Piraatteja ilmassa

Marimekon kopiokankaasta on jo kirjoitettu riittävästi, mutta en malta olla laittamatta lusikkaani tähänkään soppaan. Kuvittelen asiassa käyneen näin. Suunnittelija on nähnyt vanhassa neuvostoliittolaisessa taidekirjassa kansantaiteilijan maalauksen. Hän ei ole osannut venäjää eikä ukrainaa, vaan on olettanut kuvan olevan kansanperinnettä ja siksi vapaa. Siinähän oli hieno idea uuteen kankaaseen!

Tekijänoikeus ei tunne käsitettä ”kansanperinne”. Suuri osa kansanperinteestä vain sattuu olemaan vapaata, koska teokset ovat niin vanhoja, että niiden suoja-aika on päättynyt. Tässä tapauksessa tekijä kuitenkin oli vuonna 1997 kuollut ukrainalainen Maria Primatshenko. Työ lienee peräisin 1960-luvulta.

Tapauksessa on kuitenkin monia knoppeja, jotka osoittavat että tekijänoikeus on vähintään yhtä kiehtovaa kuin sudokut. Professori Jukka Kemppinen on jo ehtinyt huomauttaa, ettei Neuvostoliitossa 1960-luvulla syntyneiden teosten nykyinen tekijänoikeudellinen status ole mitenkään itsestään selvä. Neuvostoliitto ei koskaan liittynyt Bernin tekijänoikeussopimukseen. Maalla oli bilateraaliset tekijänoikeussopimukset Itävallan ja Ruotsin kanssa, mutta ei Suomen. 1960-luvulla neuvostoliittolaisten kuvataiteilijoiden teokset olivat Suomessa vapaita, ja Marimekko olisi silloin voinut huoletta käyttää aihetta. Vuonna 1973 Neuvostoliitto liittyi sentään ns Universaalisopimukseen (Universal Copyright Convention), jonka suojataso oli jonkin verran Bernin sopimusta alhaisempi.

Sen jälkeen Neuvostoliitto on hajonnut, ja Primatsenkosta tuli ukrainalainen. Ukraina on Suomen tavoin liittynyt Bernin kansainväliseen tekijänoikeussopimukseen, joten Primatshenkon työt ovat pääsääntöisesti meilläkin suojattuja. Ei välttämättä kuitenkaan yhtä pitkään kuin suomalaisten taiteilijoiden työt: tekijänoikeuslaissa on varaus, jonka mukaan Suomi ei anna muiden maiden kansalaisille parempaa suojaa kuin mitä nämä maat antaisivat Suomen kansalaisille. Tästä syystä esimerkiksi suomalaiset radioasemat eivät maksa amerikkalaisille muusikoille Gramex-korvauksia, koska Yhdysvalloissa ei ole vastaavaa järjestelmää. Ellei Ukrainassa ole 70 vuoden suoja-aikaa suomalaisille, mekään emme anna sitä ukrainalaisille taiteilijoille.

Neuvostoliiton hajoamisen vaikutukset tekijänoikeuksiin ovat muutenkin vielä harmaata vyöhykettä. Erityisen hankalaa tämä on esiintyvien taiteilijoiden ja tuottajien kohdalla. Latviasta löytyy tuore oikeustapaus, jonka mukaan neuvostoaikana tehtyjen latvialaisten äänilevyjen tekijänoikeuksia ei voitu yksityistää, koska niitä ei tuomioistuimen mukaan ollut olemassa. Olen kysellyt balttilaisilta kollegoilta, miten asia on ratkaistu, ja kaikki vain pyörittelevät päitään.

Huvittavinta asiassa on se, että Yhdysvaltain kauppaministeriö on juuri tämän kuun alussa todennut Ukrainan olevan tekijänoikeuksien alalla maailman pahin roistovaltio – ”worst offender”. Kuvitellaanpa että Ukrainan hallitus olisi halunnut maineensa puhdistamiseksi käynnistää piraattien vastaisen kurikampanjan ja ryhtynyt takavarikoimaan lainvastaisia tuotteita. Juuri sopivasti Kiovan lentokentälle olisi laskeutunut Finnairin kone, jonka kyljessä on piraattikopio tunnetun ukrainalaisen taiteilijan työstä. Bingo!

