Uudistavatko piraatit EU:n tekijänoikeuslain?

Europarlamentilla on ainakin huumorintajua. Se valitsi piraattipuolueen ainoan euroedustajan, saksalaisen Julia Redan vetämään tekijänoikeuslain uudistamista. Frau Reda on jo kertonut omassa blogissaan, että hänen kalenterinsa on täyttynyt etujärjestöjen valtuuskuntien tapaamisista.

Vaikka piraattipuolue ei muuten menestynytkään eurovaaleissa, Julia Reda on täysin vakavasti otettava poliitikko. Hän on vihreiden europarlamenttiryhmän varapuheenjohtaja. Tarkkaan sanoen hänet on nyt nimitetty vetämään työtyhmää, jonka tehtävänä on valmistella parlamentin lakivaliokunnalle arvio vuoden 2001 tietoyhteiskuntadirektiivin toimivuudesta. Reda on jo julkistanut omia näkemyksiään. Lakivaliokunnan kannanotto antaa suuntaa EU:n tulevalla lainsäädäntötyölle.

Tietoyhteiskuntadirektiivi uudisti aikanaan monella tavalla eurooppalaista tekijäoikeutta, mutta vuodesta 2001 on jo kulunut pitkä aika, eikä kukaan silloin olisi pystynyt ennustamaan mitä kaikkea internetin kehitys tuo tullessaan. Tekijänoikeusasioista vastaava EU-komissaari Günther Oettinger on jo moneen kertaan luvannut ”modernisoida” tekijänoikeutta koskevat säännökset, vaikka kukaan ei aivan tarkalleen näytä tietävän, mitä hän tarkoittaa. Aiheesta löytyy mielenkiintoisia kommentteja IPKat-blogissa.

Suomessa eduskunnalla on parhaillaan käsiteltävänä kolme erillistä tekijänoikeuslain muutosesitystä, jotka hallitus antoi juuri ennen joulua. Ne on tarkoitus viedä nopeasti vielä nykyisen eduskunnan aikana. Näistä ainakin hyvitysmaksun uudistus poikkeaa aika lailla eurooppalaisesta valtavirrasta. Aivan tärkeitä asioita, mutta mitenköhän ne niveltyvät parhaillaan EU:ssa vireillään oleviin asioihin? Onko kyseessä sama ilmiö, kun kunnat yrittävät pikaisesti ulkoistaa terveyspalveluitaan ennen sote-uudistuksen voimaantuloa, vai haluaako Suomi päinvastoin näyttää tässä suuntaa koko Euroopalle?

Jätän tämän lukijoiden mietittäväksi. Europarlamentti ja Suomen eduskunta ovat täysin erillisiä elimiä, vaikka europarlamentin päätökset saattavatkin aikanaan sitoa myös Suomea. Suomen hallituksen ei pidäkään odottaa, mitä EU joskus tulevaisuudessa päättää. EU:ssa ovat kuitenkin (suurelta osin) edustettuina samat puolueet kuin Suomen eduskunnassa. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko millään puolueella näkemystä siitä, miten tekijänoikeuksiin ja informaatioyhteiskuntaan liittyviä asioita voisi uudistaa koordinoidusti sekä kansallisella että EU:n tasolla.

Kumottaisiinko kansalliset tekijänoikeuslait?

EU:n uusi komissio julkaisi joulun alla oman työohjelmansa. Ensimmäisellä sijalla on työllisyys ja kasvu, mutta heti kakkosena on digitaalisten sisämarkkinoiden kehittäminen. Tavaran, työvoiman ja tiedon pitäisi liikkua EU:ssa vapaasti, niin että talous kasvaa suhisten, mutta käytännössä EU-maiden digitaaliset palvelut ovat pirstoutuneet moniin kansallisiin toimijoihin, jotka yrittävät epätoivoisesti kilpailla Googlen ja YouTuben kanssa.

