Kemppinen

Jukka Kemppinen on juuri täyttänyt 70 vuotta ja tullut aikuiseksi. Onneksi olkoon!

Suomi on pieni maa. En voi väittää kuuluvani Jukan lähipiiriin, mutta vuosien mittaan tiemme ovat sivunneet niin usein, että lyhyt muistelu on paikallaan. Muistaakseni tapasin Kemppisen ensi kerran joskus 60-luvun lopulla. Olin tehnyt muutamia lehtijuttuja sarjakuvista ja Jukka halusi tietää, aionko kenties kirjoittaa aiheesta kirjan. Kun vastasin kieltävästi, hän vaikutti helpottuneelta. Kohta markkinoille ilmestyikin Kaukorannan ja Kemppisen Sarjakuvat, erinomainen sarjakuvan historia. Sitä seurasi pian antologia Sarjakuvan maailmat.  Ne olivat mukana antamassa potkua Suomen sarjakuvaseuralle, Puupää-palkinnoille ja sarjakuvan nousulle muiden taidemuotojen rinnalle.

Hesarin syntymäpäiväjutusta voi lukea Kemppisen keskeiset ansiot: kirjailija. hovioikeudenneuvos, professori ja tietysti myös Suomen tuotteliain ja arvostetuin blogisti. Jotakin voi kuitenkin lisätä. Kauan sitten Kemppinen julkaisi myös useita hyvät arvostelut saaneita runokokoelmia - ehkä niistä voisi saada ainakin e-uusintapainokset? Muistaakseni hänen lukuisiin ansioihinsa kääntäjänä kuului myös Barbapapa-kirjojen suomenkielisen asun luominen.

Juristina Kemppisen erikoisalana on tekijänoikeus ja muut immateriaalioikeudet. Kun 1980-luvulla juristipiireissä alkoi levitä käsitys, jonka mukaan tekniikan nopea kehitys oli murentamassa tekijänoikeuksia ja johtaisi luovan työn tuhoon, Kemppinen kuului niihin verraten harvoihin ääniin, jotka muistuttivat, ettei asia ole ihan näin yksinkertainen. Tänään tiedämme, että hän oli oikeassa. Piratismi oli hankala ilmiö, mutta se pani myös liikkeelle uusia, tuottoisia kulttuuriteollisuuden haaroja - esimerkkinä vaikkapa YouTube ja Spotify. Jos olisimme pystyneet kaksikymmentä vuotta sitten näkemään tämän kehityksen selvemmin, olisimme ehkä pystyneet muovaamaan lainsäädäntöä paremmin sellaiseen suuntaan, että se suojaisi myös pieniä tekijöitä suuria toimijoita vastaan.

Syntymäpäiväsankareille on tapana ojentaa lahjoja, mutta tällä kertaa pyytäisin itse sellaista. Blogien kirjoittaminen on hieno juttu, mutta voisko Kemppiseltä vielä toivoa kirja, jossa hän tarkastelisi kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta tekijänoikeuksien kehitystä Internetin aikakaudella? Kukaan muu Suomessa tuskin pystyy vastaavaan.

Kadonnutta musiikkia etsimässä

Harry Orvomaa (1927 – 1990) oli tunnettu levytuottaja ja Scandia-Musiikki Oy:n toimitusjohtaja. Hänen löytöjään olivat Brita Koivunen, Laila Kinnunen, Reijo Taipale, Danny, Johnny ja monet muut. Orvomaa oli myös innokas äänilevyjen keräilijä. Hän lahjoitti vuonna 1985 mittavan 78 kierroksen levyjen kokoelmansa Suomen äänitearkistolla, jonka perustajajäseniin hän kuului. Kokoelman pääosa koostui jazzista, mutta lahjoitukseen kuului Orvomaan lapsuudenkodista peräisin olevia jiddishinkielisiä levytyksiä toista maailmansotaa edeltävältä ajalta.

Jazzlevyt on luetteloitu ajat sitten, mutta ryhdyin vasta hiljattain tutkimaan arkiston varastossa seisoneita juutalaisia levyjä. Oivalsin vasta nyt, että suomella ja jiddishillä on paljon yhteistä. Molemmat olivat 1800-luvun alussa väheksyttyjä rahvaan kieliä, joilla ilmestyi lähinnä hengellistä kirjallisuutta. Vuosisadan puolivälissä molemmista tuli kirjallisia kieliä. Samoihin aikoihin kun Aleksis Kivi odotti Nummisuutareiden pääsyä näyttämölle, nuori kirjailija nimeltä Abraham Goldfaden viimeisteli ensimmäistä näytelmäänsä Iasissa, Romaniassa. Kivestä tuli suomalaisen näytelmäkirjallisuuden isä, Goldfadenista jiddishinkielisen. Bergbom perusti vuonna 1872 Suomalaisen teatterin, josta sittemmin tuli Kansallisteatteri. 