L’exception culturelle saa uutta puhtia Ranskassa

En ole huomannut, että suomalaiset mediat olisivat vielä kommentoineen mietintöä, jonka Canal Plus-televisiokanavan entinen toimitusjohtaja Pierre Lescure jätti 13. toukokuuta presidentti Francois Hollandelle. Englanninkielisessä maailmassa ”Lescuren raportti” digitaalisen ajan kulttuuripolitiikasta on saanut melkoisesti huomiota. Oikeudenomistajia edustavat järjestöt ovat olleet pääosin tyytyväisiä, irvileuat ovat väittäneet, että tavoitteena on vain lihottaa ranskalaisia näyttelijöitä, jotka sitten häipyvät miljoonineen Venäjälle. Eniten huomiota ovat saaneet Lescuren ehdottama yhden prosentin vero älypuhelimille ja tietokoneille, sekä suunnitelmat pudottaa yksityisten piraattien maksimirangaistus 60 euron sakkoon. Teinien sijasta Ranska aikoo ryhtyä jahtaamaan niitä, jotka hyötyvät piratismista taloudellisesti.

 

Koko raporttia on syytä tarkastella Ranskan omaperäistä kulttuuripolitiikkaa vasten. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa on kulttuuri- ja viestintäministeriö, ja viestintä nähdään olennaisena osana kulttuuripolitiikkaa. Ranskassa esimerkiksi kaikilta televisiokanavilta peritään maksu, joka käytetään kotimaisen elokuvatuotannon tukemiseen. Ajatellaan tilannetta Suomessa: ensin viestintäministeri myöntää uudelle tv-kanavalle toimiluvan, ja sen jälkeen kulttuuriministeri haluaa sen ryhtyvät rahoittamaan kotimaista elokuvatuotantoa? Ei varmasti onnistuisi. En väitä, että näin pitäisi tehdä, mutta Suomessa asia ei rakenteellisista syistä pääsisi edes harkintaan.

Raportin taustalla on yksi Ranskan kulttuuripolitiikan suurista ideoista, l’exception culturelle. EU neuvottelee parhaillaan Yhdysvaltain kanssa uudesta vapaakauppasopimuksesta.  Ranska on ilmoittanut, että taloudellisesti yhdentyvässä maailmassa kulttuurin pitää olla poikkeus, johon vapaakauppasopimukset eivät ulotu. Kysymys ei ole vain gallialaisesta snobismista, vaan Ranska on mm onnistunut kiristämään Googlelta huomattavan summan ranskalaisten kustantajien tukemiseen sillä perusteella, että Google nappaa hakukoneeseensa näiden tuottamia uutisia.

Lescuren raportti painaa lähes kaksi kiloa, ja siinä on peräti 80 kulttuurin ja viestinnän eri aloja koskevaa ehdotusta. Koko raportti on ladattavissa Ranskan kulttuuri- ja viestintäministeriön sivuilta. Oma ranskankielen taitoni ei riitä komiteamietintöjen lukemiseen, joten joudun arvioimaan sitä lehdistön kommenttien perusteella. Jos joku pystyy täsmentämään, tervetuloa mukaan.

Eniten huomiota on siis saanut Lescuren ehdottama yhden prosentin maksu älypuhelimille ja päätelaitteille (”smartphone tax” englanninkielisissä selostuksissa). Maksu täydentäisi nykyistä hyvitysmaksua ja myöhemmin korvaisi sen kokonaan. En ole kuitenkaan saanut selville (huono kielitaito), miten maksu suhtautuisi nykyiseen hyvitysmaksudirektiiviin. Olisiko kyseessä aito vero, jonka tuoton ministeriö voi jakaa harkintansa mukaan, vai sittenkin jonkinlainen tekijänoikeudellinen maksu? Varmaa kuitenkin on, että EU joutuu ottamaan tähän kantaa hyvitysmaksua uudistettaessa.

Mietinnössä ehdotetaan myös monia toimenpiteitä, joiden tavoitteena on parantaa (ranskalaisen) kulttuurin saatavuutta verkossa. Digitaalisten palveluiden verokohtelun pitää olla samanlainen kuin fyysisten tuotteiden. Äänitteiden verkkojakeluun ehdotetaan ilmeisesti eräänlaista pakkolisenssiä siltä varalta, että sopimusteitse ei päästä ratkaisuun asiasta. Uusien elokuvien jakelua verkossa helpotetaan. Nykyinen Hadopi, piratismia valvova viranomainen lakkautetaan presidentti Hollanden vaalilupausten mukaisesti ja sen tehtävät siirretään radio- ja televisiotoimintaa valvovalle viestintäneuvostolle CSA:lle.