Hyvitysmaksu työllistää tuomareita

Kiitos kaikille, jotka antoivat palautetta hyvitysmaksun ongelmia käsittelevästä kirjoitussarjastani. Päätin omistaa vielä muutaman päivän asian tutkimiselle. Hyvitysmaksusta löytyy yllättävän paljon aineistoa, se työllistää eri maissa tuomareita ja Euroopassa on ainakin yksi lakiasiantoimisto, lontoolainen Bird and Bird, jolla on jo hyvitysmaksujuttuihin erikoistunut osasto.

Hyvitysmaksu peritään kopiointiin soveltuvien laitteiden ja välineiden ostajilta sillä perusteella, että heidän oletetaan tekevän yksityiseen käyttöönsä kopioita suojatusta aineistosta. Tämän taas oletetaan aiheuttavan vahinkoa tekijöille. Vaikka hyvitysmaksun logiikkaa voidaan arvostella, se toimi selkeästi silloin kun maksun pääkohteina olivat äänikasetit, joille tallennettiin musiikkia radiosta.

Tekniikan kehittyessä hyvitysmaksun rajat ovat hämärtyneet. Ongelmat johtuvat ainakin osittain siitä, että maksua koskeva direktiivi on moniselkoinen. Maksun kohteet ja taso vaihtelevat eri maissa.  Maksujen jakoperusteista on vaikea löytää tietoa. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuoreet ratkaisut täsmentävät kuitenkin direktiiviä, ja huomaan että minun olisi pitänyt tukia ne tarkemmin. Suomessa  1984 käyttöön otettu kasettikorvaus oli tekijänoikeuslakiin liitetty apurahajärjestelmä. Ratkaisuista selviää, että vuoden 2001 direktiivi on aivan muuta. Vaikka Suomen tekijänoikeuslain hyvitysmaksua koskevat kohdat ovatkin pääosin samat kuin vuonna 1984, niiden merkitys on täysin muuttunut. Nykyinen hyvitysmaksu on tekijän yksinoikeuden laajennus. Hyvitysmaksujen jakamisesta ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin” ei puhuta mitään.

Tuomioistuimen ennakkoratkaisu asiassa Padewan v. SGEA koski espanjalaisen tekijänoikeusjärjestön oikeutta periä myyjältä hyvitysmaksu laitteista, jotka oli tarkoitettu yritysten käyttöön. Thuiskopie v. Opus Supplies koski alankomaalaisen oikeusjärjestön oikeutta periä maksu Saksassa toimivalta yritykseltä, joka harjoitti postimyyntiä Alankomaihin. Kysymykset olivat näennäisesti suppeita, mutta perusteluissa tuomioistuin esittää selkeän tulkinnan hyvitysmaksun tarkoituksesta.

Tuomioistuimen mukaan vuoden 2001 direktiivi laajensi tekijöiden, esiintyvien taiteilijoiden ja tuottajien yksinoikeutta koskemaan yksityistä kopiointia. Oikeudenomistajilla on yksinoikeus sopia kopioinnista. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin sallia kopioinnin, jos ottavat käyttöön hyvitysmaksun. Se on korvaus vahingosta, joka tekijöille aiheutuu suojattujen teosten kopioimisesta yksityisiin tarkoituksiin. Käyttäjien saamasta hyödystä, joka oli vanhan kasettikorvauksen tärkein peruste, ei direktiivissä tai tuomioissa sanota mitään.

Hyvitysmaksu näyttäisi olevan samantapainen tekijänoikeudellinen pakkolisenssi kuin korvaus äänitteiden julkisesta esittämisestä. Tekijät eivät voi kieltää kopiointia, mutta heillä on oikeus korvaukseen. Järjestelmät eroavat kuitenkin siinä suhteessa, että hyvitysmaksu peritään myyjiltä, joiden oletetaan vyöryttävän maksu edelleen laitteiden käyttäjien maksettavaksi. Näin toteutuu tuomioistuimen mukaan tasapaino tekijöiden ja käyttäjien intressien välillä: ne jotka käyttävät teoksia, maksavat niille, joiden teoksia he käyttävät. Hyvityksen oikeutettuja ovat kaikki, joilla on lain mukaan oikeus teoksiin tai tallenteisiin,  mukaan luettuina tuottajat ja yleisradioyhtiöt. Korvauksia ei voi rajoittaa vain oman maan tekijöille.