Juutalaisilla ei ollut valtiota, mutta kaikkiin vähänkin merkittäviin kaupunkeihin Itä-Euroopassa syntyi juutalaisia teattereita. Goldfadenin ensimmäinen näytelmä Di mumeh Soseh (Susanna-täti) sai satoja seuraajia. Hän perusti ensimmäisen teatterinsa Bukarestiin ja toimi myöhemmin mm Odessassa, Harkovassa, Lembergissä (nykyisessä Lvivissä), Pariisissa ja lopulta New Yorkissa.

Jiddishinkielisen teatterin kukoistus sattui samaan aikaan kun äänilevyn nousu. Teatterit esittivät laulunäytelmiä, näyttelijät tulkitsivat lauluja levylle. Levyille tallennettiin myös kuuluisien kanttoreiden esityksiä ja klezmer-tanssimusiikkia. Englantilainen tutkija Michael Aylsworth on laskenut, että yksinomaan Lembergissä toimineen Gimpelin teatterin näyttelijät tekivät vuosien mittaan ainakin 600 levyä. Teatterin tarina on luettavissa Der Yidisher Gramofon –nimiseltä sivustolta.

Juutalaisten levyjen julkaiseminen jatkui vilkkaana toiseen maailmansotaan saakka. Esimerkiksi Varsovassa toiminut Sirena –yhtiö julkaisi paljon jiddishinkielistä musiikkia (tunnettu Dallapé-orkesteri kävi myös levyttämässä Sirenan studiolla). Toiminta katkesi holokaustiin. Sodan jälkeen jiddishinkielisiä lauluja on levytetty pääasiassa Yhdysvalloissa. Ainakin puolet ennen maailmansotaa tuotetuista jiddishinkielisistä levyistä näyttää hävinneen, loput ovat hajallaan monissa yksityisissä ja julkisissa kokoelmissa.

Kun kuuntelee Michael Aylsworthin kokoamaa CD-levyä Gimpelinteatterin näyttelijöiden levytyksistä, oivaltaa nopeasti, että tässä on suuri musta aukko Euroopan kulttuurihistoriassa. Itä-Euroopan juutalaiset teatterit toimivat sata vuotta sitten eräänlaisena populaarimusiikin piilaaksona, joka koulutti suuren määrän näyttelijöitä, säveltäjiä ja sanoittajia ja tuotti tuhatmäärin lauluja, jotka ovat jääneet populaarimusiikin yhteiseen muistiin. Esimerkiksi ”Chaveh” näytelmästä ”Jud in Rumänien”, jonka Sam Schilling –niminen näyttelijä levytti Lembergissä vuonna 1906, on jo putkahtanut kaksi kertaa esiin suomen kielellä. Matti Jurva levytti sen vuonna 1938 nimellä ”Senga”. Olavi Virran tulkinnassa vuonna 1959 laulun nimeksi oli muuttunut ”Eva” (tekijätkin ovat tietysti vaihtuneet, vaikka sävelmä on sama). Monet Gimpelin näyttelijät vierailivat myös Yhdysvalloissa ja veivät ja toivat mukanaan musiikkia. Broadwayn ja Hollywoodin menestys maailmansotien välisenä aikana oli myös suurelta osin eurooppalaisten emigranttien ansiota.

Tärkeimmät juutalaisten ja jiddishinkielisten levyjen kokoelmat ovat nykyisin Yhdysvalloissa, mutta niissä on pääasiassa Amerikassa tuotettuja levyjä. Näytteitä kokoelmista voi kuunnella vaikkapa Florida Atlantic Universityn Judaica music collection –sivustolta. Euroopasta ei vastaavaa arkistoa löydy, aineisto on hajallaan . Orvomaan kokoelmassakin saattaa olla levyjä, joita ei ole säilynyt missään muualla. Kokoelman inventointi on alkanut.

Europeana Sounds tulee

Musiikin suoratoistopalvelut ovat tulleet ryminällä. Spotify ja kilpailijat ovat musiikkiteollisuuden nopeimmin kasvava sektori, ja Spotifyssa on yhtiön oman ilmoituksen mukaan 20 miljoonaa äänitettä. Vaikka luvussa onkin jonkin verran ilmaa, määrä on kunnioitusta herättävä. Moni kysyy jo, tarvitaanko erillisiä ääniarkistoja ja musiikkikirjastoja. Kaikkihan on jo verkossa?