Ohjelman mukaan ”komissio pyrkii osana digitaalisia sisämarkkinoita koskevaa strategiaa saattamaan vuonna 2015 päätökseen käynnissä olevat toimielinten väliset neuvottelut ehdotuksista, jotka koskevat esimerkiksi yhteistä eurooppalaista tietosuojauudistusta ja Euroopan yhteen liittämisestä annettavaa asetusta. Se ehdottaa myös uusia lainsäädännöllisiä ja muita aloitteita, joilla digitaalisten sisämarkkinoiden kunnianhimoisuus nostetaan tasolle, jota nykyisiin haasteisiin vastaaminen vaatii. Tässä yhteydessä komissio muun muassa täydentää televiestinnän sääntely-ympäristöä, päivittää tekijänoikeussäännöistä ja audiovisuaalisista mediapalveluista annettua lainsäädäntöä, yksinkertaistaa verkko-ostoksia ja digitaalista kaupankäyntiä koskevia kuluttajasääntöjä, helpottaa sähköistä kauppaa, parantaa tietoverkkoturvallisuutta ja ottaa digitalisaation huomioon kaikilla politiikan aloilla.”

Mitä komissio voisi sitten käytännössä tehdä? European Copyright Society on 19. joulukuuta lähettänyt kolmissiolle kirjeen, jossa se ehdottaa EU:n tekijänoikeuslain täydellistä uudistamista. Ei enää direktiiveihin perustuvaa kansallisten lakien harmonisointia, vaan kaikki EU-maat kattava yhteinen tekijänoikeuslaki. “The Members of the European Copyright Society are convinced that the time is now ripe to start work on a European Copyright Law that would apply directly and uniformly across the Union.”

Järjestö toteaa, että 25 vuotta jatkuneesta harmonisoinnista huolimatta EU-mailla on omat tekijänoikeuslait, jotka poikkeavat toisistaan. ”Each Member State still has its own law on copyright and neighbouring (related) rights that applies strictly within its own territory. This territoriality has led to fragmentation of markets along national borderlines, critically impeding the establishment of a Digital Single Market for creative content, and undermining the Union’s international competitiveness.”

Yleensä EU:lle lähettävät kirjeitä etujärjestöt, jotka yrittävät taivuttaa komissiota muuttamaan lainsäädäntöä omien intressiensä mukaisesti. European Copyright Society ei kuitenkaan ole mikään etujärjestö. Järjestön jäsenet ovat tekijänoikeuden professoreita, jotka ovat omasta näkökulmastaan tulleet siihen tulokseen, että EU:n osittain harminisoitu tekijänoikeuslainsäädäntö ei toimi. Sen on voinut päätellä myös Euroopan tuomioistuimeen kertyneiden tekijänoikeutta koskevien juttujen määrästä. Isompi kysymys tietysti on, heikentääkö tämä todella Euroopan kilpailukykyä.

Ensimmäiset reaktiot professorien kirjeeseen ovat olleet epäileviä. Monien mielestä Euroopan tekijänoikeuslait ovat jo riittävän yhdenmukaisia. Toisten mielestä kyseessä olisi niin iso urakka, että siihen menisi ainakin kymmenen vuotta. Ehdotus on kuitenkin miettimisen arvoinen. Miksi tekijänoikeuslait yhä poikkeavat toisistaan, vaikka kaikki Euroopan maat ovat olleet jo vuosikymmeniä mukana Bernin sopimuksissa ja muissakin kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa?

Tekijänoikeuslain lähtökohtana on ajatus luovan työn tukemisesta. ”Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen…”. Käytännössä oikeus yleensä siirtyy kuitenkin alkumetreillä kokonaan tai osittain tuottajalle tai kustantajalle, joka vastaa teoksen julkaisemisesta ja levityksestä. Harva kirjailija haluaa itse painattaa teoksiaan. Kun kyse on elokuva kaltaisesta yhteisteoksesta, tuottajan panos on vielä olennaisempi. Mutta voiko tuottaja ostaa tekijän oikeudet kertakaikkisesti ja ikuisesti? Vai pitäisikö tekijälle kaikissa olosuhteissa turvata kohtuulinen osuus teoksen tuotosta pitkällä aikavälillä?

Tämä kysymys on kaikissa tekijänoikeuslaeissa eräänlaisena piiloagendana, moniin pykäliin kätkettynä. Oppikirjoissakaan sitä ei yleensä käsitellä systemaattisesti. Skaalan toisessa päässä on työsuhdetekijänoikeus: tekijän kaikki oikeudet siirtyvät palkkaa vastaan työnantajalle. EU:ssa vain Britanniassa on työsuhdetekijänoikeus. Vanhasen hallitus yritti aikanaan tuoda sen Suomeen, mutta hanke kaatui eduskunnassa. Skaalan toisessa päässä on joukko tekijän etujen turvaamiseksi lakiin kirjoitettuja säännöksiä. Suomessa kustantaja ei esimerkiksi voi vaatia osuutta kirjailijalle kuuluvista kirjastokorvauksista.