Direktiivissä tai tuomioissa ei oteta kantaa siihen, minkä suuruinen maksun tulisi olla. Sama koskee myös julkisesta esittämisestä maksettavia korvauksia, jotka nekin vaihtelevat suuresti. Suomessa äänilevyjen radioinnista maksettavista korvauksista on väännetty kättä korkeimmassa oikeudessa asti. Ei näistä tuomiostakaan löydy mitään sääntöä korvauksen suuruudelle. Tuomioistuin on kuullut molempia osapuolia ja päätynyt sitten johonkin summaan, jonka laskuperusteita ei ilmoiteta.

Jos hyvitysmaksu on tekijänoikeuden laajennus, tästä seuraa mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Maksu on ”itsenäinen unionin oikeuden käsite”, se koskee unionissa tuotettuja teoksia ja tallenteita. Vastavuoroisuussääntöjen mukaan se ei koske unionin ulkopuolella, esimerkiksi Yhdysvalloissa tuotettua aineistoa. Eivät suomalaiset radioasematkaan maksa korvauksia amerikkalaisten levyjen soittamisesta, koska Yhdysvallat ei anna meille vastaavaa suojaa. Jos hyvitysmaksun perusteena on kopioiden määrä tai kopioinnin aiheuttama vahinkoa, laskelmista on vähennettävä EU:n ulkopuolella tuotettu aineisto.

Padawan-ratkaisu nostaa myös esiin kysymyksen, miten realistinen Markus Leikolan ehdotus ”kolmen korin” hyvitysmaksusta oli. Maksun laajentaminen tallennuspalveluihin mahtuu selvästi direktiivin raameihin. Sen sijaan Leikolan ehdottama sisällöntuottajilta perittävä maksu tuskin menisi läpi yhteisöjen tuomioistuimessa, ellei direktiiviä muuteta. Eiväthän sisällöntuottajat tuota  kappaleen valmistamiseen tarkoitettuja koneita, laitteita tai tarvikkeita. Opetusministeriö on jo ilmoittanut, ettei Leikolan ehdotusta toteuteta, joten kysymys jää retoriseksi.

Espanja siirtyy budjettirahoitukseen

Padewan-ratkaisussa Euroopan yhteisöjen tuomioistuin totesi, että Espanjan hyvitysmaksu oli direktiivin vastainen, koska se perittiin myös yrityskäyttöön myydyistä laitteista. Ratkaisu on täysin yksiselitteinen. Maksun periminen laitteista, koneista ja tarvikkeista, jotka on selvästi varattu muuhun tarkoitukseen kuin yksityiskäyttöön tapahtuvaan kopiointiin ei ole yhteensopivaa direktiivin kanssa. Tuomioistuin palautti asian takaisin Barcelonan alueoikeuteen, mutta Espanjan hallitus teki omat johtopäätöksensä. Hyvitysmaksujen periminen lopetettiin Espanjassa vuoden 2012 alusta ja hallitus lupasi hoitaa hyvityksen budjetista tarkoitukseen osoitettavalla määrärahalla.

(Suomessa yrityksillä on jo lain mukaan oikeus saada hankkimistaan laitteista takaisin maksamansa hyvitysmaksu. Järjestelmää on pidetty kankeana, mutta se täyttää direktiivin vaatimukset ja toimii niin kauan, kun palautuksen hakijoiden määrä on pieni. Harva pienyritys viitsii hakea palautusta muutamasta DVD-levystä. Mutta jos hyvitysmaksu ulotetaan koskemaan tietokoneita ja puhelimia, palautuksen hakijoita tulee olemaan lähes miljoona, siihen on oikeutettu jokainen taksimies ja kampaamo, joka maksaa laskunsa verkkopankissa.)

Nyt Espanjasta on saatu tietoja siitä, miten budjettirahoitus käytännössä toimii. Hallitus on osoittanut tarkoitukseen viisi miljoonaa euroa. Se on huomattavasti vähemmän kuin Suomen vuotuinen hyvitysmaksukertymä, ja Espanja on sentään huomattavasti suurempi maa. Riippumattomia tuottajia edustavat EUROCINEMA ja IMPALA pitävät summaa ”naurettavana” ja vaativat palaamista entiseen järjestelmään. Keskustelu hyvitysmaksusta jatkuu siis Espanjassakin.

Alankomaat ei pääse eroon hyvitysmaksusta

Alankomaat on Ruotsin ja Saksan ohella yksi niistä maista, joissa tekijänoikeusasiat ovat nousseet päivänpolitiikkaan. Alankomaiden hallitus jäädytti vuonna 2007 hyvitysmaksut sen aikaiselle tasolle, ja myöhemmin oikeusministeri ilmoitti, että maa aikoo kokonaan luopua hyvitysmaksusta. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Hyvitysmaksuja kannattava euroedustaja Emine Bozkurt tiedusteli EU:n komissiolta, onko suunnitelma direktiivin vastainen. Sisämarkkinakomissaari Michael Barnier ilmoitti, että EU harkitsee toimenpiteitä, jos Alankomaat ryhtyy poistamaan hyvitysmaksua.

