EU painii pakolaiskriisin, pankkikriisin
ja Brexitin kanssa, mutta arkinen työ jatkuu. Pari viikkoa sitten EU:n komissio
julkisti uuden ehdotuksensa, jonka aiheena on tekijänoikeus digitaalisilla
yhteismarkkinoilla (Copyright on the digital single market).
Uusi direktiivi on kokoelma säädöksiä, jotka eivät liity kovin läheisesti toisiinsa. Voisi sanoa, että
direktiivi tarjoaa jokaiselle jotakin. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka on
juuri käynnistänyt lausuntokierroksen direktiivistä, toteaakin varovaisesti
että ”komissio on antanut joukon ehdotuksia, joilla
nykyaikaistetaan tekijänoikeutta, jotta Euroopan kulttuurista monimuotoisuutta
ja verkossa tarjolla olevaa sisältöä voidaan lisätä ja samalla tarjota
selkeämmät säännöt kaikille verkon toimijoille. Ehdotuksilla tarjotaan myös
työkaluja koulutus-, tutkimus- ja kulttuuriperintölaitosten innovaatioita
varten.”
Direktiivi liittyy viime joulukuussa
annettuun ehdotukseen, jossa kuluttajille annettiin tietyissä rajoissa oikeus
käyttää elokuvien, musiikin ja sähköisten kirjojen verkkotilauksiaan myös
kotimaansa ulkopuolella. Uusien säädösten tavoitteena on helpottaa tähän
tarvittavien sopimusten laatimista.
Ehdotuksen kiistanalaisin kohta koskee
uutta lähioikeutta, joka annettaisiin kirjojen ja lehtien kustantajille. Tekijänoikeuden
harrastajat tietävät, että äänilevyjen ja elokuvien tuottajat ovat lain mukaan
itsenäisiä oikeudenomistajia samalla tapaa kuin varsinaiset tekijät tai
esiintyvät taiteilijat. Sen sijaan kirjan tai lehden kustantajalle kuuluvat
vain ne oikeudet, joista kirjailijat tai toimittajan kanssa on nimenomaan
sovittu. Tällä on merkitystä mm silloin, kun jaetaan suojattujen teosten
käytöstä myöhemmin syntyviä tuloja. Kustantajalla ei esimerkiksi ole oikeutta
osuuteen kirjailijoille jaettavista lainauskorvauksista. Uudesta kustantajien
lähioikeudesta on jo väitelty kiivaasti Euroopassa, ja monet asiantuntijat ovat
pitäneet ehdotusta ongelmallisena. Ennustan, että mm uudistuksen
taannehtivuudesta väännetään vielä moneen kertaan kättä, kun direktiivin
käsittely etenee.
Kustantajien lähioikeuden julkilausuttuna tavoitteena
on parantaa graafisen alan asemaa suhteessa verkkopalveluihin. Sanomatta jää,
että se vahvistaa myös kustantajien asemaa suhteessa tekijöihin. Toisaalta tekijöiden
ja av-tuottajien asemaa pyritään vahvistamaan säännöksellä, joka asettaa
YouTuben kaltaisille palveluille tiukempia velvoitteita selvittää, onko
kaikkeen sivustoilla saatavissa olevaan aineistoon todella hankittu
asianmukaiset oikeudet. Tähän saakka palveluiden tarjoavat ovat voineet aika
kevyesti vedota kolmannen osapuolen vastuuteen ja sen jälkeen myydä
suruttomasti mainoksia kyseenalaisen aineiston yhteyteen.
Uudessa direktiivissä pyritään myös
huomioimaan kirjastot, arkistot ja tutkimus. Jos direktiivi hyväksytään, kaikkien jäsenmaiden pitää tämän
jälkeen ottaa lainsäädäntöönsä tekijänoikeuden rajoitus, joka sallii tekstin-
ja tiedonlouhinnan menetelmien käytön suurten tietokokonaisuuksien
analysoimiseen. Tällaista säännöstähän yritettiin jo muutama vuosi sitten,
mutta silloin se kaatui Suomessa tekijäjärjestöjen vastustukseen. On
mielenkiintoista nähdä, miten asia nyt etenee. Itse en koskaan ymmärtänyt
järjestöjen fundamentalistista kantaa asiassa.
Kuten aina, komissio lupaa myös toimia
Euroopan rikkaan kulttuuriperinnön edistämiseksi. Kovin dramaattisista
askeleista ei kuitenkaan ole kyse, koska suurin osa ehdotuksista on Suomessa jo toteutettu
kansallisilta pohjalta. Museot, arkistot ja kirjastot kaikkialla Euroopassa
saisivat nyt oikeuden digitoida sisäiseen käyttöönsä historiallista aineistoa
sen säilymisen turvaamiseksi. Tämä tekijänoikeuden rajoitus tuntuu itsestään
selvältä, mutta kaikissa maissa sitä ei vielä ole. Digitointioikeus on
määritelty niin suppeasti, ettei digitoituja teoksia esimerkiksi saisi lainata
asiakkaille kirjaton ulkopuolelle ilman erillisiä sopimuksia.