Kaikki musiikki ei kuitenkaan ole vielä verkossa. Mitä kauemmas historiassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän musiikkia suoratoistopalveluista löytyy. Tämä on aivan ymmärrettävää: kuluttajien kiinnostus kohdistuu ennen muuta ajankohtaisen musiikkiin. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Jo ennen vuotta 1925 maailmassa oli ilmestynyt lähes puoli miljoonaa äänilevyä, joista verkossa on vain pieni osa. Suoratoistopalveluista löytyvän musiikin kattavuudessa on musiikin lajien, maiden ja aikakausien mukaan suuria eroja.

Toinen ongelma on, että suoratoistopalveluissa musiikkia koskevan informaation, hienosti sanottuna metadatan taso vaihtelee suuresti. Parhaimmillaan se on niukkaa, huonoimmillaan täysin virheellistä. Kukaan ei tarkasta ja ylläpidä tietokannasta löytyviä tietoja. Varsinkin klassisessa musiikissa sama sävellys voi esiintyä lukemattomilla nimillä. Verratkaa vaikkapa Kansalliskirjaston Viola-musiikkitietokannasta löytyviä tietoja niihin tietoihin, jotka samoista levyistä löytyvät Spotifysta. Ammatillisesti hoidettuja musiikkiarkistoja tarvitaan edelleen.

Kaupallisiin suoratoistopalveluihin verrattuna musiikkikirjastot ja -arkistot ovat avautuneet hitaasti verkkoon. Yksi tunnetuimmista on Yhdysvaltain kongressin kirjaston ylläpitämä ”kansallinen jukebox”, jossa on kuunneltavissa yli 10,000 äänitettä vuotta 1925 edeltävältä ajalta. Kirjojen digitointiin verrattuna äänitteiden digitointi on kuitenkin jäljessä. Suomen Kansallisessa digitaalisessa kirjastossa on luettavissa jo yli 150 000 kirjaa, äänitteitä on alla tuhat. Sama tilanne on Euroopan kirjastojen yhteisessä hakuportaalissa Europeanassa.

Nyt monet Europeanassa mukana olevat maat ovat päättäneet korjata tilanteen. Europeana Sounds on EU:n rahoittama, kolme vuotta kestävä hanke, jonka tavoitteena on nostaa Europeanan kautta kuunneltavissa olevien äänitteiden määrä miljoonaan. Hankkeen budjetti on yli kuusi miljoonaa euroa. Projektia vetää Richard Ranft British Librarysta, ja siinä ovat mukana Alankomaiden, Ranskan, Saksan, Itävallan, Tanskan ja Latvian kansalliskirjastot sekä eräitä pienempiä musiikkiarkistoja Irlannista ja Kreikasta. Latvian kansalliskirjasto on jo avannut oman äänilevyarkistonsa verkkoon.

Europeana Soundilla on omat verkkosivut, jotka on suunnattu lähinnä tavallisille verkkosurffajille. Siellä on makupaloja mukana olevien arkistojen kokoelmista – tällä hetkellä etualalla ovat tietysti joululaulut. Projektin viralliset dokumentit löytyvät Europeana Pro –sivuilta.  

Näistä asiakirjoista käy ilmi, mihin Europeana Soundsia tarvitaan. Vaikka Euroopan kirjastoissa ja arkistoissa on miljoonia äänitteitä, ne eivät ole yhtä helposti tutkijoiden ja muiden asiakkaiden saatavilla kuin esimerkiksi kirjat. Syy ei tietenkään ole vain kirjastojen: äänitteiden käyttöön liittyvät tekniset ja tekijänoikeudelliset kysymykset ovat huomattavasti hankalampia kuin kirjojen. Mutta musiikin suoratoistopalvelut ovat jo ratkaisseet nämä kysymykset, kirjastot voivat ottaa niistä oppia.

Tarkoituksena ei tietenkään ole, että musiikkiarkistot ryhtyisivät kilpailemaan Spotifyn ja kumppaneiden kanssa tarjoamalla samaa aineistoa. Siinä ei olisi mitään järkeä. Pikemminkin voidaan ajatella, että tulevaisuudessa päästäisiin molempia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön. Arkistoissa on kuitenkin paljon sellaista aineistoa, jota tuskin koskaan löytyy kaupallisista palveluista. Äänien maailma on laajempi kuin pelkkä musiikki, jossa siinäkin on vielä paljon tekemistä: kansanperinnettä, radio-ohjelmia, luonnon ääniä, suullista historiaa.

Alkuvaiheessa Europeana Soundsia vetävät länsieurooppalaiset kansalliskirjastot. Pohjoismaista on mukana vain Tanska. Hankkeeseen voivat kuitenkin liittyä kaikki eurooppalaiset ääniarkistot, jotka haluavat julkaista kokoelmiaan verkossa. Tie on auki myös pienemmille arkistoille.