Tällä välin esittäviä taiteilijoita edustava NORMA haastoi Alankomaiden valtion oikeuteen tuloista, jotka se on menettänyt, kun hyvitysmaksuja ei ole peritty mp3-soittimista ja ulkoisista kovalevyistä. Maaliskuussa haagilainen tuomioistuin katsoi, että nämä laitteet kuuluvat direktiivin mukaan hyvitysmaksun piiriin ja määräsi valtion maksamaan NORMAlle korvauksia. Valtio on valittanut korkeimpaan oikeuteen, mutta päätöstä odotetaan aikaisintaan ensi vuonna. Oikeusministeriö on nyt ilmoittanut, että järjestelmä uudistetaan vuoden 2013 alusta.

En ymmärrä hollantia niin paljon, että voisin seurata maassa käytyä tekijänoikeusdebattia. Olisi mielenkiintoista tietää, mihin seikkoihin Alankomaiden valtio vetosi oikeudessa puolustaessaan kantaansa. Katsoiko se, ettei direktiiviä tarvitse noudattaa, vai väittikö se, etteivät uudet laitteet aiheuta vahinkoa? Millaista näyttöä väitteiden tueksi esitettiin?

Britannia ei edes harkitse hyvitysmaksua

Iso-Britannia ei ole koskaan ottanut hyvitysmaksua käyttöön. Alankomaiden ratkaisun jälkeen jotkut kommentoijat ihmettelivätkin, voisivatko maan tekijänoikeusjärjestöt haastaa samalla tavalla kruunun oikeuteen.

Eivät voi, sillä Britannia noudattaa direktiiviä kirjaimellisesti. Direktiivin pääsääntö on, että kaikki yksityinen kopiointi edellyttää oikeudenomistajien lupaa – paitsi sellainen, josta on vain vähäistä haittaa. Britanniassa yksityinen kopiointi on kiellettyä, joten asia on järjestyksessä. Jos oikeudenomistajat haluavat, ne voivat ryhtyä myymään kopiointiin oikeuttavia lisenssejä tai haastaa lain rikkojia oikeuteen. Lakiasiantoimisto Bird & Bird toteaa näin:  ”UK copyright law does not provide for private copying and similar end-user copying exceptions and there is no levy system in the UK. Therefore, acts such as copying music onto an MP3 player for private purposes infringe copyright, although right holders have not taken any action to prevent such infringement.”

Kaikesta päätellen maksuja ei edes suunnitella. Hallitus on ilmoittanut Hargreavesin komitean ehdotusten mukaisesti, että se aikoo laajentaa oikeutta yksityiseen kopiointiin ilman maksuja: ”We will ensure that such an exception is sufficiently narrow so that any harm caused to copyright owners through private copying is minimised, and therefore do not intend to introduce a levy on electronic devices or blank media, such as exists in some other countries.”

Minulle ei ole täysin selvinnyt, miten britit aikovat tehdä tämän joutumatta ristiriitaan Brysselin kanssa. Todennäköisesti tässä aiotaan vedota periaatteeseen, jonka mukaan vähäistä haittaa ei tarvitse korvata. Brittiläisen politiikan tyyliin kuuluu, että mannermaalla toimivasta EU:sta ja sen direktiiveistä ei puhuta mitään hyvää. 

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tutkia Britannian roolia direktiivin syntyvaiheissa. Miten Britannian hallitus ja brittiläisen mepit toimivatr kun tietoyhteiskuntadirektiiviä valmisteltiin? Vaikka direktiivi onkin tekijänoikeuden logiikan kannalta kristallinkirkas (ensin kielletään yksityinen kopiointi ja sitten sallitaan se määrätyin ehdoin), oli outoa tarjota jäsenmaille mahdollisuus jättäytyä Britannian tavoin järjestelmän ulkopuolelle. Jokainen ymmärtää, ettei yksityisen kopioinnin kieltämisellä ole mitään käytännön merkitystä. Oliko tämä porsaanreikä Britannian ehto direktiivin läpimenolle?

