Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on yksi niistä
EU-oikeuden kummajaisista, jotka ovat työllistäneet toistuvasti unionin
tuomioistuinta. Viime torstaina (9.6.2016) tuomioistuin julkisti uuden hyvitysmaksua koskevan ratkaisunsa, joka saattaa vaatia muutoksia myös Suomen tekijänoikeuslakiin.
Päätös löytyy verkosta nimellä Egeda C-470/14. Osapuolina asiassa olivat Espanjan valtio ja espanjalaiset tekijänoikeusjärjestöt.
Pitkämuistiset tietävät, että 1980-luvulla eräissä Euroopan
maissa (myös Suomessa) otettiin käyttöön ns kasettimaksu. Se oli tyhjien ääni-
ja videokasettien hinnasta peritty lisämaksu, joka tilitettiin taiteilijoille
korvauksena siitä, että heidän teoksiaan oli mahdollisesti (jopa
todennäköisesti) kopioitu yksityiseen käyttöön. Vuonna 2001 kasettimaksua vastaavasta yksityisen
kopioinnin hyvitysmaksusta säädettiin EU:n tietoyhteiskuntadirektiivissä.
Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Tyhjiä kasetteja ei enää
myydä, markkinoille on tullut lukemattomia uusia laitteita, joilla voi tehdä
kopioita: skannerit, printterit, älypuhelimet, tabletit, läppärit,
pelikonsolit, navigaattorit, vaikka mitä. Usein kopiointimahdollisuus on
käyttäjän kannalta toissijainen. Toisaalta kopioinnin määrä on saattanut
vähentyäkin laillisten suoratoistopalveluiden ja digitaalisten verkkokauppojen
yleistyessä.
Tekniikan muuttuessa maksujen kerääminen on tullut
yhä vaikeammaksi. Jokaisen uuden laitteen kohdalla tekijänoikeusjärjestöt ja
teollisuus vääntävät kättä siitä, pitäisikö laitteen kuulua hyvitysmaksun
piiriin ja jos pitäisi, kuinka suuri maksun tulisi olla. Jokainen EU-maa on
päätynyt omaan tulkintaansa direktiivistä. Pari vuotta sitten Espanjan hallitus
kyllästyi riitelyn niin että se päätti maksaa korvauksen valtion budjetista.
Veronmaksajiahan laitteiden käyttäjätkin ovat. Viime vuonna Suomi päätyi samaan
ratkaisuun.
Espanjalaiset tekijänoikeusjärjestöt eivät kuitenkaan olleet
tyytyväisiä, sillä niiden mielestä korvausten taso oli liian alhainen. Ne
veivät asian oikeuteen, ja nyt EU:n tuomioistuin on tullut siihen tuloksiin,
ettei hyvitysmaksua voida maksaa valtion budjetista. Espanja joutunee
miettimään asian uudelleen, ja ilmeisesti Suomikin joutuu harkitsemaan
toisenlaista ratkaisua.
Tuomioistuimen päättelyketju on mielenkiintoinen. Toisin
kuin usein väitetään, hyvitysmaksu ei ole EU:ssa pakollinen. Jäsenvaltioilla on
direktiivin mukaan mahdollisuus kieltää yksityinen kopiointi kokonaan; näin on
Britanniassa tehty. Mutta jos yksityinen kopiointi sallitaan, korvaus on
perittävä niiltä henkilöiltä, jotka ostavat kopiointiin soveltuvia laitteita. Jos
hyvitysmaksu suoritetaan valtion budjetista, maksumiehiksi joutuvat myös veronmaksajat,
jotka eivät omista mitään tällaisia laitteita. Ratkaisussa nimenomaan todetaan:
”Unionin tuomioistuimelle
jätetyistä asiakirjoista ei ilmene, että käsiteltävässä asiassa voitaisiin
soveltaa jotakin säännöstä, jonka mukaan ne oikeushenkilöt, jotka eivät joka
tapauksessa kuulu direktiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan
soveltamisalaan, voisivat pyytää vapautusta velvollisuudesta osallistua
mainitun hyvityksen rahoittamiseen tai ainakin pyytää maksun palauttamista.”
On vaikea nähdä, miten tällainen vapautus voitaisiin käytännössä
järjestää. Tuskin on ajateltavissa, että veroilmoitukseen lisättäisiin kohta,
jossa verovelvollinen ilmoittaa, ettei hänellä ole mitään kyseisiä laitteita –
tällä säästäisi veroissa nykyisen korvaustason mukaan noin kaksi euroa vuodessa.
Vaihtoehtoisesti Suomen valtio voisi väittää EU:n komissiolle, että Suomessa kaikilla
veronmaksajilla on jo älypuhelin, joten palautuksia ei tarvita. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten
asia etenee.
