi Virran Valssi menneiltä ajoilta 140,000, Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattu 304,000. Vesa-Matti Loirin Lapin kesää on kuunneltu yli miljoona kertaa. Jos sävelmät soisivat Radio Suomessa, ne saattaisivat toki yhdellä kertaa tavoittaa vielä enemmän kuuntelijoita, mutta silti luvut ovat kunnioitusta herättäviä. Jos musiikista maksettaisiin normaalit korvaukset, niistä kertyisi tekijöille mukava summa. YouTube ei tee tätä huvin vuoksi, se on liikeyritys, jonka arvo vastaa suunnilleen Roope Ankan rahasäiliötä. Muutaman tunnin työllä sen sivuilta voi löytää satoja musiikkikappaleita, joiden julkaisuun ei ainakaan Selvis-lehden mukaan ole hankittu lupia.

Miksi levy-yhtiöt ja lauluntekijät eivät vaadi luvatta nettiin ladattua musiikkia poistettavaksi? Miksi yleensä niin rivakasti toimiva Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus on aivan hiljaa? YouTubesta on tullut tekijänoikeuden ”sarvikuono olohuoneessa” – perheen ongelmatapaus, jonka kaikki tietävät, mutta josta kukaan ei puhu. Ei ihme, että kansalaiset ovat hämmennyksissä. Hiljattain Suomi24 – keskustelupalstalla nimimerkki ”Onnettoman avuton” valitti, että hänen videonsa oli poistettu YouTubesta, kun siinä oli käytetty suojattua musiikkia. ”Ihmettelen vaan sitä, että miksi en voi käyttää sitä taustamusiikkia, kun vastaavia on siellä todella paljon. Eli jos teen uuden musiikkivideon ja laitan sille eri nimen mutta saman musiikin, niin pystynkö onnistumaan vai onko yrittäminenkin siis täysin turhaa. Sieltä löytyy salkkareita, suomalaisten bändien taustoja yms....niin miten se on mahdollista ?”

Katselen asiaa sivusta, mutta uskoisin että tässä vallitsee jonkinlainen kauhun tasapaino. YouTube tietää, ettei sitä kannata haastaa oikeuteen, koska sen nerokkaan liiketoimintamallin mukaan vastuu Nuoruusmuistojen lataamisesta nettiin on nimimerkillä ”Warre”. Hän voi olla vanhan tanssimusiikin harrastaja Iisvedeltä, Lake Worthiin muuttanut eläkeläinen tai kuka muu tahansa. Vaikka hänet löydettäisiinkin, häneltä ei olisi odotettavissa suuria korvauksia. Oikeudenomistajat eivät vaadi musiikkiaan pois palvelusta, koska sillä he eivät saavuttaisi mitään. Sen sijaan he antavat YouTuben kasvaa ja odottavat, että lakia jossakin vaiheessa muutettaisiin niin, että hekin saisivat osansa kakusta. Tällä välin YouTubesta on jo tullut radioon tai levykauppaan rinnastettava nettimusiikkipalvelu.

En tiedä miten tämä aiotaan ratkaista. Kun ajattelenkin sitä, päätäni alkaa särkeä. Lataankin Junkkarisen sijaan YouTubesta sen hassun videon, jossa koira ajaa rullalaudalla. Koirillahan ei sentään vielä ole tekijänoikeuksia...