Britannian musiikkiteollisuus on ollut varsin taitava lobbaamaan tekijänoikeuslakiin haluamiaan muutoksia.  Lex Beatles eli suoja-aikojen pidentäminen 70 vuoteen palveli ennen kaikkea suurten brittiyhtiöiden etuja. Miksi musiikkiteollisuus ei ole saanut läpi hyvitysmaksua Britanniassa? Onko elektroniikkateollisuus vaikutusvaltaisempi, vai haaveileeko musiikkiteollisuus jo ajasta, jolloin kopionestojärjestelmät estävät kaiken yksityisen kopioinnin?

Varmaa kuitenkin on, että keskustelu hyvitysmaksusta jatkuu Euroopassa. En kadehdi suomalaisia päättäjiä, jotka ovat jo lykänneet järjestelmän uudistamista vuodella. Miten kehittää hyvitysmaksua siten, ettei kasvava osa kerätyistä maksuista valu ajan mittaan suurille eurooppalaisille tuotantoyhtiöille, kuten direktiivi näyttäisi vaativan?

Löytävätkö orvot teokset vihdoin kodin?

Euroopan parlamentti hyväksyi kesäkuussa direktiivin ”orpoteosten tietyistä sallituista käyttötavoista”. Jos otsikko tuntuu hämärältä, ei ole ihme. Virallisessa ruotsinkielisessä käännöksessä orpoteosten nimeksi on muuttunut ”anonyma verk”, joka tarkoittaa aivan eri asiaa. Kun keskustelin vuosi sitten direktiivistä Brysselissä muutamien euroedustajien ja heidän avustajiensa kanssa, asia näytti olevan heillekin outo. Asia konkretisoitui vasta kun kerroin että Hiski Salomaan tunnettu laulu Lännen lokari on orpoteos, jonka esittäminen on Suomessa teoriassa tekijänoikeuslain vastaista, koska sen nykyistä omistajaa ei ole pystytty selvittämään.

Kuten direktiivin johdannossa todetaan, ”tekijänoikeuden suojaamien teosten asettamiseen yleisön saataville digitaalisessa verkkokirjastossa tai -arkistossa tarvitaan ennakkolupa. Jos tekijänoikeuden haltijaa ei voida määrittää tai paikantaa, kyseisiä teoksia kutsutaan orpoteoksiksi. Tällöin tekijänoikeuden haltijalta ei myöskään saada teosten verkkoon viemiseksi tarvittavia lupia. Kirjastot tai muut laitokset, jotka julkaisevat teoksia verkossa yleisölle ilman ennakkolupaa, ovat vaarassa rikkoa tekijänoikeuksia.”

Orpoteokset eli orvot teokset ovat normaalin oikeustajun vastainen asia. Irtaimen omaisuuden voi helposti menettää. Jos löydän puiston penkiltä kultakellon, saan sen omakseni, jos omistaja ei ole kolmen kuukauden kuluessa lunastanut sitä löytötavaratoimistosta. Tekijänoikeus ei häviä, vaikka oikeudenomístajat eivät millään tavoin huolehtisi siitä. Teoksilla ei ole löytötavaratoimistoa. Vuonna 1912 julkaistu sanomalehtikirjoitus voi olla edelleen suojattu, jos sen kirjoittaja on ollut pitkäikäinen. Jos kirjoittaja ei ole ollut ammattilainen ja hänellä on lisäksi ollut tavallinen nimi, nykyisten omistajien selvittäminen voi olla täysin mahdotonta.

Orpoteokset ovat tekijänoikeudellinen umpikuja, josta ei aikaisemmin ollut suurta haittaa. Kukaan ei ole joutunut vankilaan Lännen lokarin esittämisestä. Hiski Salomaa oli poikkeus, hän kuoli New Yorkissa lapsettomana ja varattomana vuonna 1957, eikä hänen pesäänsä koskaan selvitetty. Taloudellisesti merkittävien teosten perijät pitävät huolta oikeuksistaan, tiedot löytyvät tekijänoikeusjärjestöjen rekistereistä. Tilanne on kuitenkin muuttunut. Kun suoja-aikoja on pidennetty, unohdettujen teosten määrä on kasvanut. Samaan aikaan suurten historiallisten kokoelmien digitoiminen on tullut mahdolliseksi. Vaikka laki antaa kirjastoille tiettyjä oikeuksia kopioiden tekoon, julkaiseminen vaatii aina oikeudenomistajan luvan. Rangaistukset ovat koventuneet: ennen tekijänoikeusrikokset olivat asianomistajarikoksia, nyt yleisen syytteen alaisia.