Suurempi vaikutus on direktiivin toisella
säännöksellä, joka antaisi kulttuurilaitoksille mahdollisuuden ”digitoida ja
tarjota valtioiden rajojen yli myynnistä poistuneita, tekijänoikeuksin
suojattuja teoksia, kuten kirjoja tai elokuvia, jotka eivät siis ole enää
yleisön saatavilla.” Kysymys on siis samantapaisista hankkeista kuin Norjan ja
Ranskan kansallisista digitaalisista kirjastoista, joissa on luettavissa
(lähes) kaikki näissä maissa viime vuosisadalla ilmestyneet teokset.
Suuri osa näistä teoksistahan on vielä
tekijänoikeudellisesti suojattuja, kiitos EU:n toteuttamien suoja-aikojen
pidennysten. Ranskassa ja Norjassa asia on hoidettu ns laajennetun
sopimuslisenssin perusteella. Tämä antaa Kopioston tapaisille järjestöille mahdollisuuden
tehdä sopimuksia myös sellaisten tekijöiden puolesta, jotka eivät ole järjestön
jäseniä. Olennaisesti uutta direktiivissä on se, että aineistoa saisi sen
jälkeen käyttää koko Euroopan alueella.
Suomen tekijänoikeuslaissa on jo
laajennettu sopimuslisenssi. Itse asiassa uusi direktiivi saattaisi eräissä
tapauksissa merkitä huononnusta nykyiseen järjestelyyn. Direktiivin 7 artiklan
4 kohdan mukaan (suomenkielistä tekstiä ei vielä ole käytettävissä):
“Member States
shall ensure that the licences referred to in paragraph 1 are sought from a
collective management organisation that is representative for the Member State
where: (a) the works or phonograms were first published or, in the absence of
publication, where they were first broadcast, except for cinematographic and
audiovisual works; (b) the producers of the works have their headquarters or
habitual residence, for cinematographic and audiovisual works; or (c) the
cultural heritage institution is established, when a Member State or a third
country could not be determined, after reasonable efforts, according to points
(a) and (b).
Ensi lukemalla tämä tuntuu aivan
järkevältä. Lupa on saatava tekijänoikeusjärjestöltä, joka edustaa teoksia,
joista hankkeissa on kyse – Suomessa ensi sijaisesti suomalaisilta
järjestöiltä, jotka edustavat suomalaisia tekijöiltä. Mutta miten menetellään
käännösten suhteen? Entä silloin, kun kirjastoissa on merkittäviä kokoelmia
ulkomaisia teoksia? Suomen nykyisen lainsäädännön mukaan laajennettua sopimuslisenssiä voitaisiin soveltaa myös tällaisiin tapauksiin. Musiikin alalla
Teoston tapaiset tekijänoikeusjärjestöt ovat edustaneet kattavasti myös
vastaavia ulkomaisia järjestöjä, mutta EU:n uusien määräysten jälkeen tilanne
on muuttunut hankalaksi. Kirjoitetun tekstin puolella vastaavat järjestelyt
ovat vasta alullaan. Direktiivin tekstiä on siis hyvä lukea suurennuslasin
kanssa.
Ehdotettu uusi säännös on myös hyvä
esimerkki siitä, että pelkkä lainsäädäntö ei auta paljoakaan, jos muut
resurssit puuttuvat. Suomen tekijänoikeuslakihan sallisi jo nyt varsin laajalti
historiallisen aineiston julkaisemisen verkossa sopimuslisenssin perusteella
(tosin vain maan rajojen sisällä). Kirjastoilla ja arkistoilla ei vain ole
rahaa maksaa tästä aiheutuvia lisenssimaksuja eikä digitointiin tarvittavaa
työvoimaa. Hallituksen viimeisten leikkauksien jälkeen ei näytä lainkaan
todennäköiseltä, että Kansallinen digitaalinen kirjasto kasvaisi lähivuosina
merkittävästi, tuli direktiivi tai ei.
Samaan aikaan komissio tosin lupaa käyttää Luova Eurooppa ‑ohjelman
Media-alaohjelmasta 1,46 miljardia euroa tukeakseen luovan sisällön liikkumista
valtioiden rajojen yli. Rahoja myönnetään mm ohjelmien tekstitykseen ja
jälkiäänitykseen. Saa nähdä, koska tulee kirjastojen vuoro. Kannattaa ainakin
tarkistaa, mihin nämä rahat käytetään.