EU-maiden tekijänoikeuslaeissa on muitakin eroja, eikä niistä tahdo löytyä edes systemaattista kokonaisesitystä. Ne liittyvät esimerkiksi tekijänoikeusjärjestöjen asemaan ja kollektiiviseen lisensointiin, tekijänoikeuden rajoituksiin ja muihin yksityiskohtiin. Kaikki maat eivät ole edes varauksettoman innostuneita tekijänoikeuskorvausten täydellisestä liikkuvuudesta yli rajojen. Kun mennään tekijänoikeuden sivuhaaroihin, kirjastokorvauksiin, hyvitysmaksuihin, tv-ohjelmien edelleen lähettämiseen ja niin edespäin, jäsenmailla on tapana vetää kotiin päin. Jos kulttuurin vaihtotase on tappiollinen, kuten Suomessa, kotiin päin vetäminen voi olla kansallinen etu. Tällaista kaikki EU-maat tekevät, oli sitten kysymys viinan tuonnin rajoittamisesta tai ulkomaisten ammattitutkintojen hyväksymisestä.

Kiistatonta lienee, että digitaaliset palvelut ovat Yhdysvalloissa kehittyneet nopeammin kuin Euroopassa, ja tämä on antanut amerikkalaisille vahvan kilpailuaseman. Ei kuitenkaan ole selvää, että tämä johtuu nimenomaan tekijänoikeuksista. Itse asiassa Yhdysvalloissakaan ei ole kaiken kattavaa kansallista tekijänoikeuslakia, vaan monista asioista säädetään osavaltioiden tasolla. Esimerkiksi äänilevyjen suoja-aika perustuu osavaltioiden lainsäädäntöön, mutta tämä ei ole mitenkään haitannut musiikin verkkopalveluiden kasvua. Voi olla, että kansalliset kielet ovat suurempana esteenä digitalisille yhteismarkkinoille kuin kansalliset tekijänoikeuslait. Niistä emme halua luopua. Mutta jos olisin Suomen kulttuuriministeri, ottaisin kuitenkin professorien kirjeen vakavasti. Olisi ainakin mielenkiintoista nähdä, millaisen mallilain nämä oppineet kirjoittaisivat.

Hyvitysmaksu poistuu – halpenevatko laitteet?

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu poistui vuoden vaiheessa. Tarkemmin sanottuna hyvitysmaksu on edelleen olemassa, mutta tästä lähtien vastaava korvaus tekijöille maksetaan suoraan valtion budjetista. Laitteiden valmistajilta maksua ei siis enää peritä, joten laitteiden hintojen pitäisi vastaavasti laskea.

Mistään öljyn hinnan tapaisesta romahduksesta ei toki ole kysymys. Yhden teran ulkoisesta kovalevystä hyvitysmaksu on ollut 18 euroa ja tavallisesta tallentavasta digiboksista 25 euroa (tallennuskapasiteetti 500 gigaa). C-kasettien hinnan pitäisi laskea 30 senttiä ja VHS-kasettien noin euron, jos niitä jostakin vielä löytyy. Vuonna 2014 voimassa olleet hinnat löytyvät hyvitysmaksutoimiston sivuilta.

Koska maksu on peritty tukkuportaasta, kestää jonkin aikaa ennen kuin se tulee näkyviin kaupan hyllyillä, mutta ennen pitkää sen pitäisi näkyä alentuvina hintoina. Kun inflaatiokin on negatiivinen, valmistajilla ei pitäisi olla paineita hintojen nostoon. Jos hyvitysmaksun poisto ei vuoden mittaan mitenkään näy hinnoissa, joku on vetänyt välistä.

Kulttuurin tekijöiden kannalta muutos on myönteinen. Hallintokulut vähenevät ja jaettava summa nousee. Vaikka olenkin ajoittain suhtautunut hyvitysmaksun logiikkaan kriittisesti, rahat ovat menneet hyviin tarkoituksiin.

Uudesta järjestelystä huolimatta yksityisestä kopioinnista joudutaan edelleen tekemään tutkimuksia. Ei ole itsestään selvää, miten korvaukset pitäisi jakaa esimerkiksi musiikin ja elokuvien tekijöiden kesken – lähtökohtana pitäisi olla tieto siitä, mitä suomalaiset todella kopioivat. Medioiden pirstoutuessa tämän selvittäminen alkaa olla haastavaa.