Yhdysvalloissa orpoteosten määrää on tutkittu systemaattisesti, ja kirjastojärjestöjen tutkimuksissa on todettu yli 30 % ennen vuotta 1964 julkaistuista teksteistä ”orvoiksi”. Pohjana on otos kaikesta kirjastoaineistosta lehtiartikkelit mukaan luettuina; luvussa ei ole aineisto, jonka suoja-ajan on todettu päättyneen. Suomessa tällaisia selvityksiä ei ole koskaan uskallettu tehdä. Ongelma on suurin Itä-Euroopan maissa, joissa miljoonia ihmisiä kuoli tai katosi maailmansodassa ja sen jälkeen. Heidän joukossaan oli tekijöitä, joiden perunkirjoitukset jäivät tekemättä.

Orpoteosdirektiivi ei ole löytötavaralaki, joka mitätöisi unohtuneiden teosten oikeudet. Direktiivi koskee vain kirjastoja ja arkistoja. Kotiseutuyhdistys, joka julkaisee uutena painoksena paikkakunnan historiasta kertovia orpoja kirjoituksia, saattaa edelleenkin syyllistyä rikokseen. Kirjastoilta vaaditaan, että ne ovat huolellisesti yrittäneet löytää teosten oikeat omistajat. Tietyt teoslajit jäävät kokonaan direktiivin ulkopuolelle. Jos oikeudenomistajat myöhemmin tulevat esiin, orpoteosstatus peruuntuu. komission alkuperäinen ehdotus oli vielä suppeampi, mutta parlamentti sai direktiiviin mukaan pieniä laajennuksia. Kyseessä on siis pieni askel, mutta kuitenkin alku.

Suomen hallitus on suhtautunut orpoteosdirektiiviin varauksellisesti ja eduskunta tyrmäsi sen kokonaan. Tähän on myös asiallisia syitä. Orpoteosdirektiivi ei ratkaise sitä ongelmaa, miten suuria määriä loppuunmyytyjä mutta edelleen suojattuja teoksia voidaan julkaista verkossa järkevällä tavalla. Suomessa on jo kollektiivisopimuksilla laajennettu kirjastojen oikeuksia tietyissä tapauksissa, ja hallitus pelkäsi, että direktiivi rajoittaisi jäsenvaltioiden oikeuksia kansallisiin ratkaisuihin.

Sivistysvaliokunnan kannanotto on kuitenkin fundamentalistisuudessaan raju: ”Valiokunta ei voi hyväksyä myöskään sitä, että tunnetun mutta tavoittamattomissa olevan henkilön teokset voitaisiin ottaa käyttöön lupaa hankkimatta ja korvauksetta. Tätä ei mahdollista myöskään vuoden 2001 tietoyhteiskunnan tekijänoikeusdirektiivi, jossa määritellään tekijän yksinoikeuteen sallitut rajoitukset. Ehdotetun direktiivin soveltamisala tulisikin rajata vain teoksiin, joiden tekijä on tuntematon.” Miksi tavoittamattomissa olevat tekijät tarvitsevat näin vahvan suojan, kun direktiivi palauttaisi oikeudet jos he vain astuvat esiin? Onko parempi, jos luvan myöntää tekijänoikeusjärjestö, joka ei edusta tekijää eikä voi tilittää hänelle senttiäkään?

Orpoteosdirektiivi elää nyt omaa elämäänsä. Komission ja parlamentin jälkeen se tulee vielä ministerineuvoston hyväksyttäväksi. Jos Suomi kaataa siellä direktiivin eduskunnan tahdon mukaisesti, teemme ikävän tempun Itä-Euroopan maille, jotka tarvitsevat sitä ihan oikeasti. Suomi tekisi myös karhunpalveluksen eurooppalaisille tutkijoille, sillä kansallisten lakien perusteella avattuja nettiarkistoja ei voi näyttää naapurimaissa, joissa laki on toinen.

Erikoisinta orpoteosten historiassa onkin se, miten vaikeaksi ne ovat osoittautuneet. Orpoteosten ”vapauttaminen” palvelisi ainoastaan informaation vapautta, on vaikea kuvitella miten kukaan pystyisi tekemään niillä bisnestä.Yhdysvalloissa orpoteospoikkeusta on yritetty saada aikaan vuosikaudet. Suomen hallitus ehdotti jo parikymmentä vuonna sitten tekijänoikeuslakiin vastaavaa pykälää, mutta se kaatui eduskunnassa kustantajien vastalobbaukseen. Orpoteosten ongelmaa on vähätelty ja tekijänoikeusjärjestöt ovat silmät kirkkaina ilmoittaneet, ettei niiden tiedossa ole mitään orpoja teoksia. Rakentavia ratkaisuja ei ole esitetty.